Part 22

Hugh Ritsonin kevyt naurahdus kuului vuoteena luota. Hän seisoi yhä Paul Ritsonin päänpohjissa. "Jos Isä Jumala tulisi teitä hakemaan tulisilla vaunuilla ja salamat suojanansa, ette jättäisi turvallisemmin tätä taloa kuin tämän työn tehtyänne", hän sanoi. "Tulkaa ja säästäkää sanoja. Riisukaa pois tuo paljonpuhuva takki."

Sitten hän kumartui vuoteen yli, ja kuului vieteripatjan natinaa.

"Mitä tuo on?" kysyi Drayton hätääntyneellä äänellä.

"Jumalan tähden, olkaa mies", sähähti Hugh Ritson katkerasti.

"Sanotteko te tätä miehen työksi?" mutisi Drayton.

Hiljainen nauru kuului uudestaan. "Ehk'ei se ole niin miehekästä kuin ruumiiden ja kuolevien ryöstäminen", sanoi Hugh Ritson, ja hänen äänensä oli kylmä ja kova.

Mercy kuuli toisen mutistun kirouksen. Taivaan herra! Mitä nyt oli tekeillä? Voisiko hän paeta? Ovi oli lukossa. Jos hän voisi päästä sinne, hän voisi avata sen ja paeta.

Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksillensa Hugh Ritson sanoi "odottakaa", ja astui ovelle asettaen salvankin paikoilleen. Mercy nojasi seinään ja kuuli sydämensä sykinnän. Pimeässäkin hän tunsi, että Paul Drayton oli vetänyt takkinsa päältään. "Hyvä pelastus!" Drayton mutisi ja raskas vaate putosi muksahtaen lattialle.

Hugh Ritson oli palannut vuoteen pääpuoleen. "Auttakaa minua", hän sanoi. "Nostakaa häntä varovasti. Kas niin, minä pidän häntä ylhäällä. Vetäkää nyt pois hänen takkinsa -- hiljaa, yksi hiha kerrassaan. Onko se irti? Vetäkää se sitten pois."

Toinen raskas vaate muksahti maahan.

"Mitä poika on saanut toiseen taskuunsa, häh?"

"Tulkaa, auttakaa vielä. Riisukaa pois kengät -- ne ovat cumberlandilaista tekoa ja teidän on lontoolaista tyyliä -- pian."

Drayton astui vuoteen jalkopäähän ja näpelöitsi tajuttoman miehen jalkoja. Hän oli silloin vain kyynärän päässä tytön piilopaikasta. Mercy tunsi hänen läheisyytensä ja alkoholin tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Hän oli puolipyörryksissä ja pelkäsi kaatuvansa. Hän ojensi toisen kätensä tukeaksensa itseänsä ja se sattui sängynlaitaan tuskin jalan päähän Draytonin kädestä.

"Ottakaa pois sukat -- ne ovat kotikutoiset minä päästän irti kravatin. Neula oli lahja hänellä ja sen takapuolelle on kaiverrettu hänen nimensä."

Kuun valojuova oli kadonnut lattialta ja kaikki oli pimeää.

Drayton näytti pääsevän vauhkosta pelostaan. Hän nauroi ja pöyhisteli. "Miten hiljaa tuo sankari on! Ihan kuin olisi mielissään! Totisesti -- hän pyörtyi ihan sopivaan aikaan. Kauankohan tuo kestää?"

"Pian riisukaa päältänne ja pukekaa ne noiden sijaan. Missä on päällystakki, jonka lieve on revennyt? Älkää erehtykö _siinä_."

"Siitä panen pääni pantiksi", sanoi Drayton raa'asti naurahtaen.

Pimeässä oli kuuluvinaan jotakin liikettä.

"Hyst!"

Mercy tiesi, että Hugh Ritson oli tarttunut Draytonin käteen ja molemmat kuuntelivat henkeä pidättäen. Tällä hetkellä kuu pilkisti sisään ja kalpea juova, joka oli langennut poikki lattian, ulottui nyt yli sängyn. Se valaisi ryöstetyn miehen kasvoja. Hänen silmänsä olivat auki.

