Part 28

"Paitta", hän selitti pyytäen, "paitta", ja hän palasi keittiöön koettaen kurottaa leipäänsä kylmälle hellalle.

"No, sinä rakas hanhi, eihän ole tulta paistaa sinun leipääsi", sanoi Greta siepaten syliinsä pienokaisen kaikkine miesmäisine puuhineen.

Mercy oli kohonnut kyynärpäilleen ja hänen kasvoillansa kuvastui sokeiden omituinen kaiho. Sitten hän painui alas.

"Minusta ei väliä", hän sanoi änkyttäen, "minä tahdon maata hiljaa ja olla onnellinen ja iloinen, kuten hänkin."

VII LUKU.

Greta palasi pappilaan keskipäivän korvilla ja tapasi kirkkoherra Christianin ja Peterin käytävällä -- toisella oli viikate olalla ja toisella kimppu kaisloja kainalossa. Kirkkoherra asteli äänetönnä päivänpaisteessa olkihattu työnnettynä taakse ja silmät maahan luotuina. Hän askarteli omine ajatuksineen. Vasta kun Greta oli astunut hänen rinnalleen ja ottanut kovasimen hänen taskustaan, hän tajusi hänen läsnä-olonsa ja heräsi mietteistänsä.

"Suuria uutisia, Greta; suuria uutisia, tyttöseni", hän sanoi vastaukseksi Gretan hyväilevään ja kysyvään katseeseen. "Kuinka hyvin onkaan sanottu, että se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, varokoon, ettei itse siihen lankea."

"Mitä uutisia, herra Christian?" kysyi Greta, ja voimakkaampi puna ilmestyi hänen kasvoillensa.

"No, me olimme olleet niittämässä kirkkomaalla, Peter ja minä, ja kun viikate on yhtä vanha kuin me itsekin, me menimme pajaan kallitsemaan sitä. Sanottu ja tehty. Me saavumme pajaan ja kuka sinne myös tulee, ellei Robbie Atkinson. Robbie pyytää meitä kanssaan ilonpitoon Lentävään Hevoseen. -- No, me menimme siis ja otimme tuopin maitoa ja olutta, kun Natt, Ritsonien tallimies, hyökkäsi sisään sieraimiansa päristellen aivan kuin hevonen, jolla hänen isäntänsä on ylenmäärin ratsastanut. Ja Natt tiesi kertoa julmasta riidasta, joka on ollut Ghyllissä, kun nuori Hugh Ritson oli koettanut ajaa pois talosta sitä roistoa tavalla, josta sinulle kerroin. Mutta tuo miespä kielsi, että hän on se, miksi Hugh häntä sanoi ja väitti olevansa Paul Ritson tuoden samalla kirjalliset todistukset, että Paul sittenkin on isänsä laillinen perijä."

"Niin, niin. Entäs sitten?" kysyi Greta henkeään pidättäen.

Peter oli tallustanut taloon.

"No, Natt nyt ei ole aivan luotettava kertoja, pelkään, mutta yksi asia on kuitenkin varma, ja se on: herra Hugh, joka aikoi ajaa tuon miehen ulos talosta, onkin ajettu itse ulos kuin kerjäläinen."

Greta seisoi käytävällä vapisten päästä jalkoihin. "Minun miesparkani!" hän huo'ahti. Sitten seurasi kysymysten tulva. "Koska tämä tapahtui? Mitä te luulette siitä tulevan? Mihin Hugh nyt menee? Mitä hän aikoo? Ah, herra Christian, te sanoitte aina, että se roisto tuhoaisi hänet!"

Kuului askeleita heidän takaansa. Kiihkoissaan he eivät olleet niitä kuulleet, ennenkuin ne olivat aivan heidän takanansa. Kun he kääntyivät, seisoivat he silmä silmää vasten herra Bonnithornen kanssa.

Asianajaja kumarsi, mutta ennenkuin he ehtivät vaihtaa tervehdyskohteliaisuuksia, kuului hevosen askeleita tieltä, ja Drayton ratsasti käytävälle. Hänen kasvonsa punoittivat ja hän esiintyi pöyhkeän meluisasti, kun hän hyppäsi satulasta heidän keskellensä.

