Part 31

"Te voitte jäädä tänne huomiseen", sanoi tohtori, "ja minä toimitan, että saatte luoda yleissilmäyksen tähän elämään. Nyt me lähdemme kirkkoon. Mutta tulkaa tätä tietä."

He astelivat siihen osaan pihaa, johon seinään oli suurin valkein kirjaimin maalattu: "34 ryhmä" ja alla oli pitkä ja leveä nuoli. Tätä lähellä oli puusta ja raudasta tehty rakennus ja merkitty samanlaisilla kirjaimilla: "E Halli". He astuivat käytävään, jonka päästä johtivat portaat omituiseen sokkelokäytävään, jonka joka puolella oli kapeita ovia. Vartija asteli edestakaisin väljimmällä paikalla, jota kaasutuikku valaisi.

"Hush! Katsokaa!" sanoi tohtori pysähtyen muutaman oven tarkastusreiän eteen ja väänsi samalla sammuksiin kaasun, joka paloi oven pielessä.

Hugh Ritson lähestyi aukkoa eikä aluksi voinut nähdä mitään hämärässä. Mutta hän kuuli sisältä merkillistä kalinaa. Silmä kuitenkin pian tottui ja hän saattoi kynttilän heikossa valossa erottaa laatikon tapaisen huoneen, joka oli seitsemän jalkaa pitkä, neljä jalkaa leveä ja kahdeksan jalkaa korkea. Se oli rangaistus-koppi. Oven vastaisella seinällä oli hylly ja siinä oli tinainen pesuastia.

Oven toisella puolen täytyi varmaankin olla samanlainen hylly, jossa kynttilä paloi. Luuta, vesikannu ja ruokakaukalo oli kivilattialla. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin päästä päähän ulottuva riippuva vuode, jossa vanki juuri oli pitkällänsä. Saattoi huomata, että raskaat kahleet oli sidottu molempiin nilkkoihin ja ne yhtyivät rinnan ympäri kiertävään rautaliiviin. Jokaisella pienimmälläkin liikkeellä tämä kahle kalisi. Sama ääni korvissa yötä päivää. Jos vanki unissansa liikahti, häiritsi tuo kalina hiljaisuutta ja karkoitti hänen elämästään ainoan valonpilkahduksen -- unien lahjoittaman päivänpaisteen. Hänen päänsä oli oveen päin, niin että kynttilästä tuleva valo lankesi hänen rinnallaan, olevalle kivitaululle. Vaikka hän oli rangaistuskopissa, hän kuitenkin kirjoitti ja Hugh Ritsonin tarkka silmä erotti sanat: "Oi, jospa Jumala näkisi hyväksi tappaa minut, jospa hänen ankara kätensä murskaisi minut! Oi, minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" Hän pysäytti kirjoituksensa ja nakersi kuin lintu kovaa leipäpalaansa, joka oli hänen vieressänsä.

Hugh Ritson peräytyi ja kun hänen omituinen askelensa kapsi lattiaan, hätkähti vanki ja käänsi kasvonsa häneen. Ne olivat laihtuneet, kalpeat kasvot, mutta niiden ilme oli järkähtämättömän rauhallinen, ja niillä kuvastui tuskien luoma ylevyys, vaikk'ei ainoatakaan toivon sädettä.

"Tunnetteko hänet?" kysyi tohtori.

Mutta Hugh Ritsonin silmät olivat kääntyneet maahan eikä hän vastannut.

He menivät kirkkoon. Vartijat olivat asettuneet käytäville ladattuine pyssyinensä. Jumalanpalvelukseen oli saapunut kahdeksansataa vankia: toiset niistä aikoivat käydä ripillä. He olivat ottaneet hartaannäköisen muodon ennemminkin miellyttääkseen kappalaista kuin sisäisestä pakosta. Muuan omituisen näköinen murjaani, joka oli Hugh Ritsonin lähellä, kiinnitti erikoisesti hänen huomiotansa. Hän polvistui käytävälle kasvot kuoriin päin. Hänen rinnallaan oli nuorukainen, joka juuri oli saapunut Millbankista. Vanha synninmyyrä näytti ilmeisesti uudelle tulokkaalle selittelevän tämän uuden kodin salaisuuksia. Hän ei suinkaan hienotunteisuudesta näyttänyt itseänsä hillitsevän, vaikkakin ääni nyt oli painunut kuiskaukseksi, kun hän keskusteli.

