Part 25

"_Te_ tiedätte, herra Paul", sanoi postinkantaja -- "lehtimajan juhla, jolloin seinät peitetään lehdeksillä -- pyhän Pietarin päivä, tiedättehän."

"Ai, niin, _minä_ tiedän -- lehdesjuhla, eikö se ole kerran vuodessa?"

"Mitä, mies, ettekö muista päivää, jolloin poikana itse kannoitte lehdeksiä?" ihmetteli seppä.

"Tietysti, tietysti, ai, niin, en minä ole unohtanut niitä päiviä. Varttokaas. Se on jonkinlainen elojuhla, vai?"

"Ei sinnepäinkään", sanoi Dick-mylläri varmasti. "Teidän muistonne pettää suuresti, herra Ritson."

"Siinä olet oikeassa, vanha veikko. Minä en enää koskaan ole sama senjälkeen, kun minä sairastin aivokuumeen Lontoossa -- en pääni puolesta -- ymmärrättehän?"

Miesten ryhmä seisoi aivan oven edessä, kun veli Peter astui kirkonpihan yli punainen paperi kädessään.

"Kukas tuo on? -- Methodisti, vai?"

"Methodisti, siitä ei epäilystä", sanoi seppä.

"Ah, sehän on kirkkoherran Peter", lisäsi postinkantaja, "ja tuo paperi on sähkösanoma. Näyttää kuin hän toisi sitä jollekin."

"Seis vähän, poikaseni", sanoi Drayton ja eroten joukosta hän lähestyi Peteriä koirajoukon hyppiessä ja haukkuessa hänen ympärillään.

Veli Peter oli ehtinyt kirkon portaille; lasten laulu kuului yhä sisältä.

"Jos tuo sähkösanoma on minun vaimolleni, te voitte sen yhtä hyvin antaa minulle", sanoi Drayton ojentaen kätensä ottaaksensa sen.

Veli Peter vetäytyi taapäin.

"Se on kyllä ihan hyvä näin, vanha veikko; minä kyllä toimitan, että hän saa sen."

"Saa kyll', sill' mää itte vien sen perill'", sanoi Peter varovasti.

"Tule, etkös tiedä, että mikä kuuluu vaimolle, kuuluu myös hänen miehellensä."

"Enpä tierä, tieränkö sitä. Mull' ei kukaan ol' sellaist' järjettömyytt' opettannu", sanoi Peter.

"Anna se tänne heti paikalla."

"Mua on kielletty antamast'", sanoi Peter silmiään väläyttäen.

"Anna sill' napsu hännän pääll'", huusi mylläri etempää.

"Siinä kuulet, mitä toiset sanovat. Tänne se heti paikalla."

"En, sää raastat ystäviäs ja olet kuin tyranni, mutt' mää välitän viis' sun metkuistas."

Drayton kääntyi ympäri tyytymättömästi muristen.

"Saatana, mikä lenkku", hän mörähti ja hyppäsi muutamalle hautakummulle voidakseen kurkistella sisään avoimesta akkunasta. Mutta siihen noustessaan hän potkaisi kukkalasia ja se särähti moneksi kappaleeksi. "Nyt minä olen tuhlannut jonkun rahaa", hän sanoi nauraa hohottaen.

"Mitä mies, luulisin, että olette ostanut sen omilla kolikoillanne", sanoi seppä.

"Niin, sehän on teirän isänne hauta", selitti kivenhakkaaja Job Sheepshanks.

Drayton katsahti hautakiveen.

"Niin, niinpä on", hän sanoi; "katsokaas, minä en ole ollut täällä sitten kuin hautasin hänet."

"Ei, tuo kaikki on lorua ja lörpötystä", sanoi Job. "Minä tarkoitan, että muuanna aamuna minä tapasin teirät märkänä ja huurteisena tämän patsaan juurella."

"Tapasitteko? No, enpä tahdo kieltää sitä, ja nyt, kun oikein ajattelen, minä _olin_, minä _olin_ täällä sinä aamuna."

