Part 23

Vaunut, jotka veivät rouva Draytonin Lontooseen, kulkivat tuttuja seutuja, jotka herättivät monenlaisia muistoja. Ajatukset hänen vanhassa päässään olivat kuin vesilinnut merellä -- milloin siellä, milloin täällä milloin ladellen ilmassa, milloin taas sukeltaen syvyyksiin. Kun he kulkivat Child Hillin ja New Endin synkkiä teitä, hän koetti vaivata aivojansa ymmärtääksensä sitä asiaa, mille hänet oli lähetetty. Mitä varten oli se herra tuotu Hendoniin? Miksi, vaikka oli sairas, hänet viedään niin pian pois? Miks'ei, jos hänet nyt pitää pois viedä, häntä pantu samoihin vaunuihin ja saatettu Cumberlannin asemalle? Mistä syystä hänet oli lähetetty luostariin hakemaan sen herran vaimoa, kun herra itse olisi saattanut mennä? Miksi oli rouva luostarissa? Kapakan emäntä puristi huulensa yhteen ja koetti turhaan pinnistää kuivuneita aivojansa saadakseen valoa tähän hämärään kysymysten paljouteen.

Kun hän ajatteli kotiinsa jäänyttä sairasta herraa, johtui hänen mieleensä oma poika ja monet ajatukset kiertyivät häneen. Paul ei ollut hänen poikansa eikä hänen nimensä ollut Drayton. Kenen poika hän oli, sitä hän ei tiennyt eikä hän hänen nimeänsä ollut koskaan kuullut. Mutta hän oli tehnyt kaikkensa hänen puolestaan siitä asti, kun hän oli pieni lapsi, eikä ainoakaan äiti rakasta poikaansa enemmän kuin hän rakasti Pauliansa. Mikä viheliäinen pieni raukka se olikaan kerran ollut, ja miten monesti olivatkaan naapurit päätänsä pudistaen sanoneet:

"Teillä ei ole siitä koskaan iloa. Kova kohtalo on syntymästä asti sen pikkuraukan osa."

Se oli kolmekymmentä pitkää vuotta sitten, ja nyt oli Paul koko Hendonin hauskin nuorukainen. Ah! Silloin ei oltu Hendonissa, vaan Lontoossa ja hänen puolisonsa, se hyvä mies, oli elossa ja parhaissa voimissa.

"Se kyllä vielä varttuu, Martha", hänen oli tapana sanoa, ja se pikku raukka näytti ymmärtävän ja koetti hymyillä, kun hän kutitti sormellaan sen masua.

Sitten johtuivat kapakan emännän ajatukset pimeihin päiviin, jolloin leipää oli niukalti ja ystävät sanoivat:

"Liikaa vastusta. Mitä varten te pidätte liian suun elätettävänä? Viekää kakara löytölasten seimeen."

Mutta hänen miehensä, Jumala häntä siunatkoon, -- oli aina sanonut:

"Ei se vahingoita, jos antaa lapselle tilkkasen soppaa. Pidä hänet, Martha, hän tuottaa sinulle vielä lohtua ja iloa, vanha vaimo."

Rouva Drayton itki hartaasti ajaessaan pimeää tietä.

Sitten tuli pahat ajat. He jättivät kaupungin ja ottivat Hendonin kapakan. Mutta sitten tapahtui kaikista pahin, sillä niin pian kuin he; olivat saaneet kaiken siististi ja mukavasti järjestetyksi, kuoli hänen miehensä. Hän sairasti viikon ja kun kuolema tuli, hän tahtoi nähdä lapsen.

"Anna poika minulle", hän pyysi, ja hän antoi lapsen hänen käsiinsä vuoteeseen. Silloin hän kohotti laihan valkean kätensä ja koetti silittää lapsen kiharoita, mutta käsi vaipui sen kasvoille.

