Part 2

Tätä seurasi hirveä naurunräjähdys, jonka keskeltä joku huusi: "Koettakaapas, pojat, eikö tuo Gubblum-ukko nuku?"

"Ja jos minä nukun, on sekin parempi kuin valvoa mielipuolien kanssa, eikös olekin?" kiivaili Gubblum.

Sitten kerjäläinen kynsi taas päätänsä ja virkkoi hiljaisemmin: "Niin se on! Ellette se ollut te, niin sitten se oli se vanha kaviojalka itse."

"Olemmeko me niin samannäköiset? Mulla ei kuitenkaan ole kaviota."

"Sen nimi oli joka tapauksessa Paul."

Hugh Ritson oli avannut kyynärpäillänsä tien Gubblumin luo ja kuunteli nyt tavattoman tarkasti. Kun toiset olivat nauraneet, hänen kasvojensa ilme oli pysynyt täysin muuttumattomana.

"Paul -- mitä?" hän kysyi.

"Eikä ollut -- hirtä minut -- minä taidan olla vanha hourupää -- toden totta olenkin!"

Hugh Ritson kääntyi ympäri ja asteli tiehensä.

II LUKU.

Newlannin laakso käy pohjoisesta etelään. Sitä rajoittavat idässä Cat Bellin kukkulat ja Ankeriaskalliot, lännessä Hindscarth ja Robinson ja niiden takana tumma Pike ja Grasmoor. Laakson pohjassa juoksee joki tullen siihen eteläisten kukkulain välistä ja laskien pohjoisessa Ahvenlahteen. Kylä, joka on kuin pieni kaupunki, on laakson keskiosassa ja rinteellä molemmin puolin laaksoa kulkee tie. Teltat kilpailuja varten olivat pystytetyt laakson reunalle joen itäpuolelle. Länsipuolella, vuoren rinteellä kasvoi komeita tammia, pähkinäpuita ja koivuja. Tämän metsän sisästä kohosi kevyt, kiertelevä savu vuoren rinnettä ylös haihtuen sinertävään autereeseen. Muutamia askeleita tiestä oli pieni keilamainen laitos. Sen erotti maasta olki- ja kanervakerros, niin että pieni aukko vain jäi oveksi. Lähellä tätä kekoa paloi pieni pähkinän risuista tehty valkea padan alla, joka iloisesti kupluili nuoresta tammesta tehdyssä keitinselässä. Vähän matkan päässä oli kasa risuja ja koko irtonaista kaarnaa. Tässä oli hiilihauta, joka oli vahvistettu monilla tukeilla ja tukittu ruoholla ja sammalella, ja vanha mies poltti siinä hiiliä.

Hän oli pitkä ja heikko ja kävi vanhuuttaan kumarassa. Hänen silmänsä olivat suuret ja raukeat, ja hänen pitkä partansa oli vaalennut. Hänellä oli leveäreunainen matalapäälakinen hattu ja väljä flanellipaita ilman liivejä. Useimmat meistä kuvittelevat itseänsä maailman keskipisteeksi, jonka ympärillä kaikki pyörii. Tämä vanha mies ajatteli toisin. Hän näytti tuntevan ja kuvittelevan, että asiat häneen nähden kulkivat aivan toista latua kuin muiden suhteen. Hänen katseessaan ja liikkeissään ilmeni jokin salainen suru, kaukainen kaiho, joka näytti vallanneen hänet kokonaan.