"Ei, ette ollut täällä päinkään", sanoi seppä. "Se oli samana aamuna, kun Giles Raysley tiesi teirän nukkuneen Laiskassa Hevosessa. Minä muistan, millaista sotaa Job kävi Gubblumin kanssa siitä samasta asiasta kauan aikaa sitten."

"Se on kaikki lorua ja lörpötystä", sanoi Job. "Hän, oli täällä."

"Laiskassa Hevosessa? No, nyt minä muistan, minä _olin_ myöskin siellä."

Laulu loppui ja Greta astui varpaisillaan eteiseen kantaen käsivarsillansa pientä palleroa, joka itki. Peter antoi sähkösanoman hänelle ja lähti kulkemaan käytävää. Drayton oli yhtynyt tovereihinsa ja hakkasi särkyneen pullon kaulaa tasaiseksi seinään, kun Peter astui ohi.

"Silitä pulloa methodistin selkään", huusi Dick-mylläri, ja seuraavana hetkenä Peter sai selkäänsä särkyneen pullon kappaleet.

Hohottava naurunremakka täytti ilman ja kaikui vuorissa.

"Mikä kepponen!" vikisi postinkantaja.

"Mikä kepponen!" karjahti seppä.

"Mikä kepponen!" mölisi mylläri.

"Siinä sait", virnisti Natt.

"Hänellä on kohta poikain kujeet, tuolla herra Paulilla", sanoi Lentävän Hevosen kapakoitsija.

"Ei, hän on jo aika mestari", kehui Tuomas Kyttyräselkä.

Jättäen Peterin pyyhiskelemään vaatteistaan likööriä, jota oli pullon pohjassa vielä ollut, tämä meluisa sakki lähti tielle, miehet huutaen ja kiroten, koirat haukkuen ja liehakoiden heidän ympärillään ja kukot vihaisesti kotkottaen, kun jokaisen kädet härnäsivät ja nyppivät niitä, ja miehet nauraa hohottivat niiden raivolle.

Newlannin laakson rannalla oli aukea kenttä, jossa muutamalla lyijykaivosmiehellä oli ollut hiilihauta pari vuosisataa sitten. Se oli kuin amphiteatteri, jonka ympärillä kohosi suurempia ja pienempiä kukkuloita, joitten välissä taas oli syviä kuiluja ja rotkoja. Näistä vanhoista kaivoksista ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin joku tursistunut aukko vuoren kupeessa tai siellä täällä joku merkillinen syvennys, joka näytti veden muodostamalta. Sammaltuneita kivikasoja oli ympäriinsä ja toisista saattoi huomata lyijysuonia, mutta ei kuulunut pienintäkään vasaran tai rautakangen ääntä, eikä kulkenut kuormia ja rattaita rappeutuneella tiellä. Siellä vallitsi täydellinen hiljaisuus ja yksinäisyys, niin että helposti saattoi unohtaa, että maailma on täynnä ääntä ja melua.

Tänne Drayton ja hänen toverinsa suuntasivat tiensä. Hiilihaudan reunalle he kiipesivät ja istahtivat ympyrään. He olivat tulleet pitämään kukkotaistelua. Bantam-kukko, jota Natt kantoi ja jonka hänen isäntänsä omisti, tahdottiin panna taistelemaan toisia vastaan. Drayton ja seppä esiintyivät taistelumestareina. Ensimmäinen koetus oli bantamin ja pitkän Geordien mustan espanjalaisen välillä. Geordien lintu parahti pian surkeasti lentäen pilkallisten katsojain päiden yli tiehensä, mutta Geordie hyökkäsi jälkeen ja sai kiinni sen levitetystä siivestä ja samalla väänsi niskat poikki. Sitten päästettiin irti John Proudfootin hopean- ja mustankirjava. Se hyökkäsi suoraa päätä iskeäksensä kannuksensa vastustajansa kylkiin. Toinen lähti pakoon ja niin ne juoksivat kilpaa ympäri piiriä. Vihdoin ne iskivät yhteen, ne repivät kannuksin ja nokin toisiansa, ja höyhenet peittivät pian taistelukentän. Ja kaksi miestä, vastakkaisilla puolilla haudan reunoilla, seurasi kiihkeästi ottelua usuttaen aina yhteen, jos ne aikoivat lakata, heiluttaen hyväksyvästi päätänsä jokaiselle uskaliaalle yritykselle silmät verestävinä ja hampaat irvissä.