Rouva Drayton kohentausi istuimellaan ja koetti karkoittaa ne muistot, jotka näitä ajatuksia seurasivat, mutta tie oli pimeä, ei näkynyt muuta kuin taivas, eivätkä muistotkaan lähteneet mielestä. Hän muisti niitä aikoja, jolloin Paul oli kehittynyt hauskaksi nuorukaiseksi -- hän oli iloinen, vilkas ja vallaton, valmis mihin kepposiin tahansa ja hänen tähtensä sai aina olla huolissaan. Eikä ollut miehen kättä taluttamassa häntä, ja ihmiset pudistivat päätänsä sanoen: "Hän ei kunnialla kuole, hänellä on pahuus veressä." Poikaparka Eihän se ollut hänen syynsä, että hän oli kehittynyt hieman villiksi ja hillittömäksi, raa'aksi ja ilkeäksi omalle äidilleenkin, kuten voidaan sanoa, kun hän tyrkki häntä saatuaan väkeviä, löi, kun oli juovuksissa eikä tiennyt, mitä teki, ei koskaan pannut kättään rehelliseen työhön, vaan uneksi päivästä päivään onnesta, jonka hän joskus saavuttaisi, ja kiersi ja mellasti kaikkialla, eikä koskaan tyyntynyt elämään onnessa ja rauhassa kotona. Eihän se ollut hänen syynsä: huonot toverit olivat johtaneet hänet harhaan. Eikä hän moittinut -- ei rahtuakaan. Jokaisen naisen tulee valmistua sellaista kärsimään. On varattava runsaasti kärsivällisyyttä, jos saa miehisen olennon lähettyvilleen -- siinä kaikki.

Ajatus pahoista tovereista toi kapakan emännän mieleen Hugh Ritsonin, jonka merkillistä lyöttäytymistä heidän seuraansa hän ei ollut koskaan ymmärtänyt. Herrahan oli niin omituisella tavalla tunkeutunut taloon ja hänellä näytti olevan salaperäinen vaikutusvoima Pauliin. Hän näytti tietävän jotakin Paulin äidistä. Paul itse oli tutkinut asiaa kauan aikaa sitten ja päässyt selville, että rouva oli paennut turvakodista ja kadonnut jäljettömiin. Ja nyt tuli tämä vieras herra valokuvineen ja sanoi, että hän oli kuollut.

Ihmisparka, kuinka hyvin rouva Drayton muistikaan hänet! Ja siitä oli jo kolmekymmentä vuotta! Hän ei kertaakaan jälkeenpäin ollut nähnyt rouvaa eikä kuullut hänestä kuin kerran, ja sekin tapahtui kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Eräänä päivänä hän oli hakemassa hiiliä Pimlicosta ja siellä hän tapasi vanhan naapurin, joka sanoi: "Rouva Drayton, teidän vuokralaisenne, joka hukutti itsensä, tuli eräänä päivänä hakemaan lastansa, mutta te ja miehenne olitte muuttaneet pois." Voi kuitenkin, että se nuori raukka on nyt kuollut ja mennyt pois, ja hän itse, joka jo silloin luuli olevansa vanha, eli ja oli terve ja voimakas!

Nyt kulkivat vaunut Lontoon vilkkaitten katujen kautta ja kapakan emännän ajatuksenjuoksu katkesi. Vain epäselvästi hän tajusi, minne oli matkalla. Vaunut veivät häntä sinne ja niiden tuli tuoda hänet takaisin. Kun he saapuvat luostariin, hänen tuli kysyä rouva Ritsonia ja sanoa, että hänet oli lähetetty noutamaan häntä St. Pancraksen asemalle, jossa hän tapaisi miehensä ja saisi hänen kanssaan matkustaa takaisin Cumberlandiin sydänyön junalla. Siinä kaikki.

Kello luostarin tornissa löi puoli kaksitoista, kun vaunut kulkivat Parlamentin torin halki. Seuraavana hetkenä he pysähtyivät luostarin eteen Abbey Gardensilla.

