Part 29

"Tämä on sinun lapsesi kuolinhetki, ja taivas sinulle anteeksi suokoon, se tuntuu olevan myöskin sinun veljesi toiveiden kuolinhetki", hän katsahti ympärilleen. "Ajatteletko sinä _häntä_?" hän lisäsi ääntänsä korottaen. "Kun sinä näet tuon miehen hänen paikallansa, hävittävän hänen ja minun omaisuuttani, ajatteletko sinä koskaan, _missä hän on_?"

Hänen äänensä vapisi ja katkesi. Seurasi hetken äänettömyys. Hän oli kääntänyt päänsä sivulle, ja Hugh kuuli tukahdutettua nyyhkytystä.

"Kyllä, minä ajattelen häntä", vastasi Hugh hitaasti. "Öisin, unettomina hetkinä minä ajattelen häntä ja missä hän on, ja minä pidän häntä onnellisena miehenä -- niin, onnellisena miehenä! Mitä siitä, jos hän käyttää vangin pukua? _Hänen_ sieluansa ei paina kuolemansynti. Toista on minun -- _katso_ minuun!"

Hän hymyili julmasti.

"Minä olen kuullut kaiken", sanoi Greta. "Sinä olet kylvänyt tuulta ja korjaat myrskyä."

Hughin huulilta kuului naurua muistuttava ääni. Se kohosi katkeruuden lähteistä, jotka kuohuivat syvällä hänen sydämessänsä.

"Ei sitä", hän sanoi, "kaikki se kyllä häviää pois."

Greta seisoi kynnyksellä; hän ei käsittänyt, mikä voima häntä pidätti siinä.

"Greta, minä en ole niin paha kuin minä ehkä näytän. Minä olen arvoitus, jota sinä et osaa ratkaista. Ei ole kaukana se aika, jolloin minä en enää huoleta maailmaa ja jälkeeni minä en jätä mitään muuta kuin kurjan, häväistyn nimen, onko se paljon? Greta, tuntuisiko sinusta pyhyyden pilkalta, jos minä pyytäisin sinulta anteeksi?"

"On toisia, joilla on enemmän anteeksi annettavaa", sanoi Greta. "Yksi niistä odottaa sinua tällä hetkellä, ja, ah, tyttöparka, hänen sydämensä on murtunut!"

Hugh Ritson painoi päänsä alas, ja Greta sulki oven jälkeensä.

X LUKU.

Oli myöhäinen ilta. Vetiset hunnut, jotka usein ilmestyvät erottamaan päivää yöstä, riippuivat taivaalla. Tuuli oli yltynyt ja puut huokailivat. Kun Hugh Ritson saapui mökille, oli kaikki pimeää sen ympärillä, paitsi sitä valojuovaa, joka takasta lähtien lankesi avoimesta ovesta portaille ja pihalle. Takan ääressä istui vanha loordi Fisher, orapihlajakeppi jaloissaan, kyynärpäillään polviinsa nojaten ja kasvot käsiin hautautuneina. Uninen takka heitti hiiltyvää valoansa hänen painuneeseen, valkeaan päähänsä. Kun Hugh Ritson astui keittiöön, kohotti vanhus päänsä ja kasvoilla kuvastui sanaton murhe ja moite yht'aikaa, Hugh Ritsonin ylpeä mieli painui hänen katsellessaan tätä äänetöntä surua. Vanhuksen katse oli kuin haavoitetun koiran, joka katselee raakaa isäntäänsä.

Lammaskoira makasi pitkin pituuttaan lieden edessä. Keittiö oli tyhjä eikä kuulunut mitään muuta ääntä kuin kellon nakutus ja sirkkojen laulu. Mutta Hugh Ritsonin epävarman askelen kopsaessa kovaan savilattiaan avautui sänkykamarin ovi, ja Greta tuli sieltä häntä vastaan.

