Part 33

"Tahtooko rouva Ritson astua uudestansa esille?" Greta oli jo noussut ja piteli kirkkoherra Christianin kättä hermostunein sormin. Hän astui erilleen ja tullen miesten taa hän joutui seisomaan heidän välillänsä. Toisella puolen seisoi Drayton teeskennelty hymy huulillaan ja puoliksi kääntyneenä katsojiin; toisella puolen seisoi vanki kädet eteen sidottuina, uhmaava katse heltyneenä ja huulet avautuneina huudahdukseen, joka kohosi niille, mutta ei kuulunut kenenkään korvaan.

"Greta", sanoi Hugh Ritson hiljaisella äänellä, mutta se kertoi sanoinkuvaamattomista tunteista, "kumpi näistä kahdesta miehestä on sinun miehesi?"

Tuomari kertasi virallisesti kysymyksen. Greta oli hitaasti kohottanut katseensa maasta, kunnes se pysähtyi vangin kasvoihin. Sitten äkkiä, salaman nopeudella, kirkaisten kuin pelästynyt lintu hän heittäytyi vangin kaulaan.

Liikutus kuristi Hugh Ritsonin kurkkua, mutta hän seisoi äänettömänä pöydän ääressä. Vain hänen hento vartalonsa nytkähteli ja hänen kasvonsa värähtelivät. Hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä loppuun.

"Siinä on luonnon vastaus", hän virkahti hiljaa. Hugh Ritson asetettiin todistajan paikalle ja täyteläisellä ja lujalla äänellä, joka kuului oikeussalin perimpäänkin soppeen, hän todisti vangin veljekseen, Paul Ritsoniksi.

Syytetyn asianajaja näytti siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten kasvoja. Voittaen itsensä hän koetti hymyillä ja sanoi:

"Tämän vaikuttavan välinäytöksen jälkeen minun ehkä sallitaan tälle uudelle todistajalle tehdä muutamia kysymyksiä:

"Vannoitteko te Keskusrikosoikeudessa, Vanhassa Baileyssä vuonna 1875, että tämä henkilö, joka seisoo tässä vangin puvussa, _ei_ ollut Paul Ritson?"

"Vannoin."

"Nyt minun toinen kysymykseni. Vannoitteko myöskin, että tämä vastaaja oli teidän veljenne, eikä niin ollen voinut olla Paul Drayton?"

"Vannoin."

"Siinä tapauksessa te teitte väärän valan silloin, tai teette te väärän valan nyt?"

"Minä tein väärän valan _silloin_."

Tuomari keskeytti nyt ja kysyi, tiesikö todistaja, kuinka suuren rikoksen hän oli tehnyt, jos hänen tunnustuksensa oli tosi. Hugh Ritson painoi päänsä alas.

"Ymmärrättekö te, että tämä teidän tunnustuksenne vie teidät kuritushuoneeseen väärästä valasta ja petoksesta?"

"Minä olen sinetilläni vahvistanut selitykseni, jossa olen tunnustanut rikokseni."

Hän lausui tämän vastauksen täydellisesti itsensä hilliten, vaikka syvä liikutus väreili jokaisessa sanassa. "Tiedättekö, että moni haaksirikkoutunut raukka, joiden rikos laatunsa puolesta on verrattava teidän rikokseenne, muutamia vuosia sitten meni suoraan oikeussalista hirsipuuhun?"

"Minun rikokseni on sovittamaton rikos. Minä teen tunnustukseni vapaaehtoisesti ja tietoisena. Minä en ole täällä armoa pyytääkseni."

Kauhistuksen kohahdus kävi läpi oikeussalin. Vangin kasvoille oli kohonnut sanoin-kuvaamaton ihmettelyn ilme.

Tuomari hymyili taas.

"Otaksun teidän käsittävän, että jos valtion lainvalvojat uskovat sen kertomuksen, jonka juuri olemme kuulleet, se mies, jota te sanotte veljeksenne, saa haltuunsa ja hallittavakseen ne kiinteimistöt, jotka teidän isänne kuollessansa jälkeensä jätti?"

