Part 27

Hugh Ritson suuntasi askelensa siihen huoneeseen, jota Paul Drayton piti sänkykamarinansa. Hän avasi koputtamatta oven. Sisällä oli pimeää. Vain kapeat valojuovat pilkistivät sisään raskaitten verhojen välitse. Ilma oli sakea ja tuoksui väljähtyneeltä tupakalta ja oluelta. Hugh tunsi vihansa kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä.

"Kuka siellä?" kuului käheä ääni tummien uutimien takaa, jotka neliömäisten tolppain varassa kokonaan peittivät vuoteen pimeään.

"Täällä on ystäviä", sanoi Hugh iloisesti. "Kauanko sinä vielä viivyt?"

Kuului hiljaista murinaa.

"Vähän aikaa."

"Me alamme aamiaisen", sanoi Hugh. Hän aikoi palata ovelle.

"Onko asianajaja palannut Skotlannista?" kysyi Drayton.

"Bonnithorne? Hän on täällä. Hän ei ole sanonut, että hän on ollutkaan poissa", sanoi Hugh.

"Hyvä on."

Hugh Ritson kääntyi vuoteen luo. "Oletko kuullut", hän kysyi hillityllä äänellä, "että tohtorit ovat leikanneet Mercy-tytön silmiä ja hän sangen pian saa näkönsä jälleen?"

"Häh -- mitä?" Drayton hyppäsi ylös vuoteesta. Sitten hän suori hihojansa ja napittaen ne kiirehtimättä lisäsi: "Mutta sehän ei minulle mitään merkitse."

Hugh Ritson jätti huoneen. Hänen mielensä kuohui, mutta sittenkin hän tahtoi hillitä itsensä, sillä nythän tämä kurjuus loppuisi. Kun hän kulki talon läpi, astui Peter eteiseen kädessään kirje.

"Tuleeko kirkkoherra Christian?" kysyi Hugh.

"Enpä tierä, olenko siit' kuullut", murahti Peter. "Hän ajoi minut tuomaan tätä kirjettä. Tässä se on."

Hugh Ritson avasi kirjekuoren. Kirje oli seuraava:

"Minä en voi pakottaa omaatuntoani murtamaan leipää sellaisen miehen kanssa, joka on rikkonut minun kotini rauhan. Ei minun ole myöskään Kristuksen palvelijana soveliasta seurustella roistojen kanssa, joiden pelkkä läsnä-olo levittää häpeää ympärilleen. Minun velvollisuuteni on toimittaa ryövärit ansaittuun rangaistukseen ja sen minä sopivan ajan tullen teenkin."

Hugh hymyili lukiessaan tätä kirjettä. Sitten hän pisti shillingin Peterin jäykkään kouraan ja harppasi tiehensä.

"Kirkkoherra ei suvaitse tulla", sanoi Hugh vetäen Bonnithornen hiukan syrjään, "mutta se ei haittaa. Jos hän on Gretan holhooja, olet sinä hänen testamenttinsa toimeenpanija." Sitten hän ääntänsä korottaen lisäsi: "Hyvät herrat, minun veljeni toivoo, että alamme aamiaisen, hän saapuu kyllä aivan heti."

Seura istuutui pöydän ympärille, ja keskustelu oli iloista ja vilkasta.

"Erinomainen näköala", sanoi se herra, joka istui akkunaa vastapäätä. "Olen usein ihmetellyt, ettette ole kaivattanut lahtea tuohon laaksoon, herra Ritson."

"Olen kyllä sitä ajatellut", vastasi Hugh, "mutta ei ansaitse uhrata sellaisia rahoja, ennenkuin tietää, että on isäntä omassa talossansa."

"Ah, totta, totta!" sanoivat useat äänet kuorossa.

Drayton astui sisään silmät punaisina ja kasvot kellanharmaina. "Huomenta, herrat", hän sanoi karkealla kurkkuäänellänsä.

Kaksi herroista nousi ja kumarsi kylmänkohteliaasti. "Hyvää huomenta, herra Ritson", sanoi kolmas paikaltansa.

