Part 30

Kauhuissaan hän hyppäsi seisoallensa. "Armoa, armoa!" hän huusi. Sitten hän huokasi raskaasti ja katseli ympärillensä. "Unta -- vain unta", hän sanoi itseksensä ja naurahti lujasti yhteen-purtujen hampaidensa välitse. Lamppu paloi yhä pöydällä. Hän nousi, otti avaimen taskustansa, avasi laatikon ja otti sieltä esille pienen pullon. Se sisälsi unijuomaa. "Jos minun nyt täytyy nukkua, minun täytyy vihdoinkin saada nukkua uneksimatta", hän sanoi ja mittasi annoksen. Hän kohotti lasin huulilleen ja näki siinä omien kasvojensa kuvan. "Sääliä, sääliä! Tyhjät unet turmelevat minun hermoni. Säälittävää, toden totta! Ja nyt minun täytyy suojata itseäni itseäni vastaan tällaisilla varustuksilla!" Hän piti lasia tulta vasten, ja kun käsi vapisi, hän nauroi. Sitten hän joi sen, sammutti tulen ja istahti sohvaan.

Päivän sarastus vaalensi pilviä ja ensimmäinen kaje tuikahti akkunasta sisään, kun keltainen valo sammui. Hugh Ritson istui synkässä hämyssä polvet vedettyinä ihan leuan alle, kädet ristissä rinnalla ja pää eteen syvälle painuneena. Hän hyräili jotakin vanhaa laulua. Äkkiä ääni kävi möriseväksi, pilvi ilmestyi silmien eteen ja pää retkahti taakse. Hän nukkui ja taas hän näki unta. Tai oliko se näky eikä uni, joka hänelle nyt ilmestyi? Hän oli seisovinaan huoneessa, jonka hän oli ennen nähnyt. Vuoteella lepäsi jokin valkoinen olento. Se oli lapsi, ja pieni henki oli liidellyt pois. Sen ääressä oli eräs vaimo kuurullansa ja valitti ääneen: "Rikollinen, rikollinen!" Naisen silmät tuijottivat lapseen, mutta hän ei nähnyt mitään. Näöttömät terät olivat valjenneet. Sydämellänsä hän kuitenkin näki lapsen ja näki myöskin hänet, Hughin, kun hän astui sisään. Sitten tuntui kuin nainen olisi kääntänyt sokeat kasvonsa häneen ja kutsunut häntä nimeltä. Seuraavana hetkenä nainen oli kadonnut. Hänen istuimensa oli vapaa ja vuode tyhjä, vain harmaapartainen mies istui kylmän takan ääressä. Ääretön kuorma painoi häntä alas, mutta Hughista tuntui, että hän ponnistaen kohotti päätänsä ja Hugh kuuli nimeänsä mainittavan.

Hän hyökkäsi ylös. Suuret, kylmät hikipisarat tippuivat hänen otsaltansa. "Mercy on kuollut", hän kuiskasi kauhuissaan. "Hän on mennyt vaatimaan rikollista tilille. Hän on nyt Jumalan tuomiolla."

Seuraavana hetkenä kuului huuto: "Herra Ritson!"

Hän kuunteli ja päivän hämärtäessä hänen kivettyneet kasvonsa hymyilivät julmasti.

"Herra Ritson!" kuului taas ja piiskan varrella kolkutettiin oveen.

"Kapakoitsija Tommy", sanoi Hugh Ritson ja purskahti katkeraan nauruun. "Tuo Tommy oli siis minun pelastava enkelini, hoh!"

Toinen korvia vihlova nauru. Kapakoitsija istuen kuskipenkillä kuuli sen ja ajatteli itseksensä: "Siellä on joku hänen kanssansa."

Hugh Ritson painoi koko päänsä pesuvatiin ja hankasi sitten kiivaasti karkealla pyyhkeellä. "Minun viimeinen uneni on ohi", hän sanoi katsahtaen kauhuissaan sohvaan. "Minun täytyy tehdä se, johon velvollisuuteni vaatii, mutta ei enää painajaista eikä unia!"