"Hänellä on oikeus niihin."

Vastaajan asianajaja kääntyi hymyillen valamiehiin.

"On aina tärkeätä löytää jokin järjellinen syy tuomitessamme ihmisten tekoja. Todistaja riiteli vastaajan kanssa neljä päivää sitten ja tässä on kosto. Mutta minä vetoan oikeuteen. Onko tämä juttu uskottava? Eikö tämä ole ilmeinen petosyritys?"

Tuomari keskeytti taaskin.

"Ihminen ei uhraa niin paljoa valheen vuoksi. Todistaja tietää, että kun oikeus lopettaa istuntonsa, hän itse joutuu telkien taa."

Tässä asianajaja nousi taas ja pyysi, ettei tuomari leikkisi piilosilla todistajan kanssa, ennenkuin asia on selvillä.

"Ottakaamme vanki kuulusteltavaksi," sanoi tuomari.

Paul Ritson kohotti päätänsä, Greta vaipui tuolille hänen viereensä. Vankia ei voitu vannottaa.

Vartija esitti otteen vankilan henkilöluettelosta. Se kuului: "Paul Drayton, viisi jalkaa yksitoista tuumaa, ruskea tukka ja silmät, ikä kolmekymmentä, ammatiltaan ravintoloitsija, syntynyt Lontoossa, tuomittu ryöstöstä rautatieonnettomuudessa."

"Tarkoittaako tämä ote teitä?" kysyi tuomari.

Vangin silmät kiersivät ympäri pöydän.

"Mitä on tekeillä?" hän kysyi hämmentyneellä äänellä.

"Pitäkää ajatuksenne koossa, mies. Oletteko te Paul Ritson, Allan Ritsonin vanhin poika?"

"Miksi sen tahdotte tietää", murahti vanki.

"Vangin, jonka on sallittu saapua todistajaksi, vaikk'ei hänellä ole kansalaisluottamusta, tulee vastata tehtyihin kysymyksiin selvästi ja kiertelemättä. Mikä on nimenne, herraseni?"

"Ottakaa se selville."

"Kuulkaahan mies", sanoi tuomari lievitellen, "me istumme täällä lain nimessä ja laki tahtoo olla teidän ystävänne." -- Vanki nauroi katkerasti. -- "Auttakaa meitä tässä vaikeassa jutussa muutamilla kohteliailla vastauksilla. Jos te olette Paul Drayton, te menette takaisin Portlandiin suorittamaan rangaistuksenne loppuun. Jos saamme selville, että te olette Paul Ritson, teidän juttunne annetaan Ylioikeuden selvitettäväksi ja te saatte takaisin vapautenne, ja omaisuutenne palautetaan teille takaisin. Ennen kaikkea, mikä on teidän nimenne -- Paul Drayton vai Paul Ritson?"

Vanki oli aluksi vaiti. Sitten hän virkkoi hiljaa:

"Mikään laki ei voi palauttaa minulle kaikkea, mitä minulta on viety."

Tuomari lisäsi:

"Ajatelkaa, jos te olette Paul Ritson, ja syytön mies, lain avulla te saatte takaisin nuoren vaimonne."

Tämä vetoaminen muutti vangin olennon kokonaan. Hänen silmänsä kääntyivät hänen vieressään istuvaan Gretaan ja hänen kasvojensa jännitys laukesi. Tuomari alkoi taas:

"Kaksi todistajaa -- toinen väittää olevansa teidän veljenne, toinen teidän vaimonne -- on tuntenut teidät Paul Ritsoniksi. Oletteko se henkilö?"