Greta kohotti toisen kätensä rinnallensa, ja toisella hän tarttui kirkkoherra Christianin käsivarteen. Sinä hetkenä muuttuivat vanhan miehen kasvot juroiksi ja niiden luonnollinen hyväntahtoisuus oli kokonaan hävinnyt.

Drayton kääntyi Gretaan ja kirkkoherraan, kuten röyhkeä kerskuri.

"Minä olen tullut sanomaan kerta kaikkiaan, että minun vaimoni täytyy asua minun kattoni, alla."

Kukaan ei vastannut. Drayton astui lähemmä pieksäen saappaansa vartta ratsupiiskallansa.

"Laki velvoittaa minua siihen, ja minä tahdon saada sen nyt täytäntöön."

Kukaan ei vieläkään vastannut, ja Draytonin röyhkeys lisääntyi äänettömyydestä.

"Ei niin, että minä himoitsisin häntä. -- Älkää sitä pelätkö, rouva." Käheä nauru. "Saakeli vie, totisesti tahtoisin äitini mieluummin vaimokseni kuin teidät!"

"Mitäs sitten?" sanoi kirkkoherra Christian hiljaa.

"Ihmisten vuoksi. Minä en tahdo olla enää ihmisten naurun aiheena. Minun vaimoni on minun vaimoni. Aviomies on aviomies ja vaatii kuuliaisuutta."

"Ja mitäs sitten, jos te ette sitä saa?" kysyi kirkkoherra, vanhat kasvot valkeiksi valahtaneina.

"Mitä? Vankeus -- se on selvä." Drayton käännähti ympäri ja kosketti asianajajaa piiskansa varrella. "Nyt on teidän tehtävänne, kertokaa heille, mitä siitä seuraa."

Tämän vetoumuksen kuultuansa herra Bonnithorne selitti, että aviomiehellä on oikeus vaatia oikeuksiansa, ellei hän itse ole rikkonut "uskollisuuttansa" puolisoaan kohtaan.

"Laki", lisäsi herra Bonnithorne, "pakottaa vaimon elämään miehensä kanssa yhdessä, tai rankaisee häntä vankeudella, ellei hän sitä tee."

"Kuuletteko?" sanoi Drayton kuopien kiihkoissaan käytävää kenkänsä koroilla, -- "rankaisee häntä vankeudella."

Seurasi äänettömyys, ja sitten kirkkoherra sanoi hiljaa, mutta varmasti:

"Minä huomaan, että tahtoisitte saada tämän rouvan omaisuuden tuhlattavaksenne."

"No, mitäs siitä? Eikö minulla oli oikeutta tuhlata sitä, häh?"

"Te olette tuhlannut sitä jo kylliksi varastaessanne hänelle kiinnitetyt velkakirjat uskottelemalla olevanne hänen miehensä, mutta nyt te menette liian pitkälle."

"Saammepa nähdä. -- Kas niin, te" -- kääntyen asianajajaan -- "tarttukaa asiaan. Ellei hän tahdo tulla, vangitkaa hänet. Kuuletteko -- vangitkaa hänet."

Hän käännähti ympäri ja sieppasi ohjakset hevosen harjalta hohottaen onttoa naurua. Greta vapautti kätensä kirkkoherran kainalosta ja astui Draytonin luo, kunnes hän oli aivan hänen edessänsä silmä silmää vasten silmät leimuten, huulet vapisten, kasvot kalpeina, koko olento suorana ja majesteetillisena.

"Ja mitäs sitten?" hän sanoi. "Luuletteko te voivanne peloitella minua lain kovuudella? Minua? Minua?" hän kertasi korostaen erikoisesti jokaista tavua. "Olenko minä kärsinyt teidän tähtenne niin vähän, että te uskallatte sanoa: 'vangitkaa hänet', aivan kuin se voisi saada minut tulemaan teidän asunnollenne!"

Drayton koetti nauraa, mutta heikko yritys kuoli hänen kuumille huulillensa. Hän sylkäisi maahan ja koetti kohottaa silmänsä Gretaan, mutta ne painuivat heti piiskaan, jota hän piti kädessänsä.