Hän avasi oven, heitti karkean vaipan ajajalle, veti ulsterin päälleen ja hyppäsi rattaille. He lähtivät matkalle kiireisellä vauhdilla. Kolea aamutuuli puhalsi yli laakson. Aurinko nousi Cat Bellsin yli, mutta Hugh Ritsonista tuntui kuin hän olisi matkustanut ainaista yötä kohden. Hän istui käsivarret ristissä ja pää rinnalle painuneena.

"Oletteks' kuullu, mitä on vanhan loordi Fisherin mökill' tän' aamun' tapahtunnu?" kysyi majatalon isäntä.

Hugh vastasi matalalla äänellä.

"En ole kuullut mitään."

"Tyttö on seurannu lastaan sanken orottamatta. Niin, hän on myöskin menny. Kuollu noin puol' tuntia sitten. Sivukulkiessan' kuulin sen kirkkoherra Christianilt'."

Hugh Ritson taivutti painuneen päänsä vieläkin alemma.

XII LUKU.

Kello kaksi sinä päivänä Hugh Ritson saapui Eustoniin. Hän otti ajurin ja ajoi Whitehalliin. Sisäasiaintoimituskunnassa hän kysyi ministeriä. Sata vastusta nousi hänen tiellensä estämään häntä tapaamasta toimituskunnan päällikköä. Yksi virkamies neuvoi häntä toisen, toinen kolmannen, kolmas neljännen luo.

Hugh Ritson oli tuskin sellainen mies, joka saattoi ottaa lukuun sellaisia esteitä. Hänellä oli asiaa ministerille eikä kenellekään muulle. Parlamentilla oli istunto ja ministeri oli mukana. Hugh Ritson etsi häntä sieltä. Hän selitti asiansa muutamin sanoin, ja ministeri kuunteli häntä epäilevin ilmein.

Ministeri oli tyhmä yorkshirelainen, jonka hyvät päivät olivat tehneet luonnottoman pulleaksi ja kömpelöksi. Aluksi hän katseli vierastansa ilmeisesti epäillen hänen järkeänsä, mutta kun tämä epäilys näytti turhalta Hughin johdonmukaisten selitysten vuoksi, hänen mielensä näytti tekevän omin käsin puhkaista koko mätäpaise.

Pian ilmestyi yorkshirelaisen kasvoille kuitenkin varjoja, jotka syntyivät vakavammista syistä kuin tuon epäilyttävän miehen liikatunteellisuudesta.

"Eikö teidän olisi paras jättää asia huomiseen ja tulla aamulla minun luokseni Whitehalliin?" hän sanoi osoittaen suurempaa huomaavaisuutta kuin tähän asti. "Jos te silloinkin vielä olette samaa mieltä, minä annan asian yleiselle syyttäjälle."

Hugh Ritson kumarsi hyväksyvästi.

"Ja saanko minä käydä myöskin vankilassa?" hän kysyi.

"Luultavasti. Se on kyllä vasten uusia määräyksiä, etteivät kuritushuoneessa saa käydä kutkaan muut kuin vankilan viranomaiset ja henkilöt, jotka tahtovat tutustua vankilan rangaistustapoihin. Mutta saamme nähdä, mitä voimme tehdä."

Sinä iltana Hugh Ritson pistäytyi St. Margaretin luostarissa. Oli myöhä, kun hän astui sisään ja kun hän palasi puoli tuntia sen jälkeen, olivat lamput Abbey Gardensilla sytytetyt. Valo lankesi päivystäjä-sisaren kasvoille, kun hän avasi hänelle oven. Hänellä oli harmaa puku, mutta ei huntua, ja päätä peittävän liinasiteen alla silmät olivat punaiset ja turvonneet.

