Part 20

Saarna loppui ankaraan selitykseen, miten horjumaton on Jumalan laki ja miten sen rikkojat joutuvat ikuiseen kadotukseen. Sanat olivat voimakkaat ja järkyttävät, mutta mies, joka hetkisen näytti enimmän järkytetyltä, olikin entistä paatuneempi. "Tähdet", jatkoi puhuja, "jotka tuikkivat ylhäällä, ovat nähneet kaiken syntyvän ja katoavan. Ennenkuin ihminen luotiin, olivat ne. Vanha joki, joka kulkee tämän vanhan kaupungin läpi tänä iltana, on virrannut siitä vuosisatoja, ja sukupolvet sukupolvien perästä iloiten ja surren ovat vaipuneet hautaan, mutta vielä huuhtelee sama vesi sen rantoja. Kuitenkin tähdet, jotka itse mittaavat aikaa, meri, johon virrat katoavat, kaikki häviävät, mutta sittenkin ihminen elää, vaikka ajallisuus lakkaa. Vaikka hän joutuu kadotukseen, hän kuitenkin elää ja kärsii. Hän on ikuinen kuin taivaat ja taivasten taivaat eikä hänen kärsimyksellänsä pidä loppua oleman."

Saarnaaja lopetti, ja touhu ja tohina, joka penkeillä syntyi, ilmaisi, että äärimmilleen kiihtynyt jännitys oli lauennut. Kasvot, jotka olivat vääntyneet pelosta ja tuskasta tai joilla ilmeni kiduttava omantunnon tuska, tai jotka olivat hehkuneet innostuksen tulta, saivat jälleen luonnollisen ilmeensä.

Iltahymnin lauloi koko kirkkokansa seisoaltaan. Se kohosi voimakkaana siniseen kupuun, johon alhaallariippuvat lamput loivat merkillisiä varjoja peittäen pyhimyskuvat salaperäiseen hämyyn. Oli kuitenkin yksi ääni, joka ei liittynyt kiitoslauluun, ja Hugh Ritsonin suljetut huulet kuvasivat vain vertauskuvallisesti suljettua sydäntä.

Hän kyseli itseltänsä, olisiko totta, että vielä sittenkin, kun tähdet ovat palaneet loppuun, ihminen vieläkin kärsisi. Turhaa! Mitä on ihminen? Tämä ihmispaljous, jonka voimakas ääni kohisi kuin meren aallot, mitä se oli? Tässä vanhassa kirkossa, jossa he lauloivat, oli laulanut ihmisiä ennen heitä ja missä he olivat nyt? Kuka voi sanoa, etteivät ne olleet joutuneet kadotukseen? He olivat eläneet, uskoneet, kuolleet ja poistuneet -- menneet pois synteineen ja suruineen, menneet tahtoineen ja taipumuksineen, poistuneet kaikkien katseilta ja muistosta, eikä tullut vähintäkään viestiä heistä ilmoittamaan, mikä kuoleman jälkeen odotti, tai liittymään tähän riemulauluun, jossa väreilee niin harras toivo. Toivo! Se on unta. Se uni hallitsee ihmisten haluja ja tunteita, täyttää kirkot ja kappelit ja saa heidät uneksimaan yhä uudelleen. Mutta se on unta, josta ei ole heräämistä ja josta ei milloinkaan saa tietää, ettei se ollut totta.

Saarnaaja ja kuorot jättivät kirkon. Silloin seurakuntakin hajosi. Hugh Ritson jäi jäljelle seisten entisellä paikallansa pylvästä vasten. Nunnat eteläisellä puolella nousivat viimeiseksi ja katosivat muutamasta etelänpuoleisesta sivuovesta. Hugh katseli heidän poistumistaan siirtyen hänkin sinne päin. Greta kulki muutamia askeleita jäljempänä. Kun väki poistui ja hän nousi paikaltansa, lankesivat hänen silmänsä Hughiin. Silloin hän painoi päänsä alas ja riensi kiireisin askelin sivukuoriin. Hugh katsoi, kunnes hän astui ovesta. Kirkko oli nyt ihan tyhjä ja siellä saattoi vapaasti liikkua. Hän seurasi jäljessä ja pistäysi ovesta sakastiin.