Palvelija oli seurannut Draytonia tuoden sisään puolikypsän pihvin. "Eikö posti ole tullut?" kysyi Drayton vaihtaen lautasia.

"Se ei voi enää olla kaukana", sanoi Bonnithorne katsoen kelloansa.

"Kuta lähempänä, sitä parempi", mutisi Drayton. Hän otti muutamia papereita povitaskustaan ja laski ne. Sitten hän taittoi ne ja pisti liivinsä rintataskuun, jossa hänen kellonsa olisi ollut, jos hän sellaista olisi käyttänyt.

Kun aamiainen oli syöty, Hugh Ritson -- otti laatikosta muutamia tärkeitä asiakirjoja. "Istukaa, herrat", hän kehoitti. Kaikki istuivat, paitsi Drayton, joka sytytti piipun ja juoksi kysymään postia. Se ei vieläkään ollut saapunut. "Mene sitten teroittamaan hänen kannuksiansa."

"Minun tehtäväni olisi vähemmän mieluinen", sanoi Hugh Ritson, "elleivät jo kaikki seikat olisi ennestään tuttuja."

"Sitten me keskustelemme tuttujen seikkojen perusteella", pyhähti Drayton hautautuen savupilven suojaan.

"Paul, minä pyydän sinua istumaan", sanoi Hugh Ritson toisella äänellä.

Drayton istui jotakin muristen.

"Minun on ilmoitettava teille", jatkoi Hugh Ritson, "että minun veljeni, jonka te tunnette Paul Ritsonin nimellä, on päässyt selvyyteen ja myöntää, ettei hän ole isäni perijä, koska isäni kuoli jättämättä jälkisäädöstä."

Pöydän ympärille kokoontuneet miehet nyökyttivät kallojansa mitä erilaisimmilla tavoilla.

"Hirvittävä isku miehelle", mutisi muuan. "Eipä olekaan ihme, että hän on menettänyt rohkeutensa ja muuttunut hulttioksi", lisäsi toinen.

"Saatuaan tämän tietää, hän on päättänyt heti paikalla luovuttaa kiinteimistöt niiden oikealle omistajalle."

Päät nyökkivät uudestansa ja joku mutisi jotakin kunnian vaatimuksista.

"Minä näytän teille jäljennökset isäni vihkimätodistuksesta ja omasta syntymästäni, joka tapahtui vähemmän kuin vuosi häiden jälkeen. Näistä, koska erinäisiä määräyksiä puuttuu, selviää, että minä itse olen isäni laillinen perillinen."

Paperit kiersivät ympäri ja luettiin ilmeisellä tyydytyksellä.

"Niin pitkälle kaikki on selvää", lisäsi Hugh Ritson. "Mutta minun veljeni on saanut myöskin tietää sen, ettei hän ole ollenkaan minun isäni poika."

Kolmet hämmästyneet kasvot kohotettiin pöydästä. Bonnithorne luuhotti pää kumarassa. Drayton istui kyynärpäällään nojaten toiseen polveensa ja tupakoi äänettömänä.

"On käynyt selville, että hän on minun äitini ja erään toisen miehen poika", jatkoi Hugh Ritson.

Vieraat vilkaisivat ympärillensä. "Ah, se selittää kaiken", he sanoivat.

"Teitä varmaan hämmästyttää tietää, ettei minun äitini mies ensimmäisessä laittomassa avioliitossa ollut kukaan muu, kuin Robert Lowther, ja se, joka nyt istuu kanssamme Paul Ritsonin nimellä, onkin Paul Lowther."

Tätä sanoessaan Hugh asetti kaksi muuta asiakirjaa pöydälle.

Drayton selvitteli äänekkäästi kurkkuansa.

"Merkillistä, merkillistä! Nyt minulle kaikki selviää", sanoi joku vieraista.

"Mikäs silloin on rouva Ritsonin -- tarkoitan, neiti Gretan asema?" kysyi toinen.

"Hän on Paul Lowtherin sisarpuoli ja sentähden hänen avioliittonsa on purettava."

Vieraat herrat liikkuivat tuoleillansa ja näyttivät hämmästyneiltä. Drayton yhä tupakoi äänetönnä. Bonnithorne ei kohottanut päätänsä.