Ajuri hyppäsi alas, soitti kelloa ja auttoi rouva Draytonia maahan. Rautaportti ja ovi avautuivat melkein yht'aikaa, ja kynnykselle ilmestyi eräs nunna lamppu kädessä. Rouva Drayton löntysti portaita ylös ja astui eteiseen. Synkkä hämärä täytti suuren suojan, jossa ei ollut kuin pari viheliäistä tuolia ja pöytä. Nunnalla oli sarssipuku ja huntu, jonka päät muodostivat neliön hänen rinnalleen, vyö uuman ympäri ja sivulla riippui rukousnauha.

"Voisinko minä tavata täällä asuvaa rouva Ritsonia?" kysyi kapakan emäntä.

Nunna hätkähti hieman ja vastasi sitten matalalla, surullisella äänellä, joka vaikutti enemmän kuin sanat. Rouva Draytonin silmät olivat nyt tottuneet pimeään ja hän katsoi tarkemmin nunnan kasvoihin. Ne olivat huolten ja pilvien peittämät, ja kun ne hetkeksi kohotettiin häneen päin, rouva Drayton vavahti kuin kuoleman käsi olisi häneen koskenut.

Ne olivat Paulin äidin kasvot -- vanhemmat, surullisemmat ja kylmemmät, mutta kuitenkin samat.

Nunna painoi silmänsä alas ja teki ristinmerkin. Sitten hän astui kiireesti kuulumattomin askelin käytävän toiseen päähän ja soitti kumeaa vaskirumpua. Tuskin oli ääni vaiennut, kun toinen sisar -- kokelas, puettuna, kuten edellinenkin, mutta valkeaan -- ilmestyi. Rouva Drayton vapisi päästä jalkoihin, mutta hän kertasi kuitenkin kysymyksensä ja hänet vietiin tyhjään, koleaan huoneeseen ja jätettiin yksin.

XIX LUKU.

Kun Greta erosi Hugh Ritsonista kolme tuntia sitten, hän oli vaipunut epätoivoon. Toinen peloittava uhkaus oli saanut hänet kauheaan tuskaan. Häntä oli vaadittu valitsemaan toinen kahdesta pahasta. Hän ei uskonut Hugh Ritsonin voimaan ja hylkäsi ne molemmat. Mutta tämä epävarmuus oli kauhea. Mihin asti voisi intohimo, tyydyttämätön intohimo, häväisty ja hylätty intohimo johtaa sellaisen miehen, kuin oli Hugh Ritson? Ilman sääliä, ilman tunnonvaivoja tämä mies, jonka tahto oli luja kuin kallio ja jonka sydän ei milloinkaan kysynyt, mikä on totta, ei hämmästynyt kauheimpiakaan yrityksiä. Mitä hän oli tarkoittanut?

Gretan ensimmäinen mielijohde oli mennä etsimään miestänsä, mutta se oli turha ja hullu ajatus. Mistä hän etsisi häntä? Sitäpaitsi hän oli luvannut jäädä luostariin, kunnes hänen miehensä tulisi häntä noutamaan ja hänen täytyi pitää sanansa. Hän ei mennyt illalliselle, kun vaskirumpu kaikui, vaan vetäytyi omaan huoneeseensa. Kello kutsui iltahartauteen, mutta Greta ei mennyt kappeliin. Hän vaipui maahan ja itki katkeria kyyneleitä. Iltalaulun säveleet kaikuivat tänne asti, mutta hän makasi yhä maassa ja itki. Ei ollut mitään valoa tässä pimeydessä, ei mitään muuta tietä ulos näistä tuskien sokkeloista kuin odottaa ja kärsiä.

Hitaasti hiipi hänen mieleensä varmuus, ettei Hugh Ritson ollut turhaan uhannut. Hän oli päättäväinen mies. Hän oli antanut hänelle valittavaksi kaksi tietä ja eikö hän ollut valinnut itsekkyyden tietä? Jos Paul, hänen miehensä, oli hädässä -- huolimatta siitä, minkälaisten konnanjuonien vuoksi -- oliko liian paljon pyytää, että hän, hänen vaimonsa, pelastaakseen hänet suorittaisi uhrin, joka kaikista raskaimmin kohtaisi juuri häntä, vaimoa? Hugh Ritson oli ollut oikeassa -- hän oli valinnut itsekkyyden tien. Oh, missä oli herra Christian? Hän oli sähköttänyt hänelle ja hän oli vastannut tulevansa. Mutta tunti tunnin jälkeen oli kulunut eikä hän ollut saapunut.