Hänen edessään oli toinen ovi. Se johti luostariin. Nunnajonon loppupää hävisi juuri siitä. Greta seisoi sakastissa nöyränä ja hartain ilmein toinen käsi rinnalla ja toinen kiinni ristiinnaulitussa, joka seisoi seinän vierellä. Kun hän näki, että Hugh oli seurannut häntä, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli juosta tiehensä ja toinen langeta polvilleen hänen eteensä. Hän ei tehnyt kumpaakaan. Voittaen heikkoutensa, mutta vieläkin vapisten päästä varpaihin hän kääntyi Hughiin uhkaavin ilmein. "Mitä varten sinä tulet tänne? Minä en halua puhua sinun kanssasi. Anna minun mennä", hän sanoi.

Hugh Ritson ei pienimmälläkään merkillä näyttänyt haluavan pidättää häntä. Hän seisoi hänen edessään katse maahan luotuna ja tunsi seistessään jalkansa epävarmaksi. "Minä tulen sanomaan sinulle hyvästi", hän vastasi tyynesti. "Minä tulen sanomaan, ettemme enää koskaan tapaa toisiamme."

"Kunpa olisimme eronneet ennen, kuin tapasimme toisemme viime kerralla!" sanoi Greta kuohahtaen.

"Kunpa emme olisi koskaan toisiamme tavanneet!" sanoi Hugh matalalla äänellä.

"Sinä valehtelit ja sen kautta erotit minut miehestäni", jatkoi Greta.

"Niin tein -- Jumala minulle anteeksi suokoon."

"Ja sinä tiesit, että se oli valhe", lisäsi Greta.

"Minä tiesin, että se oli valhe."

"Missä on sitten sinun häpysi, kun sinä vielä voit katsoa minua silmiin? Vai eikö sinulla ole häpyä?" kuohahti Greta.

"Eikö sinulla ole sääliä?" kysyi Hugh.

"Oletko sinä säälinyt minua? Etkö sinä jo ole tehnyt kylliksi vääryyttä minulle?"

"Jumala tietää, että se on totta. Ja Hän tietää että minä olen onneton ihminen. Sääli minua ja anna minulle anteeksi ja sano minulle hyvästi."

Jokin hänen katuvassa äänessään liikutti Gretaa. Hän oli vaiti.

"Pappi oli väärässä", jatkoi Hugh. "Ei ole mitään perkelettä. Meitä ohjaavat vain omat himomme. Näiden himojen ylin mestari on rakkaus. Se on koko maailman hallitsija, joka vangitsee ihmiset ja saa heidät tekemään kuinka suuria rikoksia tahansa."

"Sinun rikoksesi oli, että minä jouduin tänne", pisti Greta.

"Suokoon Jumala, että minä voisin saada sinut ainaiseksi jäämään tänne", sanoi Hugh.

"Sitä rukousta Hän ei kuule. Minä jätän tämän: talon tänä iltana. Tänne on tulossa eräs, joka voi näyttää sinun riettaan valheesi vääräksi."

"Onko se kirkkoherra Christian?" kysyi Hugh. Greta ei vastannut, ja Hugh jatkoi: "Hänen matkansa on turha. Yksi ainoa minun äitini sana olisi selittänyt kaiken. Hän on tässä talossa."

"On, taivas sinulle anteeksi suokoon, että hän on täällä", vastasi Greta.

"Sinä olet väärässä. Sinä et tiedä kaikkea. Missä on sinun miehesi?"

Greta pudisti päätänsä. "Minä en ole tavannut häntä enkä kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun me erosimme tämän luostarin esihuoneessa", hän huokasi.

"Ja kun sinä jätät tämän talon tänä iltana, jätätkö sinä hänet iäksi?" kysyi Hugh.

