Part 26

"Kas niin, älä pelkää", sanoi Greta tarttuen lämpimästi hänen käteensä. "Se ei kestä kuin hetkisen. Eiväthän tohtorit ole vahingoittaneet sinua ennenkään, vai ovatko?"

"Ei, mutta nythän tuleekin leikkaus", sanoi Mercy vapisevalla äänellä.

Greta oli nostanut pienokaisen syliinsä. Lapsonen sirkutti ja leperteli hänen korvaansa epämääräiset salaisuutensa.

"Ajattelehan, että kun kaikki on ohi, sinä voit nähdä pikku lemmikkisi Ralphien."

Mercyn valottomat kasvot kirkastuivat. "Oi, niin", hän sanoi, "ja nähdä hänen juoksevan ja ottavan kiinni perhosia. Oh, se on hirveän ihanaa!"

"Sanoitteko tänään, rouva Ritson?" kysyi Matthew silmät täynnä suuria pisaroita.

"Sanoin, Matthew. Minä olen täällä niin kauan ja autan ja hoidan lasta."

Mercy otti pienokaisen hänen käsistänsä ja nauroi ja itki ja nauroi taas. "Äiti ja Ralphie leikkivät yhdessä, puutarhassa, lemmikkini, ja Ralphie saa nähdä hevoset ja kukat ja linnut -- ja äiti -- niin, äiti saa nähdä _Ralphien_. Oi, rouva Ritson, kuinka itsekäs minä olen! Kuinka minä koskaan voin palkita teille?"

Kyyneleet alkoivat valua Gretan poskia pitkin. "Minähän se olen itsekäs, Mercy", hän sanoi suudellen näöttömiä silmiä. "Sinun silmäsi antavat minulle takaisin minun miesparkani."

III LUKU.

Kaksi tuntia myöhemmin saapuivat tohtorit. Tullessaan he olivat pistäytyneet pappilassa, ja kirkkoherra Christian oli heidän mukanaan. He tarkastivat Mercyn silmät ja olivat tyytyväiset, sillä vika oli kehittynyt niin pitkälle, että leikkauksen saattoi tehdä. Heidän äänensä kuullessaan Mercy vapisi ja muuttui tuhkanharmaaksi. Äidillisen vaistonsa pakottamana hän otti lapsen syliinsä lattialta, jossa se touhusi omissa hommissansa ja puristi sitä rintaansa vasten. Pienokainen avasi selälleen suuret, siniset silmänsä nähdessään vieraat, ja hänen sopertava kielensä muuttui hiljaiseksi.

"Viekää hänet huoneeseensa ja pankaa vuoteeseen", sanoi toinen tohtoreista Gretalle.

Äkillinen kauhu valtasi nuoren äidin. "Ei, ei, ei!" hän huusi sanoinkuvaamattomassa tuskassa, ja lapsi itki hiukan hänen liian voimakkaasta puristuksestansa.

"Tule, Mercy, ole rohkea pikku lemmikkisi vuoksi", pyysi Greta.

"Kuulkaa minua", sanoi toinen tohtoreista hiljaa, mutta varmasti. "Te olette nyt upposokea ja olette elänyt täydellisessä pimeydessä enemmän kuin puolitoista vuotta. Me voimme palauttaa teille näkönne tuottamalla teille muutaman minuutin kivun. Ettekö te tahdo kestää sitä?"

Mercy nyyhkytti ja suuteli lasta intohimoisesti.

"Ajatelkaa, että ilman leikkausta ette ikinä saa näköänne takaisin", lisäsi tohtori. "Te ette menetä mitään ja voitatte kaikki. Oletteko tyytyväinen? Tulkaa, menkää nyt kiltisti huoneeseenne."

"Oh, oh, oh!" nyyhkytti Mercy.

"Ajatelkaa, vain muutaman minuutin kipu, josta tuskin tiedätte. Ennenkuin aavistatte, mitä on tekeillä, se on jo tehty."

Mercy syleili kiihkeämmin lastansa ja suuteli sitä uudestaan ja uudestaan aina yhä hellemmin.