Kolme, tuntia kului hirveässä tuskassa. Hän kuuli sisarien kulkevan kaikuvia kivikäytäviä ja vetäytyvän kammioihinsa, ja sitten koko talo muuttui hiljaiseksi kuin hauta. Ei pienintäkään kohinaa kuulunut tänne tyyneen pyhättöön suuren maailman virrasta, joka loiskien, kuohuen ja vaahdoten vyöryi sen lähettyvillä kuljettaen miljoonia ihmisiä kuin lastuja mukanaan.

Hänen akkunansa oli Abbey Gardensille päin. Kaikki sen alla oli hiljaa. Ei kuulunut ainoatakaan askelta käytävältä. Sileä seinä toisella puolella oli musta, ja lehdettömät puut seisoivat ikävissänsä sumuisessa yössä. Taivasta vasten saattoi erottaa luostarin kahden tornin ääriviivat. -- Nämä tornit tarjosivat levähdyspaikan päivällä lukemattomille kyyhkysille, jotka lentelivät miljoonakaupungin humussa ja yöllä ne kertasivat kumeana kumuna kellojen kaiun, kun ne ilmaisivat ajankulua.

Epätoivo ja tuska oli vaivuttanut Gretan sellaiseen tylsyyteen, että hän tuskin kuuli, kun ovelle naputettiin. Sisään astui eräs kokelas ilmoittaen, että alhaalla odotti muuan vanha vaimo, joka halusi puhutella häntä. Greta ei osoittanut vähintäkään hämmästystä ja tuskin mikään saattoi tässä tilassa kiihoittaa hänen mieltänsä. Sanaakaan virkkamatta ja kyselemättä hän seurasi kokelasta siihen huoneeseen, jossa rouva Drayton häntä odotti.

Hän tunsi kapakan emännän ja kuunteli hänen asiansa. Gretan sydän sykähti ilosta kun hän ajatteli, että hän pääsisi nyt miehensä luo. Tässä oli vastaus rukouksiin, jotka lukemattomia kertoja olivat hänen raskautetusta sydämestään kohonneet. Pian hän saisi varmuuden, että Hugh Ritsonin uhkaus oli turha. Pian hän olisi Paulinsa rinnalla, pitäisi hänen kättään omassaan eikä mikään maallinen voima voisi riistää heitä enää erilleen. Ah, Jumalan olkoon kiitos, kun hän parantaa lastensa vertavuotavat sydämet! Hän olisi sangen pian taas onnellinen ja näiden muutamien päivien raskas suru häipyisi muistojen hämärään.

"Kello kaksitoista St. Pancraksen asemalle, ja teillä on matkatavarat vaunuissa, jotka odottavat ovella, niinkö sanotte?"

"Niin, eikä ole hetkeäkään hukata, sillä, toden totta, yö on pitkälle kulunut", vastasi rouva Drayton.

"Ja hän on siellä minua vastassa?" kysyi Greta. Hänen silmänsä olivat vieläkin äskeisistä kyynelistä kosteat, mutta niistä loisti nyt uusi ilo.

"Niin, St. Pancraksen asemalla", myönsi rouva Drayton.

Gretan onni tulvi yli äyräiden. Hän otti vanhan vaimon syliinsä ja suuteli hänen ryppyisiä poskiansa.

"Odottakaa hetkinen -- odottakaa yksi minuutti", hän sanoi ja lähti keveänä kuin keijukainen. Mutta kun hän pääsi portaan puoliväliin, hänen kiihkonsa asettui, ja hän kääntyi painunein päin alas.

"Mutta miksi hän ei itse tule minua noutamaan?" hän kysyi.

"Herra ei voi oikein hyvin -- hän on vähän sairas", sanoi rouva Drayton.