"Taivas sen estäköön!" sanoi Greta kiihkeästi. Hugh Ritsonin verettömät kasvot olivat kauheat katsella. "Greta", hän sanoi tuskaisella äänellä, "heitä hänet, mielestäsi. Pidä tätä väärää liittoa iäksi purettuna, ja tämä kurjuus loppuu. Piti olla sinä ja minä -- minä ja sinä. Mutta se on ohi nyt. Minä en tahdo tulla teidän väliinne. Hyödytöntä on sitä ajatella. Minä en tarjoa sinulle rakkauttani, sillä sinä surmasit sen jo kauan sitten. Mutta minä en voi nähdä sinua veljeni vaimona. Se tuottaisi minulle liian suurta kärsimystä. Minä en jaksa sitä kestää. Sääli minua. Jos minä en voi toivoa sinun rakkauttasi, eikö minulla ole oikeutta saada osakseni edes sinun sääliäsi? Mitä minä olen kärsinyt sinun rakkautesi vuoksi? Saanut ikuisen tuskan sydämeeni. Mitä minä olen uhrannut sille? Nimeni -- paikkani -- perintöni."

Greta kohotti häneen kysyvän katseensa.

"Mitä! Eikö hän vieläkään ole kertonut sinulle kaikkea?" jatkoi Hugh. "No, sillä ei väliä. Mitä hän on tehnyt ansaitaksensa sinun rakkautesi? Mitä hän on kärsinyt? Mitä hän on uhrannut?"

"Jos tuo on rakkautta, on se itsekästä rakkautta", päätti Greta murtuneella äänellä.

"Itsekästä? olkoon niin. Kaikki rakkaus on itsekästä."

"Jätä minut, jätä minut."

Hugh Ritson vaikeni. Hänen kiihkonsa lisääntyi. "Minä jätän sinut", hän sanoi, "enkä koskaan tule sinua tapaamaan. Minä menen sinun luotasi iäksi ja kätken poveeni tuskan, joka seuraa minua elämäni loppuun asti, jos sinä lupaat minulle yhden asian."

"Mikä se on?" kysyi Greta silmät maahan luotuina.

"Se on paljon", jatkoi Hugh, "mutta se ei ole kaikki. Jos hinta on suuri, niin ajattele sitä ikuista kurjuutta, mihin se on minut, johtanut. Tahdothan sinä uhrata jotakin minun hyväkseni, etkös tahdokin?"

Hänen äänensä painui hänen puhuessaan, hänen kalpeat kasvonsa kävivät lempeiksi ja toivoton rakkaus loisti hänen suurista silmistänsä.

"Sano, että tahdot -- tahdot minun vuokseni!" Hän ojensi kätensä häntä kohden aivan kuin sielun ja ruumiin kärsimys olisi ansainnut edes yhden ainoan rakkauden sanan tai katseen.

Greta seisoi ääneti hievahtamatta paikaltansa. "Mikä se on?" hän kertasi.

"Salli minun ajatella, että sinä tahdot tehdä jotakin minun hyväkseni -- minun", pyysi Hugh. "Suo minulle edes se lohdutus. Ajattele, mitä minä olen kärsinyt sinun tähtesi ja kuitenkin turhaan. Ajattele, ettei se ehkä ollut minun syyni, ettet sinä voinut minua rakastaa, että joku toinen nainen olisi saattanut pitää minua rakkautensa arvoisena, jos minä olisin voinut häntä rakastaa."

"Mikä se on?" toisti Greta tyynesti, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

"Ajattele, että minä olen luja, itsepäinen ja järkähtämätön luonteeltani, että koko maailmassa ei ole miestä eikä naista, ystävää eikä vihamiestä, jolle minä olen osoittanut erikoista huomiota, etten minä lapsuudestani asti ole koskaan polvistunut Herran huoneessa rukoukseen, että ihmiset olisivat sen nähneet tai Jumala kuullut. Ajattele tätä ja huomaa, että minä olen sinun jalkaisi juuressa onnettomana ihmisenä."

"Mitä se on?" kysyi Greta taaskin.