Välillä he ottivat lintunsa eroon ja viilasivat niiden kannuksia terävämmiksi. Lopuksi he ottivat kukon niskasta kiinni, kutsuivat pikikupin ja laastaroivat eheiksi niiden vertavuotavat nokat. Kukot olivat melkein yhtä vahvat ja uupuivat vihdoin. Nöyrinä ne kulkivat toistensa jäljissä ojennellen veristä nokkaansa ja työntäen ulos kuivan, valkean kielensä; mutta vieläkin ne yrittivät uudestansa, ne pöyhistivät pyrstöjänsä ja hyökkäsivät toistensa kimppuun taistellen, kunnes kumpikin kaatuivat maahan.

Kun kukkojen voima alkoi vähetä, kasvoi miesten kiihko sitä mukaa. Ihastuksissaan he huusivat, selittivät, kirosivat, hoilasivat ja nauraa hohottivat.

Vihdoin, kun bantam kaatui kuolleena maahan eikä näyttänyt vähintäkään virkoamisen merkkejä, Draytonin raivoa ei mikään voinut hillitä. Hän harppasi haudan yli kasvot yhtä punaisina kuin hänen kukkonsa nokka ja huutaen: "Saatana, mitä varten sinä tapoit minun lintuni?" hän tarttui kaikin voimin sepän rintapieliin.

Syntyi tulinen koetus. Huutojen ja naurunhohotuksen säestäessä seppä heristäysi voimakasta vihollistansa vastaan, kiersi lujat käsivartensa hänen rintakehänsä ympärille, rutisti hänet litteäksi rintaansa vasten ja heitti hänet maahan. Kiiluvin silmin hän piti häntä maassa antamatta liikahtaakaan paikaltansa.

"Minä näytän sinulle, ettet toista kertaa yritä samaa", hän puhisi.

"Eihän se paina Johnin käsissä enempää kuin tuohilevy", huomautti mylläri.

"Herrahan menettää pian koko sisunsa?" sanoi Natt räpyttäen unisia silmiänsä.

"Minä muistan päivän, jolloin hän olisi pannut Johnin hartiat maahan, niinkuin ei mitään", lisäsi pieni postinkantaja.

Natt auttoi Draytonin jaloilleen. Hän oli nyt vaiti, mutta kasvoilla oli uhkaava ukkospilvi.

"Se tulee siitä, kun herrasmies sekaantuu alempainsa asioihin", mutisi hän ja pyyhki hikoilevaa otsaansa silkkisellä nenäliinallansa.

Mylläri murisi, kivenhakkaaja mörähti jotakin ja pieni postinkantaja nauraa hihitti.

Draytonin silmät leimahtivat.

"Minä olen herrasmies, niin minä olen, jos haluatte tietää", hän sanoi uhkaavan näköisenä.

Seppä seisoi lähellä oikoen laiskasti käärittyjä paitansa hihoja.

"Kuka se kissanhännän -- viisaitten ihmisten puutteessa luullaan niin", hän sanoi nauraen. "Mutta hamppari, joka kuitenkin on _mies_, on sata kertaa parempi kuin tommonen _herrasmies_."

"No, se sattui kuin tikulla silmään, John", huusi Dick ja sitä seurasi yleinen naurunräjähdys.

"Herrasmies! Kysykää akoilta, mitä he tekevät tommosille _herrasmiehille_", lisäsi seppä raivoissaan. "Mies, joka ei osaa muuta kuin haljuilla ja juora."

Kuului mutinaa miesjoukosta ja iskettiin merkitsevästi silmää.

"Tierustakaa niiltä, mitä ne tekevät miehelle vietyään hänet neljäksi päiväksi Lunnoon, että tuovat hänet takaisin toisena miehenä -- kysykää akkaväeltä. He kyllä sen tietävät, luulisin."