Vangin kasvot ilmaisivat niitä tuskia ja ristiriitoja, jotka riehuivat hänen sielussansa. Hämärästi ja sekavasti hän ajatteli niitä seurauksia, joita hänen vastauksestansa saattaisi olla. Jos hän sanoisi olevansa Paul Ritson, hänestä tuntui samalla välttämättömältä tunnustaa, ettei hän ollut isänsä vanhin laillinen poika. Silloin hänen äitiänsä ympäröivä kunniakehä menisi rikki ja tallattaisiin lokaan. Hän muisteli valaansa. Voisiko hän sanoa kuuttakaan sanaa rikkomatta sitä? Ei, hän ei tahtonut lausua kuutta tavuakaan. Miten nuo vuoriston juorukellot iloitsisivatkaan, jos pääsisivät tahraamaan hyvää nimeä!

"Oletteko te Paul Ritson, Allan Ritsonin vanhin poika ja perijä?"

Vanki katsahti Gretaan. Tämä nousi seisoalleen hänen rinnallensa -- hänen koko sielunsa kuvastui hänen kasvoillansa, kun hän huusi:

"Vastaa, vastaa!"

"En voi vastata", sanoi, vanki kuuluvalla, mutta värähtelevällä äänellä.

Tänä kauheana hetkenä hänen voimansa näytti jättävän hänet. Hän horjahti taapäin ja lyhistyi sille tuolille, josta Greta oli noussut.

Greta kumartui hänen ylitsensä laskien kätensä hellästi hänen päänsä päälle.

"Sano heille totuus", hän rukoili, "sano, että olet minun mieheni, sano se heille, oi sano, sano!"

Paul kohotti häneen silmänsä, joista kuvastui kauhea tuska, joka rakkautensa nimessä häneltä armoa rukoili.

Kaikista läsnä-olijoista Hugh Ritson yksin tajusi, mitä liikkui hänen sydämessänsä.

"Paul Ritson on oikeutettu perijä ja isänsä ja äitinsä laillinen poika", hän mutisi kuuluvasti.

Vanki kääntyi sinne, missä hänen veljensä istui ja katseli häneen sellaisin ilmein, ettei hän näyttänyt ymmärtävän, mitä uskoa tai olla uskomatta.

Vastaajan asianajaja nousi.

"Kaikki selvästi huomaamme, ettemme tätä onnetonta vankia voi käyttää todistajana saadaksemme selvitystä asiaan", hän sanoi. "Hän on Paul Drayton eikä häntä voida saada edes yrittämäänkään koettaa esiintyä Paul Ritsonina."

Oikeussalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ovi tuomareitten takana avautui ja kynnykselle ilmestyi kaksi naista. Toinen niistä oli pieni, ryppyinen ja vanha. Se oli rouva Drayton. Toisella oli nunnan huntu ja puku. Se oli sisar Grace.

Hugh Ritson kumartui kantajan asianajajaan, joka nousi äkkiä ja virkkoi:

"Se todistaja, josta mainitsin ja jonka sanoin kuolleen maailmalle, on nyt oikeussalissa."

Syntyi tavatonta supinaa, jonka aikana nunna johdettiin pöydän ääreen. Hän kohotti pitkää huntuansa ja sen takaa tuli esille tyynet kalpeat kasvot. Tavallisten muodollisuuksien perästä tuomari kysyi häneltä:

"Rouva Ritson, kumpi näistä kahdesta miehestä, jotka istuvat vastapäätä, on teidän poikanne?"

Sisar Grace vastasi kirkkaalla, pehmeällä äänellä:

"Molemmat ovat minun poikiani. Vanki on Paul Ritson, minun ja Allan Ritsonin poika. Toinen on Paul Lowther, minun poikani onnettomasta yhteydestä Robert Lowtherin kanssa."

Drayton hypähti seisoalleen.

"Siinä se on, kylliksi siitä", huusi hän kiihkoissansa. "Saatanan saatana, jos minä voin sitä enää sietää!"

Bonnithorne lähestyi häntä ja kuiskasi:

"Hullu, mitä aiotte tehdä? Hillitkää kielenne."