Vuoteen ääressä paloi kynttilä. Takan vieressä istuivat Mercy Fisher ja kirkkoherra Christian. Mercyn pää lepäsi heidän välillään olevalla pöydällä ristiin heitetyillä käsivarsilla. Toinen käsi oli auki, ja pitkä keltainen tukka irtonaisena peitti sekä kädet että ruumiin yläosan ja kirkkoherran käsi silitteli hyväillen sitä. Hugh Ritsonin astuessa huoneeseen kirkkoherra nousi ja kylmästi kumartaen poistui. Greta oli ennemmin jättänyt huoneen ja keittiössä he toisensa tapasivat.

Mercy kohotti päänsä ja katsoi Hughiin. Ei ollut kyyneltä uupuneissa, punaisissa, turvonneissa silmissä, eikä ainoakaan huokaus kohonnut aaltoilevasta rinnasta. Hän nousi ääneti ja ottaen Hughin käden omaansa johti hänet vuoteen luo.

"Katso, siinä hän on", hän sanoi järkyttävän vakavasti ja kohotti toisella kädellänsä nenäliinan pieniltä kasvoilta. Hugh Ritsonia värisytti. Hän näki omat piirteensä, niinkuin muisto olisi kaukaisilta, menneiltä ajoilta loihtinut ne esiin.

Mercy vapautti kätensä ja äänettömänä peitti kasvonsa. Mutta hän ei itkenyt.

"Minun pikku Ralphieni", hän sanoi selittäen, "kuinka äänetön se onkaan nyt! Oi, sinun olisi pitänyt nähdä se silloin, kun se oli kuin aamuauringon hohtava säde. Miksi sinä et tullut ennemmin?"

Hugh Ritson seisoi katsellen lapsen kuolleita kasvoja eikä vastannut mitään.

"Parasta on, että asia on, niinkuin on", hänen sydämensä kuiskasi sinä hetkenä. Seuraavana hetkenä koko hänen olentonsa vapisi. Mitkä olivat ne ajatukset, jotka kutsumatta olivat kohonneet hänen sielustansa? Eikö ollut parempi, että hänen lapsensa lepäsi tuossa kylmänä, kuin että hän täyttäisi tämän yksinäisen talon ilolla ja rakkaudella? Oliko hän sitten niin musta konna? Jumala varjelkoon siitä! Kuitenkin parasta on näin.

"Kaikki on ohi nyt", virkkoi Mercy ja hänen kätensä putosivat hervottomina kasvoilta. Hän käänsi väsyneet silmänsä Hughiin ja lisäsi: "Me olemme saaneet jo rangaistuksemme."

"Rangaistuksen?" sanoi Hugh -- "me?" Seurasi hetken äänettömyys, ja laskien äänensä, niin että se oli tuskin kuuluva, hän sanoi: "Sinun kuormasi on raskas kantaa, tyttöparkani."

Mercyn hennot sormet liikkuivat hiukan.

"Minä en voi sitä enää kantaa", hän vastasi.

"Moni on ajatellut samoin ennen sinua", sanoi Hugh, "mutta Jumala yksin tietää, kuinka paljon me jaksamme kantaa, ennenkuin olemme tarpeeksi koetellut."

"Hyvä, kaikki on nyt ohi", kertasi Mercy kuuntelematta häntä.

Hän puhui itsestänsä, niinkuin hänen päivänsä olisivat jo päättyneet ja kärsimys olisi ohi, niinkuin hänen elämänsä lanka olisi punoutunut tuossa vuoteella lepäävän pienokaisen olentoon, jonka tie nyt oli päättynyt. Hugh Ritson katsahti häneen ja hänen kasvolihaksensa vavahtelivat. Mercyn uupuneet silmät olivat vielä kuivat, niiden hämärä valo tuli kuin jostakin kaukaa sumujen takaa.

"Kuinka minä rukoilinkaan, että saisin nähdä Ralphieni!" hän huokasi. "Minä ajattelin, että Jumala olisi määrännyt, etten minä saisi koskaan nähdä lastani. Ehkäpä se oli minun rangaistukseni kaikesta -- kaikesta, mitä on ollut. Mutta minä rukoilin yhä. Oi, sinä et voi käsittää, miten paljon minä rukoilin! Mutta sen täytyi olla kirottua rukousta."