Seurasi levotonta liikehtimistä.

"Saatana vie! Mitä sillä akalla on minun kanssani tekemistä?" sävähti Drayton.

"Ei, ei", vastasi seppä. "Oma vaimosi ei näy olevan erittäin huvitettu sinun seurastasi."

Draytonin silmät olivat punaiset, mutta niiden tuli sammui äkkiä. Hän astui sepän luo ja ojensi kätensä.

"Sinä voitit minut", hän sanoi toisella äänellä, "mutta minä en ole sellainen mies, joka haluan pitää vihaa ja murjotella, ei sinne päinkään; tule, vanha veikko, ja sovitaan pois."

"Hyvin sanottu", kehahti Tommy Lowthwaite, kapakoitsija.

"Se on niinkuin pitääkin", virkkoi Dick-mylläri.

"Hän on sittenkin oikeata sorttia pohjaltaan", myönsi Job, kivenhakkaaja.

"Ihan oman isänsä poika on Paul Ritson", lisäsi Tuomas Kyttyräselkä.

Paria minuuttia myöhemmin tämä sovinnon tehnyt joukko tarpoi polvea myöten vesilaskun yli laakson toiselle puolen. He pysähtyivät muutamien askelten päähän kaivoksesta, jonka reunalla oli koneita ja pyöriä.

"Mennääns kattoon mun veljein tilejä", sanoi Drayton ja he astuivat yksikerroksiseen taloon, joka oli lähellä.

Huone oli tilava -- sisustettu kuin kirjasto eikä niinkuin konttori -- paksut villamatot lattialla, kirjoituspöytä, nojatuoleja ja upea pöytä keskellä lattiaa näyttivät sangen kodikkailta.

"Täm' on kuin meitä varten, hitto vie", sanoi Drayton. "Tommy, avaapas nyt joutuin korkit."

"Siinä täytyy olla tulot, ennenkuin voiraan laittaa tämmöttiä", sanoi mylläri heittäytyen nojatuoliin lojollensa.

Dick katui kuin vimmattu, kun oli ollut niin hullu, ettei ollut vaatinut kuin viisikymmentä puntaa tuhotusta myllystänsä.

"Ettekös ole kuulleet, ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää?" hymähti Drayton raapaisten tikulla tulta mahonkipöydän päästä.

"Mitä, mies, tahroks sanoa, ettei kaivos kannata?" kysyi seppä.

Drayton pudisti hänelle yli olkansa päätänsä ja sen tuli tarkoittaa sekä kieltoa että epäilystä.

"Kyll' se nyt kannattaa, kun teillä on rahoja lainata Hugh-herralle", pisti Tuomas Kyttyräselkä viisaan näköisenä.

"Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa", sanoi Drayton leveästi hymyillen aivan kuin salataksensa suuria tietojansa.

Miehet nauroivat ja kapakoitsija lähetti pullon kiertämään miehestä mieheen ja jokainen tullasi sitä suulta ja istui sitten tyytyväisenä tupruttaen uhkeita savupilviä ja ruiskautellen pitkiä sylkiä matolle.

Ja yhä linnut lauloivat kirkkaassa ilmassa, ja yhä vesi kohisi koskissa, yhä vieno tuuli humisi puissa ja ruohossa ja yhä aamuaurinko hohti kaiken yllä.

Ovi avautui ja Hugh Ritson astui asianajaja, herra Bonnithornen seurassa sisään. Hänen silmänsä välähtivät raivosta, kun hän päästyään kynnyksen yli katsahti ympärilleen.

"Marssikaa tiehenne täältä", hän sanoi.

Miehet nousivat jaloillensa, tyrkkien kyynärpäillänsä toisiansa päästäksensä ulos. Drayton istui pöydän ääressä, siirsi rauhallisesti piippunsa toiseen suupieleen ja kielsi miehiä jäämään.

Hugh Ritson astui Draytonin luo ja laski kätensä hänen olalleen.

"Minä tahdon puhua sinun kanssasi", hän sanoi.

"Mistä niin?" kysyi Drayton.