Hugh vaikeni ja jatkoi sitten tyynemmin: "Että sinä antaisit lupauksen ja ottaisit nunnan hunnun ja jäisit tänne koko elämäsi ajaksi."

Greta kohotti katseensa. Hugh tuijotteli häneen.

"Ei. Minä en sitä voi. Minä rikkoisin silloin avioliittolupaukseni", sanoi Greta tyynesti.

"Jos sinä pidät sen, silloin sinä rikot itseäsi, miestäsi ja minua vastaan", väitti Hugh.

"Minä rakastan miestäni", sanoi Greta kasvoillaan suloinen ilme. "Ollessani rakkaudelleni uskollinen, olen uskollinen hänelle."

Seurasi äänettömyys. Hugh Ritsonin olennossa tapahtui muutos. Hänet oli vallannut intohimon raivo, kun hän keskeytti hiljaisuuden.

"Greta", hän sanoi, ja hänen äänensä ankarasti värisi, "jos on jotakin totta siinä, mitä pappi tänä iltana puhui -- ellei se ole unta ja juhlallista vääristelyä, joka tahtoo johtaa tyhmiä ihmisiä harhaan -- jos on olemassa Jumala ja tuomio -- on minun sieluni jo liian raskaasti rikkonut sinua ja sinun omiasi vastaan. Minä tahdoin pelastua uudesta synnistä, joka on mustempi ja kauheampi kuin kaikki muut, mutta sinä et sallinut sitä."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Greta, ja hänen kasvoilleen lensi säikähtänyt ilme.

Hugh Ritson astui askelen lähemmä.

"Sitä, että sinun miehesi on minun vallassani, että yksi ainoa minun sanani tuottaa hänelle tuomion, joka on kuolemaakin kauheampi, että jos tahdot ostaa hänelle vapauden, sinun täytyy luopua hänestä iäksi."

"Puhu selvästi. Mitä sinä tarkoitat?" läähätti Greta.;

"Valitse -- pian. Kumman tahdot? Sinä jäät tähän: luostariin tai miehesi elämäniäkseen vankilaan."

Gretan mielessä myllersi kaikki sekaisin. Hän aikoi rientää ovelle. Hugh asettui hänen eteensä.

"Minä erotin teidät valheella, mutta minulle se ei aina ollut valhe", hän sanoi. "Usko minua edes kerran. Luuletko sinä, että minä olisin kieltänyt itseni ja perintöni ja antanut äpärän olla minun paikallani, ellen minä olisi uskonut sitä?"

"Mikä uusi valhe tuo on?" kysyi Greta.

"Sama se sille. Taivas tietää. Ja kaiken minä tein rakkaudesta sinuun. Onko minun rakkauteni sinuun niin suuri rikos, ettei sitä voida anteeksi antaa, vaikka se on johtanut minut niin kauaksi kuin rakkaus vain voi johtaa? Minä ajattelin toimittaa koko pallonpuoliskon teidän välillenne lähettämällä hänet Afrikkaan ja sinut takaisin Cumberlandiin. Mutta minua pelotti, että valhe selviäisi. Minulle olisi ollut kylliksi, jos olisin saanut teidät erotetuksi."

"Ja nyt, kun kostosi on pudonnut sinun jalkoihisi, sinä tulet polvillasi minun luokseni", sanoi Greta.

"Kosto? Se olisi ollut viheliäinen kosto", sävähti Hugh. "Hän olisi saanut totuuden selville ja palannut takaisin vaatimaan sinua omaksensa. Minulla ei olisi ollut lepoa eikä rauhaa, jos hän olisi ollut elossa ja vapaana. Tulenko minä polvillani sinun luoksesi? Kyllä, mutta minä tulen rukoilemaan sinua, että pelastaisit miehesi. Onko se liian paljon, mitä minä sinulta pyydän? Ajattele, kuinka paljon siitä riippuu! Ellet sinä sääli minua, eikö sinulla ole sääliä häntäkään kohtaan?"

Greta koetti päästä hänen ohitsensa.