Hän kätki kasvonsa uudestaan käsiinsä ja lisäsi odottamattoman innostuneesti:

"Jumala kuuli minun rukoukseni ja vastasi siihen. Mutta katso!" Hän osoitti lasta. "Minä näin hänet -- niin, minä näin hänen -- _kuolevan_!"

Hugh Ritson oli liikutettu, mutta hänen sydämensä oli katkera. Tänä hetkenä hän kirosi sen uskollisuuden, joka sitoi tuon naisen sielun häneen. Jospa hän voisi tallata sen jalkoihinsa ja katkoa iäksi sen ketjun, jolla hän piti tuota typerää olentoa sidottuna.

"Hugh", jatkoi Mercy ja hänen äänensä sai vienon soinnun, "me eroamme nyt iäksi. Meidän Ralphiemme -- sinun ja minun -- kutsuu minua. Minä en voi elää ilman häntä, Jumala ei tahdo minua pakottaa siihen. Hän on rangaissut jo minua ja Hän on armollinen. Ajattelehan, meidän Ralphiemme on taivaassa."

Hän vaikeni, puri huultansa ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa. Hänen kasvonsa saivat kuoleman ilmeen ja äkkiä hänen koko olentonsa muuttui äärettömän tuskaiseksi.

"Tiedätkö, jokin kuiskasi tänä hetkenä minulle, että Jumala on rangaissut meitä niin, ettei Ralphie olekaan taivaassa, ja että isän synnit --. Oi, minun lemmikkini, minun rakkaani!"

Kirkaisten hän kääntyi kädet levällään vuoteeseen, sulki lapsen syliinsä ja suuteli sitä hellästi.

Kyyneleet tulvehtivat vihdoin esille ja huuhtelivat pienokaisen äänettömiä kasvoja. Hugh Ritson ei voinut kauempaa tätä näkyä kestää.

"Mercy", hän sanoi, ja hänen äänessään oli syvä, värisevä sointu. "Jos on olemassa jotakin syntiä, se synti on minun, ja jos on olemassa jokin rangaistus, sekin on minun. Mitä tulee sinun pikku poikaasi, ole varma, että hän on taivaassa." Hän oli astunut ovelle ja tarttunut puiseen vetimeen. "Sinä sanoit oikein, me emme enää koskaan tapaa", hän sanoi omituisella äänellä. "Hyvästi."

Mercy kohotti kyyneleiset kasvonsa. "Anna minulle kätesi erotessamme", hän sanoi rukoilevalla äänellä. Hugh oli toisella puolella vuodetta, ja Mercy ojensi hänelle kätensä vuoteen yli. Hugh astui askelen lähemmä ja sulki tarjotun käden omaansa. Heidän välillänsä ja heidän yhtyneitten käsiensä alla lepäsi lapsi. "Hugh, me emme voineet rakastaa tässä maailmassa -- jokin johti meitä harhaan, mutta me yhdymme vielä kerran, emmekö yhdy?"

Hugh käänsi silmänsä toisaalle.

"Ehkä", hän vastasi.

"Lupaa minulle", pyysi Mercy, "lupaa se minulle."

Hugh hengitti raskaasti.

"Jos on olemassa Jumala ja vanhurskas tuomio, me kohtaamme vielä jälleen", hän myönsi.

Hänen äänensä katkesi. Hän kääntyi kiireesti ympäri ja riensi ulos huoneesta.

XI LUKU.

Yö oli tavattoman pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Tuuli huokaili raskaasti puissa. Kun se joskus hetkiseksi tyyntyi, kuului ilman läpi veden synkkä kohina kaukaisista koskista.

Hugh Ritson asteli pimeässä painunein päin. Hän ei kulkenut nyt kaivosvuorelle, vaan päinvastaiselle suunnalle. Kun hän saapui kylään, hän pysähtyi Lentävän Hevosen luona. Äänekkäät naurunpuuskat kuuluivat salista, jonka akkunoita punaiset verhot peittivät.