Tohtorit kääntyivät toisiinsa. "Omituista turhamielisyyttä!" mutisi se tohtori, joka ei vielä ollut puhunut. "Hänen silmänsä ovat hyödyttömät ja kuitenkin hän pelkää, että menettäisi ne."

Mercyn tarkka korva kuuli kuiskatut sanat. "Ei se ole sitä", hän sanoi kiihkeästi.

"Ei, herrat", sanoi Greta, "te olette erehtyneet hänen ajatuksistansa. Sanokaa hänelle, ettei häntä uhkaa mikään hengenvaara."

Tohtorit hymyilivät ja naurahtivat hiukan. "Oh, sekö siinä on? No, sen me voimme varmasti vakuuttaa."

Sitten miehet puoliksi huvitettuina katselivat toisiansa.

"Ah, me, jotka olemme miehiä, hyvät herrat, emme voi ymmärtää äidin sydämen hellyyttä", sanoi kirkkoherra Christian. Ja Mercy käänsi syvästi kiitolliset kasvonsa häneen. Greta otti lapsen hänen sylistänsä ja tuuditti sen uneen toisessa huoneessa. Sitten hän toi sen takaisin ja asetti kehtoon, joka oli uunin kulmalla.

"Tule, Mercy", hän sanoi, "tule poikasi tähden." Ja Mercy antoi johtaa itsensä toiseen huoneeseen.

"Ei ole siis hengenvaaraa", hän sanoi. "Minä en jätä poikaani. Kuka sanoi niin? Oliko se tohtori? Oh, armias taivas, eihän se ole mitään. Ajatelkaahan, minä saan elää ja nähdä sen kasvavan ja tulevan suureksi pojaksi."

Hänen koko kasvonsa säteilivät nyt.

"Eihän se ole mitään. Oh ei, eihän se ole mitään. Miten kamalaa olisi ajatella, että hän eläisi ja kasvaisi ja tulisi mieheksi ja minä makaisin kirkkomaassa -- ja minä olen hänen äitinsä! Se oli kauhean lapsellista, eikös ollutkin? Mutta minä olen ollut niin lapsellinen siitä asti, kun Ralphie tuli."

"Kas niin, makaa nyt ja ole tyyni ja kaikki on pian ohi", sanoi Greta.

"Antakaa minun suudella sitä ensin. Antakaa minun suudella sitä! Vain kerran. Tiedättehän, siinä on kuitenkin suuri vaara. Ja jos hän kasvaa -- ja minua ei olisi -- jos -- jos --"

"Kas niin, rakas Mercy, sinä et saa itkeä. Silmäsi: turpoavat, eikä se ole hyvä tohtoreille."

"Ei, ei, minä en tahdo itkeä. Te olette hyvin hyvä; jokainen on niin hyvä. Antakaa minun vain suudella pikku Ralphietani -- vielä viimeisen kerran."

Greta johti hänet takaisin kehdon ääreen ja äiti painautui sen yli kädet levällään, kuten lintuemo suojataksensa poikasiansa siipiensä alle. Sitten hän nousi, ja hänen ilmeensä oli tyyni ja rauhallinen.

Loordi Fisher istui keittiön takan ääressä toinen; käsi kehdon päässä. Kirkkoherra Christian seisoi hänen vierellänsä. Vanha hiilenpolttaja itki hiljaa, ja hyvän kirkkoherran ääni oli liian samea voidaksensa lausua niitä lohdutuksen sanoja, jotka nousivat hänen huulillensa.

Tohtorit seurasivat sänkykamariin. Mercy lepäsi; rauhallisena vuoteella. Hänen kasvoillaan ei ollut mielenliikutuksen jälkeäkään. Hän askarteli omissa ajatuksissansa. Greta seisoi hänen vierellänsä, ja vakava huoli kuvastui hänen kauniitten kasvojensa jokaisesta juonteesta.

"Meidän täytyy antaa hänelle kaasua", sanoi toinen tohtoreista toverillensa.

Mercyn kasvot nytkähtivät suonenvedon tapaisesti.