"Nyt se on selvillä. Tuolla on tuo vanha akka myöskin, tulkoon hänkin antamaan minua ilmi. Kas niin, minä sanon, minä olen Paul Drayton. Niin, se minä olen, jos haluatte tietää."

"Poliisi saa pidättää tämän miehen viivyttelemättä kuulustelua varten", sanoi tuomari.

"Se olitte _te_, joka keititte minulle tämän sopan", huusi Drayton Bonnithornelle. "Ilman teitä minä olisin ollut Australiassa tällä hetkellä."

"Poliisin tulee pidättää herra Bonnithorne myöskin", sanoi tuomari. "Mitä teihin, herra, tulee", hän lisäsi kääntyen Hugh Ritsoniin, "minä ilmoitan teidän todistuksenne oikeuskanslerille, joka jo ennemmin lienee teidän selityksenne saanut -- ja laki saa teidän suhteenne menetellä, miten asianhaarat vaativat."

Tämä asia lykättiin toistaiseksi.

* * * * *

Drayton ja Bonnithorne eivät huolestuttaneet maailmaa enää kauaa. Kuukauden kuluessa heidät tutkittiin ja tuomittiin yhdessä -- toinen väärällä nimellä esiintymisestä, molemmat petoksesta.

Paul Ritson vapautui vartijastaan, mutta hänen täytyi kuitenkin jäädä vielä poliisikamarille odottamaan oikeuskanslerin vapauttavaa päätöstä. Hugh Ritson asteli ulos oikeussalista vapaana miehenä.

XVII LUKU.

Hugh Ritson palasi asunnolleen kaivosvuorelle. Matkalla sinne hän kohtasi joukon ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet kaupungin puoleiselle sillalle. He hajaantuivat, kun hän kulki läpi, mutta ainoakaan ilme hänen kivettyneillä kasvoillansa ei todistanut, että hän tunsi heidät. Puoli-iltarupeamassa saapui Carlislesta asianajaja, joka osti kaikki koneet ja kaivoskaluston. Samana iltana, kun päivävuorolaiset palasivat ja yövuorolaiset menivät työhön, heidän palkkansa maksettiin viimeiseen penniin. Sitten Hugh Ritson sulki ovensa ja alkoi uudestansa surullisen marssinsa huoneessansa.

Tänä iltana -- se oli keskiviikko-ilta -- kun pimeys peitti laaksot ja vuoret, oli laaksossa kauhea huuto ja valitus. Se alkoi kaivosaukolta ja sieltä se levisi kaikkialle. Vähemmässä kuin neljännestunnissa satakunta ihmistä, miehiä, lapsia ja vaimoja oli kokoontunut kaivosaukon ympärille. Hiekka oli sortunut kaivokseen ja vanginnut sinne muutamia työmiehiä. Huuto, valitus ja moninaiset itkun äänet täyttivät yhtenäisenä kuorona ilman.

"Minä tiesin, että näin kävisi." "Minä jo sanoin isännälle aikoja sitten." "Missä on minun mieheni?" "Ja minun?" "Ja minun lapsiraukkani -- vasta viidentoista vuotias." "Onko kukaan nähnyt minun Willietani?" "Oletko se sinä, Robbie, poikaseni? -- Ei." Ja joka kerta kun alhaalta tuli nostokorissa miehiä ja poikia, hyökkäsivät äidit, vaimot ja isät tuntemaan omiansa.

Hugh Ritson astui ulos ja kulki läpi ihmisjoukon.

"Missä hiekka on sortunut?" hän kysyi muutamalta kaivosmieheltä, joka juuri tuli ylös aukosta.

"Hiekkasuonilla 2, 3, 1", vastasi mies.

"No, sittenhän itse kaivos on selvä?"

"On, mutta vettä on sinne tulvinut, niin ettei sinne ole turvallista mennä."

Hugh Ritson oli ottanut kynttilän hänen kädestänsä ja puhdisti sen sydäntä hattunsa suojassa.

"Oletteko valmis?" hän huusi konemiehelle yli ihmisten melun.