Hän seisoi ovella, joka avautui kapakkahuoneeseen. Kapakan emäntä, seisten selin häneen, jutteli tavattoman innokkaasti muutaman laakson vaimon kanssa, joka seisoi kannu kädessä myymäpöydän toisella puolella.

"Mitä, eukko, ettekö todellakaan ole kuullut, mitä tapahtui Ghyllissä tänä aamuna?"

"En, Bessie, minä olen ollut ahkera kuin muurahainen koko päivän pesten ja silittäen."

"No, sieltähän kuuluu aivan kummia. Kaksi veljestä ja sellaisia kelvottomia. Siellä tuli lopulta ilmitappelu ja herra Hugh kuuluu olevan kuoleman kielissä siitä iskusta, jonka tuo pitkä kolppana hänelle antoi."

Hugh Ritson tömisti kovasti jalkojansa ovella.

"Sanokaa miehellenne, että minä tahdon tavata häntä", hän sanoi käskevästi.

Kapakan emäntä katsahti ylös, kääräisi lautasliinan kokoon ja vastasi hermostuneesti: "Kyllä, herra." Sitten hän luntusti salin ovelle ja avasi sen. Meluisat äänet, höyryt ja inhoittavat hajut hyökkäsivät kilvan raittiimpaan huoneeseen. "Tommy!" hän huudahti, niin että se kirkuvana kuului yli muiden melun.

Kapakan isäntä ilmestyi.

"Voitteko lähettää minulle kyytirattaat puoli viideksi huomenaamuna?" virkkoi Hugh.

"Ehkä; se on kyllä sangen varhainen hetki, luullakseni", inisi kapakan isäntä.

Puhuessaankin hän veti pitkävartista piippua ja hänen punakoille kasvoillensa ilmestyi kaksimielinen hymy.

"Minun täytyy joutua viiden junalle", selitti Hugh. "Lontooseen?" toinen poski irvistyi lukemattomiin poimuihin.

"Sanoin viiden junalle", sanoi Hugh kiivaasti. "Mää en sano millonkaan, ei. Se olisi kolme puolikruunusta."

Hugh heitti puolen sovereignen rahan myymäpöydälle.

"Lähettäkää se täsmälleen puoli viisi."

"Ghylliin?"

Kureet poskella näyttivät nyt tasoittuneen.

"Kaivosvuorelle."

Salin ovi avautui uudelleen, ja Natt ilmestyi kynnykselle. Tallimiehen uniset silmät avautuivat ja välähtivät tietävän näköisinä. Sitten hänen pyöreät kasvonsa katosivat ja hänen livertävä äänensä sekaantui toisten äänekkääseen meluun. Seuraavana hetkenä ovi heitettiin selkoselälleen, ja Drayton vetelehtivänä ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hänen tukkansa oli laskeutunut otsalle, josta hattu oli työnnetty takaraivolle. Sikaari savusi hänen suussansa, ja sormiensa päät hän oli tukkinut liivinsä taskuihin.

"Tuu sisään, mull' on jotakin näytettävää sinulle", hän hohotti.

Hugh ei hievahtanut paikoiltaan, vaan nosti kuitenkin päänsä ja silmäsi huoneeseen. Puolet koko laakson kelvottomimmasta roistoväestä oli kerääntynyt pöydän ympärille, ja heidän haamunsa näyttivät sinisiltä savun sisässä. Suuren takan puisella reunuksella oli auki suuri kirja, jonka lehtiä ovelta puhaltava tuuli selaili.

"Mää en ol' unohtannu, mitä sää sanoit kauan aikaa sitten kirkkoherran kirjast'", sanoi Drayton, "tässä se on ja verraton kalleus se onkin. Sinä tahroit peloittaa mua sillä, mutta varjele taivas, miten kauheasti minä siitä pirän. Kuuntele."