"Kuka niin sanoi?" hän kysyi hermostuneesti.

"Lapseni, teidän täytyy olla hiljaa", sanoi tohtori virallisella äänellä.

"Kyllä, minä olen hyvin, hyvin hiljaa, älkää vain tehkö minua tajuttomaksi", hän pyysi. "Minusta ei väliä, minä en itke. Ei, vaikka teette minulle kipeää, minä en itke. Minä en väräytäkään mitään kohtaa. Minä teen kaikki, mitä käskette. Ja te saatte nähdä, miten hiljaa minä olen ollut. Älkää vain tehkö minua tajuttomaksi."

Tohtorit neuvottelivat hetkisen sivulla kahden kesken kuiskaten.

"Kuka puhui kaasusta? Ettehän se vain ollut te, rouva Ritson?"

"Sinun täytyy tehdä, kuten tohtori käskee, rakas", sanoi Greta hyväilevällä äänellä.

"Oh, minä olen oikein kiltti. Minä teen vaikka mitä. Niin, minä olen niin hirveän urhea. Minä olen vähän lapsellinen joskus, mutta minä _voin_ olla urhea, enkös voikin?"

Tohtorit palasivat vuoteen luo.

"Hyvä on, me emme käytä kaasua", sanoi toinen. "Te olette uljas, pikku nainen, kaikesta huolimatta. Kas niin, olkaa nyt hiljaa -- hyvin hiljaa."

Toinen tohtoreista laittoi kääreitä kuntoon ja toinen asetteli Mercyn päätä saadakseen valon edullisimmin lankeamaan.

Keittiöstä kuului heikkoa ääntä.

"Odottakaa", sanoi Mercy. -- "Siellä on isä -- hän itkee. Pyytäkää häntä, ettei hän itke. Sanokaa, ettei se ole mitään."

Hän naurahti kevyesti.

"Kas niin, hän kuuli sen -- sanokaa, että minä vain nauran."

Greta jätti varpaisillaan huoneen. Vanha Matthew istui yhä riittyvän lieden ääressä ja heilutteli tasaisesti nukkuvaa lasta. Kirkkoherra Christianin silmät kääntyivät rukouksessa ylös.

Kun Greta palasi sänkykamariin, Mercy sanoi hänelle hyvin hiljaa: "Antakaa minun pitää kädestänne, Greta -- saanko minä sanoa Greta? Noin", ja hänen sormensa puristivat suonenvedon tapaisesti Gretan kättä.

Leikkaus alkoi. Mercy pidätti henkeänsä. Hänellä oli voimakasta pohjoisten maakuntain verta suonissaan Vain kerran pääsi huokaus. Vallitsi kuolemanhiljaisuus.

Parin kolmen minuutin kuluttua tohtori lausui: "Vielä hetkinen ja kaikki on ohi."

Seuraavana hetkenä Greta tunsi sormiansa puristettavan kuin ruuvipenkkiin.

"Tohtori, tohtori, minä voin nähdä teidät", huudahti Mercy hillittömällä riemulla.

"Olkaa hiljaa", sanoi tohtori ankaralla äänellä. Puolta minuuttia myöhemmin sidottiin tarkasti Mercyn silmiä.

"Tohtori, rakas tohtori, antakaa minun nähdä poikani", pyysi Mercy.

"Olkaa hiljaa, sanon minä", käski tohtori taaskin.

"Rakas tohtori, rakas tohtorini -- vain pilkahdus -- yksi ainoa pikkuinen pilkahdus. Minä näin teidän kasvonne -- antakaa minun nähdä myöskin Ralphien kasvot."

"Ei vielä, se voisi olla vaarallista."

"Vain hetkinen. Älkää panko sidettä ihan vielä. Ajatelkaa, tohtori, minä en vielä ole nähnyt poikaani. Minä olen nähnyt muiden ihmisten lapsia, mutta en koskaan omaani -- omaa lemmikkiäni. Oh, rakas, rakas tohtori --"

"Te kiihoitatte itseänne. Kuulkaa minua. Ellette te nyt hillitse itseänne, te ette milloinkaan saa nähdä lastanne."