Hänen nimensä oli Matthew Fisher, mutta ihmiset kylässä sanoivat häntä loordi Fisheriksi. Tämä omavaltainen arvonimi johtui siitä seikasta, että hän omisti ja isännöi muutamia aareja ihan omaa maata Hindscarthin juurella. Tämä omistusoikeus oli ollut monta polvea hänen suvullansa. Hänen isoisänsä oli osoittanut erinomaista uljuutta säilyttäessään perheelleen tämän maakappaleen. Kun kaivoksen herra oli perustanut nämä kuparikaivoksensa Ankerias-kallioitten juurelle, hän oli koettanut saada myöskin Fisherien maan omaksensa. Mutta tämä talonpoikainen perhe vastusti aatelisia. Luke Fisher luuli, että hänenkin maassansa saattaisi asua onni, jonka hän jonakin kauniina päivänä kaivaisi esille. Sitä päivää ei kuitenkaan tullut. Hänen poikansa Mark Fisher uskoi samalla tavalla, mutta ei tehnyt mitään kaivaaksensa tuota onnea esille. He olivat kylmää, hiljaista, hidasta ja jäykkää heimoa. Matthew Fisher seurasi isäänsä ja isoisäänsä ja peri perheen sukutilan. Kaikki nämä vuodet suuri kaivos oli omistajilleen tuottanut varallisuutta, ja Fisherit myöskin iloitsivat omasta onnestansa. Matthew'n poikana ollessa laaksossa laulettiin erästä renkutusta, jossa sanottiin:

"On vanha loordi ja nuori loordi ja loordit ne riihiä pui; jos muu loordi vielä ilmestyisi, niin kohta hän virrassa ui."

Luulo, että aina tapahtuu samalla tavalla, on sitkeässä tässä pohjoisten laaksojen väestössä. Mutta heidän toivonsa oli nyt turha. Muuta loordia ei koskaan ilmestynyt. Matthew meni naimisiin ja sai vain yhden tyttären. Nyt hän sai maastaan huonon tuloksen. Maa oli kyllä hyvää, mutta Matthew'n elämä erosi suvun perintätavoista ja oli kääntynyt synkille poluille. Eräänä päivänä -- oli kirkas sunnuntaiaamu ja aurinko paistoi täydeltä terältä -- hän kiipesi puron vartta omaa maatansa myöten Hindscarthille, kun hänen silmänsä keksi säteilevän kiven joen pohjasta kivien välistä. Se oli metalli, hyvä täysmetalli, jonka jo saattoi paljaalla silmällä huomata. Loordi Fisher kävi nyt kaivamaan maata siltä kohdalta ja pani kaiken tarmonsa liikkeelle löytääkseen rautaa tai kuparia. Laakson asukkaat pilkkasivat häntä, mutta välittämättä siitä hän meluamatta kävi omaa tietänsä.

"Olettakos löytännä kuparia tai jotain pehmeämpätä metallia tänään?" saattoivat he kysyä.

"Niin pehmyttä kuin useimpien ihmisten sydämet", hän olisi voinut vastata ja jatkaa muristen, "eikä se ainakaan voi olla kovempaa kuin on heidän päänsä."

Vihdoin loordi Fisher huomasi erehdyksensä, mutta silloin hän oli vanha ja köyhä. Hänen vaimonsa kuoli murtunein sydämin. Tämän jälkeen loordi Fisher ei enää koskaan toipunut. Mutta laakson väestön rautainen iva ei kuitenkaan säälinyt painunutta päätä. "Hän komeilee" -- käy pää pystyssä -- "kuin ylpeä joutsen", tahtoivat he sanoa, kun hän meni ohi. Kaivos jäi oman onnensa nojaan ja telineet romahtelivat alas. Loordi Fisher rupesi nyt suuren kaivoksen herralle polttamaan maksusta hiiliä.

Vanha mies työskenteli juuri hiilihaudallansa mätkien koholle jääneitä paikkoja tammisella kangella, kun noin kahdeksantoista-vuotias tyttö saapui etelästä tulevaa tietä ja kiipesi ketterästi sysihaudalle. Mukanaan hänellä oli paimenkoira, pieni, mutta tulinen kuin vuoriston susi.

"Oletko se sinä, Mercy?" sanoi hiilenpolttaja kääntymättä paikaltansa.