"Vangitkaa minut, Paul Drayton. Minä en ole ensimmäinen, jonka olette vanginnut. Vangitkaa minut, niin minä vapaudun teistä ja teidän rikoksistanne", hän lisäsi ääntänsä kohottaen.

Drayton oli hypännyt satulaan.

"Sen minä teen", hän mutisi. Hän oli nyt kalpea ja lyöty ja hänen röyhkeytensä oli kadonnut. Hän käänsi hevosensa ja iski piiskansa sen lautaseen.

Kirkkoherra Christian kääntyi herra Bonnithorneen.

"Seuratkaa häntä", hän sanoi päättävästi ja kohotti kätensä.

Asianajaja yritti selittää, sitten näytti kovin hämmästyvän ja huomattuaan, miten valkeat kirkkoherran kasvot olivat, kääntyi tiehensä.

Seuraavana hetkenä Greta riippui kirkkoherran kaulassa nyyhkyttäen ja valittaen, jolloin hyvä, vanha Christian uurteisilla kasvoillaan taas entinen, rajaton hyvyys silitteli hänen hiuksiansa hellästi kuin joku nainen.

"Minun Paul-parkani, minun rakas mieheni!" huusi Greta tuskassa.

"Ah, Jumalan kiitos, asiat ovat nyt pahimmillansa, tämän pahemmiksi ne eivät enää voi muuttua", sanoi kirkkoherra.

Hän vei Gretan sisään, valeli hänen polttavaa otsaansa vedellä ja kuivasi kovalla, karkealla kädellänsä kyyneleet noista silmistä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat säihkyneet kuin salamat.

Noin kello viiden seutuvilla sinä iltana kuului naputus pappilan ovelta, ja vanha loordi Fisher astui huoneeseen. Hänen olentonsa oli vieläkin hillitympi ja juhlallisempi kuin tavallisesti.

"Minä tulin sanomaan, että minun tyttäreni pikkuinen vauva on tullut hyvin kipeäksi", hän sanoi, "ja aivan äkkiä."

Greta nousi ja pisti hatun päähänsä ja levätin hartioillensa. Hän kiisi jo tietä pitkin, kun vanha hiilenpolttaja oli ehtinyt vasta kynnykselle.

VIII LUKU.

Kun Greta ehti vanhan hiilenpolttajan mökille, lepäsi pienokainen puolihorroksissa Mercyn sylissä. Sen hengitys tuntui vaikealta. Joskus se hätkähti aivan kuin kauhistuen jotakin. Kuume oli korkea ja suuta kuivasi. Äidin vakavat kasvot olivat painuneet sen yli ja niiden ilmettä on mahdoton kuvata. Vain vapisevat huulet kertoivat taistelusta, joka riehui hänen sielussansa. Mutta halu nähdä pienet, punaiset kasvot, kiihkeä toivo saada nähdä edes vilahdukselta uinuvat pienet silmät, äidin sydämen sanaton tuska, kun hän moitti kohtaloa, joka oli tehnyt pienokaisen hänen rinnallaan vieraaksi hänelle niin ettei hän edes sen piirteitä tuntenut -- kaikki oli samalla hetkellä kirjoitettu näihin sokeihin kasvoihin.

"Onko se kalpea?" kysyi Mercy. "Nukkuuko se? Se ei puhele nyt, vaan säikähtelee ja itkee ja joskus yskii."

"Milloin tämä alkoi?" kysyi Greta.

"Tuossa neljän tienoissa. Se oli leikkinyt ja minä kuulin, että se hengitti raskaasti, ja sitten se tuli minun luokseni hoidettavaksi. Onko se nyt valveilla? Kuunnelkaa."

Pienokainen levottomassa unessaan mutisi heikosti: "Uk-ko -- mee-nyt -- voo-i -- paitta."

"Se lemmikki puhuu unissaan, eikö vain?" sanoi Mercy.

Sitä seurasi hinkuva, ankara yskä.

"Se on kuristustautia", ajatteli Greta.