"Kyllä, kyllä, minä hillitsen itseni. Minä olen hyvin kiltti. Älkää vain sulkeko minua pimeään juuri nyt, kun olen näköni saanut ja ennenkuin olen nähnyt poikani. Greta, tuokaa hänet tänne. Kuunnelkaa, minä kuulen hänen hengityksensä. Hakekaa minun lemmikkini. Hyvät tohtorit eivät siitä pahastu. Sanokaa heille, että jos saan nähdä lapseni, se parantaa minut. Minä tiedän sen."

Gretan silmät uivat kyynelissä.

"Lepää hiljaa, Mercy. Kaikki on hukassa, jos nyt vahingoitat itseäsi, rakas."

Tohtorit käärivät siteen siteen päälle kiertäen ne lujasti ympäri pään.

"Kuulkaa nyt taas", sanoi toinen tohtori. "Tätä sidettä teidän on pidettävä silmillänne viikko."

"Viikko -- kokonainen viikko? Oi, tohtori, yhtä hyvin voisitte sanoa iäti."

"Minä sanon viikko. Ja jos te kertaakaan kohotatte sitä --"

"Eikö hetkeksikään? Ei edes raottaa pikkuistakaan?"

"Jos te liikutatte sitä, jos hetkeksikään muutatte sitä paikaltansa, te menetätte näkönne iäksi. Muistakaa se."

"Oi, tohtori, se on kauheata. Miksi ette sanonut sitä jo ennen? Oh, tämä on pahempaa kuin sokeus, Ajatelkaa kiusausta, kun minä en ole kertaakaan nähnyt poikaani!"

Tohtori oli saanut kääreen valmiiksi, mutta hänen äänensä oli vähemmän ankara, vaikkakin myöntymätön.

"Teidän täytyy totella minua", hän sanoi. "Minä palaan tästä päivästä viikon kuluttua ja silloin te saatte nähdä lapsenne ja isänne ja tämän nuoren rouvan ja kaikki, Mutta muistakaa, ellette tottele minua, te ette saa koskaan nähdä mitään. Te saatte nähdä vilahdukselta pienen poikanne ja sitten tulette iäksi sokeaksi -- niin, ehkä _kuolette_."

Mercy makasi hetkisen hiljaa. Sitten hän sanoi aivan hiljaa:

"Rakas tohtori, antakaa minulle anteeksi. Minä tahdon tehdä, kuten käskette ja lupaan olla kiltti. Minä en koske käärettä. Ei, pienen poikani vuoksi minä en; sitä koskaan, koskaan koske. Te saatte tulla itse ja ottaa sen pois, ja sitten minä voin nähdä."

Tohtorit lähtivät pois. Greta jäi koko siksi yöksi mökkiin.

"Oletko nyt onnellinen, Mercy?" kysyi Greta. "Oi, olen", myönsi Mercy. "Ajatelkaa, vain viikko! Ja sitten hän on niin kaunis."

Kun Greta auringon laskiessa vei lapsen hänen luokseen, kuvastui sanomaton ilo hänen kalpeilta kasvoiltansa, ja kun Greta seuraavana aamuna heräsi, lauleli Mercy hiljalleen itsellensä auringon noustessa.

IV LUKU.

Joukko kaivosmiehiä oli kokoontunut vuorikaivoksen lähelle sinä aamuna. Oli maksupäivä. Sääntönä oli, että aamuvuorolaiset kulkivat konttorin kautta ennenkuin menivät kaivokseen kello kahdeksan, ja yövuorolaiset kävivät palkoillansa kotimatkalla muutamaa minuuttia myöhemmin. Kun ensimmäiset miehet saapuivat konttorille, oli ovi suljettu ja lappuun oli kirjoitettu: "Kaikki palkat, jotka oli määrä maksaa tänään klo 8 a.p., maksetaan huomenna samaan aikaan."