Seuraavana hetkenä hän oli asettunut koriin ja päästi irti rautaparrun, joka sitä piti kiinni. Kauhun valtaamat ihmiset olivat hetken vaiti, kun kori alkoi painua alas.

Aukon pohjalla odotti joukko miehiä päästäksensä ylös. Heidän kasvonsa olivat kalmankarvaiset hämärässä valossa. Ennenkuin kori oli päässyt alas, Hugh Ritson saattoi kuulla heidän hengityksensä.

"Kuinka monta teistä on poissa?" hän kysyi.

"Ei ketään muita kuin Giles Raisley ja vanha Reuben", vastasi yksi miehistä. Toiset välittämättä isännän kysymyksistä olivat hyökänneet koriin ja antoivat kiivaita kohotusmerkkejä.

Hugh Ritson lähti siihen osaan, jossa olivat hiekkasuonet, kuten miehet sitä nimittivät. Kori kohosi jo, ja mies, joka oli puhunut, huomasi jääneensä kaivoksen pohjalle. Se lyhyt hetki, jonka hän oli isännällensä uhrannut, oli vienyt häneltä otollisen tilaisuuden. Hän heitti raivokkaan silmäyksen ylös, ja mutistu kirous oli hänen huulillansa. Tämän huomattuaan hän lähti samaan suuntaan kuin Hugh Ritsonkin ja tallusti askelen päässä hänen jäljessänsä.

Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa äänet kalliossa ja veden tipunta. Kun he olivat kulkeneet satasen kyynärää, saapui heidän korviinsa paljon kauhistavampia ääniä. Se oli kuin meren myrskyisä kohina, kun se lyö rannan kallioita vasten tai katkoo padot ja syöksyy jyrkännettä alas. Se oli tuhansien hiekkatonnien ääni, kun se jyristen vyöryi heidän päänsä päällä. Ja tämän hirvittävän painon luhistamina vankat hirret taittuivat kuin tulitikut.

Tätä kauhistavaa, jylisevää ääntä kohden Hugh Ritson kiirehti askeleitansa. Mies seurasi ihan hänen kintereillänsä. Äkkiä hiekkaseinä tukkesi heidän tiensä. Samalla heidän päänsä päällä puiset varustukset murtuivat ja hirret sinkoilivat heistä oikealle ja vasemmalle. Maa heidän allansa vapisi, kun tämä ääretön uusi paino jyristen yhä lisääntyi. He kiiruhtivat takaisin ja sinä hetkenä maa vaipui alas kohisten kuin hyökyaalto syöksyessään kallioluolaan. Välikerros uusimpaan kaivokseen, joka oli tämän käytävän alapuolella, oli murtunut. Heidän eteensä oli ilmestynyt ammottava aukko. Tätä järistystä seurasi äänettömyys, ja hiljaisuuden läpi kuului heikko avunhuuto. Hugh Ritson koetti tarkastaa paikkaa kynttilänsä valossa.

"Missä te olette?" hän huusi ja kamalana kaikuna kertasivat synkät käytävät hänen äänensä. Pian huomattiinkin, että mies oli kömpinyt muutamaan kallion aukkoon, johon kerran kaivostyö oli pysähtynyt. Mutta ennenkuin hänet saatiin sieltä vapautetuksi, täytyi kaivaa käytävä. Mutta se oli sekä vaikeata että vaarallista, sillä vähimmästäkin liikkeestä hiekka alkoi taas juosta. Hugh Ritson ei kuitenkaan epäröinyt. "Tämä on avattava", hän sanoi käyden käsiksi työhön. Mutta mies tarttui takaa häneen.

"Jumalan tähren, älkää", hän huusi. "Tämä työ vaatii meiltä hengen."

Hugh Ritson kääntyi ympäri ja katsoi häntä tiukasti silmiin.

"Mikä on teidän nimenne, ukkoseni?"

"Davey Braithwaite."

"Sittenhän te olette se nuori leski, jonka vaimo kuoli viime viikolla?"