"Vettä, vettä", pyysi Paul Ritson hyvin heikosti.

Hugh Ritson astui kuun valosta pimeään veljensä selkäpuolelle, ja Mercy näki käden pitävän viinapulloa Paulin suun edessä.

Kun käsi kohotettiin, kasvot nytkähtivät heikosti, silmäluomet räpähtelivät suonenvedontapaisesti ja kohotettu pää retkahti hervottomana tyynylle.

"Hän on äänettömämpi nyt kuin koskaan", sanoi Hugh Ritson tyytyväisenä. Mercy tunsi tarvetta parahtaa, mutta itsesäilytysvaisto piti häntä hiljaa. Hän ei liikauttanut jäsentäkään. Hänen päänsä nojasi seinään, silmät tuijottivat pimeään, jano poltti hänen kieltänsä ja avautuneet huulet olivat hehkuvan kuumat.

"Pian! Pankaa nämä vaatteet päällenne ja suorikaamme heti tiehemme!"

Drayton puki vaatteet päällensä ja nauroi käheästi.

"Ja niin sopivat -- ihan kuin tehdyt -- saatana!" hän sanoi lausuen d:n ihan oikein, vaikka se tavallisesti oli r.

Ovi ja akkuna olivat vastakkain. Vuode oli ovesta vasemmalle pää oveen päin. Ahdas paikka, jossa tyttö piili, oli vasemmalle akkunasta ja akkunan edessä oli pukeutumispöytä. Drayton astui sen ääreen järjestääkseen kravattinsa peilin edessä. Heikko kuun valo lankesi hänen kasvoillensa ja hän näki petomaisen ilmeensä peilistä.

Tänä hetkenä Mercyn kipeät silmät kääntyivät vuoteeseen. Hievahtamatta kuin kuollut lepäsi siinä Paul Ritson kasvot käännettyinä ylöspäin. Luonto oli valanut kahdet kasvot samaan muottiin -- toiset olivat valkeat, ylevät ja rauhalliset, toiset taas pöhöttyneet, punaiset ja riettaat, joihin intohimot olivat painaneet lähtemättömän häpeämerkin.

"Ihan sama -- _ihan_ sama! Saatana, voisiko hänen oma äitinsä erottaa minua omasta pojastaan."

Hugh Ritson astui Draytonin rinnalle. Kun hän puhui, oli hänen äänensä kylmä kuin jäätävä viima.

"Kuule nyt. Tästä hetkestä, jolloin sinä muutat pukua, sinä lakkaat olemasta Paul Drayton ja muutut Paul Ritsoniksi."

"Etkös sinä sanonut, että minusta tulee Paul Lowther?"

"Se tapahtuu myöhemmin."

"Johan ininä sanoin, ettei tämä mahdu minun kallooni."

"Ei väliä. Älä puhu itsellesi mitään muuta kuin 'Minun tulee olla olevinani Paul Ritson!'"

"No, se kyllä käy."

"Valmis?" kysyi Hugh. Hän kääntyi vuoteeseen

"Valmis."

"Auta sitten minua. Meidän täytyy viedä hänen sinun ullakollesi. Kun poliisi tulee häntä ottamaan, hänen täytyy näyttää juopuneena piileskelevän. _Ymmärrätkö_?"

Hiljainen, käheä nauru oli ainoa vastaus.

Sitten he nostivat tunnottoman miehen vuoteesta avasivat oven ja kantoivat hänet käytävään.

* * * * *

Mercy heräsi lamaannuksestaan kuin unesta. Kun miehet olivat menneet, hän hiipi varpaisillaan käytävään ja omaan huoneeseensa. Ovella hän pyörtyi ja kaatui raskaasti maahan. Välillä tajunta palasi ja hän kuuli sanat: "Kanna hänet takaisin omaan huoneeseensa ja lukitse ovi." Samana hetkenä hän tunsi voimakkaiden käsien tarttuvan häneen ja kantavan hänet pois.

XVI LUKU.