Tyttö oli kaunis, pikku olento, vaikka hänen kauneudessaan oli jotakin luonnotonta. Ensi silmäyksellä näki, että hänen kasvojensa olisi pitänyt olla punaiset ja valkeat kuin tuhatkaunon terä, ja hänen hiustensa, jotka olivat keltaiset kuin esikko, olisi pitänyt iloisina kierteinä ympäröidä niitä. Sinisissä silmissä olisi pitänyt ilmetä päivänpaistetta, naurun leikkiä punaisilla huulilla ja hänen äänensä olisi tullut soida iloisesti. Mutta puna neitosen poskilta oli paennut; varjot olivat sumentaneet hänen silmiensä päivänpaisteen, huulten ympärille oli ilmestynyt surullinen piirre ja murhe muodosti hänen äänensä sointupohjan.

"Tässä on vain sinun teesi, isä", hän sanoi asettaen alas korinsa. Sitten hän otti maasta kapustan ja kävi hämmentämään tulella kiehuvaa keittoa. Koira makasi ja raollaan olevilla silmillään tirkisteli aurinkoon.

Tuulenhenki lehahti pensaikkoon, ja huvipaikalta kuului häipyvä ilo aina tänne asti. Varsinkin nuorten harmiton nauru kaikui kaiken yli. Tytön silmät kiersivät kaihoten telttoihin ja liehuviin lippuihin.

"Kuuletko, isä, tuota iloa, mitä urheilujuhlassa pidetään?" hän kysyi.

"Kuulen, tyttö; ilo on siellä ylimmillään. Ne sirkuttavat ja livertelevät kuin keväiset peipposet." Vanha mies kuunteli. "Minä ajattelin, että sinä itse olisit toisten nuorten mukana ja ehkä ottaisit osaa kilpailuihin, Mercy."

"En välittänyt mennä", sanoi Mercy hiljaa.

Vanha mies katseli taas hetkisen ääneti.

"Kylläpä tyttäret ovat kirkkaihinsa pukeutuneet", hän sanoi kiiveten risukerppukasalle. "Tuskin tässä ehtii työtään tehdä", hän lisäsi hetkisen kuluttua.

Pikku Mercyn silmät kohosivat kiehuvasta padasta ja kääntyivät taas telttoihin. Sieltä kaikui suosionosoitusten myrsky.

"Tuo on Geordie Mooren ääni", ajatteli Mercy. Hän saattoi nähdä piirin kentällä. "Alkavat piirileikkiä", sanoi hän melkein kuiskaten ja huokasi sitten raskaasti.

Vaikk'ei hän välittänyt mennä kentälle tänään, hän kuitenkin kaipasi sinne. Oi, kuinka hänen olisi tehnyt mielensä! Voi, miten kipeästi koski sydämeen! Kuten haavoitettu jänis, joka piiloittuu pensaikkoon löytääkseen suojaa ja saadakseen kuolla rauhassa, hän oli salaa hiipinyt pois tämän päivän riemukkaasta ilosta. Hänen vakavaan katseeseensa ilmestyi jotakin villiä ja julmaa, kun hän katseli toisten verratonta huvia; yksinpä tämä ihana kesäpäiväkin kiusasi häntä.

Vanha hiilenpolttaja oli astunut Mercyn luo, kun tämä kaihoisin katsein polvillansa tulen ääressä viipyi.

"Mercy", hän sanoi, "minun on monena päivänä tehnyt mieleni vähän puhua sinulle."

"Minulle, isä?"

Tyttö hypähti seisoalleen. Hänen kasvoilleen kohosi kiusaantunut ilme.

"Sinä olet menettänyt iloisuutesi. Mistä se johtuu?"

"Minä, isä?"

Mutta tämä hämmästynyt kysymys oli vähällä viedä kaiken hänen voimansa.

"Et voi hyvin, Mercy -- mitä se on?"

Hän otti hänen päänsä vanhojen karkeitten käsiensä väliin ja siveli hänen kiharoitansa niin hellästi kuin äiti.

"Oi, isä, minä voin oikein, oikein hyvin."