Hän sulki akkunan, sytytti tulen, asetti kattilan tulelle, että vesi kiehuisi ja huoneeseen tulisi höyryä, kasteli sitten flanellin kuumassa vedessä ja kääri sen hennon kaulan ympäri. Hän jäi koko yöksi mökkiin, istuen pienokaisen vuoteen vieressä ja hoitaen sitä. Mercyä hän ei voinut saada menemään levolle, mutta nuori äiti oli hyvin äänetön. Hän ei vielä ollut varmistunut siinä ajatuksessa, että pienokainen oli vakavasti sairas. Se oli horroksissa ja vähän kuumeessa, sen valtimo löi kiivaasti ja se yski joskus hyvin ankarasti, mutta huomenna se olisi parempi. Oi, niin, pian se on taas terve ja poimii kukkia puutarhasta!

Puoliyön lähetessä valtimo äkkiä rauhoittui ja hengitys kävi tyynemmäksi ja sairaan koko olento muuttui hervottomaksi. Mercy kuunteli painaen korvansa lähelle lapsen suuta ja kuvaamattoman riemun hymy levisi hänen kasvoilleen.

"Jumala sitä siunatkoon, se makaa nyt niin tyynenä", hän sanoi.

Greta ei vastannut.

"'Kitta' ja 'ukko' eivät nyt kummittele sen elämässä", lisäsi Mercy iloisesti.

"Eivät, rakas", myönsi Greta koettaen saada äänensä niin vahvaksi kuin voi.

"Minun rakas poikani on pian terve ja onnellinen taaskin, eikös olekin?"

"On, rakas", myönsi Greta väännellen käsiään tuskissansa.

Onneksi Mercy ei voinut nähdä toista vastausta, joka kuvastui hänen kasvoillansa.

Mercy oli asettanut herkän sormensa lapsen nenälle ja tunnusteli keveästi sen suun ympärystä.

"Greta", hän pelästyneenä kuiskasi, "näyttääkö se tuskaiselta?"

"Vähän", myönsi Greta hiljaa.

"Ja hänen kasvonsa -- eivätkö ne ole kylmät ja tahmeat?"

"Meidän täytyy panna sille uusi kääre", sanoi Greta.

Mercy istui vuoteen ääressä eikä tuntiin puhunut sanaakaan. Sitten hän sanoi äkkiä oudolla, käheällä äänellä:

"Minä toivoisin, ettei Jumala olisi tehnyt Ralphieta niin suloiseksi."

Greta hätkähti näitä sanoja, mutta ei puhunut mitään.

Päivä sarasti aikaisin. Kun ensimmäiset harmaat pilkahdukset tuikahtivat sisään, Greta kääntyi sinne, missä Mercy äänetönnä istui. Hän näki surulliset kasvot lampun kellertävässä valossa ja päivän sarastaessa.

Mercy puhui taaskin.

"Greta, muistatteko, mitä rouva Branthet sanoi, kun hänen lapsensa kuoli noin kaksitoista kuukautta sitten?"

Greta katsahti ääneti kääreillä peitettyihin silmiin.

"Mitä?" hän kysyi.

"No, kirkkoherra koetti lohduttaa häntä ja sanoi: 'Lapsenne on nyt enkelinä paratiisissa', ja silloin äiti kääntyi häneen ja sanoi: 'Teidän enkeleistänne minä en välitä! Minä en tahdo yhtään niistä. Minä tahdon pienen tyttöni takaisin.'"

Mercyn ääni hukkui nyyhkytykseen.