Hugh Ritson vihelsi ajurin Broad Sanctuarylla ja ajoi Hendoniin. Haukka-Haikaran kapakkahuone oli täynnä kantajia, kuorma-ajureita, tienkiertäjiä ja maatyöläisiä, kaikki juoden ja meluten. Mutta tästä näennäisestä vilkkaudesta huolimatta koko paikka oli rappeutuneen ja häviävän näköinen. Jabez tarjoili myymäpöydän takana. Hän oli suuresti entisestänsä edistynyt ja piti päänsä pystyssä, kuten ainakin nuori keikari, joka juuri on vanhempain holhouksesta vapautunut ja pääsee omin neuvoin esiintymään suuressa maailmassa. Rouva Drayton istui neulomassa samassa huoneessa, jossa Mercy kerran oli leikkinyt naapurin lasten kanssa. Kun Hugh Ritson astui hänen luokseen vanha rouva hätkähti.

"Herra hyvästi siunatkoon, herra, oletteko se te. Minä olen niin pelännyt, kun minä silloin itkin ja valitin ilman aikojani. Ja mitä hyvää minä olen siitä saanut? Sen erän perästä ei minun oma lihani ja vereni, kuten hyvin voitte sanoa, ole tuntenut minua."

"Tarkoitatteko koet-laisuutta?" kysyi Hugh Ritson.

"Koettapa koetta!" voivotti kapakan emäntä kohottaen silmänsä samalla, kun neulintikkujen kilinä lakkasi. "Minun Paulini ei ollut siellä. Cummerlannissa taas, herra -- itse kuulitte, mitä hän minusta sanoi." Hänen talousesiliinansa nurkka kohosi silmille. "Minusta, joka olen häntä sillä hellyydellä kasvattanut! No", päättävästi itseänsä hilliten, "minun sydämeni on niin täysi ja minä kostan hänelle ansion mukaan. Minä uhallakin annan talon ja tavaroiden mennä, se on totinen tosi. Minä luotan Luojaan, ja tuo Jabez, ei hänkään ole oikea lapsi."

Kun Hugh Ritson teki lähtöä, vanhan rouvan kiihko lisääntyi. Hän pani neuleen syrjään ja kiireesti askarteli ensin päähineensä nauhoilla ja sitten esiliinallansa.

"Kuunnelkaa minua", sanoi Hugh. "Tänään on perjantai. Maanantaina teidän pitää mennä siihen luostariin, jossa näitte Paulin äidin. Kysykää sisar Gracea. Muistatteko -- sisar Gracea. Hän sanoo teille kaiken."

Kello oli melkein yksitoista, kun Hugh Ritson palasi kaupunkiin. Kadut olivat tungokseen asti täynnä, ja monta pitkää tuntia hän kulki ihmisvirrassa, joka vyöryi edestakaisin Strandilla. Tässä ihmiskasvojen lainehtivassa meressä eivät missään tuskan ja kärsimyksen jäljet näkyneet selvemmin kuin hänen kasvoillansa.

Hänen tunteensa olivat kääntyneet sellaiselle ladulle, jota hän ei olisi toivonut. Hän oli kuin lastu laineilla, jotka heittelivät häntä oudoille vesille, pilvenhattara ilman ankkuria taivaan tuulissa. Sen lisäksi hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että yön hetket muuttavat ihmisen herkemmäksi ja aivan toiseksi kuin päivällä. Yhdenkään kasvoilla tuossa kasvojen meressä ei näyttänyt kuvastuvan se salainen pelko, ilmeellinen ilo ja katkerin tuska, joka yön hiljaisina hetkinä yksinäisen ihmisen sydämeen hiipii täyttäen sen onnella tai epätoivolla.

Kuinka kauheata olikaan joutua synnin ja kärsimysten hyökylaineille tällaisin tuskain raatelemin tuntein! Hän tunsi -- tahtoipa tai ei -- olevansa peto, joka oli hävittänyt orpojen onnen ja murtanut leskien toiveet, niinkuin hän olisi julmin ilmein katsellut syrjästä vapisevaa miestä, joka oli kumartunut hänen kynnykselleen kuolleen naisen yli, jonka elämän hän oli tuhonnut.