"Sairas? Sanotteko sairas? Silloin hän ei voinut tulla. Ja minä moitin häntä, ettei hän tullut!"

"Herra on heikko, mutta ei mitenkään vaarallisesti -- tietysti hän tulee suoraan asemalle teitä tapaamaan."

Greta kääntyi uudestaan ympäri ja asteli hitaasti ylös. Ensimmäisen portaan päässä olevalle ovelle hän pysähtyi ja koputti keveästi, ja kun ääni sisästä vastasi, hän astui huoneeseen.

Abbedissa oli polvillaan pöydän ääressä. Hän kohotti tyynet ja henkevät kasvonsa tulijaan, kun tämä lähestyi.

"Arvoisa äiti", sanoi Greta, "minä jätän teidät tällä hetkellä."

"Niinkö pian, tyttäreni?"

"Minun mieheni on lähettänyt hakemaan minua. Hän kohtaa minut asemalla kello kaksitoista."

"Miksi hän ei itse tullut teitä noutamaan?"

"Hän on vähän sairas, hän on mennyt suoraan."

"Hetki on myöhäinen ja viesti on pikainen. Oletteko te levollinen?"

"Minä olen hyvin levoton. Arvoisa äiti --"

"Mitä, tyttäreni?"

"Eräs vanha herra -- eräs pappi, herra Christian, tulee Cumberlannista. Minä olen odottanut häntä joka hetki, mutta hän ei ole vielä saapunut. Minä en voi enää odottaa. Minun täytyy mennä mieheni luo. Voitteko te määrätä, että tämä tieto ilmoitetaan sille vanhukselle?"

"Mikä se tieto on, lapseni?"

"Yksinkertaisesti, että minä olen mieheni kanssa palannut kotiin puoliyön junalla St. Pancraksen asemalta."

"Hallissa päivystävä sisar saa ilmoittaa tämän sanoman."

"Kuka se sisar on?"

"Sisar Grace."

Seurasi äänettömyys.

"Arvoisa äiti, onko sisar Grace koskaan puhunut menneisyydestänsä?"

Abbedissa muutti muutamia helmiä rukousnauhassaan.

"Menneisyys ei merkitse meille mitään täällä, tyttäreni. Näiden muurien sisälle ei maailma astu. Ristin läheisyydessä menneisyys ja tulevaisuus yhtyvät."

Greta veti syvään henkeänsä. Sitten hän kumarsi ja suudeltuaan abbedissaa kädelle kääntyi hitaasti ja lähti.

Greta ja kapakan emäntä kulkivat synkän käytävän läpi, ja sama nunna, joka oli avannut oven, sulki sen heidän jälkeensä. Rouva Drayton tarttui Gretan käsivarteen heidän ohi kulkiessaan ja hänen kätensä huomattavasti vapisi.

"Kuka hän on?" kuiskasi kapakan emäntä, kun he istuutuivat vaunuun.

"Sisar Grace", vastasi Greta kääntäen päänsä sivulle.

"Minä olisin voinut vannoa, että hän oli minun Paulini äiti", mutisi rouva Drayton.

Greta katsahti ympärilleen, mutta kapakan emäntä ei nähnyt hänen kysyvää ilmettään. Hänen silmänsä samoin kuin ajatuksensakin harhailivat kaukana.

XX LUKU.

Vaikka hetki oli myöhäinen, olivat kadut tungokseen asti täynnä. Ihmiset palasivat kotiin teattereista, ja Gretan ja kapakan emännän kulkiessa Strandin yli se vilisi täynnä ajopelejä ja katuvaunuja. Vaunut vierivät Seven Dialsin läpi, ja siellä yleiset talot tyhjensivät kaikista nurkistaan ulos onnettomia miesten ja naisten raunioita. Huudot, kiroukset, riidat ja naurut kaikuivat yli rattaitten jyrinän. Parroittuneet miehet, peseymättömät naiset ja likaiset lapset puikkelehtivat sekaisin, ja heihin liittyivät varkaat, tyhjäntoimittajat ja kaikenlaiset katujen kiertäjät. Heidän joukossaan ei tavannut yhtään ainoata rehellistä ihmistä -- ainoastaan poliisien tummat olennot tekivät poikkeuksen.

Gretan sydän sykki ankarasti tänä yönä. Hänen sielunsa täytti uusi ilo ja toivo. Jokainen tuuma, jonka he kulkivat, herätti hänen rinnassaan uusia tunteita. Hän ihmetteli, mistä tuo ihmisten paljous tuli ja mihin se oli matkalla. Inhimillisyyden aava meri aaltoili ja kohisi hetkeksikään tyyntymättä.

Sata kertaa hänen teki mielensä astua maahan ja tyhjentää taskuistaan kaikki rahat. Eräs sokea mies, joka puhalsi kimeää pilliä ja piti pientä koiraa pitkästä narusta, herätti hänen erikoista myötätuntoansa, puoliksi avoimien silmien tyhjä katse vaati aivan rajatonta sääliä. Eräs siivoton nainen juopuneena hoiperrellen kulki avopäin poikki kadun juuri heidän hevosensa jalkojen editse rinta paljaana riippuen ja pieni lapsi käsivarrella itkien, ja tämä oli toinen, joka voitti hänen osanottonsa. Hento olento, ryysyinen poika, kyyhötti muutaman talon portaalla kuin hyrrittävä kissa ja herätti vastustamatonta mielenkiintoa. Mutta hetkeksikään hän ei tohtinut pysähtyä, ja vihdoin hän nojasi päättävästi selustaan, sulki silmänsä ja mietti ankarasti, eikö sittenkin ollut sangen itsekästä olla täysin onnellinen.

Vaunut pysähtyivät tärähtäen. He olivat St. Pancraksen asemalla.

"Onko hän tullut?" kyseli Greta kiihkeästi itseltänsä, tarkaten kaikkia niin terävästi, että muutamalla silmäyksellä sai selvän ihmisistä ja tapahtumista ympärillään.

Hän ei voinut nähdä Paulia, ja kun kantaja avasi vaunun oven ja auttoi häntä alas, hänen teki mielensä kysyä mieheltä, oliko hän nähnyt hänen puolisoansa. Mutta ei, sitä hän ei tahtonut tehdä. Hänen täytyy itsensä etsiä hänet, niin että hän on ensimmäinen, joka hänet huomaa. Oh, niin! Hänen täytyy ensiksi nähdä hänet, nyt hän varmasti päätti, ettei kysy keltään.

Kantaja pani tavarat kärryille ja työnsi ne asemasillalle, ja Greta ja rouva Drayton seurasivat häntä. Silloin suuret silmät, jotka puoliksi hymyilivät, puoliksi pelästyneinä katselivat ympärilleen värähtelevien luomien alta, saivat huolestuneen ilmeen. Ei, Paul ei ollut siellä.

"Mitä kello on?" hän kysyi silmät yhä kiertäen miehestä mieheen ihmisjoukossa.

"Kymmentä vaille kaksitoista, neiti", ilmoitti kantaja.

"Oh", sanoi Greta helpotuksesta huoaten, "sitten hän on pian täällä."

"Tahdotteko istua odotushuoneessa, neiti?" kysyi kantaja ja melkein tajutonna Greta seurasi häntä, kun hän näytti tietä. Rouva Drayton löntysti jäljessä.

"Mitä hän sanoi sairaudestaan?" kysyi Greta, kun he olivat kahden.

"Että häntä hieman pyörrytti. Ehkä hänellä usein on sellaisia kohtauksia", sanoi kapakan emäntä.

"Se on totta. Ja mitä te silloin sanoitte?"

"Minä kehoitin häntä lepäämään hetkisen ja ottamaan vähän virvokkeita ja hän sanoi: 'Kiitos, parahin eukko'."

"Te olitte oikeassa, te hyvä rakas sielu", sanoi Greta kiertäen kätensä hänen ympärilleen ja syleillen häntä. "Minä olen varma, että te olette ollut hyvin hyvä minun miehelleni ja vaalinut häntä hellästi sill'aikaa, kun minä, jonka olisi pitänyt hoitaa häntä, olin poissa. Kiitos, kiitos teille!"

Rouva Draytonista tuntui pahalta. "Niin, niin, katsokaas, minä en voi nähdä miehisen olennon kärsivän. Se koskee minuun jollakin tavalla."

Greta oli noussut seisoalleen. "Seiskaa tässä, rouva Drayton -- eikö se ollut niin? -- seiskaa tässä sen aikaa, kun minä pistäyn asemasillalla. Hän voi tulla eikä näekään minua. Ah, niin, hän voi etsiä minua joka paikasta!"

Hän riensi ulos ja tunkeutui eteenpäin ihmisten välistä, jotka kulkivat edestakaisin. Hän puikahti matkatavaroiden vastaanottopaikalle ja sieltä taas laiturille vaunujen luo. Veturit puhkuttivat savua ja höyryä avaraan lasikattoon asti, jossa veturien vihellys kaikui terävänä ja vihlovana. Sieltä hän palasi odotushuoneeseen. "Oi, rouva Drayton", hän sanoi, "minä näin viime yönä kamalaa unta. Mitä te ajattelette? Mahtaako hän olla niin terve, että voi tulla?"

"Tietysti, tietysti, rakkaani. 'Käskekää tulla tapaamaan miestänsä kello kaksitoista.' Ne ovat herran omat sanat."

"Kuinka onnellinen minä olenkaan, kun me olemme turvassa kotona jälleen! Ja jos hän on sairas, minun tehtäväni on hoitaa häntä."

Kyyhkysmäisten silmäin ilme kertoi, että yksin sairauskin tuottaisi tälle rehelliselle sielulle täydellistä onnea.

"Ja mitä uniin tulee, olkaa varma, että ne ovat vain unia, sanon minä."

"Olette oikeassa, rouva Drayton", sanoi Greta ja palasi vielä kerran asemasillalle. Hänen ajatuksensa oli kääntynyt kirkkoherra Christianiin. Olisiko mahdollista, että hän olisi saapunut? Kantaja, joka oli tuonut hänen tavaransa sisään, seisoi vielä niiden vieressä ja hänen kanssaan oli joku toinen kantaja. He olivat selin häneen, kun hän kevyesti asteli odotushuoneesta ja hän saattoi kuulla osan heidän keskustelustansa ennenkuin he huomasivat hänen läsnä-olonsa.

"Näiks' sää sen vanhan ukkelin, joka yhrentoist' junall' saapus?" kysyi toinen.

"Näin kyll'. Oikea isoäirin isoisän isä omass' persoonassans'. Hieman höperöpää, vai? -- säärystimiss' ja silkkisukiss'."

"Parast' sorttii joka suhteess'."

"Antoiks' juomarahaa, häh? Ei olis luullut."

"Miks'ei, hyväsyräminen ukkeli, olen varma, ett' hän on itte paavi."

"Ol' vait."

"Ol' varma siit'. Mää panin hänet vaunuun ja lähetin Westminsterin katoliseen luostariin."

Greta ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan hyökkäsi heidän kimppuunsa kymmenin kysymyksin. Mihin aikaan kirkkoherra oli saapunut? Milloin oli lähtenyt asemalta? Saiko hän vaunut? Oliko hevonen hyvä? Ehtisivätkö he ajoissa takaisin?

"Mikä on teidän junanne, neiti -- kahdentoista juna pohjoiseen?"

"Niin. Ehtiikö hän siihen?"

"Tuskin vain joutuu kahteentoista", sanoi kantaja. Mutta huolimatta hänen lannistavasta ennustuksestansa Greta oli niin iloissaan näistä tuoreista tiedoista, että veti kukkaronsa esille ja antoi kantajalle viisi shillingiä. Hänellä ei ollut pientä muuta kuin kaksi kultarahaa ja kaksi pennyä, eikä hänen nykyisessä ilossaan ollut eroa, antoiko hopeaa vai kuparia sille, joka tällaisen sanoman toi.