Kymmenen seutuvilla tohtori tuli. Hän oli ennemmin ollut estetty. Hän oli hyvin pahoillaan, ettei ollut voinut heti täyttää rouva Ritsonin pyyntöä, mutta tosiasia oli, että vanha herra de Broadthwite oli saanut hirveän kolotuksen lonkkaansa ja siihen liittyi vielä hammastauti, ja kaikkihan tiesivät, että hänen vaatimuksiansa ei voi sivuuttaa. Tämän nuoren naisen lapsiko on kipeä? Kuumeessa, levoton, säikähtelee unissaan, yskii? Ah, kuristusyskä -- niin, kuristus, varma kuristustauti, arveluttava. Katsotaanhan. Kuinka vanha se on? Puolitoista vuotta? Ah, paha, hyvin paha. Aivan yleinen toisella vuodella olevissa lapsissa. Hyvin arveluttavaa. Tulehdus kurkunpäässä, joka sulkee ilmatiehyen. Päättyy usein kouristuksiin ja lapsi tukehtuu. Ikävää, hyvin ikävää. Katsotaanhan vielä. Kauanko siitä on, kun kohtaus alkoi? Eilen kello neljä. Ah, pitkälle ehtinyt, liian pitkälle. Suuri mies pian katosi ruiskutettuaan vastamyrkkynsä ja tehtyään kaiken, mitä lääkäri voi.

Mercy oli kuullut kaiken, ja hänen pidätetty tuskansa puhkesi nyyhkytyksiin.

"Oi, ajatelkaa, minä en kuule enää koskaan Ralphien ääntä, ja hänen valkeat, kylmät kasvonsa katsovat arkusta sill'aikaa, kun toiset lapset leikkivät päivänpaisteessa ja ottavat kiinni perhosia! Ei, ei, se ei voi tapahtua, Jumala ei voi sallia sen tapahtua. Minä rukoilen Häntä, ja Hän pelastaa minun lapseni. Hän voi tehdä kaikki ja koko maailma on hänen. Mitä minun pieni poikaseni on Hänelle? Hän ei voi ottaa sitä minulta."

Gretan sydän oli liian täysi, jotta hän olisi voinut puhua. Mutta hän saattoi itkeä hiljaa, eikä kukaan tiennyt sitä. Mercy ojentui vuoteen yli ja ottaen hellästi lapsen syliinsä kohotti sen ylös ja lankesi polvillensa.

"Armollinen Isä", hän sanoi lapsen suloisella, luottavalla äänellä, "tämä on minun Ralphieni ja minä rakastan häntä niin syvästi. Sinä et voi ajatella, kuinka syvästi minä häntä rakastan. Mutta hän on sairas, ja tohtori sanoo, että se kuolee. Oi, rakas Isä, kuinka kauheata olisikaan sanoa: 'Hän on siirtynyt pois'. Enkä minä ole koskaan nähnyt häntä. Sinä et voi ottaa häntä pois, ennenkuin hänen äitinsä on nähnyt hänet. Niin pian se vielä tapahtuu -- vain viisi päivää vielä. No, sehän on ihan kohta. Ei huomenna, ei ylihuomenna eikä sitä seuraavana päivänä, vaan sitten."

Hän lausui vielä monta lapsellista rukousta ja nousi sitten hymy huulillaan ja asetti lapsen takaisin tyynyille.

"Kuinka kärsivällinen se onkaan!" hän jutteli. "Se ei voi sanoa 'kiitos', mutta minä olen varma, että sen silmät puhuvat. Antakaapa kun minä koettelen." Hän pani sormensa kevyesti sen luomille. "Ei, ne ovat suljetut: hän varmaankin nukkuu. Oh, rakas, se nukkuu kauhean paljon. Ovatko sen posket punakat? Miten hiljaa se on! Kunpa se voisi sanoa: 'Mamma!' Oi, kuinka minä tahtoisin sitä nähdä!"

Hän vaikeni hetkeksi ja tarttui sitten Gretan hameeseen.

"Greta", hän sanoi kiihkeästi, "jokin sanoo minulle, että jos minä näkisin Ralphien, niin se paranisi."

Greta hypähti kauhuissaan ylös. "Ei, ei, ei, sinä et saa sitä ajatella", hän sanoi.

"Mutta jokin kuiskasi sen minulle. Se oli varmaankin Jumala itse. Tiedättehän, että meidän täytyy aina totella Jumalaa."

"Mercy, ei se ollut Jumala, joka sen sanoi, vaan sinun oma sydämesi. Sinä et saa totella sitä."

"Minä olen varma, että se oli Jumala", päätti Mercy. "Minä kuulin sen aivan selvään."