"Minä tahdon puhua kanssasi", kertasi Hugh.

"Mitä on? Anna kuulua. Se kai on joku opetussaarna, vai? Älä kursaile minun ystäviäni."

Hugh Ritsonin kasvot vaalenivat ja kylmä hymy leikki hänen huulillansa.

"Sinun aikasi on lähellä", hän mutisi ja pyörähti ympäri.

Kun hän astui ulos meluisasta huoneesta, seurasi häntä käheä nauru. Hän huoahti raskaasti.

"Jumalan kiitos, se on kohta ohi", hän sanoi.

Bonnithorne asteli hänen rinnallansa.

"Eikös se olekin huomenna?" kysyi asianajaja.

"Huomenna", sanoi Hugh Ritson.

"Oletko sinä ilmoittanut hänelle?"

"Ilmoita sinä itse, Bonnithorne. Minä en voi enää sietää tuota miestä. Minä voisin tehdä jotakin, jota sittemmin katuisin."

"Oletko sinä kutsunut kirkkoherra Christianin saapuville?"

Hugh Ritson painoi päänsä alas. "Entäs Gretan?"

"Hän ei halua tulla", sanoi Hugh. "Tyttö ei voi hengittää tuon roiston kanssa viittä minuuttia samaa ilmaa."

"Ja kuitenkin hän on hänen velipuolensa", sanoi asianajaja hiljaa ja lisäsi sitten omituisella tavallansa hymyillen: "Kummallista, eikö totta?"

II LUKU.

Kun lasten kulkue oli ehtinyt mökin ohi ja kadonnut tien mutkan taa, kääntyi portilla sauvaansa nojaava mies ympäri ja astui portaille.

"Näkikö poika ne? -- Näkikö se lapset?" kyseli se nuori nainen, joka talutti lasta.

"Sit! en epäile", vastasi vanha mies.

Hän pysähtyi pienokaisen luo ja ojensi hänelle pitkän, kuihtuneen sormensa. Pehmyt lapsenkäsi tarttui siihen paikalla.

"Nauroiko se? Minä ajattelin, että se nauroi", jatkoi se nuori nainen.

Kirkas hymy karehti hänen huulillansa.

"Ehkä niin, tyttö."

"Ralphie ei ole koskaan ennen lapsia nähnyt, isä. Eikö se näyttänyt pelästyneeltä? -- eikö yhtään, yhtään näyttänyt pelkäävän, tiedättehän? Minusta taisi tuntua, että se vetäytyi minun taakseni."

"Ehkäpä, ehkä."

Pienokainen oli jättänyt äitinsä käden ja yhä pitäen ukkinsa laihasta sormesta se tepsutti hänen rinnallansa sisään.

Keittiössä vallitsi suloinen viileys, ja valkeiksi-pestyine seinineen ja savilattioineen se näytti miellyttävältä. Akkunan alla oli penkki ja pöytä ja sen vastaiselta seinältä hohtivat hyllyltänsä kirkkaat tinatuopit, kupit ja lautaset ja nauloihin oli ripustettu leikkuulautoja, kaaviloita, laatikoita ja muotteja.

"No, kattos tänne, ukkoseni", sanoi vanha hiilenpolttaja sukeltaen suureen sivutaskuunsa.

"Oletteko te tuonut sen? Onko se kissanpoikanen? Oh, rakas, antakaa pojan nähdä se!"

Kissanpoika tuli esille vanhuksen taskusta ja laskettiin hellan edessä olevalle karvamatolle. Pienen, hentoisen eläimen silmät hohtivat, mutta kauan se ei pysynyt paikallansa, vaan nousi takajaloillensa ja naukui. "Missä on Ralphie? Katsooko se sitä, isä? Mitä hän tekee?"

Pienokainen oli heittäytynyt nelinkontin sen eteen ja tuijotteli suoraan sen pyöreihin poskiin.

Äiti kumartui sen yli ja kasvoilta olisi säteillyt päivä, ellei hän aikaisemmin olisi näön aurinkoa kadottanut.

"Katsooko se? Eikö hän tahdo silittää sitä?"