"Olen", hän vastasi painunein päin.

"Teidän lapsenne kuoli ennen äitiä, eikös kuollut?"

"He ovat menneet molemmat!"

"Eikä teillä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan ihmistä, joka jäisi suremaan?"

"Ei, tässä on koko minun heimokuntani."

Hugh Ritson ei puhunut enempää. Kova hymy leikki hänen valkeilla kasvoillansa ja sinä hetkenä hän alkoi pelastustyönsä.

Mies seisoi ällistyneenä katsellen ja ennenkuin hän ehti käydä auttamaan, veti hänen isäntänsä Giles Raisleyn esille tämän vaikeasta suojasta.

"Missä oli vanha Reuben ja hänen ryhmänsä työssä?" kysyi Hugh Ritson.

"Suuressa kaivoksessa, mutta se on täyttynny verell', sinne me emme ikinä pääse."

He painuivat kaivoksen pohjaan ja lähtivät sitä käytävää, joka haaraantui oikealle. Kynttilän valo tuikki kaukaa hämärästi pitkän pimeyden läpi.

Se oli käytävää valaiseva kynttilä, joita sinne tänne oli kallioseinään pistetty. Miehet, jotka olivat siinä lähellä työskennelleet, olivat jättäneet sen siihen hyökätessään henkensä edestä pois täältä nostoaukolle. Tämän onkalon pohjassa oli syvä vesiväylä, mutta se oli nyt kuiva.

Se oli se kanava, johon kaikki vesisuonet oli johdettu ja joka piti koko kaivoksen kuivana. Vähän matkan päässä toinen hiekkaseinä tukki heiltä tien, ja sen takaa kuului synkkä veden kohina.

"Jos vanha Reuben on tuolla, hän on kuoleman oma", sanoi Giles Raisley ja kääntyi mennäksensä.

Hugh Ritson oli kiivennyt hiekkareunustaa kattoon asti ja koetti kaikin voimin käsillänsä avata tietä. Vähässä ajassa hän olikin kaivanut aukon ja tuijotti edessään avautuvaan pimeään. Vesi oli patoutunut ja noussut monen jalan korkeudelle. Mutta se oli vieläkin neljä tai viisi jalkaa katosta, ja mustissa, loiskivissa ja kuohuvissa aalloissa hän huomasi vankeuteen joutuneen kaivosmiehen, joka oli vyötäisiään myöten vedessä, ja piti kallionkielekkeestä kaikin voimin kiinni. Kun kynttilän valo pilkahti läpi aukon, miesparka päästi heikon huudahduksen.

Seuraavana hetkenä isäntä oli hivuttautunut läpi aukon ja laskeutunut veteen. Kahlaten rintaan asti vedessä hän pääsi kaivosmiehen luo, antoi hänelle kätensä ja talutti hänet läpi tulvivan veden.

Kun kori nousi ylös tuoden tullessansa viimeiset vangituista, pääsi raju riemuhuuto monista kurkuista yht'aikaa. Vaimot, jotka olivat ajatelleet, etteivät ikinä siunaisi isäntäänsä, siunasivat häntä nyt kaunopuheisin kielin. Miehet, jotka eivät olleet luulleet tuossa hentovartisessa miehessä löytyvän sellaista voimaa ja rohkeutta, häpesivät nyt omaa pelkuruuttansa. Sulaton punertavassa valossa monen kovat kasvot sulivat.

Hugh Ritson ei sitä huomannut eikä siitä ollenkaan välittänyt. Hän otti kynttilän, jota oli hatussansa ilmavirralta suojannut, vapaaksi ja heitti syrjään. Hän astui sitten ihmisten välitse huoneellensa ja päästyään sinne löi oven kiinni niiden monien nenän edessä, jotka olivat seuranneet häntä sinne. Hän laski kaihtimet akkunain eteen ja aloitti uudestansa keskeytyneen edestakaisinkulkunsa.