Drayton astui takaisin huoneeseen, käänsi lehtiä ja alkoi ilakoivalla äänellä lukea:

"1847: marrask. 18. -- Thomas sanoi, että Allan on äskettäin tullut Skotlannista, on skotlantilaista syntyperää, ja että hänen vaimonsa on irlantilainen, ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta muutaman kuukauden vanha eikä vielä kävele."

Se oli kirkkoherran muistiinpanokirja.

"Sehän on verrattoman hyvä, eikös olekin, herra Hugh Ritson?" sanoi Drayton kohteliaasti kumartaen ja osoittaen harvinaista sivistyneisyyttä, jota seurasi merkitsevä sivukatse hänen hohottaviin seuralaisiinsa, jotka istuivat siinä ympärillä.

Hugh Ritson seisoi jäykkänä ja sanoi tyynesti:

"Mistä olet saanut tuon?"

Kun tämä kysymys oli lausuttu, kuului pöydän ympäriltä mitä erilaisinta tirskunaa ja murinaa, aivan kuin tässä olisi tehty verraton sankarityö. Hugh Ritsonin silmät kiersivät miehestä mieheen ja katse tuli yhä tiukemmaksi.

"Olette sen varastaneet, olen siitä varma", hän sanoi hiljaa.

"Entäs sitten?" rähähti Drayton. "Se oli hienoa hommaa. Natt viekoitteli pois methodistin, ja sill'aikaa minä supelsin kirjan."

Drayton näytti ylpeilevän osastaan mikä hänellä oli tässä erinomaisessa näytelmässä, ja hänen ystävänsä nauraa hohottivat hänen loistavalle selityksellensä. Nattin uniset silmät olivat yliluonnollisen kirkkaat tänä suurena hetkenä.

Hugh Ritsonin otsa synkkeni raivosta.

"Tämä on teidän kiitollisuuttanne seurakuntanne paimenta kohtaan", hän sanoi.

Kuului taas tirskunaa ja murinaa pöydän ympäriltä.

"Yhdelläkään teistä ei taida olla syytä pitää kirkkoherra Christianin puolta", sanoi Hugh lujalla äänellä. Hän katsoi terävästi pöydän ympärillä istuvien miesten kasvoihin, ja nauru alkoi vähitellen tyrehtyä. "Reuben Rae, kuka hoiti teidän sairasta vaimoanne? -- John Proudfoot", -- sepälle -- "mitä voitte kertoa siitä ajasta, jolloin lapsenne makasi kuumeessa?" Hänen vilkas silmänsä tunkeutui salin jokaiseen soppeen, ja useampi kuin yksi iloinen veitikka painoi päänsä rinnallensa. "Te nauratte vielä, te kelpo sankarit, kun teidän hyväntekijänne taloon on varas tunkeutunut."

Drayton harppasi häntä kohti.

"Tuki kitas ja paikalla", hän karjui.

Hugh Ritson ponnisti hillitäksensä itseänsä.

"Minä en ole tullut tänne rähisemään", hän sanoi tyynesti.

"Hempeämielinen mammanlellu, huh, se sinä olet, kuuletko?" pyhähti Drayton.

Hughin kasvot väännähtivät, mutta hän kääntyi ympäri ja oli jo seuraavana hetkenä tiellä.

Drayton seurasi häntä ulos äänekkäästi nauraa hohottaen. Hugh kääntyi äkkiä ympäri ja sulki oven. Sitten hän kääntyi Draytoniin, jonka innoittavat kasvot olivat epäselvinä hänen edessänsä verhojen takaa tuikkivassa punertavassa valossa.