Pian tulivat yövuorolaisetkin ylös ja hetkisen keskusteltuaan molemmat vuorot yhtenä miehenä -- lukuunottamatta konemiehiä -- kokoontuivat sopivalle paikalle neuvottelemaan. Noin sadan kyynärän päässä siitä oli muuan kaivoksen alku. Se oli aikanaan tehty vuoren rinteeseen ja nyt muodosti neliömäisen teatterin aukon, jonka molemmin puolin kohosi jyrkkä vuorenseinä huimaavaan korkeuteen. Tänne nämä pari sataa miestä suuntasivat askelensa kolmen ja neljän miehen ryhmissä, lyhdyt käsissä ja ruosteenpunaiset puvut kiiltäen aamuauringossa.

Päätettiin lähettää lähetystö isännän luo pyytämään, ettei mitään viivytystä pidettäisi, vaan maksu suoritettaisiin, kuten tavallisesti. Toiset miehet jäivät paistattamaan päivää siksi, kun kaksi hartiakasta jurria, jotka osasivat käyttää kieltänsä terävämmin kuin muut, meni toimistoon neuvottelemaan.

He olivat juuri kulkemassa kaivosaukon ohi, kun koneenhoitaja ilmoitti, että isäntä juuri tulee kaivoksesta ylös. Hetkistä myöhemmin Hugh Ritson ilmestyikin flanellipuvussansa lähettiläiden eteen.

Kuultuaan heidän asiansa hän heti päätti itse tulla antamaan miehille vastauksensa. Kaivosmiehet tekivät hänelle kunnioittavasti tilaa ja sitten kerääntyivät piiriin hänen ympärillensä.

"Miehet", hän sanoi vanhalla, päättävällä tavallansa, "sallikaa minun sanoa rehellisesti, kuten mies miehelle sanoo, että minä en voi maksaa tänä aamuna, kun minä en ole saanut rahaa. Minä koetin saada sitä, mutta en onnistunut. Tänä iltana minä saan paljon enemmän kuin maksuihini tarvitsen ja huomenna teille maksetaan koron kanssa."

Miehet vilkuilivat toisiinsa ja keskustelivat hillityllä äänellä.

"Tuohan on niinkuin pitääkin", virkkoi muuan.

"On kyllä, eikä kannata murista", lisäsi toinen.

Mutta oli muutamia, jotka eivät tyytyneet niin vähään eivätkä tahtoneet suostua odottamaan, vaan sanoivat ajatuksensa suoraan. Niinpä rohkein heistä työntyi esille ja virkkoi:

"Herra Ritson, me emme ole samanlaisia kuin paremmat ihmiset, jotka voivat antaa saatavistaan luottoa. Me vaarimme kuuren päivän palkan, koska olemme sitä kuusi päivää tienanneet. Ja jos me nyt jäämme palkatta vaikkapa päiväksikin, täytyy meirän olla se päivä rahatta, ja se on hieman haitallista, sillä meillä on vaimo ja perillisiä."

Kuului mutinaa joukosta, ja toinen tyytymätön lisäsi:

"Ajat ovat muuttuneet siitä, kun meillä oli varaa säästää. Me elämme nyt kärestä suuhun, ja suu on silloinkin valmis, kun käsi ei olekaan."

"Näinä aikoina ei ole ollutkaan paljoa tuhlata", lisäsi se, joka oli ensiksi puhunut. "Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin työmiehen vaimo heitti viisipuntasen vasten miehensä silmiä ruikutellen, että mitä hän sen vertaisella tekee."

"Niin, niin", myönsivät toiset kuorossa. "Minä en voi tarjota teille menneen ajan makeanleivänpäiviä", sanoi Hugh Ritson, "eikä ole minun syyni, ettei kaivos ole menestynyt niin hyvin, kuin olen toivonut."

Hän lähti astelemaan pois, kun joukko ympäröi hänet uudestansa.

"Varttokaas", huudahti joku kaivosmiehistä, "on eräs toinen asia, josta muutamat meistä haluaisivat huomauttaa isännälle, ja se koskee kaivoksen rakennetta."

"Miten niin?" kysyi Hugh Ritson katsahtaen ympärilleen.