"Hän jättää minulle minun isäni kiinteimistöt. Mutta hän ei kuitenkaan jää puille paljaille", jatkoi Hugh Ritson. "Hänen oman isänsä testamentin mukaan hän perii viisituhatta puntaa."

Drayton koruutti ylenkatseellisesti kurkkuansa. Sitten hän sylkäisi lattialle.

"Ystävät", sanoi Hugh Ritson taas, "minulla on vielä vain yksi asia, joka minun täytyy samalla saada sanotuksi. Minun veljeni -- minä puhun nyt Paul Lowtherista -- saatuaan haltuunsa isäni kiinteimistöt menetteli, niinkuin hänellä olisi ollut laillinen oikeus ja panttasi niitä. Minua surettaa sanoa, että hän panttasi ne ylenmäärin kalliista."

Kuulijat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa.

"Jos minä olisin rikas mies, minä voisin menettää ne, mutta minä olen köyhä mies ja minun täytyy sanoa, että nuo panttaukset ovat mitättömät."

"Onko laki sellainen?"

"On, ja kuten ymmärrätte on se siinä oikeudenmukainen", vastasi Hugh.

"Kutka ovat näiden panttilainojen antajat?"

"Se onkin ikävin kohta koko asiassa. Suurin luotonantaja ei ole kukaan muu kuin Robert Lowtherin tytär -- Greta."

Levotonta liikehtimistä ja salaisia katseita. "Sääli häntä."

"No, hänen olisi pitänyt ottaa selvä panttikirjojen antajasta. Kuka on hänen asianajajansa?"

"Hänen isänsä jälkisäädöksen toimeenpanija, ystävämme herra Bonnithorne."

"Kuinka paljon hän menettää?"

"Pelkään, että melkoisen summan -- ehkä puolet omaisuudestansa", sanoi Hugh.

"Sama se sille. Sitä ei voi auttaa. Ei suinkaan herra Ritson voi ottaa vastaan kiinteimistöjä, jotka joku väärä mies on puhtaiksi nylkenyt."

Draytonin pää oli yhä painuksissa, mutta hän hankasi levottomasti lattiaa jalallansa.

"Minun tarvitsee sanoa vain muutama sana tämän lisäksi", alkoi Hugh taas. "Näin tärkeissä asioissa täytyy olla todistajia, muuten minä olisin selvittänyt tämän Paulin ja herra Bonnithornen kanssa salaisesti." Hän hiljensi äänensä ja lisäsi: "Katsokaas, tähän sekautuu myöskin minun äitiparkani, ja vaikka hän ei enää kuulu maailmaan, hänen hyvä nimensä on kuitenkin minulle pyhä."

Merkitseviä katseita taaskin. Asianajaja siirtyi akkunan luo.

"Mutta herra Bonnithorne voi selittää teille, että laki pakottaa minut karkoittamaan veljeni kokonaan tiloiltani. Te saatte tietää, että Englannin lain mukaan äpärästä saattaa tulla perijä; silloin häntä sanotaan lakikielellä äpäräesikoiseksi." Hänen äänensä hieman värisi, kun hän lisäsi: "Uskokaa minua, minulla ei ole valitsemisen varaa."

Drayton polki jalkaa, heitti piippunsa pöydälle ja hypähti seisoalleen. "Koko tuo juttu on silkkaa valhetta", hän karjahti. Sitten hän kaivoi liivinsä taskusta esille papereita. "Tässä on minun kastetodistukseni, suora ja selvä."

Hän tankkasi sen ääneen:

"Ritson, Paul; isä, Allan Ritson; äiti, Grace Ritson. Syntymäpäivä, 6 p. huhtik. 1847; paikka, Criefi Skotlanti."

Hugh Ritson, hiukan kalpeana, hymyili. Toiset kääntyivät hämmästyneinä häneen. Tahtonsa lujuudella hän oli saanut välinpitämättömän ilmeen.

"Mistä tuo tulee?" hän kysyi.

"Edinburghin arkistosta. Sanotko, ettei se ole oikea?"'