Niin, ei vain menneisyys kohottanut kaikkia kauhujaan hänen mieleensä, vaan myöskin tulevaisuus turmiota uhkasi. Hän tiesi, että se nuori tyttö, joka punertavassa musliinissaan hymy huulillaan sipsutti katua idästä länteen, oli kuin luotu herättämään uinuvat vaistot, joiden mutaisista lähteistä kuohuva häpeän lieju lopulta peittää kaiken vihannan.

Hän kauhistui itseänsä; hän vapisi, niinkuin pyövelin käsi äkkiä olisi laskeutunut hänen olkapäällensä. Hän vapisi vielä enemmän, kun näki kuin peilistä omien kivettyneitten kasvojensa kuvan ja mieleen johtui ajatus, että toisetkin saattaisivat nähdä sen, minkä hänen silmänsä näkivät.

Hän kulki Arundel Streetiä ja kääntyi Embankmentille. Ei, ei, ei! Armollinen Jumala ei voi sallia, että toinen näkisi niin syvälle toisen sydämeen. Silloin ihminen tietäisi hyvän ja pahan. Hänen mieleensä sukelsi ajatus, että tämä tunne oli sama kuin mahtoi olla ensimmäisillä ihmisillä, kun he syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta saivat kuulla kirouksen ja katkeran tuomion.

Täällä tyhjällä käytävällä, joka kaikuna kertasi hänen askeltensa äänen, ilma oli vapaa. Hän paljasti päänsä, ja lempeä länsituuli leikki hänen hiuksillansa ja viillytti hänen ohimoitansa. Pään päällä ei tuikkanut ainoatakaan tähteä, ja virta, joka vieri verkalleen syvässä uomassansa, oli synkkä ja uhkaava. Mutta vielä synkempi oli elämän virta, jonka pohjamutiin hän avuttomana oli painunut.

Hän oli kuullut, että Thames vaatii vuoden jokaisena päivänä yhden ihmisuhrin ja nojatessaan marmorireunustan yli hän aprikoi, olisiko se jo tänäkin päivänä, jonka viimeiset hetket olivat käsillä, veronsa saanut. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän ajatteli, että ehkä juuri tällä hetkellä musta vesi hänen alapuolellansa uhkaavana vyöryi uhriansa vaatien.

Hän asteli edelleen, ja epäselvä ihmisten hyörinä ja melu saapui Strandilta hänen korviinsa. Mitä sittenkin on joen vanhan jumalan vaatimus kaupungin hirviön vaatimusten rinnalla? Ja nyt kun päivän melu oli häipynyt, Hugh Ritsonin ajatus kääntyi kaikkeen, mitä hän kaukaisessa pohjoisessa oli taaksensa jättänyt. Siellä, äänettömyydessä ja pimeydessä, vuoristojen välillä, huojuvien puiden ja kuohuvien koskien seutuvilla olivat puolet hänen tuhotun elämänsä raunioista. Kajastus vanhan Lontoon monista valoista ei ulottunut sinne asti, mutta se mies, joka niille paikoille oli luonut synkän varjon, kulki nyt täällä.

XIII LUKU.

Kello löi puoliyötä, ja hän suuntasi askelensa siihen hotelliin, josta oli tilannut vuoteen. Hän ei yrittänytkään nukkua, vaan käveli edestakaisin läpi yön.

Aamulla kello kymmenen hän oli taaskin sisäasiaintoimituskunnassa. Hän tapasi ministerin ja muutamia tuomareita hänen kanssaan. Kun hän tuli ulos, hänellä oli taskussaan määräys, että hän saa tavata erästä kuritushuonevankia Portlannissa, ja eräs poliisikersantti seurasi häntä sinne siviilipuvussa. He astuivat junaan Waterloossa kello kaksi iltapäivällä ja joutuivat Weymouthiin kuuden aikaan. Kun he kulkivat meren salmen yli, oli päivä lopussa ja raitis tuuli puhalsi ulapalta. Anglosaksien aikuisen vanhan linnan seinät kuvastuivat uhkaavan synkkinä siniseen veteen Vernon Hillin juurella, mutta etempänä, jossa kallioinen ranta muodosti niemekkeen, keltaiset kivet ja halkeillut sinertävä savi välkkyivät ilta-auringon valossa.