"Muutamat meistä arvelevat, että kaivos ei ole varma, kun monista osista hiekka juoksee melkein valtoinansa pohjalle. Useimmat meistä ovat vanhoja kaivosmiehiä ja me ajattelemme, ettei olisi väärin ilmoittaa teille ja pyytää rakentamaan jokseenkin kaikki varustukset uurelleen."

"Kiitos, pojat, minä tahdon katsoa, mitä voin tehdä", sanoi Hugh Ritson lisäten sitten hiljaisemmalla äänellä: "Minä olen jo pannut koko metsän maanalaisiin varustuksiin, ja milloin tämä rahan hauta on valmis, sen Jumala yksin tietää."

Hän kääntyi ympäri ja tällä kertaa hän sai jatkaa, mutta hänen askelensa näytti tavallista epävarmemmalta.

Hän poikkesi kaivoskonttoriinsa ja tapasi siellä herra Bonnithornen.

"Aamu on varhainen, mutta minä en ole mikään unikeko, tiedäthän", sanoi asianajaja. "Ajattelin, että meidän pitäisi hieman keskustella, ennenkuin menemme kokoukseen Ghylliin."

Hugh Ritson ei kiinnittänyt tähän selitykseen sen suurempaa huomiota. Hän näytti huolestuneelta ja pahatuuliselta. Riisuessaan kaivosflanellinsa ja pukiessaan ylleen tavalliset vaatteensa hän kertoi herra Bonnithornelle, mitä juuri oli tapahtunut ja lisäsi sitten:

"Jos jokin oli välttämätöntä minulle osoittamaan, että tämän päivän ikävä selvitys on tapahtuva, niin on se tämä miesten esiintyminen."

"Se tulee kuin loppuisku sinun jo epäonnistuneille yrityksillesi", sanoi asianajaja omituisella tavallansa hymyillen. "Omituista, eikö totta?"

"Epäonnistuneille!" huudahti Hugh Ritson ja kohotti ihmetellen silmäkulmiansa.

Hetkisen kuluttua hän huoahti syvään ja sanoi harmin kadotessa hänen kasvoiltaan:

"Ah, niin, vaikkapa saakin kärsiä se nainen, joka on jo kärsinyt kylliksi, on kuitenkin mies iäksi toimitettu pois tieltä."

Bonnithorne liikahti istuimellansa.

"Luuletko niin?" hän kysyi.

Ääni tuntui Hugh Ritsonin korvissa vahingoniloiselta.

"Se vaihto todellakin oli onneton, eikö ollutkin?" lisäsi asianajaja. "Tämä toinen näyttää olevan monin verroin kiusallisempi."

Hugh Ritson jatkoi äänetönnä pukeutumistansa.

"Näethän, vaihdossa sinun asemasi kokonansa huonontui", lisäsi asianajaja.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Katsos, älä luota _liian_ paljoa voittoosi. Toinenhan oli _sinun_ käsissäsi, kun sen sijaan tämä _vieras_ nyt hallitsee sinua."

Hugh Ritson polki tulisesti jalkaa, mutta sanoi kuitenkin kiukkuansa hilliten:

"Hänen rikoksensa antoi hänet minun käsiini."

"Antoi -- niin kyllä", myönsi herra Bonnithorne.

Hugh Ritson katsoi kysyvästi häneen.

"Kun sinä panit hänen rikoksensa _toisen_ niskoille, silloin tästä tuli vapaa mies", selitti asianajaja.

Seurasi äänettömyys.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Hugh Ritson synkästi.

"Se merkitsee sitä, että sinun valtasi Paul Draytoniin on loppunut."

"Kuinka niin?"

"Koska sinä et koskaan voi ilmaista hänen rikostansa, ilmaisematta ensin omaa syyllisyyttäsi."

"Kuka puhuu ilmaisemisesta?" sanoi Hugh Ritson äreästi. "Tänä päivänä tämä mies muuttuu omaksi itseksensä Paul Lowtherin nimellä -- omalla nimellänsä, vaikk'ei hän tiedä sitä, tomppeli kun on. Siksi kysyn: mitä sinun epäilysi merkitsee?"