Sitä seurasi lyhyt, väkinäinen nauru. Silmiin ilmestyi harras, kostea kiilto.

"Joitakin suruja, Mercy?"

"Mitä suruja, isä?"

"En tiedä, mutta joitakin suruja. Ehkä tavallisia nuorten huolia, niinkö?"

Vanhan miehen ääni värisi hiukan, ja hänen kätensä vapisi tytön päätä silitellessään.

"Mitä huolen syytä _minulla_ olisi?" sanoi Mercy hiljaisella, melkein särkyneellä äänellä.

"No niin, itse tiedät parhaiten", sanoi hiilenpolttaja. Sitten hän pani kätensä tytön leuan alle ja nosti hänen päätänsä, kunnes saattoi katsoa suoraan tytön vastahakoisiin silmiin. Tämä tutkimus näytti lohduttavan häntä, ja hymy ilmestyi hänen jäykille kasvoillensa. "Ehkäpä erehdyin", hän ajatteli. "Ihmiset juoruavat aina niin mielellään."

Mercy yritti nauraa uudelleen, ja heti samana hetkenä loordi Fisherin muoto uudestaan synkkeni.

"Ne sanovat, ettet sinä enää ole sama iloinen, pikku tyttönen kuin ennen", hän sanoi.

"Sanovatko ne? Mutta minähän olen oikein onnellinen! Sinähän aina sanot, että ihmiset ovat juorukelloja, etkös sanokin, isä?"

Sulut olivat nyt väkisinkin katketa.

"Mitä, Mercy, sinähän itket."

"Minä -- itken!" Tyttö heitti päätänsä koettaen kiihkeästi vastustaa tätä otaksumaa. "Oi, en; minähän nauroin -- sitä se oli."

"Sinulla on kuitenkin kyyneleet silmissäsi joka tapauksessa."

"Kyyneleet? Eikö mitä, isä! Kyyneleet? Enkö minä sanonut sinulle, että sinun näkösi alkaa pettää -- niin, enkö minä sanonut?"

Ei hyödyttänyt yrittää enää kierrellä. Surullinen pää painui aaltoilevalle rinnalle ja Mercy nyyhkytti.

Vanha mies katseli häntä sokaiseva sumu hämärissä silmissänsä. "Kerro minulle, tyttöseni, kerro minulle kaikki", hän sanoi.

"Oi, ei se ole mitään", sanoi Mercy. Hän oli pyyhkäissyt pois kyyneleet ja hymyili taas. Loordi Fisher pudisti päätänsä.

"Ei se ole mitään, isä -- ainoastaan --"

"Ainoastaan mitä?"

"Ainoastaan -- oh, ei se ole mitään!"

"Mercy, oma lapseni", sanoi loordi Fisher, ja kyyneleet täyttivät nyt hänen himmeät silmänsä -- "Mercy, muista, että jos tytön asiat eivät käy oikeata latua ja äiti lepää nurmen alla, on silloin isä ensimmäinen, jolle hänen pitäisi kertoa kaikki."

Vanha mies oli istuutunut hirren pölkylle ja avasi juuri koriansa, kun tieltä kuului keveitä, juoksevia askeleita.

"Aiotteko sytyttää uuden haudan tänä yönä, Matthew?"

Vanha mies nojasi edessään olevaan portaaseen ja hymyili.

"En, herra Bonnithorne, ilma näyttää tulevan liian myrskyiseksi."

Herrasmies otti silkkihatun päästään ja koputti sormellaan otsaansa. Hänen tukkansa oli ohut ja vaaleankeltainen ja kammattu sileäksi ohimoille.

"Te hämmästytätte minua. Minä ajattelin, että ilma olisi mitä parhain. Katsokaa, miten sinisiä pilvet ovat."

"Se ei asiaa auta. Parempi olisi, etteivät pilvet koskaan olisi hohtavan siniset. Samanlainen päivänpaiste oli eilen ja kuun noustessa oli taivas pilvessä ja satoi."