Mies reväytti silmänsä auki ja hymyili, mutta pian hän tointui tästä odottamattomasta ilosta. Tavattomalla palvelevaisuudella hän toimitti tavarat pohjoiseen menevään junaan, joka jo oli asemalla.

Vielä oli kolme minuuttia puoli-yöhön, ja rouva Drayton oli työntynyt Gretan kanssa asemasillalle.

"Oh, minusta tuntuu kuin tuhannen sydäntä olisi niin täynnä ja sykkisi minun rinnassani", sanoi Greta. "Rouva Drayton, onko varmaa, että hän tulee? Kantaja, oletteko pannut tavarat vaunuun? Mikä on meidän juna -- vasemmalla?"

"Ei, neiti, vasemmanpuoleinen siirtyy juuri pois tehden tilaa Kentish Townista ja Hendonista tulevalle paikallisjunalle. Oikealla on teidän junanne, neiti. Joko teill' on piletti neiti?"

"Ei vielä. Pitää kai minun ostaa se, luulen? Onko kiire? Minun täytyy ostaa kaksi pilettiä", hän lisäsi kääntyen kapakan emäntään. "Kun hän tulee, hänellä ei ole mitään muuta tehtävää kuin astua vaunuun."

"Teidän tulee liikkua sukkelaan, neiti -- juna lähtee juuri -- vain yksi minuutti", selitti kantaja.

Gretan lumoavat silmät kurkistelivat ympärilläolevien ihmisten päiden yli. Sitten ne kirkastuivat, ne välähtivät kuin salama ja taivaallinen hymy levisi hänen kasvoillensa. "Ah, hän on tuolla -- tuolla takana -- pilettiluukulla. Juoskaa hänen luokseen, rakas, hyvä mies, juoskaa ja sanokaa, että minä olen täällä. Minä otan paikan ja pidän oven auki."

Greta pyörähteli sillalla kevyenä kuin nuori hirvi. Seuraavana hetkenä hän oli avannut vaunun oven ja seisoi käsi ovenrivassa. Hän näki saapuvan sen, joka oli enemmän kuin koko maailma hänelle. Mutta hän ei katsonut häneen kahdesti. Ei, hän ei voinut katsoa kahdesti. Hän tahtoi odottaa, kunnes he olisivat sisällä kahden, kahden.

Ihan hänen rinnallaan asteli Hugh Ritson! Voiko se olla mahdollista? Ja oliko se todellakin hän, joka on tuonut hänen miehensä? Ah! Hän on katunut ja lopultakin hän itse on ollut ilkeä ja katkera. Kuinka ystävällisesti onkaan Hugh tehnyt, kuinka rumasti taas hän puolestaan!

Gretan katse painui ja lämmin puna peitti hänen kasvonsa, kun eellimmäinen astui vaunuun. Greta ei katsahtanut uudestaan häneen ja toinen karttoi samalla tavalla. Greta tiesi sen, vaikka katsoikin maahan. "Oh, sitten vasta, kun olemme yksin!" hän ajatteli ja kääntyi Hugh Ritsoniin.

Taivainen hymy valaisi yhä hänen kauniita kasvojansa ja silmäin syvä ilme puhui ilosta ja katumuksesta.

"Hugh, minä pelkään, minä pelkään", hän änkytti, "että minä olen ollut kova ja sydämetön. Olkaamme ystäviä. Salli minun olla sinun rakkain sisaresi."

Hugh katsoi häneen äänetönnä. Hänen epävarma jalkansa raapaisi asemasiltaa. Hän näki, mitä toisen sydämessä liikkui ja tiesi, mitä oli hänen omassa sydämessänsä. Hän ajatteli sitä iskua, jonka juuri aikoi hänelle antaa.

Greta ojensi kätensä ja otti hänen kätensä omiinsa, mutta toinen ei vastannut hänen puristukseensa. Niin, tiesihän hän, että hän nyt aikoi iäksi murtaa tämän anteeksiantavan sydämen. Hän tiesi, kuka oli astunut vaunuun.