"Sinä olet koettanut kiduttaa minua", hän sanoi, "aivan kuin koettaisit hirttää koiraa hännästänsä ja kiskoisit hampaita rotan suusta. Sinä olet uhannut myöskin inhoittavalla tavalla kiduttaa jaloa ja hyvää naista. Sinä olet roisto ja sinä tiedät sen. Mutta sinäkin epäröisit, jos sinä varmasti tietäisit, kuka tai mikä sinä olet. Anna minun sanoa se sinulle uudestaan nyt, kun me olemme kahden ja kun minulla ei ole mitään persoonallisia etuja ajettavana. Sinä olet se mies, jonka nimen minä sinulle annoin -- Paul Lowther, Robert Lowtherin poika -- ja tuo nainen, minun veljeni vaimo, jonka sinä omaa etuasi tavoitellessasi tahdot pakottaa asumaan saman katon alla sinun kanssasi, on sinun oma sisaresi." Draytonin raaka naurun hohotus kuului yli puissa tohisevan myrskytuulen. Hänen seuralaisensa sisällä kuulivat sen ja vaikenivat kuuntelemaan.

"Se on sievä, vanha juttu, tuo. Annapas olla -- sinä olet kertonut sen ennenkin, muistaakseni."

"Silloin se oli valhe, nyt se on Jumalan nimessä totta!" vakuutti Hugh.

Drayton nauroi taaskin.

"Ja silloin sitä uskottiin, mutta nyt ei uskota. Ei, ei, herra Hugh, se ei kävele."

"Me saamme nähdä."

Hugh Ritson oli pyörähtänyt ympäri ja mennyt. Drayton palasi takaisin ystäväinsä luo. "Eikö kyyhkynen tuo riistaa nokassaan, kun se palaa pensaaseen?" hän mutisi.

"Ei, sillä on nokassa komea, valkoinen höyhen", sanoi vanha Reuben Rae.

"Ei se riistaa kokoa, jolla on vain kieli aseena", päätti John, seppä.

* * * * *

Hugh Ritson asteli pimeässä kaivosvuorelle. Sulatusuunista hohti valoa eteläiselle taivaalle, ja vuorenjyrkänteet häämöttivät epäselvinä sen valossa. Koneen jyske, ketjujen kolina ja viiltävä lapioiden kirskuna, kun miehet loivat kopista malmia pengermälle, olivat ainoat äänet, jotka kuuluivat tuulenpauhinan yli. Gubblum työskenteli aivan kaivosaukon suulla. "Oglethorpe", sanoi Hugh, "kuinka monta vuoroa on alhaalla työssä tänä yönä?"

"Kaikki, paitsi kahta miestä -- vanhaa Reubenia ja Jim Southia."

"Sittenhän ne ovat valinneet työn."

"Niin, toiseks' kahreks' viikoks' -- luottaen siihen, että saavat palkkansa jo ennen sitä, jos Jumala suo."

"He eivät tule pettymään."

Hugh Ritson kääntyi pois. Gubblum työnsi kärrynsä pengermän reunalle ja levähti mutisten itseksensä: "Joka tapauksessa hän kestää sen aivan kylmästi."

Mutta ulkonainen tyyneys hävisi heti, kun Hugh Ritson pääsi omaan huoneeseensa kaivosvuoren juurelle. Hän valeli polttavaa otsaansa uudestaan ja yhä uudestaan. Hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti ja hän pisti hikiset kätensä kyynärpäitä myöten kylmään veteen pitäen niitä siellä useita minuutteja. Pitkään aikaan hän ei hetkeksikään istahtanut. Hän käveli lakkaamatta ja kiusaantuneena, ja hänen herpaantunut jalkansa oli raskas ja laahustava. Sitten hän heittäytyi leposohvaan, pyöri siinä hetkisen ja alkoi taaskin surullisen marssinsa. Nämä tunnit kuluivat hitaasti.

Hän kertasi kohta kohdalta päivän elämykset. Ja yksitellen syöksyivät hänen mieleensä kaikki ne tapaukset, joita hänelle oli sattunut näinä kahtena vuotena isän kuoleman jälkeen. Myrsky raastoi esille kaikki jo haihtuneetkin muistot. Ja jokaisella muistolla oli oma katkera makunsa ja ne saastuttivat koko hänen sielunsa kuin rutonhuurut. Hän koetti suojata itseään itseänsä vastaan. Mitä hän ensin oli aikonut tehdä, oli ollut vain etsiä eittämätöntä laillista oikeuttansa, ja -- jos hän oli mennyt pitemmälle uskaltamatta ajatella, ennenkuin teko oli tehty -- oli se ollut rakkaus, joka hänet oli harhaan vienyt. Oliko siis niin raakaa etsiä oikeutta, niin häpeällistä rakastaa?

Mutta yli vaihtelevien omantunnon soimausten, yli tukahdutetun katumuksen, yli rakkauden tuskain ja ristiriitojen, puhui koston ääni hänen sielussansa. Tämä mies, hänen välikappaleensa, nyt hänen isäntänsä, Paul Lowther, täytyi nujertaa maahan ja hänen luikerteleva apurinsa hänen kanssaan. Mutta miten? Oli vain yksi tie -- paljastaa itsensä. Nyt se oli ainoa tie, joka tyydyttäisi hänen petettyä ja solvaistua henkeänsä. Hänen täytyy mennä oikeaan paikkaan ja sanoa: "Minä olen tehnyt väärän valan ja ryöstänyt sen kautta veljeni vapauden. Mies, joka tuomittiin Paul Draytonina, onkin Paul Ritson. Kaikki on minun syyni."

Se kaataisi tämän hävyttömän roiston lokaan, mutta millä hinnalla! Vangin puku, jota nyt kantaa hänen veljensä, joutuisi silloin hänelle. Ja mikä lohdutus se olisikaan, että ryöväri itse joutuisi rikoksestaan kärsimään! Mutta miksi puhua lohdutuksesta tällaisessa asiassa! Oliko hänellä mitään muuta mahdollisuutta? Mistä hän löytäisi sellaisen paikan, johon taivaan pilvien läpi valo kirkastaisi hänen tietänsä? Hän matkusti kohden synkkenevää yötä ja hänen elämänsä päivätyö oli tehty.

Mitäs sitten, jos hän antaisi kaiken mennä menojaan? Silloin hän olisi häväisty, perikatoon joutunut mies, joka on ajettu kuin koira ulos hänen isänsä talosta ja jonka aina täytyisi nähdä, kuinka muukalainen siinä isännöi. Voisiko hän juoda niin katkeran kalkin? Katkeran! oh, tuhat kertaa katkerammaksi se tuli sen kautta, että hän itse, oman loppunsa alussa, oli asettanut roiston sille paikalle, jota hän nyt hallitsi.

Ei, ei, ei! Paul Lowtherin täytyy kukistua ja hänen kanssaan täytyy kukistua myöskin erään paremman miehen sortuneen jäännöksen. Niin, paremman miehen, sanokoon maailma mitä tahansa!

Voisiko tapahtua, etteivät he uskoisi häntä? Kun hän sanoo: "Vangitkaa minut -- minä olen valapatto", he ehkä vastaavat: "Ei. Te tunnustatte itsenne rikolliseksi senvuoksi, että saisitte kostaa sille, joka on ajanut teidät pois talostansa." Hugh Ritson naurahti julmasti, kun tällainenkin mahdollisuus johtui hänen mieleensä: Roisto pelastuu rangaistuksesta kun hänen vihamiehensä syytöspuhe muuttuu puolustukseksi.

Ovelta kuului koputus. Hän oli niin sotkeutunut näiden ajatusten sokkeloihin, ettei aluksi ymmärtänyt, mitä koputus tarkoitti. Lopuksi hän hallitsi itsensä ja huudahti:

"Sisään!"

Gubblum Oglethorpe astui huoneeseen.

"Kahrentoist' vuorolaiset ovat juuri lähröss' ales, mutt' tahtovat vierä muutamia pölkkyjä mukanaan. Sanovat, että suojusvarustukset hiekkaosalla ovat alasromahtamaisillansa."

Hugh Ritson ponnisti tahtoansa tajutaksensa Gubblumin sanoman.

"Käskekää heidän ottaa pölkkyjä", hän myönsi matalalla äänellä.

Gubblum peräytyi ovelle ja pysähtyi.

"Oletteks' kuullut viimeisiä uutisia vanhan Matthan mökilt'?" hän kysyi toisella äänellä.