"En. Mutta minä sanon, minkä arvoinen se on. --; Hyvät herrat", sanoi Hugh kääntyen todistajiin, "verratkaa sitä minun isäni vihkimäpäivään. Huomatkaa: toinen on huhtik. 6 p. 1847, ja toinen kesäk. 12 p. 1847. Vaikka tuo olisi väärentämätönkin, olisiko se laillinen?"

Drayton laski kätensä asianajajan käsivarrelle. "Nyt on teidän vuoronne -- puhukaa nyt -- tahdotteko?" hän sanoi.

Herra Bonnithorne nousi, ja silloin Hugh Ritsonin kalpeat kasvot saivat peikkomaisen ilmeen.

"Lapsi syntyi Skotlannissa", selitti Bonnithorne. "Jos nyt isällä sattui olemaan kotipaikka Skotlannissa, ja äiti asui hänen luonansa hänen vaimonansa, lapsi on laillinen."

"Ilman avioliittoa?"

"Ilman vihkimistä."

Natt hyökkäsi huoneeseen hattu toisessa ja kirje toisessa kädessä. Hän oli kahdesti koputtanut, mutta kukaan ei ollut kuullut. "Posti, herra. Kirje herra Paulille."

"Hyvä, poika." Drayton sieppasi sen ilosta huudahtaen.

"Mutta minun isälläni ei ollut Skotlannissa kotipaikkaa", sanoi Hugh Ritson voitonvarmana.

"Olipa niinkin", sanoi Drayton repien auki kirjekuorta.

"Hän oli skotlantilaista syntyperää", sanoi Bonnithorne ottaen asiakirjan Draytonin kädestä. "Katsokaa, tässä on hänen kastetodistuksensa. Omituista, eikö totta?"

Hugh Ritsonin silmät leimahtivat. Hän katsoi tiukasti asianajajaa silmiin. Sitten hän otti paperin.

Seuraavana hetkenä hän rutisti sen kouraansa ja heitti akkunasta ulos. "Minä vaadin todistuksia sekä mainittuun lainkohtaan että todistelutapoihinne nähden", hän sanoi.

"No, ja niitä saat", sanoi Drayton huutaen kiihkoissansa. "Kuunnelkaa tätä", ja hän koetti lukea.

"Odota! Keneltä se on?" kysyi Hugh Ritson. "Joltakin nurkkasihteeriltä?"

"Oikeuskanslerilta", sanoi Bonnithorne.

"Onko se kyllin hyvä?" kysyi Drayton vahingoniloisesta.

"Anna mennä", käski Hugh Ritson naputtaen pöytää sormiensa päillä.

Drayton antoi kirjeen asianajajalle. "Lukekaa te se", hän sanoi. "Minä en ole mikään kirjanoppinut. Minä olen herrasmies ja --" Hän vaikeni ja siirteli jalkojansa, kun Bonnithorne luki:

"Ellei ole mitään syytä otaksua, että isä on menettänyt skotlantilaisen kotipaikkaoikeutensa, on poika laillinen. Jos isä pojan kastetilaisuudessa tunnusti äidin vaimokseen, tunnustaa Skotlannin laki avioliiton lailliseksi, olipa siinä vihkimistä tai ei -- se ei muuta asiaa."

Seurasi äänettömyys. Drayton otti kirjeen asianajajalta, taittoi sen huolellisesti ja pisti povitaskuunsa. Sitten hän katsoi Hugh Ritsonin kasvoihin voitonriemuisin ilmein. Bonnithorne oli siirtynyt sivulle. Vieraat olivat ääneti.

"Kuuletko?" sanoi Drayton. "_Poika on laillinen_." Hän painosti jokaista sanaa ja taputti kirjetaskuansa niitä kerratessaan. "Mitäs sinä siitä sanot, häh?"

Aluksi Hugh Ritson silminnähtävästi ponnisteli säilyttääkseen mielenmalttinsa ja hänen kasvonsa valahtivat marmorin valkeiksi. Drayton tuli lähemmä häntä.