"Näetkö tuon rasvaisen ryökäleen tuolla kuorossa? Se on poika, joka kattoo eteensä. Hän palveli erästä rouvaa ja eräänä varhaisena aamuna hän nitisti rouvansa supeltaakseen hänen rahansa ja mennäkseen muille markkinoille."

Papin ääni keskeytti pitemmät selittelyt, mutta jo seuraavana hetkenä vanhan veitikan suu kävi kuin mylly, kun hän selitti:

"Hän on aika mestari -- kulkee kuorossa ja senvuoksi saa etuja. Joka lauantai-aamu hänellä on harjoitus -- eikä hänellä kuitenkaan ole ääntä enempää kuin ruisrääkällä."

Ilmeisesti ei täällä ollut epäedullista olla suurin lurjus, kunhan ei vain osoittanut jalompia harrastuksia. Kun kuivuneenkeltainen vanha Jew kulki sivukäytävää, tietoviisas kuiskasi kunnioittaen:

"Tuo on vanha Mo. Hän kuuluu vahtiväkeen, vaikkakin kerran oli aika, jolloin yhressä suunnittelimme, miten voisimme lähettää vahan Rothschilden vaivaistaloon."

Muutamana hetkenä vasta-tulleen huomiota näytti kiinnittävän muuan pitkä mies mustan ja harmaan raidakkaassa puvussa, jollaista käyttivät karkaamista yrittäneet vangit.

"Sanotaan, että hän on täällä kahrest' kymmenest' tuhannest', mutta se on valhe", kuiskasi vanha mies. "Hän oli vain mutikoinnu hengen muutamasta herran viinimäen sanansaattajasta."

Viimeinen, mitä Hugh Ritson kuuli, oli tämä mieleen-pantava neuvo:

"On sellaisia, jotka eivät voi kattoa eteensä, kuten B 2001, ja toisia taas, jotka eivät täälläkään anna paarmojen pesiä nenälleen. Ja minä sanon: Pitäkää silmänne auki."

Jumalanpalveluksen jälkeen jaettiin ehtoollinen. Rippivieraita oli monta sataa, kaikki yksinkertaisia ja hartaita jumalanpelossansa. Saattoi huomata, että kappalaisen täytyi varoa viiniänsä, sillä muutamat ahmatit tahtoivat hotkaista kerralla kalkin tyhjäksi.

Tämän yön Hugh Ritson vietti tohtorin asunnolla. Hän ei nukkunut, vaan nyt, kuten edellisenäkin yönä, hän käveli edestakaisin tunnit pitkät horjumatta vastustaen kaikkia unimatin kiusauksia. Kello viiden aikaan aamulla hän kuuli suurta kelloa soitettavan parin minuutin ajan ja kohta kuului akkunan alta monien jalkojen synnyttämä tramp, tramp, tramp. Vangit, viiden sadan ryhmissä, oli tuotu ulos aamukierrokselle. He näyttivät -- harmaat takit tiukasti olkapäille vedettyinä -- ikävystyneiltä aamuauringon koleassa valossa, kädet riippuivat hervottomina sivuilla, ja he astuivat huojuen ja laahustaen aivan kuin olisi ollut tavattoman vaikea vetää raskaita kenkiä. Vartiosto oli paikallansa, vartijapäällikkö vihelteli, ja sitten miehet hajaantuivat kahdenkymmenen viiden miehen ryhmiin, kullakin oma vartijansa.

"Rivit suoriksi, kaksi askelta oikeaan -- mars!" Sitten uudistui taas tramp, tramp, tramp. Kun ulkotöihin lähtijät kulkivat portista, saivat heidän vartijansa päivystäjältä kiväärinsä, pistimensä, vyönsä ja patroonakotelonsa. Kivenhakkaajat kulkivat aivan hänen akkunansa alitse, ja Hugh Ritson horjahti taapäin, kun muuan pitkä sinilakkinen mies -- käyden kuin runneltu eläin -- sattui nostamaan katseensa akkunaan.

Kello kahdeksan johtaja ilmestyi vastaanottohuoneeseensa. Hän oli laihahko mies, jonka kasvot ja olento muistuttivat vinttikoiraa. Hänen sotilastakkinsa oli koristettu kunniamerkeillä ja hänen vaatteissaan oli vahva Whitehallin tuoksu. Hän otti vastaan Hugh Ritsonin paperit oudon hämmästyksen ja arvokkuuden sekaisin ilmein -- siihen yhdistyi ylenmääräinen kohteliaisuus, kuin hän olisi ottanut vastaan valtiosihteerin, ja ankaruus, kuin tuomitessa kahlehdittua vankia vedelle ja leivälle.

"Miehet palaavat aamiaiselle kello yhdeksän", hän sanoi, "Watkins", vartijapäällikölle, "tuokaa B 2001 kansliaan heti, kun 34 ryhmä on palannut."

Hugh Ritson oli jättänyt vastaanottotoimiston ja kulki juuri pihan yli, kun hän kuuli äänekästä melua meren puolelta.

"Vene!" huusi parikymmentä ääntä, ja joukko vankeja hyökkäsi siihen suuntaan, jossa kahdeksanairoinen vene oli teloillansa vajassa. "Mies on karannut, hyökkäsi vaatteineen päivineen mereen ja lekottelee virtaa alas."

Kuinka nämä paholaiset nauroivat, kuinka he kirosivat leikillänsä, kuinka he tekivät työtä ja kuinka heidän silmänsä kiiluivat ja kasvonsa kiihkosta vääntyivät irviin koettaessaan saavuttaa vankitoveriansa, joka oli koettanut paeta! Jokainen vanki, joka auttoi karkurin kiinni saamisessa, sai kuuden päivän loman. Tohtori vei Hugh Ritsonin pieneen torniin, joka oli hänen asuntonsa katolla. Täältä he saattoivat nähdä yli vankilan muurin kivikkorannalle alapuolellensa. Lähellä kirkon raunioita joukko vankeja juoksi edestakaisin heiluttaen käsiänsä ja huutaen innoissansa.

"Se on 34 ryhmä", huomautti tohtori, "Jim-porrasvahdin ryhmä."

Aurinko oli noussut, meri hohti ja säteili tuhansin vivahtein, ja lukemattomista kevyistä laineista vesilinnut pistivät kaarevan kaulansa pinnalle, pulpahtaakseen taas pian syvyyksiin. Muutamassa paikassa veden hopeajuovalla uiskenteli jotakin, aluksi se näytti tynnyriltä. Siinä oli kärrynkorit, jotka vanki oli työntänyt veteen käyttääksensä sitä veneenä.

"Se uppoaa; kaikki vankkurit ovat raskaasti raudoitetut", selitti tohtori.

Vanki seisoi siinä. Hän oli heittänyt pois takin ja hatun ja hänen käsivartensa olivat hartioihin asti paljaat. Vartija juoksi jyrkänteen reunalle ja laukaisi. Luoti sattui. Vanki repäisi paitansa helmasta kappaleen ja sitoi ranteensa.

"Miksi hän ei heittäydy pitkäksensä?" sanoi Hugh Ritson. Hän ei tiennyt, kuka vanki oli, mutta sydämessänsä hän kiihkeästi toivoi, että vanki pääsisi pakoon.

"Hän on auttamattomasti tuomittu -- hän on joutunut pyörteeseen ja virta painaa hänet takaisin saarelle", puheli tohtori.

Puolta tuntia myöhemmin aseellinen vartijajoukko parin kolmen avustajan saattamana kuljetti kiinnisaadun pakolaisen vankilan johtajan kansliaan. Pitkä ja vankka mies marssi vartijoiden välissä varmoin askelin ja pää pystyssä. Hänellä ei ollut takkia eikä hattua ja toiseen paljaaseen käsivarteen oli likaisenharmaa vaatteenkappale kömpelösti sitaistu. Hänen rintansa oli paljas, silmänsä leimusivat ja lukuunottamatta hyytynyttä verijuovaa hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat. Mutta tätä miestä ei vastoinkäyminen ollut murtanut: hän näytti uhmaavan sitä.

"Ottakaa miehen numero", komensi johtaja.

"Jaa, ottakaa se ja katsokaa, että otatte sen oikein", uhitteli vanki.

"Se on B 2001", sanoi vartijapäällikkö.

Johtaja tarkasti käsissään olevia papereita.

"Kutsukaa se herra tänne", hän sanoi kansliapäivystäjälle. "On onni teille, että joku hallituksen luvalla tahtoo puhutella teitä", hän lisäsi vankiin kääntyen.

Vanki ei vastannut. Hän ei nyt ollut nöyrä eikä yrmeä, vaan hän esiintyi kohteliaasti, vaikkakin kiivastuneena, niinkuin mies, joka on kärsinyt vääryyttä.

Seuraavana hetkenä Hugh Ritson astui huoneeseen. Hänen silmänsä painuivat maahan ja hänen epävarma askeleensa oli raskas ja koliseva. Hän hypelöitsi takkiansa hermostunein sormin, hänen sieraimensa laajenivat ja hänen koko ruumiinsa huomattavasti vapisi.

"Tässä on mies, jota haluatte puhutella", sanoi vartijapäällikkö kohteliaasti kumartaen.

Hugh Ritson koetti kohottaa katsettansa, mutta se vaipui äkkiä maahan. Hän avasi huulensa puhuakseen, mutta sanat pysähtyivät kielelle. Sillä aikaa märkä, likainen, alaston, sidottu ja verintahrattu vanki aseellisten vartijoitten välissä seisoi hänen edessänsä suorana ja ylväänä ja hänen silmänsä näyttivät tunkeutuvan toisen sielun pohjiin asti. Vanki pani toisen kätensä lanteelleen ja osoitti toisella halveksien Hugh Ritsonia.

"Mitä tuo mies minusta tahtoo?" hän sanoi syvällä rintaäänellänsä.

Tämän kuullessaan Hugh Ritson vastasi kiihkeästi:

"Paul, minä en tahdo lisätä sinun kärsimyksiäsi lausumalla julki säälittelyni."

Virkailijat katsahtivat toisiansa silmiin.

"Minä en huoli sinun säälistäsi", virkkoi vanki katkerasti.

"Et, vaan minä tarvitsen sinun sääliäsi", sanoi Hugh Ritson hiljaa.

Vanki naurahti karkeasti ja kääntyi sitten vartijaan.

"Tässä, viekää minut pois. Minä olen saanut tästä tarpeekseni."

"Kuuntele minua. Minulla on jotakin sanottavaa sinulle -- jotakin tehtävää sinun puolestasi."

Vanki räjähti taaskin nauruun.

"Viekää minut pois, kuuletteko?"

"Mitä jos minä sanon, että olen pahoillani kaikesta, mitä on tapahtunut?" jatkoi Hugh.

"Silloin sinä olet tekopyhä", vastasi vanki.

Hugh Ritson oikaisi ryhtiänsä ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa. Äkkiä väri katosi hänen vääntyneiltä kasvoiltansa. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän sanoi hiljaisella, murtuneella äänellä:

"Paul, sinä tiedät, millainen mies minä olen, älä kohtele minua liian kovasti. Minä olen tullut tänne tehdäkseni sinulle palveluksen. Muista kärsimyksiäsi --"

Vielä kerran vanki purskahti kylmään nauruun. "Muista mitä muut -- eräs muu -- on kärsinyt sinun kanssasi."

Vangin kopea ilme muuttui ja silmissä leimahtivat salamat.

"Tässä, viekää minut pois", hän puuskutti hiljaa tukehtuneella äänellä. Hän astui taapäin, mutta vartija sulki häneltä tien. "Minä en tahdo jäädä kuuntelemaan tätä miestä. Kuuletteko? Minä en tahdo kuunnella", hän huusi tulisesti, "hän on tullut tänne kiduttamaan minua -- siinä kaikki."

"Minä olen tullut hyvittämään kaiken, mitä minä olen tehnyt", vakuutti Hugh. "Paul, anna minun sovittaa se. Älä yllytä minun pahempaa puoltani tänä sinun ja minun elämäni tärkeimpänä hetkenä." Vanki vaikeni ja sanoi sitten hiljemmin: "Mitenhän sinun kieroutesi voi sen sovittaa?" Hugh Ritson horjahti taapäin. Sanat lävistivät hänen sydämensä kuin teroitetut nuolet. Jos hän oli koettanut peitellä tarkoituksiansa, tämä huomautus nyt riisti hänet ilkoisen alasti.

"Minä en tahdo häväistä totuutta väittämällä, että minä olen muuttunut mies", hän vastasi nöyrästi. "Minulla on omat syyni, mutta minun tekoni kaikesta huolimatta on sinulle tärkeä."

Vangin silmät leimahtivat.

"Sinä olet käyttänyt minua välineenä saadaksesi tyydyttää kostonhimoasi", hän sanoi, "mutta sinä et saa minua katumuksesi välikappaleeksi. -- Vartijat, viekää minut pois, viekää minut pois, minä sanon teille!"

Johtaja keskeytti:

"Kun te jätätte tämän huoneen, te menette suoraan rangaistuskoppiin."

"Vaikka! Viekää minut koppeihinne ja antakaa minun maata, kuolla ja mädätä sinne", kuohahti vanki.

"Viekää hänet pois", komensi johtaja.

"Paul, minä rukoilen sinua kuulemaan minua", kuului Hugh Ritsonin huuto kahleitten ja vartijain aseitten kalskeen yli.

"Viekää hänet pois", huusi johtaja uudestaan.

Tuntia myöhemmin vanki B 2001 kutsuttiin uudestaan vastaanottohuoneeseen. Hän oli nyt aivan tyyni.

"Meillä on valtion prokuraattorin määräys", sanoi johtaja. "Teidän asianne otetaan uudestaan tutkittavaksi. Kello kaksi te jätätte Portlannin matkustaaksenne Cumberlandiin, ja vartijanne tulee teidän kanssanne."

Vanki kumarsi päätänsä ja astui ääneti ulos.

XV LUKU.

Paul Ritsonia -- älkäämme enää käyttäkö hänen virallista numeroansa -- ei viety rangaistuskoppiin. Hänet oli pantu työhön kivenhakkaajain sakkiin, joka työskenteli lähellä vankilan porttia. Tieto hänen pakoyrityksestänsä ei ollut levinnyt nopeammin kuin huhu hänen lähenevästä vapautumisestansa.

"Minä tahron", huudahti eräs harmaahapsinen vanki, "eks' ottais' vieräkses' täält' tärkeitä terveisiä?"

"Mitkä teidän terveisenne ovat?"

"Vain sana mun vanhall' muijall', mist' hän löytää kimpun avaimia, joit' hän angeleegist' tarttee."

"Kirjoittakaa hänelle, ukkoseni."

"Mitä, ettäkö johtaja lukis' sen ja minä joutuisin häpeään ja se vanha lunttu kiikkiin? Toren totta, minua _hämmästyttää_. Mutt' mää unohrin: sää olet rehellinen miäs, niinkuin sää oletkin."

Ivanauru seurasi tätä selittävää puhetta. Eräs kalpea mies, nöyrin ilmein ja jäniksen säikähtynein silmin, hiipi lähelle Paul Ritsonia ja veti saappaansa varresta esille kirjeen.

"Tämä on viimeinen, mitä olen kotoa saanut", hän sanoi hiljaa pistäen kirjeen Paulin käteen.

Se oli tahrainen, rutistunut paperi, niin likainen ahkerasta käytöstä ja kulunut monista taitteistansa, että sitä oli melkein mahdoton lukea. Kotoa? Se oli päivätty Liverpoolin esikaupungissa, jossa hänen raajarikko vaimonsa ja lapsensa asuivat ja vielä elivät.

Miesparka ei osannut lukea, mutta hän oli jollakin tavalla oppinut kirjeen ulkoa ja tiesi tarkasti näyttää, missä paikassa mikin tuttu asia tässä ruttuisessa paperissa oli.

Hän oli menettänyt oikeutensa eikä saanut vastata siihen. Nyt hän pyysi, eikö Paul Ritson tahtoisi pistäytyä Liverpoolissa katsomassa hänen vaimoansa ja pikku raukkojansa ja kertoisi heille, miten hyvin hän voi, miten hauskalta hän näyttää ja miten mukavaa hänellä täällä on, "että heirän rohkeutensa pysyisi yllä, tierättehän."

"Mää sanon teill', herra", sanoi eräs vanha synninmyyrä -- sama, jonka keskustelua kirkossa seurasimme. -- "Mää olen kuullu, että te olettekin työnantaja, ettekä vetelehtijä pakkotyössä. Etteks' riemmuitte? Määkin tahron jättää tämän paikan. Pitkät ovat tunnit ja palkka huono. Sitäpaitsi minun nykyinen isäntäni välttämättä tahtoo käyttää nummeroa minun kauluksessan', aivan kuin teuraselukoilla. Se tahtoo toisinaan kismittää. Niinpä mää tahron ilmoittaa, että syyskuussa mää, hitto vie, lennän täält'. Ehkäpä näette, että minulla on kohta siivet, joilla lentää." Vanha syntisäkki osoitti harmaita hiuksiansa, jotka olivat pitemmät kuin kellään hänen tovereillansa. "Ne vain muuttavat väriä, eivätkä ole niin komeat kuin kymmenen vuotta sitten eikä mun vanha henttuni voi ylpeillä minun komeast' ulkomuorostain."

Kello kaksi vartija, nimeltä Jim-porrasvahti, marssitti Paul Ritsonin vartijapäällikön toimistoon. Siellä pantiin vangin käsiin raudat ja vartija sai aseensa. Sitten he lähtivät.

Laivassa, joka välitti liikettä Portlannista Weymouthiin, vanginpuku herätti suurta huomiota. Oli jonkinlainen kirkkojuhla ja paljon kirkkokansaa juhlapuvuissansa oli tunkeutunut laivankannelle ja hytteihin. Ilma oli ihana. Auringon säteet tanssivat veden kalvossa kuin lukemattomat perhosparvet peilin pinnalla. Torvisoittokunta soitteli etukannella.

Weymouthin asemalla ihmiset taas kokoontuivat ryhmiin ja katselivat karsain silmin vankia. Muutamien minuuttien kuluessa, jotka juna asemalla seisoi, oli asemasillalle kokoontunut joukko katselijoita, jotka sekä ovesta että akkunoista kurkistelivat vaunuun.

Paul Ritson vähät välitti tästä erinomaisesta huomaavaisuudesta, vaikkakin tällainen oli sangen kiusallista. "Pysy kaukana hänestä -- etkös näe sinistä lakkia?" "Mikä pahannäköinen murjaani! Totta totisesti hänen pelkkä katseensa ansaitsee hänelle hirsipuun."

Paul nauroi katkerasti. Sinä hetkenä hän tunsi sydämensä jäätyvän. Jos hänellä olisi ollut yllään juhlapuku ja hymy huulilla, miten toisenlainen olisikaan ihmisten arvostelu hänestä ollut! Kuka silloin olisi sanonut, että hän on heittiö? Ei ainakaan se inhoittava ja tekopyhä Kristuksen sanansaattaja, joka joku hetki sitten laulavalla äänellä ulisi hänen korvaansa: "Olkaa varma, että teidän syntinne annetaan teille anteeksi." Sama mustatakkinen fariseus talutti juuri komeata naista ensimmäisen luokan vaunuun.

Juna lähti. Paul painautui istuimellensa selkänojaan ja mietti kaikkea, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kuin hän viimeksi matkusti tätä tietä. Hän matkusti silloin päinvastaiseen suuntaan ja mitä tuskia ja kauhuja olivatkaan nämä ensimmäiset vankilaelämän hetket hänen sielussansa herättäneet! Hän ei koskaan ennen tähän päivään asti ollut sitä muistellut.

Toiset ja vielä katkerammat muistot olivat kuluttaneet pois hänen sielustaan näiden kokemusten jäljet. Mutta nyt ne tulivat mieleen yhtä tuoreina kuin kaikki olisi eilen tapahtunut. Hän oli yksi siitä kaksikymmenmiehisestä joukosta, joka matkusti Millbankista Dartmooriin. Matka Waterloohon vankivaunuissa oli ollut kauhea koe. Hän oli kopissaan ajatellut, ettei häneen ollenkaan koskisi, jos ihmiset kaduilla hänet tuntisivat. Syyttömän miehen häpeällinen tuomitseminen ei alentanut häntä, vaan lakia.

Kun hän astui vankila-alueelle rinnallansa pedonnäköinen konna, joka murjottavien kulmiensa alta vain salaa vilkaisi toisiin haukansilmillänsä, edessänsä vanha rosvo ja miestaposta tuomittu murhamies kintereillänsä, juoksivat suuret, kylmät hikikarpalot hänen otsaltansa.

Hän oli aikonut pitää päänsä pystyssä, ja jos ihmiset katsoisivat häntä kasvoihin, hän oli päättänyt rohkeasti katsoa heitä suoraan silmiin. Mutta kun sellainen tilaisuus sattui, hän koetti piiloutua vaunuun ja hautasi leukansa rintaansa.

Hän muisti, miten ihmiset inhoten siirtyivät syrjään vaunujen tieltä, miten he katselivat heitä, kun heidän vaununsa vilkasliikkeisillä paikoilla pysähtyi odottamaan siksi, kuin ajurien ja katuvaunujen jono oli päässyt ohi, ja miten kauhea olikaan ollut näytelmä asemalla, jossa kahdenkymmenen kahlitun miehen askelten kopse herätti kaikkien ihmisten huomiota!

Miten kauheata olikaan vanhempien vartijoitten nauru ja iva! He olivat ennemmin kärsineet rangaistuksensa ja esiintyivät nyt yleiseksi häpeäksi muka oikeuden vartijoina! "Sinä kikkanokka siellä, eks' ole supeltannu taskuusi tupakkaa?" "Oleks' nähnyt meitä ennen? No, riivattu vie, totta kai! Sinä, jolla on valkea kaulahuivi, kattoppas tarkkaan, niin varmasti tunnet meirät." "Oh, neitty Maria, oleks' se sää itte? Ja miten iloiset me ollaan saaressamme tavata teirät taas! Säilytäppäs samettikukkarosi minun taskuuni, niin saat sen takaisin, kun palaamme tätä tietä." Eikä vartijain päällikön ankaruus voinut hillitä tätä korkea-äänistä iloa.

Paul Ritson ei voinut olla nauramatta muistellessaan, miten tuskanhiki oli sinä päivänä juossut pitkin hänen selkäänsä, kun hän hievahtamatta istui kokoonlyhistyneenä paikallansa.

Ajat olivat muuttuneet sen jälkeen. Hän oli viettänyt puolitoista vuotta valtion koulussa ja tämä kasvatustapa oli antanut hänen kokea kaikkien kidutuskeinojen ihanuudet.

Vartija koetti saada keskustelua syntymään. Jim-portaanvartija toisti moneen kertaan, ettei hän suinkaan tarkoittanut mitään pahaa. "Pohjaltani minä olen oikein kunnon poika", hän sanoi useammin kuin kerran, eikä Paul Ritson osoittanut hänelle mitään kaunamieltä. Mutta hän nauroi katkerasti niille rumille ja ristiriitaisille ajatuksille, joita vartijan kiusoittavat sanat synnyttivät. Huomaten kaikki yrityksensä tyhjiksi, vartija tyhjensi piippunsa ja vaipui äänettömyyteen.

Heillä oli oma vaununsa. Muutamalla asemalla eräs mies avasi oven ja oli jo astunut toisen jalkansa sisään, kun huomasi, millaiseen matkaseuraan oli joutumaisillansa. Suutansa mutistaen hän hävisi. Paul Ritson teki parhaansa hillitäkseen raivoansa, jonka tällainen "hyvää yötä" hänessä synnytti. Hän onnistuikin ja päästi kaikuvan naurun poistujan jälkeen. Jollakin toisella asemalla eräs kaikkiin virkakuntansa helyihin puettu poliisipäällikkö, huomattuaan sinisen lakin, tutki tarkasti vartijan paperit. Sitten hän ylpein elein työntyi pois läpi ihmisjoukon, jonka hänen läsnäolonsa oli kokoon kutsunut.

Kun he pääsivät Waterloohon, huusi vartija ajurin ja he ajoivat poliisiasemalle ilmoittautumaan. Siellä he nauttivat illallisekseen kupin kaakaota, ruskeata leipää ja papumuhennosta, ja vartija sai tupakkaa piippuunsa. Sieltä heidät kyydittiin Eustoniin, josta he nousivat yhdeksän Penrithin-junaan.

Matka pohjoiseen kului enemmittä seikkailuitta. Rugbyssä, Staffardissa ja joillakin muilla asemilla juna pysähtyi ja pienet ihmisjoukot kokoontuivat katsomaan vankia ja lausuivat erilaisia mielipiteitä hänen ulkomuodostansa, rikoksestansa ja alkuperästänsä. Paul Ritson usein sulki silmänsä eikä puhunut mitään. Joskus ylenkatse väreili hänen kasvoillansa, joskus hän taas purskahti katkeraan nauruun. Hän ajatteli, että tämä oli tarpeen, sillä ilman sitä vankilaelämässä hänen alennuksensa ei olisi ollut kyllin syvä. Jos hänessä oli säilynyt rahtunenkaan ihmisyyden tunnetta, hellyyttä ja arkatuntoisuutta sen jälkeen, kun Portlannin portit sulkeutuivat hänen lähdettyänsä, tarvittiin vain tätä karkoittamaan ne kaikki iäksi.