Hugh Ritson ja hänen toverinsa asettuivat yöksi Portlandin yleiseen majataloon. Punakka, pyöreäposkinen, keski-ikäinen mies, parta sileäksi ajettuna ja nuorten tavalla puettuna, istui seurusteluhuoneessa tupakoimassa. Hän vastasi tervehdykseen avomielisen sydämellisesti, niinkuin ainakin mies, joka mielellään tahtoo keskustella. Mutta Hugh Ritson ei ollut ollenkaan juttutuulella, vaan asteli heti päivällisen jälkeen yksinäiselle kävelyretkelle. Hän asteli sitä tietä, joka niemeltä kulkee Chiswellin ja Fortune's Weilin kylien kautta. Kun hän saapui vuorenharjalle, välkkyi vesi joka puolelta, ja hänen alapuolellansa oikealla ja vasemmalla olivat kivilouhimot, joissa vangit työskentelivät. Itse vuorella, nimeltä Grove, oli pitkä graniittiseinä, jonka läpi johti leveä portti pihaan. Se oli kuritushuone ja kolme tai neljä sen edessä olevaa rakennusta oli johtajaa, kappalaista ja muita virkamiehiä varten. Vähän matkan päässä oli ryhmä mökkejä, joissa vartijat ja työnjohtajat asuivat. Näiden mökkien välissä oli muutamia puoteja ja kapakka, nimeltä Koiran Kita.

Hugh Ritson tallusti kapakkaan ja istahti "kommeroon", joka oli erotettu yleisestä osastosta ohuella lautaseinällä. Mutta tämä seinä oli niin matala, että pitkä mies saattoi kurkistaa sisään sen yli ja väli kattoon oli auki. Toiselle puolen tätä seinää oli saapunut muutamia miehiä "pitämään lystiä".

"Nyt minä puhun vangista B 2001", sanoi omituinen kurkkuääni -- jota kuullessaan Hugh Ritson hätkähti. "Minä nujersin sen niskat kohta ensi yrityksellä. Suolta tullessa jouruin hänen kanssans' kahren. Nähressäni, ettei hän ollu vielä vanha vetelys, minä sanoin hänelle: 'Vastatullut', sanon minä, 'jos te tahrotte oppia talon tapoja, on teillä ehkä hyvätkin päivät, ei muuta kuin olla ja elää, mutta ellette, voi täällä tulla olo hyvinkin tukalaksi.' 'Mitä te tarkoitatte?' hän kysyi. 'Tämä vartijan toimi', sanon minä, 'ei ole mitään herkkua, ja epäilen, viittisittekö meirän asemassa tehräkään sellaista työtä. On pirettävä kieli keskellä suuta -- vettä ja leipää jokaisesta sopimattomast' sanast',' sanon minä. 'Te kuulutte minun ryhmään enkä minä vaari teitä ihmeesti raatamaan, ellette itte minua siihen pakota. Mutta minä tahron, että minun ryhmässäni on reiluja miehiä, jotka eivät kymmenmiehiään pistä kiikkiin.' 'En ymmärrä', sanoo hän. 'Minä sanon siis selvään', sanon minä, 'puolustakaa vartijaanne, niin vartijanne puolustaa teitä.' Hitto vie, jos saaraan tietää, että olen antanut teille tällaisen neuvon, piru minut silloin perii!"

"Sanoitko, saakeli soi!" epäilivät toiset kuorossa.

"Oli sitten kuuma iltapäivä, ja pistettyäni mällin poskeen, minä heittäysin muskettini viereen uinahtaakseni hiukan päivällisen päälle. Toiset kuokkivat etempänä, mutta 2001 ja se nuorukainen, joka kuoli keuhkotautiin, olivat ihan lähellä. No, tulee silloin johtaja ihan 2001 erestä ja karjaisee: 'Vartija', huutaa hän, 'saatte sakkoa huolimattomuudesta.' Tämän sanottuaan hän menee matkoihinsa. 'Vai niin, herra 2001', sanon minä, 'tätä minä en unohra'."