"Sinä tahdoit antaa minulle potkut, vai? Ajaa minut ulos talostani, häh? Saatana, nyt on minun vuoroni, niinkuin se onkin."

Näin sanoen Drayton astui ovelle ja heitti sen selälleen.

"Tämä talo on minun", hän sanoi. "Mene ja piru sinut periköön."

Saatuaan tämän odottamattoman iskun Hugh Ritson polki jalkaa. Hän katsoi vieraisiin ja tunsi asemansa ilkeäksi kuin roisto, jolle on pantu kapula suuhun niin ettei hän voi puhua. Sitten hän hoippasi kädet ojona sinne, missä Drayton seisoi.

"Anna minun puhua joku sana sinulle kahden kesken", hän kähisi äänellä, jota tuskin saattoi kuulla.

Drayton kohotti kätensä ja puristi nyrkkinsä. "Ei tavuakaan", hän sävähti. Hänen äänensä oli raaka ja hurjistunut.

Hugh Ritsonin sieraimet värähtelivät ja hänen silmänsä iskivät tulta.

Drayton nolostui hetkeksi, mutta räjähti sitten nauruun.

Seurasi pitkä äänettömyys. Bonnithorne seisoi yhä akkunassa pää painuneena, kädet ristissä selän takana ja tömistellen lattiaa jaloillansa. Hugh Ritson astui hänen luoksensa. Hän katseli häntä hetkisen ja kosketti sitten olkapäähän. Hänen kasvonsa olivat intohimon vääristämät, ja ääni kuului hiljaa ja syvänä kuin maan alta, kun hän puhui.

"On eräs kirja", hän sanoi, "jonka te kirkonmiehet hyvin tuntenette, ja se kertoo väärästä huoneenhaltijasta. Isäntä aikoi ottaa häneltä huoneenhallituksen pois. Silloin tämä palvelija kyseli itseltänsä: 'Mitä on minun tehtävä?'"

Seurasi äänettömyys.

"Mitä hän _teki_?", jatkoi Hugh Ritson, ja sanat kaikuivat hiljaisuudessa vihlovina kuin rautakellon läppäykset. "Hän kutsui isäntänsä velkojat yhteen ja sanoi ensimmäiselle: 'Kuinka paljon olet velkaa?'"

"Sata painomittaa." Silloin hän sanoi: "Kirjoita viisikymmentä'."

Seurasi toinen äänettömyys.

"Mitä tämä huoneenhaltija tarkoitti? Hän ajatteli, että kun isäntä karkoittaa hänet palveluksestansa, velallinen ottaa silloin hänet omaan taloonsa."

Hugh Ritsonin tapa oli nyt tyyni ja jäätävän kylmä. Hän kääntyi puoliksi Draytoniin ja kohotti ääntänsä.

"Tämän jälkeen oli velallinen sidottu käsistä ja jaloista. Kun hän tahtoi neuvotella huoneenhaltijan kanssa, huusi tämä: 'Rosvo', 'Väärentäjä', 'Valapatto'."

Kiusaantuneena Bonnithorne liikahteli sinne tänne. Hän avasi suunsa puhuaksensa, mutta sanat eivät lähteneet hänen huuliltansa. Vihdoin hän näytti heittävän hartioiltaan kuorman, joka siihen äkkiä oli laskettu ja kasvoille ilmestyi heikko, vararikkoinen hymy, kun hän virkkoi:

"Miten meidän on selitettävä sinun vertauksesi? Oletko sinä velallinen, jonka kädet ja jalat on sidottu, ja onko sinun veljesi viraltapantu huoneenhaltija?"

Hugh Ritson polki voimansa perästä jalkaa.

"Käännätkö sen niin?" hän huudahti sanoja tavoitellen. "Olkoon sitten niin!" ja hänen äänensä muuttui vihlovaksi kirkunaksi. "Tuo huoneenhaltija on kukistuva ja hänen isäntänsä hänen kanssaan."

Sitten hän palasi sinne, missä Drayton seisoi ja hänen silmistään hehkui hullu raivo.

"Paul Lowther --" hän sanoi.

"Sano minua Paul Ritsoniksi", keskeytti Drayton.