Hän oli muuttunut kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Synkkä tuli paloi hänen silmissään ja hänen huulensa näyttivät lakkaamatta yhä valkenevan. Hänen askelensa, joka ennen oli ollut reipas ja varma, oli nyt veltto ja epävarma. Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut sitten Mercyn kuoleman yön. Päättäen olla antautumatta kauheiden unien kanssa taisteluun ja niiden kiusattavaksi hän oli lakkaamatta kävellyt kaikki pitkät tunnit viimeisinä neljänä yönä. Hän tiesi, mikä lopputulos oli oleva eikä hän tahtonut sitä väistää. Vain kerran hän oli ajatellut käyttää nopeampaa tietä päästäksensä määränsä päähän. Silloin hän oli avannut kaapin ja tuijottanut kauan ja melkein henkeänsä pidättäen pulloon, jonka oli sieltä ottanut. Mutta hän oli pannut pullon takaisin. Miksi hän näyttelisi hullua ja turmelisi tulevankin elämänsä? Nämä yöt toisensa jälkeen hän oli kulkenut ja kulkenut hetkeäkään levähtämättä, usein seisahtuen miettimään, vaikka väsyneet raajat hänen allansa vapisivat eivätkä tahtoneet totella, ja neljä seinää pyöri hänen kiiltävissä silmissänsä.

Ennen kotiinmenoansa ihmiset kokoontuivat pimeässä toimiston ovelle ja hurrasivat viimeisen kerran.

Isäntä kuuli sen, ja hänen huulensa värähtelivät.

"Tomppelit -- he eivät ymmärrä", hän mutisi henkeään vetäen ja jatkoi yksinäistä käyntiänsä.

Seuraavana aamuna eräs kaivosmies, joka toimi Hugh Ritsonin käskyläisenä, toi hänelle aamiaisen. Ei ollut enää varhainen. Aurinko oli noussut korkealle, mutta kaihtimet olivat vielä alhaalla ja kynttilä paloi pöydällä. Mies tahtoi sammuttaa kynttilän ja päästää sisään auringonvaloa, mutta hänen isäntänsä kielsi sen. Mies oli methodisti ja hyräili virttä askarrellessaan. Tänä aamuna hän oli tavallista iloisempi ja onnellisempi astuessaan sisään tarjottimineen, mutta kun hän näki Hugh Ritsonin kalpeat kasvot, hänen omatkin kasvonsa synkistyivät.

"Te olette vielä kuin nuoret miehet, Luke", sanoi isäntä. "Kuinka vanha te olette?"

"Seitsemänkymmenen yhreksän, herra. Minä olen syntynyt yhreksänkymment' kahreksan. Se oli samoihin aikoihin, kuin Punaparta taisteli meitä vastaan ja Nelson nujersi sen."

"Uskallanpa otaksua, että teillä on nyt jo lapsenlapsiakin?"

"Herra teitä siunatkoon, on, ja lapsenlapsenlapsia kokonaista kymmenen kappaletta. Ja kaikki ovat riskiä ja terveitä, Jumalan olkoon kiitos."

Kuului laakson läpi kirkonkellojen juhlallinen soitto. Hugh Ritsonin kasvot laskeutuivat poimuihin ja katse painui alas.

"Mitä ne nyt soittavat?" hän kysyi muuttuneella äänellä.

"Tänä aamuna haurataan Matthan tyttöraukka ja hänen sikiönsä."

Hugh Ritson ei koskenut aamiaiseensa.

"Luke, pankaa laudat akkunain eteen ja tuokaa lisää kynttilöitä."

Hän ei mennyt ollenkaan ulos sinä päivänä, vaan käveli lakkaamatta edestakaisin hämärässä huoneessa. Illan saapuessa hän sai kuumetta ja soitti vähän väliä kelloa, joka kutsui käskyläisen hänen luokseen. Mutta hänellä oli annettavana vain joku tavallinen käsky, joku sanoma tai vähäpätöinen selitys.