Ennenkuin Gubblum Oglethorpe erosi Jabezista, hän koetti hyvittää sen pahan mielen, jonka oli hänelle tuottanut. "Anna minulle kätesi ja sovitaan pois", hän sanoi ojentaen kätensä. Mutta Jabez ei ollut unohtanut, mitä Gubblum oli hänelle mustasta silmästä sanonut. Hän ei vastannut mitään.

"Hänet saa hulluna hirttää", ajatteli Gubblum. "Hän on kenkku kuin löntyskä." Sitten Gubblum muisti, millä keinoin hän oli koettanut saada pojan reilummaksi, kuitenkaan onnistumatta. "Hän vei mun shillingini kuin kelpo koijari", hän ajatteli. "Sietäisi tuommoinen tolvana leipoa uudestaan."

Jabez pani kynttilän kädestään ja vetäytyi huoneesta katsoen toiseen kuin kummitukseen.

"Ei sun tartte pelätä mua. En mää aio sull' pahaa tehrä", sanoi Gubblum leveimmällä murteellansa. Jabez työnsi oven auki. "Hänen päänsä on pudingista ja pannurieskasta", ajatteli Gubblum.

Sitten kerjäläinen istui vuoteen reunalle ja ajatteli, mitä järjellistä syytä pojalla oli muuttua tuollaiselle tuulelle. Hän istui kauan, ja monia teräviä ajatuksia kulki hänen aivojensa läpi. Lopuksi hän muisti, että oli sanonut jotakin sopimatonta Jabezin mustasta silmästä. Se oli nähtävästi arka kohta. "Epäilemättä siinä arvasin oikein", hän päätti.

Juuri kun kerjäläinen oli päässyt tähän tulokseen, hän kuuli jonkun nousevan ja sitten laskeutuvan portaita, jotka johtivat hänen ovensa viereen. Gubblum ymmärsi tämän merkitsevän sitä, että talo oli niin täynnä vieraita, että niitä makasi ylisilläkin. "Hoh, eipä uskoisi, että tämä on niin haettu yöpaikka", hän ajatteli.

Hän riisuutui, meni vuoteeseen ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän loikoi odotellen unta ja miettien epäonnistunutta yritystään koettaa saada Jabezia luopumaan äänettömyydestään. Sitten hän harmitellen muisti, että poika oli aina nauranut hänelle huolimatta "shillingin juomarahasta."

"Oh, se oli vain hänen kollomaisuuttaan", hän ajatteli, kääntyi seinään päin ja käyttäen sieraimiaan torvina alkoi omalla tavallaan hörrittää viihdytyslaulua unimatille.

Ollen juuri pääsemäisillään unen helmoihin Gubblum äkkiä havahtui täysin hereille. Oven takaa kuului raskaita, varovaisia askeleita. Kerjäläinen kohentautui ylös ja kuunteli.

"Tässä nurkassa on liian pimeä", sanoi muuan ääni. "Sytytä tuli."

Gubblum nousi vuoteesta, pani korvansa oveen ja kuunteli.

Kuului poistuvia askeleita. Sitten mies, joka ensiksi; oli puhunut, virkkoi taaskin: "Joutuin, tänne! Meidän täytyy joutua junalle yksitoista ja viisitoista."

Ääni herätti Gubblumin muiston vireille. Hän tunsi sen. Se oli sen miehen ääni, jonka hän kaikista viimeisimmäksi luuli kuulevansa tässä talossa -- Hugh Ritsonin.

Askelet lähestyivät ja valojuovat tunkeutuivat Gubblumin pimeään huoneeseen. Hän tuijotti oveen. Siihen oli kaivettu kolme pientä reikää tuulettamista varten.

"Pane kynttilä lattialle ja ota jaloista. Minä menen edeltä", sanoi sama ääni.

Gubblum kurottautui varpailleen ja koetti nähdä, mutta hän oli liian lyhyt ulottuakseen reikiin. Hänen vuoteensa vieressä oli tuoli, jolle hän oli jättänyt sammutetun kynttilänsä. Hän nosti kynttilänjalan pois, siirsi tuolin varovasti ovelle ja nousi sille. Nyt hän näki kaiken.