Bonnithorne liikahti kiusaantuneena.

"Ei mitään", hän sanoi nöyrästi, mutta kummallinen hymy leikki vielä hänen alas-käännetyillä kasvoillansa.

Seurasi taaskin äänettömyys.

"Tiedätkö sinä, että Mercy Fisher saa piakkoin näkönsä takaisin?" sanoi Hugh.

"Niinkö? Merkillistä, merkillistä!" sanoi asianajaja nyt todellakin hämmästyen. "Lakikirjat eivät tiedä kertoa näin erikoisesta tapauksesta, että jonkun henkilön persoonallisuuden voisi todistaa vain yksi ainoa ihminen ja tämä henkilö juuri ratkaisevalla hetkellä tulee sokeaksi. Omituista, eikö totta?"

Hugh Ritson hymyili kylmästi.

"Omituista? Sano kohtalon tuomio", hän vastasi. "Minä uskon, että teidän, kirkon ihmisten, luulonne Jumalan johdosta on vain harhaanvievä otaksuma ja johtuu lyhytnäköisyydestänne."

"Luulenpa kuitenkin, että jos _hän_ saa näkönsä, ei se suinkaan tule olemaan aivan halveksittavan lyhyt", sanoi asianajaja.

"Toimitetaan mies pois tieltä ja nainen on vaaraton", selitti Hugh. Hän otti kirjeen muutamasta laatikosta ja antoi sen herra Bonnithornelle. "Muistanet kai, että aioimme sen toisen lähettää Australiaan?"

Bonnithorne nyökkäsi päätänsä. "Tämä kirje on mieheltä, jonka puolesta hän aikoi matkustaa -- mies on isäni vanha ystävä. Vastaa tähän Bonnithorne."

"Millä sanoilla?" kysyi asianajaja.

"Selitä, että pitkä sairaus on ollut esteenä, mutta ny on Paul Ritson toipunut täydelleen ja voi ryhtyä toimeen."

"Mitäs sitten?"

"Mitäkö sitten?" kertasi Hugh Ritson kaikuna. "No mitä sinä arvelet?"

"Lähettää _hänet_?" kysyi asianajaja osoittaen peukaloillansa olkansa yli.

"Hänet, niin," päätti Hugh.

Toisen merkillinen äänenpaino herätti taaskin Hugh Ritsonin huomiota ja hän katsahti äkkiä toiseen, mutta ei nähnyt mitään. Nyt hän oli puettu.

"Minä olen valmis," ja lähestyen ovea hän loi yleissilmäyksen huoneeseen ja lisäsi: "Huomenna minä tahdon saada parhaat näistä huonekaluista muutetuksi Ghylliin. Talo on viime aikoina ollut aivan sietämätön ja suurin osa ajastani minun on täytynyt viettää täällä."

"Sitten sinä et aio osoittaa hänelle kovin suurta armoa?" kysyi Bonnithorne.

"Hän ei saa tuntiakaan viipyä."

Sinä hetkenä asianajaja painoi päänsä hyvin alas.

V LUKU.

Aurinko hohti polttavana Hindscarthin huippujen yli, mutta pohjatuuli oli viileä, niin että matka Ghylliin oli virkistävä ja helppo. Herra Bonnithorne puhui käydessään sangen vähän, mutta Hugh Ritson tuli aivan loistavalle tuulelle ja iloisesti hän jutteli monenlaisista asioista. Kello oli vasta muutamaa minuuttia vailla yhdeksän, kun he saapuivat taloon. Palvelijat puuhailivat askareissansa pukeutuneina puhtaihin esiliinoihin ja päähineisiin.

"Ovatko herrat saapuneet?" kysyi Hugh.

"Eivät vielä, herra," vastasi yksi palvelijoista -- vanha Dinah Wilson.

Nämä kaksi miestä nousivat Hugh Ritsonin huoneeseen. Sinne oli aamiaispöytä katettu. Asianajaja katsahti paikkoihin ja virkkoi:

"Sinä olet pyytänyt muitakin ystäviä?"

Hugh nyökkäsi ja istui harmoonin ääreen.