"Paul Lowther --"

"Ritson", korjasi Drayton ja lisäsi sitten äkkiä ääntänsä alentaen: "Sinä annoit minulle sen nimen ja Jumalan nimessä minä sen pidän!"

Hugh Ritson kumartui pöytään päin ja otti siitä paperin, joka oli siinä levällään.

"_Tämä_ on sinun nimesi", hän sanoi, "ja minä tahdon todistaa sen."

Drayton purskahti toisen kerran nauruun.

"Sinä et uskalla sitä koettaa", hän hohotti.

Hugh pyörähti häneen silmät tulta leimuten.

"Silloin sinä arvostelet minun rohkeuttani omasi mukaan. Mies, mies!" hän sanoi, "tiedätkö sinä, mitä sinä aiot tehdä?"

Kuului taaskin Draytonin raaka nauru, mutta se kuoli äkkiä hänen huulillensa.

Sitten Hugh Ritson astui ovelle. Hän heitti viimeisen silmäyksen huoneeseen. Tuntui kuin hän olisi tietänyt joutuneensa lopun alkuun -- kuin hän olisi sinä hetkenä saanut varmuuden, ettei hän enää koskaan näe tätä tuttua huonetta. Onni ja tulevaisuus, joka vain joku tunti aikaisemmin näytti hänelle hymyilevän, oli jättänyt hänet ainiaaksi. Malja, jonka hän oli jo huulilleen kohottanut, oli nyt pirstaleina hänen jaloissansa. Hän näki sen kaiken tänä lyhyenä hetkenä. Hänen kasvoillaan kuvastui ääretön tuska, mutta sittenkin huulilla leikki lievittävä hymy. Hän painoi toisen käden otsallensa ja sanoi niin hiljaisella äänellä, että se oli vain kuiskaus:

"Odota, niin saat nähdä."

Kun vieraat, jotka olivat painautuneet yhteen kuin lampaat myrskyssä, saivat lamautuneet aistinsa takaisin, oli Hugh Ritson kadonnut. Drayton oli lysähtänyt tuoliin lähelle Bonnithornea ja vikisi kuin pieksetty koira.

"Menkää hänen jäljessänsä. Mitä hän aikoo? Te tiedätte, että minä aina olin tätä vastaan."

Pian hän kuitenkin nousi seisoalleen ja nauroi, lörpötteli ja melusi selittäen, että on ikävä, jos mies ei saa olla isäntä omassa talossansa, ja jos ajos on parannettava, on leikkaus kestettävä.

"Aivan oikein", myönsi joku vieraista, "ja minun myötätuntoni on täydellisesti teidän puolellanne, herra Ritson. Häpeällisempää syytöstä ei koskaan ole miehekkäämmin torjuttu."

"Minä olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, naapuri", virkkoi toinen, "ja sellaista kamalaa valhetta ei kukaan voi kärsiä. Paul Lowther, toden totta! Sehän on verratonta ivaa."

"Niin, onpa melkein, eikös olekin?" sanoi Drayton. Ja sitten hän nauroi ja he kaikki nauroivat ja olivat erinomaisen hyviä ystäviä.

VI LUKU.

Greta viipyi Mercyn luona puolipäivään asti pyytäen, houkutellen ja lopulta komentaen häntä makaamaan hiljaa vuoteessa sill'aikaa, kun hän itse puki ja syötti lapsen ja keitti ja puhdisti loordi Fisherin hartaista vastalauseista huolimatta. Kun kaikki oli tehty ja vanha hiilenpolttaja oli lähtenyt vuorelle, Greta otti pienokaisen syliinsä ja meni Mercyn huoneeseen. Mercy kuuli pienimmätkin äänet ja jo heidän lähestyessään nousi vuoteellansa istuallensa. Hänen kasvonsa säteilivät, avautuneet huulet hymyilivät ja ihastuneet sormet leikkivät hermostuneesti pieluksella.

"Miten kirkasta tänään onkaan, Greta", hän huudahti. "Olen aivan varma, että nyt aurinko paistaa."