"Mercy rakas, ajattele, mitä sinä puhut, ajattele, mitä sinä aiot tehdä. Jos sinä sen teet, sinä olet ikuisesti sokea."

"Mutta minä olisin pelastanut Ralphien."

"Ei, ei, et olisi."

"Eikö häntä voi pelastaa, Greta?"

"Taivainen Isä yksin sen tietää."

"Hyvä, Hän kuiskasi minun sydämeeni, ja kuten sanotte, hän tietää parhaiten."

Greta joutui epätoivoon. Hänen ylevä sydämensä ei voinut vedota kiitollisuuden ja velvollisuuden tunteeseen silloin, kun äidinrakkaus vaati toista. Mutta hän tunsi, että koko hänen onnensa riippuisi siitä, miten toinen menettelisi. Jos Mercy saisi näkönsä, kaikki kääntyisi hyväksi hänelle ja hänen omillensa; jos Mercy kadottaisi sen, olisi koko tulevaisuus synkkä ja toivoton.

Päivä kului verkalleen, ja lapsi huononi huononemistaan. Illalla palasi vanha hiilenpolttaja ja pistäysi sänkykamariin. Hän seisoi vuoteen ääressä ja katseli vääntyneitä pieniä kasvoja ja kun lapsen silmät avautuivat, hän tarjosi sille laihtuneen etusormensa. Mutta pyöreä käsi ei tarttunut siihen enää.

Vanhan miehen huulet vapisivat valkean parran takana.

"Se oli suloinen pikku olento", hän sanoi hellästi ja kääntyi pois.

Hän jätti soppansa koskematta ja asteli portaille. Siellä hän istui vuoleskellen oratuomikeppiä. Aurinko painui Ankerias-kallion taa ja koko laakso ui illan autereessa. Cat Bellsin huippu hohti kirkkaana vaipuvan auringon luodessa siihen viimeisiä säteitänsä. Raitis etelätuuli alkoi puhaltaa ja vilja huojui ja välkähteli kuiskaillen ihmeellisin kielin yön tervetulleeksi. Koira makasi vanhan hiilenpolttajan jaloissa, avaten joskus silmänsä ja tavoitellen lentäviä kärpäsiä, jotka ilokseen näyttivät tahtovan kiusoitella sitä.

Nuori elämä sisällä riutui loppuansa kohden. Ei kuulunut enää kirkuvaa yskää, äänekäs hengitys kävi säännöttömämmäksi ja korahtelevaksi. Mercy nosti lapsen vuoteesta ja istui se sylissänsä takan edessä. Greta näki sen silmien avautuvan ja samana hetkenä hän näki sen huulten liikkuvan hiljaa, mutta hän ei kuullut mitään.

"Hän kutsuu äitiänsä", sanoi Mercy kallistaen korvansa lähelle lapsen suuta.

Seurasi pitkä äänettömyys. Mercy puristi lasta rintaansa vasten. Sen läheisyys näytti lievittävän hänen tuskaansa.

Greta seisoi ja katseli. Hän näki pienten huulien liikkuvan taas, mutta nytkään hän ei kuullut mitään.

"Hän kutsuu äitiänsä", kertasi Mercy miettivästi, "ja oh, hän tietää lähtevänsä niin pitkälle matkalle!"

Vielä kerran liikkuivat pienet huulet.

"Hän kutsuu minua", sanoi Mercy kuunnellen henkeään pidätellen ja hän tuli levottomaksi ja kiihoittui. "Hän muuttaa pois, minä kuulen sen. Hän on hyvin kaukana. -- Ralphie, Ralphie!" Hän oli kohottanut lapsen hyvin lähelle kasvojansa. "Ralphie, Ralphie!" hän huusi.

"Anna lapsi minulle, Mercy", pyysi Greta.

Mutta äiti puristi sitä suonenvedontapaisesti.

"Ralphie, Ralphie, Ralphie!"

Äkkiä levähtivät valkeat vaatteet. Sinä hetkenä side ole pudonnut Mercyn silmiltä ja hän tirkisteli lapsen kasvoihin silmät villeinä ja pois suunniltansa.