Hymy leikki lakkaamatta herrasmiehen kasvoilla. Siksi hänen hampaansa myöskin aina olivat näkyvissä.

"Te laaksojen asukkaat osaatte ilmoja ennustaa."

Ääni oli pehmyt ja naisellinen. Jokaisen lauseen lopussa oli pieni naurunhöhähdys.

"Viime yönä sytytimme kuun noustessa, herra", vastasi hiilenpolttaja. "Se nousi lounaasta eikä se tiedä hyvää, vaikka nyt onkin tyyni. Ennen puolta yötä sataa ja myrskyää."

Tyttö oli puikahtanut pensaikkoon ja laitteli luutaa tammen vesoista. Herrasmies seurasi häntä silmillänsä. Ne olivat pienet, kiiluvat silmät, ja hän räpytteli niitä lakkaamatta.

"Teidän tyttärenne ei näytä oikein terveeltä, Matthew?"

"Hän voi kyllä hyvin, herra, aivan hyvin", sanoi hiilenpolttaja ryypäten suunsa teetä täyteen.

Herrasmies hymyili taaskin suunsa irviin, niin että hampaat kokonaan näkyivät. Hetkisen vaiettuaan hän virkkoi: "Otaksun, ettei ole erittäin hauskaa vaihtaa kaivostansa tuollaiseen risuläjään", ja osoitti puoliksi valmiiksi pinottua hiilihautaa.

"Eipä, ei; se on inhoittavaa työtä -- kun nuo sytytetään palamaan."

Koira oli äkkiä ampaissut pystyyn. Seurattuaan koiran liikkeitä sanoi herrasmies: "Kenenkä lampaita nuo tuolla rinteellä ovat?"

"Vanhan herra Ritsonin katraat ne ovat."

Lampaat kiipeilivät ja hyppivät kallioilla.

"Vaarallinen paikka, eikö totta?"

"Paikka voi antaa niille tilaisuuden urheilla. Mutta ne ovat kuin tunturikauriita eivätkä loukkaa itseänsä."

"Sanon teille hyvää yötä, Matthew." Keltatukkainen, vanhanpuoleinen herrasmies oli pois lähdössä. "Ja muistakaa viedä tyttärenne uuden tohtorin luo Keswickiin", hän sanoi erottaessa.

"Eivät ne ole tohtorit, jotka voivat Mercyn parantaa", mutisi hiilenpolttaja toisen mentyä.

III LUKU.

Josiah Bonnithorne oli kokonaan ilman sukulaisia ja läheisiä ystäviä. Hänen äitinsä oli ollut toinen kahdesta sisaruksesta, jotka hankkivat toimeentulonsa harjoittamalla vähäistä sokerileipurin liikettä Whitehavenissa ja olivat uskonnoltaan metodisteja. Sisarukset olivat rakennelleet omat tuulentupansa tulevaisuuden suhteen. He olivat päättäneet mennä naimisiin ja olivat jo mielessään omituisen vaalinsa suorittaneet. He tahtoivat päästä saarnaajain vaimoiksi. Mutta odotettua tilaisuutta ei vain tullut, ja he vanhenivat arveluttavasta Vihdoin nuorempi sisar kuoli, ja siten päättyivät hänen pitemmälle tähtäävät tulevaisuudensuunnitelmansa. Vanhempi sisar jäi vielä pariksi vuodeksi yksin leipuripuotiinsa. Sitten hän yht'äkkiä otti miehekseen muutaman paikkakunnalle saapuneen kulkurin. Se oli huono vaali. Mutta kaikesta onnettomuudesta huolimatta tämä kulkuri oli paikallinen saarnaaja, ja hieman tinkien oli kuitenkin vaimoparan ihanne toteutunut. Vihdoin selvisi, että tämä kulkuri oli samalla oikea roisto, jolla oli jossain vaimo elossa. Tämän vuoksi hän joutui veljien epäsuosioon ja pakeni. Luonnollisesti hän jätti toisen vaimonsa jälkeensä salaa pantattuaan sitä ennen kaiken, mitä suinkin oli toiselle kelpaavaa. Muutamien kuukausien kuluttua vaimoraukka joutui miehensä velkojien vaatimuksista puille paljaille, ja samoihin aikoihin syntyi myöskin lapsi. Se oli viheliäinen, pieni otus -- poika. Muutamat hyvät "yhdistyksen" jäsenet hoitivat lasta, kunnes se oli kahden vuoden vanha, ja sittemmin he panivat sen turvakotiin ja kouluun. Pojan ollessa siellä äitiä tapasi ankara halvaus. Silloin ensi kertaa turmioon joutunut vaimoraukka halusi nähdä lastansa. He toivat sen sairasvuoteen luo ja se hymyili katsellessaan äitinsä kuolevia kasvoja. "Oi, jospa Jumala sallisi hänestä tulla saarnaajan!" sanoi äiti koko sielunsa kiihkolla. Tohtorin viittauksesta lapsi otettiin sairaalta pois. Kasvot vääntyivät kauheasti, sumentunut silmä, josta toivonsäde vielä tuikahteli, avautui ja sulkeutui, ja äiti oli lausunut jäähyväisensä kaikelle tässä elämässä.