Siellä oli kaksi miestä ja hän tunsi heidät molemmat -- Ritsonin veljekset. Ah, eikö hän ollut sanonut, että Paul piti tätä kapakkaa? "Kyllä minä seuraavalla kerralla niille näytän!" ajatteli kerjäläinen. "Odota! Mitä tuo on? Mitä ne raahaavat kyyhkyslakkaan?"

"Oh -- saatana, miten paljon se junkkari painaa!"

Se oli toisen miehen käheä ääni. Kynttilä paloi lattialla hänen takanansa. Se loi valoansa hänen selkäänsä. "Jos minä voisin tyrkätä tuota lurjusta vähän syrjään, minä voisin nähdä, mitä heidän välissään on", ajatteli Gubblum.

Miehet olivat nyt portaan päässä.

"Käänny ja mene syrjittäin", murahti ensinmainittu ääni.

Molemmat miehet kääntyivät. Sinä hetkenä valaisi kynttilä kaikkien näiden kolmen kasvoja.

"Taivaan herra, mitä tuo on?" ajatteli Gubblum.

Kannettava oli miehen ruumis. Mutta juuri kasvot hämmästyttivät Gubblumia -- ne olivat varmasti Paul Ritsonin kasvot.

Gubblumin silmät tutkivat samalla kertaa koko ryhmää. Hän näki kaksi Paul Ritsonia yhdellä kertaa ja toinen niistä makasi hiljaa kuin kuollut.

Tämä kauhistava näky kesti hetkisen ja sitten kuului kopin oven avaaminen ja sulkeminen. Molempien miesten raskaat askelet kuuluivat laskeutuvan kiireesti portaita ja häipyvän alas kapakkahuoneeseen.

Gubblum kuunteli kaikilla aisteillansa. Hän tiesi, että ulko-ovi avattiin ja suljettiin. Hän kuuli etenevien askelten häipyvän ulkona. Kaikki talossa oli ihan äänetöntä.

* * * * *

Kaksi miestä rientäessään Hendonin rautatien asemalle pysähtyi tienhaarassa, josta mentiin poliisikamarille ja -- vankilaan.

"Mene sinä eteenpäin ja pidä huoli itsestäsi, minä seuraan jäljestä viiden minuutin kuluttua", virkkoi toinen.

"Ethän vain aikone antaa miestä ilmi?" epäili toinen.

Vain kärsimätön murahdus kuului vastaukseksi. Ensinmainittu oli kääntynyt ympäri. Ehdittyään poliisikamarille hän soitti kelloa. Eräs kersantti avasi oven.

"Minä olen löytänyt etsimänne miehen", sanoi Hugh Ritson.

"Mistä, herra?"

"Haukka-Haikarasta."

"Kuka hän on?"

"Paul Drayton. Te löydätte hänet kapakan läntisestä päätykopista -- juopuneena. Älkää hukatko hetkeäkään. Menkää heti."

"Onko se herra, joka taisteli hänen kanssaan, vielä siellä -- herra Paul Ritson?"

"Ei, hän matkustaa kotiin tänä iltana."

"Mikä on hänen osoitteensa maalla?"

"Ghyll, Newland, Cumberland."

"Ja teidän, herra?"

"Minä olen hänen veljensä, Hugh Ritson, ja minun osoitteeni on sama."

"Me lähdemme heti."

"Ottakaa käsirautanne mukaan ja katsokaa, sopivatko ne. Minä tunsin hänet revitystä ulsterista. Hyvää yötä."

XVII LUKU.

Niin pian kuin etenevät askeleet olivat lakannet kuulumasta Gubblumin korviin, hän pisti kiireesti tärkeimmät vaatteet ylleen, avasi varovasti sänkykamarinsa oven ja astui eteiseen. Hän oli aivan pimeässä ja kopeloiden tapasi ne portaat, joita myöten ne kaksi miestä olivat kuormansa ullakolle kantaneet. Hän astui alimmalle portaalle ja oli jo päässyt muutamia askeleita ylös, kun hän kuuli omituista ääntä. Se kuulosti lapsen itkun ja sairaan miehen valituksen sekoitukselta. Kuuluiko se ullakolta? Gubblum kurotti päätänsä ja kuunteli. Ei. Ääni kuului käytävän toisesta päästä. Nyt se oli vaiennut ja kaikki oli hiljaa. Mikä merkillinen talo tämä olikaan!

"Ei näe otsaansa-iskevää", ajatteli Gubblum. "Minä otan valkean."

Palaten huoneeseensa hän raapaisi tikulla tulen ja palasi eteiseen suojaten kämmenellään vasta-sytytettyä kynttilää. Taas kuului kiivas itku. Se oli kuuluvinaan hänen edestään, takaansa, yläpuoleltansa ja kaikkialta. Gubblumin polvet notkahtelivat, mutta hänen kovettunut sydämensä ei antanut järkyttää itseänsä.

"Kerrassaan merkillinen talo", hän ajatteli, ja samana hetkenä paukutettiin ankarasti ovea eteisen toisessa päässä ja kuului huuto: "Auttakaa, auttakaa!"

Gubblum hyökkäsi siihen suuntaan, josta ääni kuului.

"Päästäkää minut ulos!" huusi ääni sisäpuolelta.

Gubblum koetti avata ovea. Se oli lukittu.

"Auttakaa, auttakaa!" kuului taas.

"Tuossa paikassa, odottakaa pikkuisen", huudahti Gubblum, ja asettaen kynttilän lattialle hän painoi olkansa oveen ja jalkansa vastassa-olevaan seinään.

"Auttakaa, auttakaa! Päästäkää minut ulos! Pian, pian!" kuului sisältä yhä kiihkeämmin.

"Nyt on saakeli", mörisi Gubblum puuskuttaen.

Silloin lukko pääsi nauloista irti, ja ovi lensi auki. Huonolla valolla Gubblum ei aluksi nähnyt mitään. Silloin hyökkäsi pimeästä huoneesta häntä vastaan nainen villein elein ja kasvoillaan ääretön tuska. Se oli Mercy Fisher.

Kun he tunsivat toisensa, seurasi hetken äänettömyys. Mutta se kesti vain hetkisen ja hetket olivat nyt liian kalliit. Kyyneltulvan vuotaessa tyttö kiireesti kertoi, mitä oli tapahtunut.

Gubblum ei ymmärtänyt juuri enempää, kuin että tässä oli tehty konnantyö. Mercy ei nähnyt muuta kuin sen, että hänet oli petetty ja siten hän oli ollut välikappaleena tässä tihutyössä. Se oli kylliksi.

"Ne lurjukset! Minä tahtoisin pehmittää heidän selkänsä rottingilla", sanoi Gubblum.

"Oi, mihin ne ovat hänet panneet -- mihin, mihin?" huusi Mercy käsiänsä väännellen.

"Älkää sitä hätäilkö -- _minä_ tiedän", sanoi Gubblum. "Minä seurasin heitä, kun he nousivat portaita. Tulkaa, tyttöseni, älkääkä itkekö ja parkuko kuin pieni lapsi."

Gubblum sieppasi kynttilänsä ja riensi käytävän päähän ja portaita ylös kuin apina, ja Mercy seurasi kintereillä.

"Luulen, että ne ovat lukinneet tuon oven", epäili Gubblum.

Mutta ei, avain oli ovessa ja Gubblum vetäisi sen auki. Sitten hän kurkisti ullakolle pitäen kynttilää päänsä päällä. Kun silmä ehti tottua heikkoon valoon, he näkivät miehen ruumiin suorana patjalla, joka oli tyhjän huoneen lattialla. He juoksivat sen luo ja kohottivat päätä.

"Hän on isänsä poika, sen voin taata", sanoi Gubblum. "Ja se lurjus, joka on hänen kuvansa, ei ole muuta kuin luonnon oikku."

Mercy oli polvillaan tunnottoman miehen vieressä hyväillen hänen käsiänsä ja näki, että silmäluomet suonenvedontapaisesti värähtelivät.