"Greta", sanoi Hugh, "valitse ja pian. Sen tulee tapahtua nyt tai ei koskaan. Tänä iltana -- huomenna se on myöhäistä. Sinä vietät täällä pyhää, kieltäytyvää elämää, tai hän kuluttaa kurjat päivänsä rangaistustyössä kuritushuoneessa."

"Se on vain toinen valhe. Anna minun mennä", sanoi Greta.

"Se on tosi niin totta kuin Jumala meitä kuulee", sanoi Hugh.

"Minä en ikinä sitä usko."

"Minä vannon sen", sanoi Hugh tarttuen lujasti hänen ranteeseensa. "Minä vannon sen Jumalan pyhällä alttarilla."

Hugh koetti vetää Gretaa takaisin kirkkoon, mutta tämä vastusteli.

"Anna minun mennä! Minä huudan apua." Hugh päästi hänen kätensä ja vetäytyi pois tieltä. Greta lähti ääneti ja asteli hitaasti tiehensä.

Hugh seisoi hetkisen yksin sakastissa. Sitten hän meni kirkon läpi ulos. Se oli tyhjä, mutta valoisa. Suntio pitkä ruoko kädessä sammutti valot toisen toisensa jälkeen. Hän kääntyi käsi ylös kohotettuna katsomaan olentoa, joka kumarassa ja epävarmoin askelin kulki pylväskäytävän kautta ja läntisestä ovesta ulos.

XIII LUKU.

Abbey Gardens, luostarin editse kulkeva katu, oli; pimeä ja autio. Vain eräs juopunut nainen hoiperteli sitä pitkin. Mutta kaukainen kumea melu ja pilviä valaiseva kajastus ilmaisivat, että jossakin yön sydän sykki kiihkeästi.

Hugh Ritson katseli luostarin synkkää rakennusta kulkiessaan kadun poikki. Tulet oli jo sammutettu ja sisällä näytti kaikki pimeältä. Hän asteli edelleen, mutta pysähtyi sitten äkkiä ja tuijotti yhä tarkemmin sinne, mistä oli tullut.

Hänestä tuntui, että jokin liikkui porttikäytävässä. Lamppu käytävältä loi himmeätä valoansa, ja siellä kaasulyhdyn alla hän huomasi naisolennon, joka oli selin häneen. Tuntematon loi pelokkaita ja salaisia silmäyksiä ympärilleen ja kohotti vapisevan kätensä kelloon, jonka nauha riippui hänen päänsä päällä. Käsi putosi sivulle, mutta soittoa ei kuulunut. Vielä kerran kohosi käsi ja vielä kerran se vaipui alas. Sitten nainen laskeutui horjuen portailta käytävälle ja kääntyi poistuakseen.

Hugh Ritson palasi kadun yli takaisin. Huolimatta siitä, että hänen sielussaan myllersi kaikki sekaisin, tämä tapaus oli vallannut kokonaan hänen huomionsa.

Nainen tuli häntä kohden. Hugh asettui hänen tiellensä ja näki hänen kasvonsa. Nainen oli Mercy Fisher.

"Sinäkö se olet, Mercy?" kysyi Hugh.

Tyttö ei vastannut, vaan koetti päästä pujahtamaan pois, mutta Hugh esti sen hellällä väkivallalla.

"Minkätähden sinä jätit Hendonin?" hän kysyi.

"Sinä et välittänyt minusta", sanoi tyttö äänessään sanoinkuvaamaton tuska. Hänen kasvonsa olivat vielä käsiin peitetyt.

Hugh ei vastannut. Hän antoi hänen tuskansa vapaasti purkautua.

Juuri silloin muuan juopunut nainen hoippui käytävää ihan heidän luoksensa, tunkeutui heidän väliinsä ja meni matkaansa ilkeästi nauraen.

"Mitä hän aikoo sinulle tehrä, rakkaani, häh?" hän sanoi pilkallisesti. "Pirä puolesi", hän lisäsi ja nauroi taas. Hän oli ryysyinen turmeltunut hylkiö -- ihmisen raunio, joita yö, parittaja, heittää kadulle.