Akkuna oli auki ja leppoisa tuulenhenki leyhyi auringonsäteitten välitse huoneeseen. Mercy kallisti päänsä sivulle ja lisäsi: "Ah, sinä nuori veitikka, sinä -- siellähän sinä olet, olethan vain? -- Antakaa se minulle, se veijari." Veitikka annettiin hänelle ja hän rankaisi sitä veijarimaisuudesta hukuttamalla sen suudelmiin. "Miten sievät hänen kasvonsa varmaan ovatkaan! Niiden täytyy olla juuri kuin kaksi kypsää omenaa." Ja taas satoi suudelmia. Sitten hän taputteli ja hyssytti pienokaista, kuiskaili ja soperteli, puhalteli ilmaa sen hiuksiin ja kutitti sitä, kunnes se nauroi ja hyppi ja kellahti selälleen nostaen pienet kantapäänsä pystyyn, jolloin äiti peitti sen pehmeät jalkopohjat suudelmiin ja lopuksi vangitsi suuhunsa koko pienen jalan. "Voitteko te koskaan ymmärtää, että jalka voi olla noin hentoinen, Greta?" hän kysyi. Ja pienokainen ryömi ja kiipesi äitinsä rinnalle ja useammin kuin kerran koetti irroittaa äitinsä pään ympäri käärittyä valkeata sidettä. "Ei, ei. Ralphie ei saa koskea", sanoi Mercy käyden äkkiä vakavaksi. "Ajattelehan toki, Ralphie, yksi viikko -- vain yksi -- ei, vähemmän -- vain kuusi päivää enää, ja sitten -- oh, sitten --" pitkä syleily, ja pieni sankari ankarasti vastusti sitä kiihkeää syleilyä, johon äiti tätä suunnatonta ilonhetkeä ajatellessaan hänet sulki.

Äkkiä Mercyn olento muuttui. Hän kääntyi Gretaan ja virkkoi: "Minä en milloinkaan koske kääreeseen, en; mutta jos Ralphie päästäisi sen irti ja se putoaisi, olisiko se minun lupaukseni rikkomista?"

Greta huomasi, mitä hänen sydämessänsä liikkui.

"Minä pelkään, että olisi, rakas", hän sanoi ja ääni väkisinkin värähti.

Mercy huokasi kuuluvasti.

"Ajatelkaahan -- sehän olisi vain Ralphie. Kiltti tohtori ei voisi suuttua minun pikku ressulleni. Minä sanoisin: 'Poika sen teki', ja hän hymyilisi ja sanoisi: 'Ah, se on aivan toista'."

"Anna pienokainen minulle", sanoi Greta heltyneenä.

Mercy veti lapsen lähemmä, ja seurasi äänettömyys.

"Minä olin hyvin väärässä, Greta", hän sanoi matalalla äänellä. "Ah! Te ette voi kuvitella, mikä kauhea ajatus pisti juuri minun päähäni. Ottakaa Ralphie. Voitteko te ymmärtää, että oma lapseni kiusasi minua?"

Kun Greta lähestyi vuodetta ottaakseen pienokaisen pois, pikku mies sopersi ja hetken vakavuus, joka näytti luovan jonkinlaisen varjon hänen päivänpaisteiseen elämäänsä, sai hänet yhdistämään äänteitä oikeaksi sanaksi. "Kitta -- ym", toistettiin monta kertaa ja lihava etusormi osoitti toisen pyöreän käden selkää.

"Se selittää, että pikku kissa on raapaissut sitä", sanoi Greta. "Mutta siunatkoon sitä pikku hiirtä! Se osoittaa väärää kättä."

"Kitta -- ym", jatkoi lapsi ja tirkisteli äitinsä valottomiin kasvoihin. Sinä hetkenä Mercy puhkesi kyyneliin. Hän oli kärsinyt eilispäivän leikkauksen ääntä päästämättä, mutta nyt tuo pieni naarmu lapsen kädessä viilsi kuin miekka hänen sieluansa.

"Lepää hiljaa, Mercy", pyysi Greta. "Se on huomenna jo mennyt."

"Mee-nyt", kertasi poikanen ja osoitti akkunaan.