Poikanen oli työntänyt nenänsä siihen melkein kiinni ja koetti käyttää kaikkia sanoja, mitä suinkin osasi hyväilläksensä sitä.

"Boo-loo, la-la, mama."

"Eikö se ole suloinen, isä?"

"On kerrassaan ihastuttava ressukka", vastasi vanha mies kumartuen lieden ääressä olevan ryhmän yli.

Äidin kasvot saivat surullisen ilmeen ja hän kääntyi pois. Sitten kuului hyllyn luota, josta hän oli ottavinaan lautasia, pidätettyä nyyhkytystä. Vanhan miehen silmät seurasivat hänen liikkeitänsä.

"Ei, tyttöseni, nyt meidän on saatava soppaa", hän sanoi äänellä, joka vei aivan toisen viestin.

Se nuori nainen asetti lautaset ja soppamaljan pöydälle.

"Ajatelkaa, etten minä koskaan voi nähdä omaa lastani ja jok'ikinen muu voi sen tehdä!" hän huokasi ja sitä seurasi toinen kyynelkuuro.

Hiilenpolttaja söi ääneti soppaansa, kirkas pisara vieri salaa hänen ryppyistä poskeansa pitkin, ja leikki hellan edessä jatkui keskeytymättä.

"Miu-miu-miu. Boo-loo-la-la-mama."

Pihakäytävältä kuului askeleita.

"Kutas kuuluu, Mattha?" sanoi ääni ulkoa.

"Tule sisään, Gubblum", vastasi vanha mies.

Gubblum Oglethorpe astui sisään puettuna aivan toisin kuin ennen. Yllään hänellä oli karkea liinapuku, jonka raudan ruoste oli yltä päältä tahrinut.

"Ajattelin, että ehkä Mercy antaisi minun täällä keittää puuroni", sanoi Gubblum.

"Tervetuloa", sanoi Mercy ottaen esille kasarin ja puurokauhan. "Minä keitän teidän puuronne sill'aikaa, kun isä syö soppaansa."

"Ei, tyttö, sinulle se on yhtä vaikeata kuin jollekin vanhalle eukon kuhvelolle, sen ymmärrän. Minä keitän sen itte. Se onkin aivan erikoista puuroa, mitä minä tahron. Tieräks kuinka monta lajia minä siihen käytän? Siihen täytyy panna hapanta, imelää, suolaista, tuimaa -- kerta kaikkiaan suoloja niin paljon kuin sulaa, jauhoja niin paljon kuin kastuu -- ymmärräks?" Gubblum oli astunut hellan luo. "Kas, tässähän on poika ja perillinen", hän sanoi. "No, poikaseni, karta minun saappaitani, ne likaavat sun uuren kolttis'."

"Eikös hän ole kasvanut, Gubblum?"

"Kasvanut? -- Totta kai."

"Ja hänen silmänsä -- muuttavatko ne väriä -- eivätkö ne tule ruskeiksi?"

"Ehkä -- enpä saata väittää sitä vastaan."

"Onko hän -- onko hän _ihan_ minun näköiseni?"

"Ei -- no -- ei -- luulen näkeväni jotakin vierasta pojan koko olennossa."

Nuori äiti käänsi päänsä toisaalle. Gubblum vilkaisi sinne, missä Matthew istui.

"Tuo mies ja koko hänen roistosakkinsa on taas koko aamun harjoittanut ilkeyttänsä. Hän turmelee kaikki, se on ihka varma."

Vanha hiilenpolttaja ei vastannut. Hän pysähtyi lusikka puoliksi kohotettuna, vilkaisi Mercyyn ja sitten jatkoi syöntiänsä.

"Oletteks' kuulleet, mitä melua sanomalehret ovat siitä jutusta pitäneet?" kysyi Gubblum.

"En", vastasi Matthew, "minä en kuule mitään sanomalehdist'."

"_Hänelle_ se ei taira olla aivan sulolaulua, kun hän siitä kuulee."

"Tuskin vain", myönsi Matthew osoittamatta vähääkään uteliaisuutta.

"Minä luulen, että se vanha Hendonin muija aikoo kääntää nahkansa. Hän oli täällä äskettäin, eikä tämä _poika_ halunnu sanoa sanaakaan hänelle."

"Niin, minä muistan sen."

"Kyllä koira kelponsa löytää ja uskonpa, että tämänkin koiran päivät ovat pian luetut. Ne olisivatkin olleet paljon lyhyemmät, jos Mercy ei olisi näköään menettänyt."

"Niin, niin", myönsi Matthew hiljaisesti.

"Ei olis' tarvinnu, kuin tyttö olis' voinnu sanoa: 'Tuo on Drayton, ja tuo, jonka olette vangiksi vienneet, on Ritson ja minä näin, miten se konnantyö tehtiin', se olis' selvittänny koko asian."

"Siitä ei epäilystä", sanoi Matthew pää soppalautasessa.

"Ne eivät tahtoneet kuulla _minua_. Kun kirkkoherra vei minut Lunnonin oikeuteen kaksitoist' kuukautta sitten, lähetettiin meirät häntä koipien välissä takaisin. 'Tuokaa se nuori nainen tänne', he sanoivat, 'teirän toristuksenne on pätevä hänen toristuksens' kanss', mutt' ei yksinään. Tuokaa se nuori nainen toteamaan', he sanoivat. 'Hän on tullu sokeaks', sanomme me. 'Sitä me emme voi auttaa', sanovat he. Ja sitä sitten sanotaan Lunnossa oikeureks."

"Niin, niin", myönsi Matthew.

"Niin ne tekevät vääryyttä oikeille ihmisille -- mutta siitäkös ne välittää."

Gubblumin puuro kupluili ja puhkui, ja kapusta liikkui ahkerasti. Matthew oli ottanut lapsen lattialta syliinsä. Pikku mies leikki hänen valkealla parrallansa.

"Oli paha onni, kun emme minä ja Mercy jääneet Hendoniin päiväks' tai pariks' sillä kertaa. Silloin hän vielä näki. Mutta tyttö oli sairas ja" -- ääntänsä alentaen -- "_semmoisena_ tierättehän, enkä minä voinnu arvata, että Paul Ritson-rukalle niin kävisi. Niinpä minä toin hänet kotiin takaisin."

"Niin teitte, Gubblum", sanoi Matthew silitellen lapsen päätä.

"Se on se Hugh, joka sittenkin on kaiken takana, uskon. Minä sanon sen arvelematta, vaikka hän onkin minun isäntäni. Minä aina tykkäsin Paul Ritsonista -- siitä oikeasta, tierättehän, ei tästä vaihrokkaasta, joka sanoo itseänsä Paul Ritsoniksi -- mutta Hughista minä hitot välitän, vaikka menis koko mies hornan kattilaan."

Puuro oli valmista, ja Mercy toi puisen vadin pöydälle. "Sitä tulee varin täyrelt', tyttöseni", sanoi Gubblum. "Minä olen vain työmies, mutta minulla on mainio ruokahalu, kattos." Sitten kääntyen Matthewiin hän lisäsi: "Mutta siitä hän saa maksaa. Hän toi tuon lurjuksen tänne, mutta nytpä sillä konnalla onkin valta-asema -- sen voi selväst' nährä."

"Niin on", myönsi Matthew.

"Turmelee koko seuran juonnillans', kukkotaisteluillans' ja roistouksillans', ja mahroton on kaikkia luetellakaan. Tuo Dick-poloinen on mennyttä miestä, John-seppä ei ole käynytkään alasimensa luona koko viikolla, ja Job-kivenhakkaaja saa pian istua tomussa ja tuhassa ja kraappia kroppaans' kruukun paloill', kuten hänen raamatullinen kaimansa, mutta oman syyn tähren."

"Luuleks, etteivät ne epäile häntä vääräks' mieheks'?" kysyi Matthew.

"Ei, Mattha, mutta muutamat viheliäiset kolikot tekevät ihmeitä tässä maailmassa, tierättehän."

"Se on kyllä totta."

"Eräänä päivänä hän meni suutari Kitille tilaamaan uusia kenkiä. 'Mitä, herra Ritson', sanoi Kit, 'teirän jalkanne ovat venynneet kolme tuumaa siitä, kun minä otin viimeisen mitan.'"

"Ah!"

"Seuraavana päivänä Kit sai määräyksen tehrä Nattille kaksi paria. Niinhän voi tosiasioita kiertää."

Mercy oli ottanut lapsensa isänsä sylistä ja istui sivurahilla pitäen peilin kappaletta sen edessä ja kuunnellen sen iloista naurua, kun se näki peilistä oman kuvansa.

"Mutta hän ei ole cummerlantilainen, -- senhän kuulee hänen kielestäänkin", väitti Matthew.

Gubblum pani lusikkansa vadille, joka nyt oli tyhjä.

"Sitähän minäkin", hän sanoi nauraen, "minä kohtasin hänet eräänä päivänä puettuna parhaaseen pukuun ja kiiltokenkiin -- pukuun, joka voi tehrä hampparistakin herran näköisen. 'Matkalla soitimelle?' kysyn minä. 'Mitä soitimella-olo merkittee?' hän sanoo pöllön näköisenä. 'Hoh, te ette ole tään laakson asukkait', kun olette sirottu Hendonin sanoihin', sanon minä. Minä kerjäsin silloin, mutta seuraavana päivänä Hugh-herra tulee mun luoksein ja sanoo: 'Gubblum', sanoo hän, 'minä tarvitten tanun miehen mittaamaan malmia kaivokselle -- punta viikossa', hän sanoo."

"Hoh, minä en epäile, että sillä tahtoivat teidät ostaa", selitti Matthew.

"Siinä ovat iskeneet harhaan, jos luulevat voivansa panna renkaan Gubblumin sieraimiin. Ostaa tai lahjoa -- sama juttu. He ovat ostaneet melkein kaikki laaksolaiset ja tehneet niistä niin laiskoja kuin rantajätkät. Mutta eivätpä voineet ostaa Ritsonin koiraa."

"Kuinka niin, Gubblum?"

"Mitä, mies, etteks ole kuullut, miten se roisto tappoi vanhan Fan-paran. Ei? No, tierättehän, että Fan oli Paul Ritsonin koira, ja kun hän näki sen miehen tulevan käytävää, se hyppi ilosta ja haukkuen heilutti häntääns'. Mutta kun mies tuli likemmä ja se näki erehryksens', se luikki ulisten häntä koipien välissä pakoon. Mies koetti mielistellä sitä, mutta sepä ei antanut mielistellä itteäns', ja ihmiset pitivät lystiä. Mitäs luulette riiviön tehneen? Hän otti kiven ja poukkasi sillä elukan pään halki."

"Se on totisesti hänen tapaistaan", sanoi Matthew "Mutta eivätkö ihmiset näe, että hänen vaimonsa, entinen Greta-neiti, ei tahdo virkkaa hänelle halaistua sanaa?"

"Ei, ne sanovat, että se on vain valeliitto ja että; hän häiren jälkeen on muuttanut mieltäns'... Siinä kaikki, mitä ne tomppelit ajattelevat siitä."

"Kuulkaas", sanoi Mercy puoliksi nousten penkiltänsä, "kuulen rouva Ritsonin askeleita."

Miehet kuuntelivat. "Ei, tyttö, ei sieltä mitään askeleita kuulu", väitti Gubblum.

"Kyllä, hän on tiellä", sanoi Mercy. Hänen kasvojensa ilme kertoi, että näyn kadottua olivat toiset aistit terästyneet ja hän saattoi kuulla paremmin kuin toiset. Hetkistä myöhemmin Greta astui mökkiin. Sähkösanoma, jonka Peter oli hänelle kirkossa antanut, oli vielä hänen kädessään. "Hyvää huomenta, Matthew -- hyvää huomenta Gubblum. -- Minulla on uutisia sinulle Mercy. Tohtorit tulevat tänään."

Mercyn pää painui äkkiä alas. Vanhan miehen pää kumartui vieläkin syvemmälle.