"Mitä uutisia, Oglethorpe?" sanoi Hugh pää painuneena yli pöydän.

"Robbie Southin muija oli tääll' kaivoksell' ja sanoi, että Mercyn pikku vauva on muuttannu pois."

Hugh ei kohottanut silmiänsä.

"Sekö uutinen on viimeinen?" hän kysyi.

"Ei, vaan pahin. Tyttö itte repi siteen silmiltään ja on iäks' päiväks' tullu sokeaks' kuin kivi."

Hughin pää painui lähemmäksi pöytää.

"Hyvää yötä, Oglethorpe", hän sanoi.

Gubblum peräytyi ovesta ulos ja mutisi astellessansa kaivokselle: "Kylmä mies, joka tapauksessa."

Sinä hetkenä, kun ovi sulkeutui, Hugh Ritson tallusti levottomana lattiaa edestakaisin. Mitä hän oli aikonut tehdä? Jättää itsensä valapattona oikeuden käsiin? Eikö hänellä siis ole elämässä mitään velvollisuuksia, kun hän aikoo sovittaa kostonsa kuolemaakin peloittavammalla teolla? Mitä tulee siitä naisesta, joka on kärsinyt hänen tähtensä? Mitä murtuneesta sydämestä ja turmellusta kotionnesta? Eivätkö ne merkitse mitään silloin, kun ylpeä mieli tyydyttää omia oikkujansa?

Ei hetkeäkään, ei katkerimmassa tuskassaankaan Hugh Ritson sydämessänsä katunut sitä pahaa, mitä hän oli tehnyt Paul Ritsonille; ei kannattanut kostaa sitä, mitä hän oli kärsinyt Paul Draytonin tähden. Muuttua pyhimykseksi silloin, kun tulee sairaaksi, saada omatunto herkäksi vasta sitten, kun sitä uhkaa tuho -- oh, sellaiseen alentuvat vain ihmiskunnan kehnoimmat hylkiöt! Sellainen kääntymys ei ollut häntä varten.

Toisessa kädessä kosto, toisessa velvollisuus -- kumpaa tuli seurata? Tuhon omaksi joutunut mies ei voinut tehdä mitään päätöstä, ja kun hänen kellonsa näytti yhtä, hän heittäytyi sohvalle levätäksensä hiukan.

Unta hän ei toivonut -- unet viime aikoina olivat olleet liian täynnä kauhuja, mutta uni valtasi hänet kaikesta huolimatta. Hänen nukkuvat kasvonsa olivat tuskien miehen ja unet olivat kauhistavia heijastuksia niistä ajatuksista, jotka valveilla hänen mielensä täyttivät. Hän uneksi, että hän oli kuollut lapsena. Kylminä, ylevinä, mutta hyvin suloisina hänen lapsenkasvonsa katsoivat ylös valkeilta lakanoilta. Hän ajatteli, että hänen äitinsä kumartui hänen ylitsensä ja vuodatti monia kyyneleitä, mutta hän itse muutti toiseen, ihmeelliseen maailmaan ja katseli alas heihin molempiin.

"Parasta on näin", hän ajatteli, "ja kyyneleet, jotka äiti vuodattaa, ovat siunatut."

Tässä hän havahtui ja nousi jaloillensa. Mitä hullutuksia ihmiset ovatkaan unista sanoneet! "Oi, uni, sinä hellä haltija, maailman äärestä toiseen kaikki sinua odottavat!" Hellä! Kauheampi kuin kuolema! Surullinen kävely lakkasi, ja hän taas paneutui pitkäksensä. Hän nukahti ja uneksi uudestansa. Tällä kertaa hän oli tappanut oman veljensä. Hetkistä aikaisemmin he olivat seisseet silmä silmää vasten -- voimakkaina ja raivoissansa, silmät tulta iskien ja kädet kohotettuina. Nyt veli makasi hiljaa ja peloittavana hänen jaloissansa, ja ääni taivaasta huusi: "Kulkijana ja pakolaisena pitää sinun oleman maan päällä."