"Se lemmikki tarttuu jokaiseen sanaan!" ihasteli Greta.

"Hän tarkoittaa hevosia", sanoi Mercy.

"Mee-nyt uk-ko- mee-nyt", sopersi pikku mies huomaten ajatuksen kaikkien muiden puheesta, paitsi omastansa.

"Varjelkoon sitä kullanmurua, se varmaankin muistaa tohtorin ja hänen hevosensa", puheli Greta.

Mercy painoi pienen käden naarmut huulilleen.

"Oi, Greta, minä olen hyvin lapsellinen, mutta äidin sydän sulaa kuin voi."

"Voo-i", kertasi lapsi ja pyörähtäen alas Gretan sylistä, se taas kiipesi tuolille ja otti leipäpalan, joka oli pöydällä vuoteen vieressä. Sitten pieni kähäräpää vilahti kuin auringonsäde ovesta keittiöön.

"Mitä minä välitän, vaikkapa muut äidit saavatkin nähdä minun lapseni? Saanhan minäkin hänet nähdä", lohdutteli Mercy itseänsä huoaten. "Näen", hän lisäsi, "minäkin vielä saan nähdä hänen kätensä ja jalkansa ja silmänsä ja pehmeän tukkansa."

"Koeta nukkua tunti tai pari, rakas", sanoi Greta, "ja ehkä sinä voit nousta vähän ylös iltapäivällä -- vain _ehkä_, tiedäthän, mutta saammehan nähdä."

"Niin, Greta, niin. Miten hyvä te olette!"

"Sinä olet vielä paljon parempi minulle jonakin päivänä", vastasi Greta hyvin hellästi.

"Ei -- ah, kyllä, minä muistan. Miten hirveän itsekäs minä olen. Minä olin melkein unohtanut. Mutta on kauhean vaikea olla olematta itsekäs, kunhan tulette äidiksi. Ajatelkaahan -- minä en koskaan pidä itseäni Mercynä nyt. Ei, en milloinkaan. Minä olen vain Ralphien äiti. Kun Ralphie tuli, Mercy varmaankin kuoli jollakin tavalla. Se on kauhean hullua, eikös olekin? Se vain ei saata tuntua todelta."

"Uk-ko -- mee-nyt -- voo-i", kuului keittiöstä pienen jalan kepsutuksen mukana.

"Kuunnelkaapas sitä. Miten soma se on! Te kuulette sen huutavan 'oh!' ja seuraavana hetkenä se nauraa taas. Kas, nyt minä taas olen itsekäs, mutta minä voin sen voittaa jonakin päivänä, jos Jumala on hyvä."

"Kyllä. Hän _on_ hyvä", myönsi Greta.

Hänen kätensä lepäsi oven rivalla, hänen päänsä oli painunut ja silmät uivat kyynelissä. Tuntuiko tällä hetkellä, että Jumala oli ollut hyvin hyvä näille kahdelle naiselle?

"Greta", sanoi Mercy, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi, "luuletteko, että Ralphie on -- jonkun näköinen?"

"On, rakas -- hän on samanlainen kuin sinä."

Seurasi äänettömyys. Sitten Mercyn käsi sukelsi esille peiton alta ja tapaili Gretan rannetta.

"Luuletteko", hän kysyi ja ääni oli tuskin kuuluva, "että isä tietää, kuka se on?"

"En voi sanoa. Me emme ole koskaan kertoneet hänelle."

"En minäkään -- hän ei ole koskaan kysynyt -- ei kertaakaan. Mutta tiedättehän, hän heitti paikkansa kaivoksella ja palasi takaisin hiilihaudallensa, kun Ralphie tuli."

Greta ei vastannut. Syntyi toinen äänettömyys. Sitten Mercy kysyi oudolla äänellä: "Onko se pian -- se koe?"

"Niin pian kuin silmäsi paranevat", vastasi Greta vakavasti, "kaikki riippuu sinun selityksestäsi."

Sinä hetkenä sänkykamarin ovi avautui hitaasti, ja pikku mies tallusti sisään kädessään suuri paistihaarukka, johon hän oli leipäpalansa keihästänyt.