"Ralphie, Ralphie... _Hugh_!" hän huusi.

Äiti oli lopultakin nähnyt lapsensa ja sinä hetkenä hän oli tuntenut siinä isän piirteet.

Seuraavana hetkenä Jumalan enkeli liiteli läpi tämän murheiden talon, ja lapsi lepäsi kuolleena äitinsä rinnoilla.

Mercy näki sen ja hänen kiihkonsa asettui. Hän nousi hiljaa seisoalleen ja asetti pienokaisen vuoteelle. Ei kuulunut ainoatakaan huokausta, eikä vuotanut yhtään kyyneltä. Hänen kasvonsa vain olivat tuhkanharmaat ja hänen valkeat huulensa vapisivat.

"Greta", hän sanoi hyvin hiljaa, "tahtoisitteko mennä hakemaan _häntä_?"

Greta suuteli hellästi tytön otsaa. Hänen oma tyyni, luja mielensä lannistui. Koko maailma oli nyt hänelle kuollut.

"Kyllä, rakkaani", hän kuiskasi.

Seuraavana hetkenä hän oli jättänyt huoneen.

IX LUKU.

Ilta oli joutunut. Silloin tällöin lintujen kirkuna kaikui läpi hämärtyvän illan. Pitkä hopeanhohtoinen viiru häipyi vähitellen äärettömyyksiin Hindscarthin yläpuolelta. Greta riensi kaivosvuorelle. Nostokoneitten vitjojen kitinä ilmaisi, että työ kaivoksessa jatkui.

Siitä oli nyt puolitoista vuotta, jolloin onnettomuus ja mustin ja kauhein epätoivo heitti ensikerran synkän varjonsa hänen elämäänsä, eivätkä ne pilvet olleet poistuneet hetkeksikään, ennenkuin kolme päivää sitten. Silloin muutamana hetkenä valo oli välähtänyt pilvien välitse ja hän oli nähnyt tien, joka voi johtaa hänet tästä tuskain sokkelosta ulos. Mutta nyt näytti kohtalon tuomio riistäneen häneltä ainiaaksi elämän, toivon ja rakkauden.

Mercy olisi ikuisesti sokea! Kaikki oli nyt peruuttamattomasti tapahtunut. Gretan voimakas, tyyni mieli painui painumistansa. Hän näki petturin ainiaaksi voittaneen oikean miehen aseman ja nimen, ja hän näki sen oikean miehen laahustaen kulkevan elämäänsä -- hylkiönä, pilkattuna, kantaen häpeän kuormaa, rikoksen merkki otsallensa poltettuna. Ja tämä onneton mies oli hänen puolisonsa, eikä hänellä ollut muuta jäljellä kuin vaimonsa rakkaus, ei muuta toivoa kuin hänen uskollisuutensa.

Greta pysähtyi Hugh Ritsonin toimiston ovelle ja koputti. Hetkistä myöhemmin nämä kaksi seisoivat silmä silmää vasten. Hugh oli puettu kaivosflanelliinsa ja seisoi pöydän ääressä, jolla lamppu paloi. Kun hän tunsi tulijan, hän kohotti toisen kätensä ohimoillensa ja toinen lepäsi kaminan reunalla. Gretan huulet omituisesti nytkähtelivät, ja Hugh sai vaistomaisen varmuuden, että Greta sitten viime tapaaman oli tullut laihemmaksi ja läpikuultavammaksi.

"Tule minun kanssani", kuului Gretan värisevä kuiskaus. "Mercyn lapsi on kuollut ja tyttöparka pyytää sinua luoksensa suuressa surussansa."

Hugh ei puhunut aluksi mitään, vaan varjosti silmiänsä lampun valolta. Sitten hän sanoi äänellä, joka oli aivan toinen kuin hänen omansa:

"Minä seuraan sinua."

Greta oli pitänyt kiinni oven vetimestä ja nyt hän kääntyi mennäksensä. Hugh astui askelen häntä lähemmäksi.

"Greta, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa minulle?" hän kysyi.

"Mitä sinä toivoisit minun sanovan sinulle?"

Hugh ei vastannut; hänen silmänsä painuivat maahan Gretan katseen edessä.