"Mitäs sinä teit?"

"Tein?" -- äänekäs ontto nauru. "Tämä tapahtui silloin, kun parakkeja rakennettiin. Eräänä päivänä lensi pala sanomalehteä upseerien asunnosta rakennuspaikalle, ja 2001 sieppasi sen ylös. Hän hypähti ilosta saaressaan uutisia. Mutta kuului: 'Mars matkaan!' Hän sai seittemän paria, kuukauren koppia ja menetti vuorevaatteensa."

Sydämellinen nauru seurasi tätä kertomusta, miten "kymmenmies" kosti "uurelle" tulokkaalle. Hugh Ritson kuunteli ja häntä puistatti.

"Minua ei hämmästytä mitkään sen ukkelin härkäpäisyyret", sanoi toinen ääni. "Hän ol' mun sakissan' suolla ja minä tunnen hänet. Hänet pantiin vellin keittoon, mutta siitäkin hän toimitti ittensä pois. Sitten hänet vietiin räätälien poksiin, mutta hän valitti johtajalle, ettei hänenlaisensa pitkä roikale voi päiväkausia pöyrällä istua. Se miekkonen ei halua helppoa hommaa, se ainakin on varma."

Sitä seurasi äänekäs naurunrähäkkä.

"Sitten he panivat hänet minun ojasakkiini suolle, ja eräänä päivänä tulee vanha pappi sääryksissä ja leveälierisessä hatussa ja suu niin messingillään, kuin talon isäntä olisi hänet tervetulleeksi toivottannu, ja rouva sipsutti alas ja maiskautti häntä suulle. No niin, 2001 tapasi heidät ylivartija Rennellin luona eikä ristikkojen takana. Seuraavana päivänä minä sanon: 'Saittekos mitään, mikä voi auttaa teitä maanalaiselle tielle?' 'Mille?' hän kivahtaa, ja hänen hahmonsa mustaksi muuttuu. 'Maanalaiselle rautatielle', minä sanoin merkitsevästi silmää iskien. 'Menkää tiehenne minun luotani, verenimijä', hän sähähtää. Mutta minä nokastin hänet. Vanhat laiskurit nauroivat kerran ojalla, kun Rennell saapui. 'Kuka siellä hohottaa?' hän sanoo. '2001', sanon minä, 'hänell' on alituiset kujeet ja laiskuus mielessä'."

"Ha, ha, ha! Mitä hän sai?"

"Kolme päivää vettä ja leipää, viikon yksityiskoppia ja menetti majanvahrin viran. Ei hän välittänny muista eikä missä hän oli, mutt' se häntä kismitti, kun ei saannu kirjoittaa kotiin rouvalleen."

"Millaisen annoksen hän saa?"

"Kolmanneksen. Joku toinen hänen sijastaan olisi työntänny ittensä paremmin framille ja onnistunnu. Hän on koulutettu ja olis' voinnu päästä sairaalan vahtimestariks' tai tohtori Crokerin pitsentiks', tai parhaassa tapauksessa johtajan kirjanpitäjäks'. Mutt' hän ei ole ansainnu ylennystä ja joutuu pois ennenkuin saa siihen enää tilaisuutta."