Mercy kohotti päänsä. Synkkä kauhistunut ilme oli hänen silmissänsä.

"Sinä tiesit miten minä odotin ja odotin", hän sanoi, "ja sinä olit tulematta niin kauan, niin hirveän kauan." Hän käänsi päänsä pois. "Sinä et välittänyt minusta. Sydämessäsi sinä et minusta välittänyt", hän nyyhkytti.

Katkerat muistot tukahduttivat hänen äänensä. Hiukan heltyneenä Hugh seisoi ja katseli häntä, näki lapsenkasvojen uivan kyynelissä ja yötuulen heiluttelevan hänen keltaisia kiharoitansa.

"Missä sinä olet sen jälkeen ollut?" tiedusteli Hugh.

"Eräs mies torille mennessään otti minut vaunuunsa. Sitten minä pyörryin ja hän vei minut asunnolleen. Hän asuu aivan lähellä Groom Yardia. Hänen vaimonsa on vuoteenomana, sellainen hyvä ihminen ja niin ystävällinen minulle. Mutta he ovat köyhiä eikä minulla ollut rahaa ja niin minä pelkäsin, että olen taakaksi heille. Ja sitäpaitsi -- sitäpaitsi --"

"No?"

"Hän näki, että minä olin -- hän näki, että minä tulen -- naisena hän ymmärsi, että minä tulen pian --"

"Niin, niin", sanoi Hugh pysäyttäen toisen kyyneltulvan koskettaen keveästi kädellänsä. "Kuinka punaiset sinun silmäsi ovatkaan! Ovatko ne pahemmat?"

"Mies oli hyvin hyvä: hän vei minut tohtoriin sairashuoneeseen, ja ne sanoivat -- oi, ne sanoivat, että minä voin menettää näköni!"

"Pikku Mercy-parka!" huudahti Hugh.

Hän häpesi nyt omia kärsimyksiänsä. Miten äänekkäinä ja vaativina ne äsken olivatkaan esiintyneet! Miten vähäiset ne kuitenkin olivatkaan tämän tyttöparan hirvittävien murheiden rinnalla! Hänen tuskansa oli otaksuttu, tämä todellinen.

"Mutta ei sillä väliä!" huudahti Mercy. "Ei sillä väliä!"

"Sinun täytyy säilyttää rohkeutesi, Mercy. Minä puhuin ankarasti sinulle tässä yhtenä iltana, mutta se on ohi nyt, uskothan sen?"

"Oi, miksi sinä jätit minut yksin?" valitti tyttö.

"Vaiti, Mercy. Sinun asiasi kääntyvät vielä hyväksi", sanoi Hugh ja hänen omatkin silmänsä kävivät sumeiksi, mutta sydän oli katkera. Eikö hän ollut juuri äsken vihassaan sanonut, että intohimo on tämän maailman pahahenki? Hän tahtoi surussaankin sanoa samaa. Tuon tytön yksinkertainen sydän rakasti häntä aivan yhtä paljon kuin hänen kiihkeämpi sielunsa rakasti Gretaa. Hän oli rikkonut häntä vastaan. Mutta se oli pikku asia. Tytön viha kärsimänsä vääryyden vuoksi on pian asettunut ja hänen kanssaan kyllä tulee, toimeen.

"Mikä sinut tänne on tuonut, Mercy?"

"Eräs sisarista -- ne käyvät sairaiden luona -- eräs heistä kävi siinä talossa, jossa minä asuin ja minä kuulin, että he joskus ottavat kodittomia tyttöjä luostariin. Ja minä ajattelin, että minä olin koditon nyt ja -- ja --"

"Onneton pikku nainen!"

"Minä tulin toissa iltana, mutta näin sinun veljesi Paulin kävelevän täällä, ja menin pois."

"Paulin?"