"Kolme tai neljä lähinaapuria", hän sanoi avaten tappeja. "Tällaisessa asiassa on hyvä todistajain olla läsnä."

Bonnithorne vastasi hitaasti:

"Mutta mitäs sen miehen tunteista, joka niin pian ajetaan pois talosta?"

Hugh Ritsonin sormet liikkuivat koskettimilla. Hän pysähtyi ja katsahti ympärillensä.

"Minä en ikinä ole ajatellut, että sinä olisit niin verraton leikinlaskija, Bonnithorne," hän sanoi, mutta vain hymyn varjo häivähti hänen kasvoillansa. "Tunteista -- _hänen_ tunteistansa!"

Kuului vilkkaita juoksutuksia uruilla ja muut äänet hukkuivat niihin. Akkuna oli auki. Asianajaja astui sen luo ja katseli ulos. Tänä hetkenä molemmat miehet olivat selin. Hugh Ritsonin pää oli painunut koskettimien yli, herra Bonnithornen katse ihaili rauhallista maisemaa, joka täyteläisenä ja uhkeana kylpi auringossa. Molempien kasvoilla oli merkillinen hymy.

Hugh Ritson hypähti istuimeltaan.

"Ah, minä tunnen jo itseni toiseksi mieheksi!" hän virkahti astuen muutaman kerran edestakaisin huoneessa, eikä hänen käynnissään huomannut tavallista velttoutta. Eteisestä kuului uusien vieraiden ääni. Hetkisen kuluttua ilmestyi eräs palvelija johtaen sisään kolme herraa, jotka sydämellisesti pudistivat Hugh Ritsonin kättä.

"Olen hyvin iloinen voidessani palvella teitä jotenkin", virkkoi yksi tulijoista.

"Minua suuresti ilahduttaa, että tämä onneton sukulaisuus selviää. Sehän on skandaali." lisäsi toinen.

"Ettehän te voi elää semmoisissa oloissa. Elämä menettäisi arvonsa, ymmärrättehän", jatkoi ensimmäinen.

Kolmas herra oli pidättyvämpi, mutta Hugh Ritson osoitti hänelle sitä suurempaa huomaavaisuutta. Heillä oli lyhyt kuiskaava neuvottelu hieman sivulla.

"Jos saatte toiset panttaukset mitättömiksi, minulla ei ole mitään syytä olla lainaamatta teille rahaa maiden ja talojen kiinnitystä vastaan," sanoi vieras herra. Tämän kuultuaan Hugh Ritson kumarsi ja näytti tyytyväiseltä.

Hän soitti aamiaiselle.

"Pyytäkää herra Paul tänne, jos hän on valmis", hän sanoi, kun Dinah toi tarjottimen sisään.

"Herra Paul on vielä vuoteessa, herra", hän sanoi ja lisäsi sitten itseksensä: "Tietysti väsyttää -- sellainen lurjusteleva elämä. Sellaista se ei ennen ollut. Ei uskoisi, että mies voi niin muuttua kahressatoist' kuukauress' --"

"Ah, minä menen itse häntä katsomaan", sanoi Hugh ja pyytäen anteeksi hän jätti huoneen.

Bonnithorne seurasi häntä oven ulkopuolelle.

"Oletko sinä ajatellut seurauksia?" hän kysyi. "Siitä tulee julkinen skandaali."

Hugh hymyili ja vastasi tyynesti:

"Ketä se -- vahingoittaa?"

"Jumala tietää!" sanoi asianajaja tavallista voimakkaammin.

Hugh katsahti häneen. Sisältä kuului puheensorinaa.

"Sinä pelkäät, että sinun hyvä nimesi tulee sekoitetuksi tähän skandaaliin, kuten sanot?"

Herra Bonnithornen kasvoille levisi outo ilme sinä hetkenä.

"_Minun_ hyvästä nimestäni tässä ei ole kysymys", hän sanoi tyynesti ja kääntyi oveen.

"Kenenkäs sitten? -- hänen?"

Mutta asianajaja oli jo vetäissyt oven auki ja astui huoneeseen.