"Kattokaas, hän tulee tuntoihinsa. Juoskaapa vettä, tyttöseni", sanoi Gubblum.

Mercy katosi ja palasi heti.

"Antaa olla, antaa olla, hän selviää tuossa paikassa. Hierokaa hänen otsaansa -- kostuttakaa kätenne, tyttöseni -- kaatakaa vettä -- niin, se riittää -- liian paljon imelää turmelee koiran."

Paul Ritson avasi silmänsä.

"Pankaa vesi pois, tyttöseni -- se on tehnyt tehtävänsä -- levätkää vähän, poikaseni -- juotavaa? -- no, tilkkanen vettä."

Paul katsoi häneen. Hänen verestävät silmänsä olivat täynnä kysymyksiä. Mutta aluksi hänen kielensä ei tahtonut totella. Hän katseli seinän raoista pilkistävää kuutamoa, rappeutuneita seiniä ja sitten taas kerjäläisen kasvoihin. Hän huomasi Mercyn ja hymyili.

"Missä me olemme, tyttöseni?" hän kysyi heikosti.

"Tämä on Haukka-Haikara", vastasi tyttö.

"Miten minä olen tänne tullut?" hän kysyi taas.

Mercy peitti kasvonsa ja nyyhkytti.

"Minä toin teidät", hän vihdoin kuiskasi.

Paul katsoi häneen hetkisen sekavin ilmein. Sitten muisto täydelleen palasi.

"Minä muistan", hän sanoi hiljaa. "Minua pyörrytti -- en ollut nukkunut kahteen yöhön -- en hetkeäkään levännyt -- kulkenut vain lakkaamatta katuja."

Sinä hetkenä tuli hyökylaineen tavoin kaikki mieleen, ja hän sulki katkerasti valittaen silmänsä. Hänen jaloissaan Mercy peitti kasvonsa ja nyyhkytti ääneen.

Paul kohosi voimattomana kyynärpäilleen.

"Missä on kirkkoherra Christian?" hän kysyi ja katseli ympärilleen koettaen hymyillä.

Ääretön tuska valtasi tytön.

"Minä valehtelin sen teille", hän nyyhkytti.

Hymy katosi Paulin huulilta.

"Valehtelit! Mitä valehtelit?"

Hänestä tuntui kuin hänen järkensä menisi sekaisin.

"Minä sanoin teille, että kirkkoherra Christian olisi täällä, kun tahdoin tuoda teidät tänne. Hän ei ole täällä."

Ja Mercy näytti menehtyvän itkuunsa.

"Mutta, tyttö hyvä, miksi?"

"He toivat teidät tähän huoneeseen ja jättivät tänne ja nyt he ovat menneet."

"He! Ketkä?"

"Veljenne Hugh ja herra Drayton."

Paul tunsi kuoleman piston sydämessään.

"Kuka se Drayton on?"

"Teidän ilmetty kuvanne, poikaseni", sanoi Gubblum, "mies, josta puhuin teille kauan sitten -- hän, joka pitää tätä kapakkaa."

Paulin silmät pyörivät älyttöminä. Hänen hermostuneet sormensa hypelöitsivät revittyä ulsteria, joka oli hänen päällään.

"Mitä tämä on?" hän sanoi tarkaten muuttunutta pukuansa.

"Kun te olitte tajutonna, he riisuivat teiltä pukunne ja panivat toisen sijaan", selitti Mercy.

"Kenen vaatteet nämä ovat?"

"Herra Draytonin."

Paul hypähti jaloillensa.

"Missä ovat ne miehet", hän kähisi.

"Ne ovat menneet."

"Mihin?"

"Asemalle; se oli kaikki, mitä kuulin."

Paul vilkuili ympärilleen hulluin ilmein. Mercy heittäytyi hänen jalkoihinsa ja itki katkerasti.

"Antakaa minulle anteeksi -- oi, antakaa minulle anteeksi!"

Paul katsoi häneen hämmentyneenä. Hänen aivonsa tuntuivat jähmettyneen. Hän painoi käsivartensa kasvojensa yli aivan kuin taistellaksensa itsensä vapaaksi jostakin kauheasta ja saadakseen ajatuskykynsä takaisin.

"Miksi, hyvä tyttöseni, mitä tämä on?" hän sanoi heikosti hymyillen ja koettaen nostaa häntä ylös.

"Kuka on Westminsterin luostarissa?" kysyi Mercy. Se muutti Paulin olennon kokonansa.

"Miksi? Mitä siitä?" hän sanoi.

"Rouva Drayton lähetettiin sinne ajurilla ja hänen tuli kertoa rouva Ritsonille, että hänen on saavuttava kahdentoista junalle St. Pancraksen asemalle palatakseen miehensä kanssa Cumberlandiin."

Ennen kalpeat kasvot muuttuivat äkkiä vanhoiksi ja aavemaisiksi.

Seurasi kauhea äänettömyys.

"Onko se totta?" hän kysyi.

"On, on", huusi tyttö.

"Nyt luulen näkeväni kaiken -- luulen ymmärtäväni", änkytti Paul.

"Antakaa minulle anteeksi", huusi tyttö.

Paul näytti tuskin huomaavan häntä.

"Minut on jätetty tähän huoneeseen tajuttomana, ja roisto, joka on minun näköiseni -- missä hän on nyt?"

Hän taisteli sairautta vastaan, joka tahtoi hänet painaa maahan. Hänen aivonsa herpautuivat. Kädet tulivat kosteiksi. Hän horjahti ja nojasi seinään.

"Levätkää hetkinen, poikaseni", pyysi Gubblum. "Te pyörrytte pian uudestaan."

Paul nousi jälleen jaloillensa. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta.

"Ja se kirottu nainen, joka houkutteli minut tähän taloon, on tuossa", hän sanoi vihasta tuohtuneella äänellä.

"Antakaa minulle anteeksi -- antakaa minulle anteeksi!" itki tyttö hänen jaloissansa.

Paul otti häntä olkapäistä, nosti hänet polvillensa ja käänsi hänen kasvojansa ylöspäin, kunnes heidän silmänsä kohtasivat.

"Minä tahdon nähdä hänet", hän sanoi käheästi "Kuka olisi sitä uskonut?"

"Antakaa minulle anteeksi -- antakaa anteeksi!" huusi tyttö.

"Nainen, nainen! Mitä minä olin tehnyt sinulle mitä, mitä?"

Mercyn hillitön nyyhkytys oli ainoa vastaus.

Raivoissaan Paul tarttui hänen kurkkuunsa. Kauhea aikomus oli kirjoitettu hänen kasvoillensa.

"Ja tämä on se sama nainen, joka oli saattaa vanhan isänsä harmaan pään ennenaikaiseen hautaan", hän sanoi katkerasti ja heitti hänet luotansa.

Sitten hän horjahti taapäin. Hänen vähäinen voimansa oli paennut. Seurasi äänettömyys. Kuului vain tytön katkera itku.

Seuraavana hetkenä oudontyynenä, surulliset silmänsä ilman kyyneleitä Paul astui hänen luokseen ja nosti hänet jaloillensa.

"Minä olin väärässä", hän sanoi, "totisesti, minä olin väärässä. Sinä et voinut valehdella minulle tuolla tavalla -- et tietäen. Ei, ei, ei!"

"Ne sanoivat minulle, mitä minä sanoin teille", huokasi tyttö.

"Minä olen syyttänyt sinua kaikesta siitä, tyttöparka."

"Sittenhän te annatte minulle anteeksi?" kysyi Mercy kohottaen nöyrästi silmänsä.

"Anteeksi? Pyydä Jumalalta anteeksi, tyttö. Minä olen vain ihminen, ja sinä olet tuhonnut minun elämäni."

Portaista, kuului askeleita, ja Jabez-poikanen ilmestyi yliselle kynttilä kädessä. Hän oli odotellut kapakan emäntää, kun kuuli ääniä yläkerrasta.

"Kuuleppas mies", sanoi Gubblum. "Eks' näe isäntääsi alakerrassa?"

Jabez irvisti ja katsoa toljotti Paul Ritsoniin.

"Kuule, mies, näiks' kahren miehen lähtevän talosta viitisentoista minuuttia sitten?"

"Näin kyll'", sanoi Jabez. "Ja varmaan toinen oli se herra, joka tul' tänn' äsken -- ja yks' toinen miäs."

"Toinen mies -- sinun isäntäsi, tarkoitat kai?"

Jabezin suu levisi korviin asti.

"Kuuliks' sä mitään?"

"Mää kuulin sen herran sanovan, ett' heirän täytyy oll' St. Pancraksen asemall' puol'yön aikaan."

Paul kopeloitsi kelloa taskustansa. Se oli poissa.

"Mitä kello on?" hän kysyi.

"Viistoist' yl' ykstoist', herra", sanoi Jabez. "Mää kattoin juur'."

Paulin kasvoille ilmestyi järkkymätön päätös.

"Minun täytyy seurata heitä", hän sanoi. "Olen hukannut aikaa jo kylliksi."

"Mitä, mies! Te ette ikinä tapaa -- ja olette heikko kuin kapalovauva. Kaatuisitte tielle kasaan kuin märkä säkki."

Paul oli työntänyt oven auki. Kiihko antoi hänelle voimaa. Seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.

"Minnekkäs isäntä lähti? St. Pancraksen asemall'?" kysyi Jabez.

"Sama se sulle, pois tieltä. Laita pehmeä pääsi vuoteeseen, niin on parasta", pyllähti Gubblum.

Jabez ei kuitenkaan seurannut kerjäläisen neuvoa. Hän palasi kapakkahuoneeseen odottamaan rouva Draytonia, jonka harvinainen poissa-olo herätti monenlaisia ajatuksia pojan hitaassa kallossa. Hän tapasi oven auki ja siitä hän päätti, että hänen isäntänsä oli jo mennyt. Hänen kätensä oli ovenrivassa, sillä hän aikoi sulkea ja salvata sen, kun hän kuuli kiireisten askeleitten lähestyvän. Seuraavana hetkenä kaksi miestä hyökkäsi hänen ohitsensa sisään.

"Missä on herra Drayton?" kysyi toinen puuskuttaen, kun oli liian kiivaasti juossut.

"Hän meni juuri", vastasi Jabez.

"Onko se totta, poika?" kysyi mies pannen kätensä pojan olalle.

"Hän on mennyt St. Pancraksen asemalle, herra. Hän aikoo joutua sinn' puol'yön aikaan", selitti Jabez.

Poika oli tuntenut vieraat ja vapisi.

Miehet katsahtivat toisiinsa.

"Se _oli_ Drayton -- se mies, joka juoksi ohitsemme tiellä", sanoi toinen.

"Ole varma siitä", myönsi toinen. "Tutki talo. Minä odotan sinua täällä."

Parin minuutin kuluttua nämä miehet olivat yhdessä jättäneet talon.

* * * * *

Viittätoista minuuttia myöhemmin Hendonin aseman päivystäjä näki miehen juoksevan aseman poikki ja hyppäävän junaan juuri, kun vaunut lähtivät liikkeelle. Hän huomasi, että mies oli avopäin, vaatteet olivat epäjärjestyksessä ja ulsterista oli kiskaistu pala pois. Hän luuli tuntevansa hänet.

Juna oli juuri lähtenyt, kun kaksi miestä tuli juosten päivystäjän eteen.

"Mennyt!" sanoi toinen pettyneenä.

"Se oli 11,35 juna Kings Crossiin", sanoi toinen. -- "Menikö siihen täältä ketään, päivystäjä?"

"Meni, kersantti -- Haukka-Haikaran Drayton", vastasi päivystäjä.

"Seuraava juna St. Pancrakseen on 11,45?"

"Niin on, herra -- saapuu sinne kello kaksitoista."

"Ei kai se myöhästy?"

"Tulee aikanaan."

Molemmat miehet katsahtivat kelloonsa.

"Meillä on kyllin aikaa."

XVIII LUKU.