"Sitten minä tulin eilen illalla, mutta hän oli täällä taas ja minun täytyi vieläkin palata. Sentähden minä tänään tulin aikaisemmin eikä häntä ollut täällä. Mutta juuri kun minä aioin soittaa ja sanoa, että minä olen koditon ja että minun silmäni tulevat yhä pahemmiksi, jokin tuntui sanovan minulle, että ne kysyvät, eikö minulla ole isää ja minkätähden minä olen jättänyt hänet. Silloin minä en voinut soittaa -- ja silloin minä toivoin, että voisin kuolla -- niin, jos voisin kuolla ja unohtaa eikä koskaan enää aamulla herätä --"

"Vaiti, Mercy. Sinun täytyy palata takaisin isäsi luo."

"Ei, ei, ei!"

"Kyllä, ja minä tulen sinun kanssasi."

Seurasi äänettömyys. Sameat silmät tuijottivat suoraan Hughin kasvoihin. Kevyt hymy kohtasi hänen katsettaan.

"Ah!"

Hänen sielussaan kangasti ihanana se päivä, jolloin hän käsi kädessä rakastettunsa kanssa saapuisi vuoristoon hylättyyn kotiinsa ja pyyhkisi pois isänsä kyyneleet. Nyt hän kuitenkin oli suuren kaupungin pimeällä kadulla ja hänen kotinsa oli äärettömän kaukana.

Hugh naurahti sielussaan toisenlaiselle kuvalle. Hullu oikku johti hänen mieleensä ajatuksen, että kaikki hänen kuohuvat intohimonsa olisivat asettuneet ja hän näki itsensä tämän mitättömän naisen tyytyväisenä, kotirakkaana ja kunnioitettuna aviomiehenä.

"Oliko Paul yksin, kun sinä hänet näit?" kysyi Hugh.

"Oli. Ja sanotko sinä niille kaikki?"

Tytön sivulle-kääntyneeseen katseeseen levähti kaukainen, harhaileva ilme.

"Mercy, minä toivoisin, että sinä tekisit jotakin minun hyväkseni."

"Kyllä, kyllä."

Onnesta sykähtäen Mercy katsahti salaa häneen,

Hugh kohotti tytön päätä kootakseen hänen harhailevat ajatuksensa.

"Paul tulee varmaan tänäkin iltana. Minä tahdon, että sinä odotat ja puhuttelet häntä."

"Kyllä, kyllä, mutta eikö hän kysele minulta vaikka mitä?"

"Mitä se tekee? Vastaa kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Älä vain sano, että minä olen pyytänyt sinua puhuttelemaan häntä. Sano hänelle -- muistatko sen? Kuunteletko sinä? Katso minua silmiin, pikku vaimo."

"Kyllä, kyllä."

"Sano hänelle, että herra Christian, kirkkoherra Christian, tiedäthän -- on tullut Lontooseen ja tahtoo tavata häntä heti. Sano hänelle, että hän on etsinyt häntä Hallituskadun hotellista, mutta kun ei ole tavannut, niin on nyt Hendonin kapakassa. Muistatko sen?"

"Kyllä."

"Mihin sinä aioit mennä, Mercy -- takaisin ystäväisi luo?"

"En. Mutta tuleeko hän varmaan tänä iltana?"

"Epäilemättä. Mihin aikaan hän oli täällä eilen illalla?"

"Kello kymmenen."

"Nyt se on jo paljon yli yhdeksän. Pyydä häntä menemään heti Hendoniin ja kun hän lähtee, tule sinä hänen kanssaan. Ymmärrätkö?"

"Kyllä."

"Älä unohda, tänä iltana. Huomeniltana se ei enää sovi. Ellei hän tule, sinun kuitenkin täytyy tulla Hendoniin kertomaan minulle. Minä olen siellä. Älä sano hänelle sitä -- kuuletko?"

Tyttö nyökkäsi nöyrästi.

"Ja nyt hyvää yötä tunniksi tai pariksi, sinä pikku lemmikki."

Hän asteli tiehensä, ja Mercy jäi yksin synkän luostarin edustalle. Mutta hän ei kuitenkaan ollut yksin. Vasta herännyt unelma täytti hänen rintansa, ja kirkas valo kajasti hänen sielussaan.

XIV LUKU.