Vihdoin mies oli ymmärtävinään hänen tarkoituksensa ja jäi yöksi hänen luokseen. He puhuivat paljon varhaisina tunteina, ja isäntä nauroi usein ja laski leikkiä. Mutta unettoman miehen hengittämä ilma on aina unettavaa, ja ankarista ponnistuksistaan huolimatta Luke lopulta nukahti tuolillansa. Sitten seurasi tuntimääriä kestävä äänettömyys, jota häiritsi vain yksitoikkoinen askelten sipse sisällä ja sulaton kohina ulkoa.

Seuraavana päivänä, perjantaina, aurinko paistoi ihanasti, mutta suojuslaudat eivät avautuneet kaivosvuoren pienen talon akkunoista, ja kynttilä yhä paloi pöydällä. Hugh Ritson oli tullut huomattavasti heikommaksi, mutta yhä hän jatkoi väsynyttä käyntiänsä. Vanhaa miestä kiellettiin kutsumasta tohtoria, mutta sen sijaan hän sai viedä sanan kirkkoherra Christianille. Tämänkin yön vanhus valvoi isäntänsä luona. Kun puhelu vaikeni, hän lauloi -- ensin Davidin psalmin: "Hullut sanovat sydämessänsä, ettei Herraa olekaan", sitten Charles Wesleyn virren Kristuksen veren puhdistavasta voimasta.

Vieraan silmälle olisi ollut outo näky: vanha mies -- vielä nuori, vaikka seitsemänkymmenyhdeksän-vuotias, rakas rakkaiden ympäröimänä, viettäen rakastettuna ja kunnioitettuna elämänsä iltahetkiä, eläen köyhyydessä, vaikka luuli elävänsä yltäkylläisyydessä, uskoen kerran ikuisen onnen käsittävänsä, ja siksi kasvot kukoistavampina ja lempeämpinä kuin koskaan ennen -- huojuttaen päätänsä lauloi sydämensä yksinkertaisuudessa. Toinen mies, tuskin vielä kolmenkymmenen vanha, oli menettänyt nuoruutensa, hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina ja silmissä paloi synkkä tuli -- yksin maailmassa, hylättynä ja omistaan erotettuna -- kävi epävarmoin askelin ja laahustaen kuin hänen kuormansa olisi joka hetki tahtonut hänet maahan rutistaa, heiluttaen käsiänsä virren tahdissa ja hymyillen pakotettua hymyä, joka ei tahtonut kohota hänen valjenneille huulillensa.

Kun laulu lakkasi, Hugh Ritson pysähtyi äkkiä ja kääntyi vanhaan kaivosmieheen.

"Luke", hän sanoi äkkiä, "otaksun, että teillä on monta saattomiestä, kun kerran teidän aikanne tulee."

"Niin, Jumalan kiitos", vastasi vanhus pyyhkäisten pois kuuman pisaran, joka oli vierähtänyt hänen kasvoillensa, "siellä ovat minun lapseni ja lastenlapset ja vielä niirenkin lapset. Ehkäpä lapset tahtovat laskea minut äidin, sen siunatun vanhan olennon, viereen."

Hugh Ritsonin kasvot synkistyivät ja hän jatkoi käyntiänsä.

"Loruja, välipä tällä!" hän hymähti itseksensä. "Yötuulen valitus on kylliksi miehen haudalla." Ja hän naurahti hiukan.

Seuraavana aamuna -- lauantaiaamuna -- hän kirjoitti kirjeen ja lähetti Luken kylään viemään sitä postiin. Sitten hän itse kävi kaivoksella toimittamassa muutamia asioita. Sieltä tultuaan hän sulki ja salpasi ovensa. Kun vanhus toi päivällisen, hän kolkutti turhaan ja sai niine hyvinensä mennä tiehensä.

Ilta saapui eikä vieläkään kuulunut vastausta vanhan miehen koputukseen. Auringon laskettua tuuli oli yltynyt. Uhkasi tulla myrskyinen yö.