Hugh Ritson ei voinut sietää heidän keskusteluansa kauempaa. Hän nousi jättääksensä talon, mutta ennenkuin sen teki, hän heitti oven auki viereiseen huoneeseen, seisahtui kynnykselle ja yhdellä silmäyksellä näki yksityiskohtia myöten sekä huoneen että siellä olijat. Raitis tuuli puhalsi ulkona. Hän asteli illan hämärtyessä kirkon raunioille, jotka olivat aivan jyrkänteen partaalla ja astuttuaan porttiaukosta hän joutui kallionlouhokselle. Louhos ulottui noin sata kyynärää rinnettä alas. Suuret särmikkäät möhkäleet oli kiskottu irti vuoresta, joka näytti uhkaavana tahtovan nielaista kitaansa jokaisen, koska sen ikuista rauhaa oli näin häiritty. Voiko olla mahdollista, että ihmiset saattavat alentua viettämään tuollaista orjan viheliäistä elämää kuin nuo kapakkasankarit, vaikka pelastuksen kallio on näin lähellä? Kerta huiskaus alas ja silloin olisi päässyt. Kylmä hymy leikki Hugh Ritsonin huulilla, kun hän ajatteli, että tuli mitä tuli, hän ainakaan ei tällaiseen kurjuuteen ainiaaksi jää.

Ikivanha vaahtera huojutti oksiansa muinaisen sakastin edustalla, ja rastaan viimeiset iltasäveleet kaikuivat sen tuuheista haaroista. Kaukana alhaalla aallot laiskasti huuhtelivat rantakiviä. Hugh Ritsonin jalkain juuressa oli toisenlaisia laineita -- kuolleitten nurmettuneita hautoja. Muutamat, jotka tänne oli haudattu kauan aikaa sitten, oli haudattu kahleissaan. Maassa kahlehditut ihmiset -- kirkon raunioilla vapaiden lintujen laulu. Valojuovat veden pinnalla tummenivat joka hetki tummenemistansa. Pian on päivä lopussa ja sitten nousee kuu luoden rauhallista valoansa niin kahlituille kuin vapaillekin.

Hugh Ritson palasi hotelliinsa. Hän tapasi poliisikersantin keskustelemassa pyöreänaamaisen miehen kanssa, joka oli tarjoutunut selittämään hänelle leikkausveitsen salaisuuksia.

"Hän on vankilan tohtori", kuiskasi kersantti Hughille, kun tohtorin silmä vältti.

Paikalla Hugh kääntyi häneen ja kysyi:

"Satutteko tuntemaan, kuka on vanki B 2001?"

"Kyllä -- Drayton", vastasi tohtori, "sanoo itseänsä Ritsoniksi. Oletteko hänen ystävänsä?"

Hugh Ritsonin kasvot hieman vavahtivat.

"Ei", hän sanoi, "minä _en_ ole hänen ystävänsä." Sitten hetken vaitiolon jälkeen: "Mutta minulla on määräys saada tavata häntä. Sitäpaitsi olen juuri kuullut hänestä parin vartijan keskustelun kapakassa tällä harjulla."

"Ketä ne olivat? Minkä näköisiä ne olivat?"

"Toinen oli pitkä mies, iältään ehkä viisikymmentä viisi vuotta, tukka harmaa, parta inhoittava, silmät tummat ja kostonhaluiset, arpi toisessa kasvossa ja ääni kuin variksella."

"Humph! Jim-porrasvahti -- eronsaanut soturi." "Toinen oli inhoittavan näköinen lurjus, jonka kieli ansaitsee tunnustuksen."

"Horroeks -- vanha toisluokkainen. Palvellut aikansa Dartmoorissa ja saanut ylennystä -- saanut virkatehtäväänsä epäilyttävän kasvatuksen."

"He molemmat tarvitsevat toisen ylennyksen ja paljon korkeamman kuin entinen", sanoi Hugh merkitsevästi.

"Tarkoitatteko tätä?" nauroi tohtori pistäen toisen käden etusormensa vaakasuoraan ja pannen toisen kätensä riippumaan siitä etusormen varassa.

"Voiko olla mahdollista, että laki on voimaton taistellessaan rikollisuutta vastaan ja täytyykö sen kutsua joukko roistoja ja pelkureita vartijoikseen?"

"Te kuulitte jotakin pahaa B 2001:stä, päätän."

"En kuullut mitään, mitä hän olisi tehnyt sellaista, joka estäisi häntä ylenemästä vaikka Rooman paaviksi."