Greta teki kädellänsä kevyen liikkeen lisätessänsä:

"Sinun ja minun ei pitäisi viipyä samassa huoneessa -- ei koskaan olisi pitänyt viipyä -- mutta minun asiani ei ole se."

"Minä olen tämän ansainnut", sanoi Hugh nöyrästi.

"Hirveä työ on tehty -- niin, tehty, eikä sitä voida enää auttaa. Mutta koska olet kysynyt, mitä minulla on sinulle sanottavaa, on se tämä: Se mies, joka on ollut sinun pahuutesi välikappaleena ja hallitsee nyt sinua, on ollut tänään sanomassa minulle, että hän voi pakottaa minut elämään hänen kanssaan ja jos kieltäydyn, hän voi vangituttaa minut. Voiko hän tehdä sen?"

Hugh Ritson kohotti silmänsä ja tuijotti tylsänä ja älyttömänä eteensä.

"Elää hänen kanssaan -- hänen? Sinun elää hänen kanssaan?" hän sanoi hajamielisesti.

"Elää hänen kattonsa alla -- ne olivat hänen sanansa. Voiko hän tehdä sen? Minä tarkoitan, tunnustaako laki hänet minun miehekseni."

Hugh Ritsonin silmät pyörivät.

"Tehdä sen? Sinun miehesi?" hän toisteli sekavasti.

"Minä tiedän, mitä hän tahtoo", sanoi Greta raskaasti huoaten. "Ei hän ollenkaan toivo minua itseäni, mutta hän ei voi saada toista, ellei toista ensin saa."

"Toinen ilman toista?" kertasi Hugh Ritson matalalla äänellä. Sitten hän kävi huoneen yli tavattoman kiihtyneenä. "Greta, tuo mies on -- tiedätkö sinä, _kuka_ hän on?"

"Paul Drayton, Hendonin kapakoitsija", vastasi Greta kylmästi.

"Ei, ei; hän on sinun --"

Hän pysähtyi otsa rypyssä ja sormet nyrkkiin puristettuina.

"Tahdotko sinä sanoa _minulle_, että hän on minun mieheni?" kysyi Greta arvokkaasti.

Hugh Ritson vei taas kätensä ohimoillensa.

"Greta, minä olen ansainnut sinun epäluulosi", hän sanoi ääntänsä muuttaen.

"Mikä on tehty, sitä ei koskaan voi saada tekemättömäksi", vastasi Greta.

Hughin ääni oli saavuttanut tyyneytensä, mutta hänen käytöksensä oli vielä kiihoittunut.

"Ehkäpä minä voin sinua vielä palvella", hän sanoi. "Minä olen tehnyt sinulle liian paljon vääryyttä. Minä tiedän sen."

"Mitä arvoa sinun katumuksellasi on nyt?" kysyi Greta. "Se tulee liian myöhään."

Hugh katsoi häntä lujasti silmiin ja vastasi:

"Greta, sangen syvä totuus sisältyy väitökseen, että onnettomin mies maailmassa on se, joka tuntee omantunnontuskia _ennen_ kuin on tehnyt rikoksen. Minä olin -- minä olen -- se mies. Minä tein, mitä minä tein, tietäen, että katuisin sitä -- ah, elämäni viimeiseen hetkeen asti. Mutta minut ajettiin siihen. Minulla ei ollut voimaa vastustaa sitä: se hallitsi minua silloin ja se hallitsee minua yhä."

Greta oli painanut sormensa päät lujasti leukaansa. Hugh Ritson astui askelen lähemmä.

"Greta", hän sanoi, ja ääni painui katkonaisiksi kuiskauksiksi, "on miehiä, joille rakkaus on lyhyt henkäys, myrsky, joka lyö heitä kasvoihin ja hukuttaa hyökylaineihinsa ja samassa häviää. Minulle se on haava, syvä, kalvava, sisäinen haava, joka riuduttaa ja polttaa." Gretaa värisytti. Oli kuin hänen sanansa olisivat viillelleet häntä. Kärsimättömin elein hän kääntyi oveen sanoen: