Part 24

Greta kurkotti ja suuteli häntä poskelle. Mies Hughin sielussa ei voinut kestää enempää. Hän tunsi kutistuvansa kokoon eikä voinut puhua. Mielenliikutus vapisutti hänen ruumistansa.

Greta kääntyi kapakan emäntään, joka seisoi lähellä hypelöiden hattunsa nauhoja ja tuijotellen vaunuun.

"Hyvästi, rouva Drayton ja Jumala teitä siunatkoon siitä hyvästä, mitä olette tehnyt minun miehelleni."

Kapakan emäntä mutisi jotakin, jota ei voinut kuulla. Hän oli aivan sekaisin, hän änkytti ja sitten vaikeni.

Greta astui vaunuun. Vartija seisoi ovella. Kello oli soinut, lähtömerkki annettu ja veturi viheltänyt. Kellot löivät puoltayötä.

"Odottakaa! odottakaa!"

Ääni tuli asemasillan päästä. Vartija kääntyi hymyillen katsomaan, kuka käski junaa odottamaan. Vanha herrasmies silkkisukissa ja säärystimissä, valkea tukka liehuen leveälaitaisen hatun alta hyökkäsi puuskuttaen ainoata ovea kohden, joka vielä oli auki.

"Pian, herra, se jo liikkuu, sisään nyt."

"Herra Christian!" huudahti Greta ja kiertäen kätensä hänen ympärilleen veti hänet vaunuun. Silloin juna lähti liikkeelle.

* * * * *

Samana hetkenä toinen juna -- paikallisjuna Kentish Townista ja Hendonista -- jyrisi asemasillan toiselle puolelle. Jo ennenkuin se pysähtyi, kaksi miestä hyökkäsi ulos. Ne olivat kaksi poliisikersanttia. Samalla -- suinpäin -- eräs mies tunkeutui ristikon läpi kadulta asemalle. Hän oli avopäin ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin aaveen. Heti paikalla poliisit olivat tarttuneet häneen. Juna pohjoiseen ei juuri vielä ollut poistunut asemalta. Hän näki sen vauhdin lisääntyvän. Hän riuhtaisi itsensä irti niin helposti kuin lapset olisivat tarttuneet häneen kiinni ja kiisi junan jälkeen. Se oli jo päässyt täyteen vauhtiin. Samassa se katosi, kuin pimeys olisi sen nielaissut, ja mies jäi jäljelle avopäin, hiki otsalta tippuen ja kasvot tuhkanharmaina, vaatteet epäjärjestyksessä ja pala päällystakista poissa. Se oli Paul Ritson.

Poliisikersantit riensivät hänen luoksensa parin kantajan avustamana ottamaan miestänsä kiinni. Hän ei väräyttänyt lihastakaan, kun he asettivat raudat hänen käsiinsä. Hän katsoi ympärilleen jäykin, tunnottomin silmin aivan kuin tajuamatta, missä oli tai mitä hänelle tehtiin. Hänen voimansa oli jättänyt hänet.

He kuljettivat häntä asemasiltaa pitkin. Hugh Ritson seisoi hievahtamatta siinä paikassa, johon Greta minuuttia aikaisemmin oli hänet jättänyt. Kun miehet saapuivat siihen, vanki pysähtyi. Hän katsoi ääneti Hugh Ritsoniin, ja hetkeksi silmien katse muuttui raivokkaaksi. Sitten hän käänsi päänsä pois ja antoi ääneti kuljettaa itseänsä minne hyvänsä.

XXI LUKU.

Eräänä marraskuun aamuna oli muutamassa aamulehdessä m.m. seuraava uutinen:

"Kuten muistetaan, mainitsimme viime perjantaina Hendonin rautatien asemalla tapahtuneesta valitettavasta onnettomuudesta kertoessamme pöyristyttävästä konnantyöstä, kun eräs haavoittunut henkilö, joka kuolemaisillaan saatiin ulos särkyneestä vaunusta ja asetettiin asemanviereen kentälle melusta syrjään, joutui raa'an ja häpeällisen rikoksen uhriksi, sillä joku tuntematon roisto oli hänet ryöstänyt ja pahoinpidellyt. Roisto yllätettiin itse teosta, mutta hän riistäytyi vapaaksi poliisikersantti Coxilta, joka kuuluu Metropolitanin poliisikunnan Hendonin osastoon, ja katosi pimeään. Roiston jäljille päästiin heti, ja nyt on eräs henkilö, nimeltä Paul Drayton, pidätetty ja tulee kuulusteltavaksi tänä aamuna. On käynyt selville, että Drayton on pitänyt kapakkaa Hendonissa, jossa hän on kauan viettänyt epäilyttävää elämää. Hänet vangittiin puolenyön aikaan St. Pancraksen asemalla, josta hän koetti paeta pohjoiseen menevällä junalla ja koko hänen esiintymisensä ilmaisi tavatonta rohkeutta, harkintakykyä, oveluutta ja voimaa."

* * * * *

Sama sanomalehti päivää myöhemmin sisälsi lisäuutisen:

"Vangittu Drayton, joka oli eilen kuulusteltavana Central rikosoikeudessa, viedään tänään saamaan lopullista tuomiotansa ja kun häntä vastaan on selviä todistuksia, ei kuulustelu ja tuomio viene ylitä päivää enempää. On käynyt ilmi, että syytetty, joka eilen pysyi järkähtämättä vaiti, kuulustelussa on keksinyt omituisen todistelutavan osoittaakseen, että hänen henkilöllisyydessään on tapahtunut erehdys."

* * * * *

Eräs perjantain iltalehti kirjoitti asioitten kulusta:

"Yleisesti tunnettua on, että onnettomuuden uhriksi joutuneita vastaan tehdyt rikokset laki tuomitsee tavallista ankarammin. Se roisto, joka koetti ryöstää tuskissaan viruvan onnettoman perjantai-iltana Hendonin tapaturmassa, on ollut kyllin hävytön välttääkseen, ettei hän ole ollenkaan se mies, jona häntä pidetään. Erehdykset henkilöitten suhteen ovat kylläkin lukuisat oikeuden pöytäkirjoissa, mutta tässä tapauksessa ovat todistukset niin selvät ja Hendonin kapakoitsija niin yleisesti tuttu, ettei mikään erehdys henkilön suhteen saata olla kuviteltavissakaan. Hänen vaatteensakin todistavat hänen syyllisyyttään, sillä rikospaikalla hänen ulsteristaan repesi pala ja kun sitä poliisikamarilla koetettiin hänen revenneeseen takkiinsa, oli se juuri siitä otettu. Kokonaisuudessaan hänen syyllisyytensä on niin selvä, että jokainen hänen lausumansa sana vakuuttaa sen yhä varmemmaksi ja kieltäminen on vain pilkkaa. Hän kielsi olevansa Paul Drayton ja väitti olevansa Paul Ritson. Hänet tunsivat Draytoniksi kuitenkin monet todistajat, jotka ovat nähneet hänet lapsuudesta asti. Muiden muassa hänen äitinsä, Martha Draytonin todistus -- jonka hän antoi osoittaen hellyyttä ja vuodattaen kyyneleitä enemmän kuin sellainen luonnoton poika ansaitsee -- oli kiusallisempi ja omituisempi, kuin missään oikeudessa koskaan on kuultu. Väitteen, että hän olisi Paul Ritson, kumosi herra Hugh Ritson, cumberlandilainen kaivoksen omistaja, ja sen herran veli, jona vanki tahtoi esiintyä. Herra H. Ritson huomasi kyllä yhtäläisyyttä, mutta ei hetkeäkään arvellut kieltäessään, ettei syytetty ollut hänen veljensä. Vangittu vaati, että sanotun Paul Ritsonin vaimoa kuulusteltaisiin, mutta kun ilmoitettiin, että sekä herra että rouva olivat sairaana Cumberlannissa, hylkäsi oikeus tämän vaatimuksen. Loppukeinona pyysi vangittu, että tuotaisiin kuulusteltavaksi eräs Mercy Fisher, joka hänen sanojensa mukaan voisi kertoa, missä olosuhteissa rikollisen vaatteet olivat joutuneet hänelle. Oikeus keskeytettiin tunniksi, että mainittu henkilö saataisiin tuoda kuulusteltavaksi, mutta haettaessa ilmeni, että mainittu henkilö on eräs rouva, jota Drayton on elättänyt äitinsä talossa ja joka nyt on kadonnut teille tietymättömille. Oikeus tuomitsi rikollisen kolmen vuoden hyvinansaittuun kuritushuonevankeuteen ja niin päättyi tämä juttu, jonka yhteydessä oli ilmennyt kieroutta ja oveluutta enemmän kuin sellaisilta konniltakaan voisi odottaa."

* * * * *

Viikko kului, ja yleisö oli melkein unohtanut koko jutun ja sen yhteydessä olevat seikat, kun muutamassa viikkolehdessä oli seuraava uutinen:

"Olemme kuulleet, että mies, joka tuomittiin kolmen vuoden kuritushuoneeseen ryöstöstä Hendonin rautatieonnettomuudessa, sai ankaran aivokuumeen heti tultuaan Millbankiin. Mutta sen jälkeen on hänen syrjäisestä olopaikastaan levinnyt huhu, että mies, joka tuomittiin Paul Draytonin nimellä, olisi sittenkin ollut oikeassa väittäessään, että hänen henkilöllisyydessään on erehdytty."

XXII LUKU.

St. Margaretin luostarin ripityskappeli oli hämärä, tyhjä huone, kalustona vain tamminen pöytä ja neljä tai viisi tammista tuolia. Maalatuilla hiekanharmailla seinillä oli Florentinin maalaus, joka kuvasi pakoa Egyptiin, ja vertauskuvallinen taulu sakramenttien pyhyydestä. Muuten olivat seinät paljaat.

Neljä päivää oli kulunut Gretan lähdöstä tästä talosta, jossa hän oli ollut tilapäisenä hoidokkina. Luostarin abbedissa istui illan hämärtyessä ripityskappelissa ja hänen edessään oli eräs sisar polvillansa. Sisaren puku oli harmaa ja hänen liinainen huntunsa oli karkea. Hänellä ei ollut viittaa ja päähine oli vedetty syvälle hänen otsallensa. Se oli sisar Grace.

"Äiti, kuulkaa minun syntini", hän sanoi kuiskaten vapisevalla äänellä.

"Puhu, tyttäreni."

"Me olimme molemmat Athlonessa viimeisenä suurena nälkävuonna. Hän oli siellä oleskelevan rykmentin upseeri. Minä olin kokelas ja kävin armeliaisuusjärjestön lähettinä lievittämässä kurjien puutetta. Me tapasimme toisemme pyhitetyillä paikoilla. Oi, äiti, kurjuus oli suuri ja hän oli äärettömän hyvä onnettomille. Nälkäisten laumat kiersivät kuin heinäsirkkaparvet itkien ja valittaen. Heidän huutonsa ja kuihtuneet kasvonsa seurasivat meitä kaikkialle. Niin, äiti, hän oli hyvin, hyvin hyvä köyhille."

"No?"

Katuja painoi päänsä vieläkin alemma. "Oi, äiti, minä rikoin lupaukseni, ja -- me menimme naimisiin."

Abbedissan huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa.

"Mikä hänen nimensä oli, tyttäreni?"

"Robert Lowther. Me tulimme Irlannista Lontooseen. Syntyi lapsi ja me annoimme sille nimen Paul. Sitten minun mieheni rakkaus kylmeni ja kuoli. Minä kauheasti surin sitä. Ehkä minusta siten tuli ikävä toveri. Vihdoin hän ilmoitti minulle --"

Ääni sammalsi, koko ruumis vapisi.

"Mitä, lapseni?"

"Oi, äiti, hän ilmoitti minulle, että minä en ollut hänen vaimonsa, koska minä olin katolinen ja hän protestantti ja koska katolinen pappi oli meidät vihkinyt Irlannissa katolisen tavan mukaan. Englannin laki ei tunnusta sellaista päteväksi."

"Häpeä Englannin laeille! Mutta mitä me tiedämme laeista ristin juurella? Kuinkas sitten kävi?"

"Hän jätti minut. Äiti, minä tahdoin taistella Jumalan johtoa vastaan. Minä koetin hukuttaa itseni ja lapseni mukanani, mutta ne pelastivat minut. Minut pantiin hulluinhuoneeseen ja minun lapseni -- minun Paulini -- annettiin sen vaimon hoitoon, jonka luona olin asunut. Enkö minä ole rikkonut suuresti?"

"Sinun syntisi, tyttäreni, ovat suuret, mutta kärsimyksesi myöskin ovat olleet suuret. Mitä sitten tapahtui?"

"Minä karkasin turvakodista ja menin hakemaan lastani. Se oli kadonnut. Nainen oli muuttanut johonkin toiseen osaan Lontoota -- kukaan ei tiennyt, mihin -- ja minun Paulini, minun lemmikkini, oli kadonnut minulta iäksi. Pyhä Äiti, sen jälkeen minä tein syntiä syvimmin."

Hänen päänsä painui kiinni hänen vapiseviin polviinsa ja häpeän tuska tahtoi kokonaan salvata äänen.

"Äiti, silloin minä rikoin Jumalaa vastaan enemmän kuin lopettamalla Hänen antamansa elämän. Ah, kuinka minä voin sen kertoa teille? Teidän jalkanne vapisevat, arvoisa äiti. Te olette pyhä nainen, ettekä tiedä mitään tämän maailman kiusauksista."

"Vaiti, tyttäreni, minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin."

"Minä en voi sanoa teille. Äiti, äiti, te näette, että minä en voi."

"Se on sielusi autuuden tähden, tyttäreni."

"Minä olen koettanut palvella Jumalaa, ja Hän on nähnyt minun häpeäni. Mitä minulle oli jätetty muuta kuin maailma, maailma, maailma! Minä toivoin, että maailmalla olisi enemmän sääliä. Armollinen äiti, enkö ole jo sanonut kylliksi?"

Abbedissa teki ristinmerkin.

"Ah, tyttäreni, sielusi vihollinen oli silloin sinun kanssasi. Sinun ei olisi pitänyt lakata kohottamasta käsiäsi taivaan puoleen palavassa rukouksessa. Sinun olisi pitänyt maata tomussa ja tuhassa kolme päivää ja yötä valmistuen saamaan apua pyhästä sakramentista."

Katuja kohotti kalpeat kasvonsa.

"Vähässä ajassa minusta tuli kokonaan turmeltunut, langennut nainen."

Abbedissa siirsi muutamia helmiä vapisevin sormin. Sitten hän kohotti ristin, joka riippui hänen rinnallaan ja piti sitä sisaren edessä.

"Minä ajattelin lastani ja rukoilin, että hän olisi kuollut. Minä ajattelin häntä, joka ei ollut minun mieheni ja minun sydämeni tuli kylmäksi ja kovaksi. Äiti, minun vapahdukseni hetki vihdoin koitti. Niin, mutta sen mukana minun sielussani lakkaamatta kaikuivat sanat, _liian myöhään_. Elämän pyörteissä, etsiessäni iloa, vaikka löysin vain häpeää, minä tapasin hyvän miehen. Niin, pyhä äiti, hyvän miehen. Äiti, nyt hän on tuolla."

Hänen kalpeat, surulliset ja juhlalliset kasvonsa kohosivat taas, ja käsi, joka piti ristiinnaulittua, ojentui pään yli.

"Minä inhosin elämääni. Hän vapautti minut siitä -- hän vei minut mukanaan vuoristoon -- Skotlantiin ja siellä syntyi lapsi. Äiti, vasta silloin minä heräsin kuin huumeesta. Minusta tuntui kuin synnin kahle olisi kiertynyt minun ympärilleni. Kyyneleet -- -- ah, kuinka paljon minä vuodatinkaan kyyneleitä! Mutta lepo ja rauha tuli vihdoin, ja me menimme naimisiin."

"Tyttäreni, vähän saatoin aavistaa ottaessani lupauksesi, että sielusi vihollinen oli sinua niin kokonansa pitänyt vallassansa."

"Kuunnelkaa minua vielä vähän, pyhä äiti. Lapsesta tuli minun lemmikkini -- minun Paulini ilmetty kuva -- jokainen piirre, jokainen ilme oli sama. Ja osiksi unohtaakseni kadottamani lapsen ja osiksi muistaakseni häntä minä nimitin toisenkin lapseni Pauliksi. Äiti, vuodet vierivät rauhassa. Menneisyys jäi taakseni. Sen muisto painoi raskaana vain minun yksinäistä, vaivattua sydäntäni. Minä sain toisen pojan ja annoin hänelle nimen Hugh. Monen vuoden kuluttua minun mieheni kuoli." Katuja vaikeni.

"Äiti, nyt minä rikoin toisella tavalla, mutta minä olen sen jo tunnustanut. Pitääkö minun se toistaa?"

"Ei, tyttäreni, jos se koskee valaa, joka raskaana painoi sydäntänne."

"Minä ajattelin, että minun ensimmäinen lapseni oli kuollut. Minä en ollut nähnyt häntä kolmeenkymmeneen vuoteen. Mutta meidän elämämme polut yhtyivät kuitenkin viimein. Ja vaimo, joka häntä hoiti, tuli tähän taloon neljä päivää sitten."

"Tänne?"

"Äiti, minun poikani, minun lapseni ensimmäisestä väärästä liitosta, minun lemmikkini, jonka puolesta olin vuodattanut katkeria kyyneleitä monta pitkää, pitkää vuotta -- minun Paulini, joka oli menettänyt kaiken paitsi äitinsä sydämen, minun poikani on varas ja roisto."

Abbedissan huulet liikkuivat taaskin rukouksessa.

"Hän on mies, jonka maailma tuntee nimellä Paul Drayton, minä nimellä Paul Lowther."

"Rakas tyttäreni, nöyryytä sydämesi Kaikkivaltiaan ankaralle tuomiolle. Sanoitko Drayton -- Drayton, joka, kuten olen kuullut, on tänään tutkittu ja tuomittu?"

"Ei -- kyllä -- kuinka minä sen sanoisin? -- sama eikä kuitenkaan sama. Äiti, rikoksen teki minun poikani Paul Lowther, mutta minun poikani Paul Ritson tuomittiin."

"Rakas tyttäreni --"

"Minä olin oikeuspaikalla ja kuulin kaikki. Ja minä yksin tiesin kaikki -- minä yksin, yksin! Oi, rukoilkaa minulle armoa, vaikka minä rikoin nämä pyhät säännöt. Ajatelkaa, oi, pyhä äiti -- että nunna oli vielä vaimo, ja ennen kaikkea äiti. Niin, minä kuulin kaiken. Minä kuulin tuomion, joka langetettiin minun pojalleni Paul Lowtherille. Hän oli rikollinen Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta vanki syytetyn penkillä oli minun poikani Paul Ritson. Minä tunsin hänet ja uskoin häntä, kun hän kielsi sen nimen, jonka he hänelle antoivat. Oi, minua onnetonta, minun sydämeni vuosi verta!"

"Mitä sinä teit, tyttäreni?"

"Äiti, minä olin heikko, hirveän heikko. Minä en voinut nähdä velvollisuuttani selvästi. Minun sielussani riehui kauhea taistelu. Minä en voinut tuottaa oikeutta toiselle tuomitsematta toista. Ja molemmat olivat minun kohtuni hedelmät."

"Kauheaa, kauheaa! Mutta, tyttäreni, toinen oli rikollinen ja toinen oli syytön."

"Niin, niin, tuhat kertaa niin! Mutta sitten olin minä itse. Kuinka minä saatoin tuomita rikollisen paljastamatta salaista syntiä, jota olen sydämessäni salannut ja säilyttänyt kolmekymmentä vuotta? Ja minun viheliäinen luontoni lannistui ja minä vaikenin."

"Tyttäreni, meidän täytyy ristiinnaulita henkinen ylpeytemme."

"Niin, niin. Mutta kysymyksessä oli minun poikani Paul Ritsonin rakkaus -- ja hän ajattelee minua vielä hyvänä naisena. Kuinka minä saatoin paljastaa tämän syntisen menneisyyden menettämättä sen ainoan olennon rakkautta, joka pitää minua puhtaana ja kunniallisena? Äiti, on äärettömän ihanaa olla rakastettu."

"Oi, tyttäreni, kauhea asema -- kauhea, kauhea!"

"Äiti, minä olen kertonut teille kaiken. Sanokaa minulle nyt, onko minulla mitään toivoa, neuvokaa minua."

"Tyttäreni, nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan edessä ja rukoilkaamme, että Hän kirkastaisi meille tiensä ja näyttäisi velvollisuutemme. Tule."

Abbedissa nousi, otti sauvansa käteensä ja astui ulos huoneesta. Sisar seurasi häntä. He kulkivat sakastin läpi kirkkoon.

Oli ilta. Talvisen auringon säteet, pilkistivät läntisistä akkunoista ja loivat lämmintä, keltaista valoansa alttarille. Tänne ei ulottunut maailman pauhu nyt, kun päivä vaihtui yöksi. Näiden muurien ulkopuolella oli tuska ja taisto, sisällä lepo ja rauha -- tyyneys, kuten pyörremyrskyn sydämessä.

Ja hyvä äiti ja sisar lankesivat yhdessä polvillensa rukoillen valoa ja johtoa. Äiti nousi, mutta sisar jäi polvilleen; pimeys peitti maan, mutta hän oli yhä polvillaan, ja kun päivänsarastus kajasti itäisellä taivaalla, valaisi harmaa päivä hänen kumartunutta päätänsä ja kohotettuja käsiänsä.

IV KIRJA

KATKERA ON KATUMUKSEN KALKKI

I LUKU.

Vuonna 1877.

Laakso hohti vihreänä aamuauringon valossa. Virta vieri verkalleen sen pohjassa ja välkkyi purppuralle ja ambralle. Lehdet lipattivat hiljaa vienossa tuulessa, joka huojutti kaislikkoa ja pitkää ruohoa. Vuoret kohosivat äkkijyrkkinä sinitaivaalle, josta vain joku pilvenhattara verkalleen leijaillessaan loi hetkellisiä varjojansa ylänköihin ja laaksoihin. Jostakin kuului lampaiden mää'yntää ja kaukaisten koskien kohinaa, mutta tätä selvempänä kaikui lintujen laulu metsissä ja mailla.

Tätä aamun riemua täydensivät vieläkin suloisemmat äänet. Vuoren rinteille ilmestyi iloinen lapsilauma, joka laulaen, puhellen ja nauraen laskeutui laaksoon. Oli pyhän Pietarin päivä ja he olivat hakeneet koristelutarpeita -- siinä oli kaikenikäistä väkeä nelitoistavuotiaasta kauniista tytöstä, joka oli juuri neitoseksi kehittymässä ja kulki viimeisenä, nelivuotiseen suloiseen poikaan, jolla oli esiliina ja olkalaput ja joka uljaana asteli joukon johtajana. Useimmat toivat lehviä, mutta joillakin oli kädet täynnä sanajalkoja ja kukkia. He olivat kokoontuneet koululle ja nyt he matkalla kirkolle kiersivät juhlakulussa läpi laakson.

He kulkivat sitä tietä, joka johti joen yli vuoren juurella ja kääntyivät sitä polkua, joka kulki laakson halki. Muutamaan tien mutkaan oli kokoontunut joukko kyläläisiä, jotka valkeissa puvuissansa huolettomina juttelivat puiden varjossa ja kuuntelivat veden salaperäistä kohinaa, kun se rotkojen lomitse kierrellen etsi soveliasta kulkureittiä. Viimeisenä kylän reunassa on pieni mökki pääty tiehen päin ja avoin portti johti kolmiomaiseen varjoisaan pihaan. Kun lapset kulkivat tämän asumuksen ohi, seisoi sen portilla sauvaansa nojaten vanha, harmaa, laiha ja hyvin kumara mies. Hänen jaloissaan makasi skotlantilainen paimenkoira sidottuna maahan lyötyyn puutolppaan. Lasten melu houkutteli tuvasta portaille nuoren naisen. Hän oli paljain päin ja yllään hänellä oli vaalea kesäpuku. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja surunuurtamat. Hän astui varoen ojentaen toisen kätensä hapuillen eteensä ja tarttuen kiinni kuusaman hentoihin ritvoihin, jotka riippuivat katosta. Hänen silmänsä olivat käännetyt puoliksi ylös ja puoliksi kulkueeseen päin ja niiden vaalenneessa terässä oli tyhjä ilme. Hän oli sokea. Hänen sivullaan, kiskoen vallattomasti hänen toisesta kädestään, hyppeli puolitoistavuotias lapsi -- pullea, suloinen poikanen, jonka pyöreät posket punottivat, siniset silmät loistivat ja vaaleat kiharat liehuivat tuulessa.

Leperrellen, nauraen, laulaen ja heilutellen lehviänsä ja sanajalkojansa onnellisten, huolettomien päidensä päällä lapset tepsuttivat ohi. Kun he olivat menneet, ilma oli tyhjä, aivan kuin leivojen laulu olisi äkkiä vaiennut.

Newlannin kirkko oli laakson keskellä puoliksi puiden peitossa. Portilla seisoi kirkkoherra Christian -- hän oli vähän vanhentunut, vuosien huurre peitti sakeampana hänen tuuheaa tukkaansa, kasvot olivat saaneet vielä entistäkin hienostuneemman ilmeen ja kauniiden silmien katse oli päivänpaisteinen ja sydämellinen. Greta seisoi hänen rinnallaan hiljaisempana kuin muinaisina päivinä, kasvoillaan vakava, mietiskelevä ilme ja hänen vilkkaat silmänsä katselivat surullisempina ja rauhallisempina. Vaalea tukkansa ei enää aaltoillen langennut hänen hartioillensa, vaan se oli koottu rehevälle sykkyrälle, jota nyt leveälaitainen hattu peitti.

"Tuolla ne tulevat, Jumala heidän viattomia sydämiänsä siunatkoon", sanoi kirkkoherra Christian ja sinä hetkenä lapsilauma ilmestyi tien mutkasta esille.

Heidän punertavat ja valkeat pukunsa ja esiliinansa pilkahtelivat sen vihreän lehvistön välistä, jota he käsissänsä kantoivat.

"Birman metsä tulee Dusinaneen", mutisi Greta hymyillen.

Kun lehvien kantajat tulivat kirkon edustalle, lensi portti auki ja iloiten he astuivat pihaan.

"Miten väsyneeltä hän näyttää, tuo urhea, pikku mies", sanoi Greta ottaen syliinsä eellimmäisen miehen, jolla oli olkalaput ja joka nyt oli yltä päältä tien pölyssä.

"Pienet ensin ja isot sitten viimeksi", selitti kirkkoherra. "Ne, joilla on kukkia, astuvat kuoriin ja koristavat alttarin, jäkälällä koristetaan kastemaljan ympäristö; ja te, joilla on lehviä, saatte alkaa saarnatuolin alta ja koristaa koko sivukuorin ja käytävän portaille asti."

Pitkäkasvuinen pikku sankari Gretan sylissä rimpuili päästäkseen maahan. Hänellä oli jäkäliä ja hänen täytyi mennä ensimmäisenä. Nyt hyökkäsivät lapset kirkkoon ja hetkisen kuului tästä vanhasta temppelistä vilkasta touhua, lasten lepertelyä ja naurua.

Lattian alla oli monia hautoja. Kivilaattaan, joka peitti keskikäytävän, oli hakattu niiden miesten ja naisten nimet, jotka vuosisatojen kuluessa olivat tässä laaksossa eläneet ja saaneet täällä viimeisen leposijansa. Kerran hekin olivat olleet lapsia, ja nyt lapset -- heidän omien lastensa lapsenlapset -- ajattelematta, ketä alhaalla lepäsi, rakkaus katseissa, nauru huulilla ja eloa jäsenissä -- koristelivat kirkkoa ja käytävää heidän yläpuolellansa.

Kymmenessä minuutissa ei kuorista eikä käytävästä ollut tuumaakaan paljaana. Kaikki oli vihreää alttarilta portaille asti. Siellä täällä joku seikkailunhaluinen poika, joka oli taitonsa saavuttanut linnunpesiä etsiessään, oli kiivennyt penkkipylväiden päähän ja sitonut lehväkimppuja kattoonkin.

"Nyt me laulamme, lapset", sanoi kirkkoherra ja ottaen esille paljesoittimen aloitti virren.

Kirkon lyijypienaiset akkunat olivat auki, ja suloiset, nuoret äänet kiiriskelivät kirkkaina ja sointuisina yli laakson ja vuorten. Ja linnut lauloivat yhä sinitaivaalla ja vedet kohisivat kaukaisissa putouksissa ja kuiluissa, ja vieno tuuli huokaili puissa ja kaiken yllä hohti kirkkaana aamuaurinko.

Silloin kohosi tiellä sakea pölypilvi ja pian ilmestyi kirkon edustalle joukko miehiä suuren koiralauman saattamana. Vingahdukset, haukunta, rivoukset, naurunhohotus ja kukkojen kiekuna täytti ilman. Räyhääjiä saattoi olla tusinan verran ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa. Ensiksi tuli John Proudfoot, seppä, paitahihasillaan, nahkainen esiliina käärittynä kierteelle vyötärelle ja hopeanharmaa taistelukukko vangittuna kainalossa. Pitkä Geordie Moore, hänen apurinsa, kantoi toista lintua. Dick-mylläri, ruskeassa vaalenneessa takissa kulki Geordien rinnalla kutittaen lintua oljella. Job Sheepshanks, kivenhakkaaja, kantoi pikikuppia ja pensseliä ja Tuomas Kyttyräselkä toi kourassaan rautaviiloja. Heidän jäljessään tuli Lentävän Hevosen kapakoitsija kantaen koria, josta pisti esille monien pullojen suut. Natt, Ghyllin tallimies, kantoi pajunoksista tehdyssä lintuhäkissä bantam-kukkoa, jonka kannukset välkkyivät auringossa.

Koko meluisan seurueen keskuksena ja sieluna kulki muuan mies. Hänen äänensä kaikui yli muiden, hänen naurunsa oli äänekkäin, ja puolet kaikesta, mitä sanottiin, oli tarkoitettu juuri hänelle. Hän oli iloinen mies, ja hänen turpeat kasvonsa punoittivat. Päällään hänellä oli vaalea, raidakas villapuku.

Se oli Paul Drayton.

"Saakeli soi, mitäs siellä nyt on?" hän kysyi, kun joukko astui kirkon eteen.

"Lehtimajan juhla, luulisin", vastasi Tuomas Kyttyräselkä.

"Ja mikä on lehtimajan juhla?"