"Olette aivan oikeassa: häntä parempaa miestä ei ole koko Portlannin vankilassa", sanoi tohtori, "ja jos hän ei ole aivan niin tahraton kuin hänen Pyhyytensä, hänen esiintymisensä _tällä_ kertaa oikeuttaa hänet vaikka paaviksi."

Hugh Ritson katsahti häntä silmiin.

"Te kai olette kuullut, että hän on nyt rangaistuskopissa", jatkoi tohtori. "Sivumennen, te ette voi tavata häntä ennenkuin maanantaina. Sitä ennen hän ei voi puhua kenenkään kanssa ja hänelle ei myönnetä pienintäkään lievitystä, poikaparalle."

Hugh Ritson kysyi syytä.

"Siitä asti kun hän tuli tänne, hänen toverinaan oli muuan nuorukainen, joka poti keuhkotautia. Poika ei tahtonut olla sairaalassa, vaan vaihtoi sen vankilaan, kun sai siellä erikoisia oikeuksia. Hän tiesi kuinka monta päivää hänen vielä piti olla vankilassa ja merkitsi ne joka ilta puisen lusikkansa varteen. Siinä kuvastui hänen sielunsa kiihkeä huuto: pois, pois, pois! Tuo Jim-porrasvahti teki siitä suuren numeron. Poikaraukka tahtoi kuolla äitinsä syliin. Hänellä oli aikaa jäljellä enää yksi ainoa viikko, mutta 'herrat' lisäsivät hänen vankeutensa kuukauteen. Silloin hän epätoivoissaan heittäytyi mereen ja kun hänet saatiin ylös, hän oli kuollut."

"Oliko B 2001 hänen kanssaan silloin, kuten tavallisesti?"

"Oli. Hän joutui pois suunniltaan, hyökkäsi vartijan kimppuun ja riisti häneltä aseen käsistä. Jim-porrasvartija on ennen ollut ammattinyrkkeilijä ja syntyi kamala mylläkkä. Hän karkasi takaapäin B 2001 niskaan huutaen kuin riivattu ja iskuja satoi kuin vesipisaroita. Syntyi kauhea hämminki, ja vangit kirkuivat kuin hullut."

"B 2001 on siis voimakas mies?" kysyi Hugh Ritson.

Tohtori nyökkäsi.

"Hän tarttui vartijaan, väänsi hänet melkein solmulle lanteesta, kohotti sitten päänsä päälle ja iski tantereeseen sellaisella voimalla, että se olisi vienyt hengen joltakin toiselta, mutta ei siltä mieheltä. Tuli lisää vartijoita ja vanki vietiin koppiinsa tomuisena, hiestä märkänä ja verissään, silmät hohtaen kuin tulipallot. He panivat pojan ruumiin penkille hänen viereensä, huulet valkeina ja kasvot sinervinä. Se oli kauhea näky, sen voin sanoa teille."

Hugh Ritsonin rinta kohoili ja ihme kyllä, jostakin hänen sydämensä syvyyksistä nousi merkillinen ylpeyden tunne. Tämä mies oli sankari ja hänen oma veljensä.

"Ja siitä sitten vankia rangaistiin?"

"Neljätoista päivää rangaistuskoppia ja kuusi kuukautta puoli annosta. Maanantaina hän pääsee pois ja silloin hänellä on sininen lakki, joka merkitsee hänet vaaralliseksi mieheksi."

Hugh Ritson värisi.

"Onko ihan mahdotonta saada nähdä häntä huomenna?" hän kysyi.

"Tulkaa huomenaamuna ennen kirkonaikaa minua tapaamaan, niin saamme puhua johtajan kanssa."

XIV LUKU.

Varhain seuraavana aamuna Hugh Ritson näytti määräyksensä vankilan portilla, ja hänet neuvottiin tohtorin asunnolle. Hugh ja tohtori menivät etsimään johtajaa, mutta saivat tietää, että hän oli koko päiväksi mennyt pois. Apulaisjohtaja makasi vuoteessa hammassäryssä, eivätkä he voineet tehdä mitään muuta kuin odottaa huomiseen saadakseen puhutella vankia.