Hugh Ritson astui kiireesti Dean Yardin läpi Sanctuarya kohden. Kun hän kääntyi Parlamentin kadulle, puolikuu kohosi Westminster Hallin yli. Mutta yö oli vieläkin pimeä.

Hän kulki Trafalgar Squaren läpi Heinätorille. Kadut siellä olivat täynnä. Joukko joukon perään kulki ohi -- surkeita miesten ja naisten varjoja, enimmäkseen kurjia, jotka tähän aikaan maleksivat pitkin katuja: vanhoja miehiä, joiden sielu oli jo monia vuosia sitten kuollut; turmelus levisi heidän hengityksessään myrkyttäen jokaisen sanan, ja kuin ruttotauti heidän tirkistävä katseensa tartutti kaiken, mihin se sattui. Heidän rinnallaan hyppivät nuoret tytöt kuin järjettömät, elukat kuihtuneet nuoruuden ruusut kasvoillaan, mutta sydämessä pistävät okaat. Heillä ei ollut muuta tietä kuin tämä -- tai toinen: heittäytyä Thamesiin ja hautautua kuoleman aaltoihin tai koettaa vielä pysytellä lyhyt hetkinen elämän mutalätäkön pinnalla.

Nauraen koska eivät voineet enää itkeä, nauraen, koska heidän sielunsa oli jo kuollut, nauraen omantuntonsa raunioilla sille murhenäytelmälle, johon osalliseksi jokaisen hänen huvitteluhalunsa oli vienyt, he sipsuttivat, löntystivät tai hoipertelivat pitkin katuja. Lamput hohtivat heidän päidensä päällä ja kaikkien yllä paistoi kuu puoli-hämäränä.

Kun Hugh Ritson joutui Heinätorille, hänen horjuva askelensa kävi yhä epävarmemmaksi ja huojuen hän kulki eteenpäin. Eräs nainen, joka vaanien ja odotellen oli seurannut muutamien askelten päässä hänestä, huomasi tämän ja ollen olevinaan huomaamatta häntä huudahti pilkallisesti nauraen: "Mikäs tuo on -- mies vai peikko?"

Kuinka villi ja vihlova olikaan tämä yönsydän!

Joukon läpi tunkeutui eteenpäin eräs mies, joka ei näyttänyt tajuavan tätä riehuvaa hulluutta eikä ilotonta huvia -- pitkä mies, joka harppasi kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, tylsät silmät eteen tuijottaen ja valkeat kasvot ilmeettöminä. Hugh Ritson näki hänet. He sivuuttivat toisensa parin askelen päästä, mutta tuntemattomina. Toinen kulki määrää vailla sokeassa tuskassansa pyhän Margaretin luostarille ja toinen suuntasi askelensa Hendonin vanhaan kapakkaan.

* * * * *

Tuntia myöhemmin Hugh Ritson seisoi Haukka-Haikaran kapakkahuoneessa. Hän oli tehnyt päätöksensä. Se oli purkamaton ja suunnitelma oli valmis.

"Onko ketään hänen luonaan?" hän kysyi kapakan emännältä astellen portaille päin.

"Ei minun tietääkseni, herra, mutta hän näyttää niin levottomalta ja kuin olisi poissa suunniltaan, enkä minä tiedä, miten ymmärtää --"

Hugh Ritson pysäytti hänen kielevän lavertelunsa. "Minä olen löytänyt tytön. Hän tulee takaisin teidän luoksenne, rouva Drayton. Jos se herra, joka jätti nämä tavarat, saapuu hänen mukanansa, viekää hänet poikanne makuuhuoneeseen ja sanokaa, että se henkilö, jota hän haluaa puhutella, on saapunut ja tulee heti paikalla hänen luokseen."

Tämän sanottuaan hän meni portaita ylös. Sieltä hän huudahti alas rouva Draytonille: "Sinä hetkenä, kun hän on huoneessa, tulkaa ilmoittamaan minulle." Hetkistä myöhemmin hän vielä lisäsi:

"Missä on tämän oven avain? Antakaa se minulle."