Poika eli kuitenkin. Kasteessa annettiin hänelle nimi Josiah ja hän otti sukunimekseen äitinsä tyttönimen, Bonnithorne. Hän oli heikko raukka eikä rakastanut poikamaisia leikkejä, mutta kunnostautui kouluaineissa. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hänet pantiin teurastajan oppiin, kun hänen täytyi koulunkäyntinsä lopettaa kesken. Sattuman kautta hän joutui tarjoutumaan erääseen lakiasiaintoimistoon, ja hänen hakemuksensa hyväksyttiin. Kymmenen vuoden kuluttua hän peri isäntänsä toimiston ja silloin hän viiletti täysin purjein eteenpäin.

Hän tuotti "yhdistykselle" pettymystä liittymällä valtion kirkkoon, mutta ei muuten osoittanut vihaavansa entisiä suosijoitansa. Hänen luonteensa näytti kykenevän sovittamaan kaikki ihmiset keskenänsä. Hänestä pidettiin, vaikk'ei rakastettu, häneen luotettiin, vaikk'ei häntä erittäin suosittu. Hänestä tuli kirkonisännöitsijä, yleisten rahastojen hoitaja ja omaa etuaan etsimättä hän näytti uutterasti harrastavan yhteistä parasta. Ja ihmiset sanoivatkin aina julki suuren ilonsa siitä, että maailmassa saattoi menestyä niinkin jalo olento kuin Josiah Bonnithorne.

Mutta oli Cumberlannissa kuitenkin mies, joka tunsi herra Bonnithornen kiireestä kantapäähän. Se mies oli Hugh Ritson. Kertaakaan nämä kaksi eivät pettäneet toisiansa.

Kun Bonnithorne jätti hiilenpolttajan, hän kulki sitä tietä, joka vei Newlannin joen yli ja kääntyi Ankerias-kallioille päin. Siten hän joutui ihan lähelle urheilijoita. Hän sattui juuri kuulemaan laakson väen naurun, kun kerjäläinen kertoi, että hän oli nähnyt Paul Ritsonin Hendonissa. Hetkistä myöhemmin hän kohtasi Hugh Ritsonin tiellä. Tervehdys oli lyhyt ja kursailematon, kun nämä kaksi toisensa tapasivat.

"Sinun isäsi on kutsunut minua", sanoi Bonnithorne.

"Mitä varten?" kysyi Hugh Ritson.

"Sitä minä en vielä tiedä."

He kulkivat vähän matkaa puhumatta mitään. Sitten asianajaja käänsi aina hymyilevät kasvonsa toiseen ja sanoi pehmeällä äänellänsä:

"Minä olen juuri nähnyt sinun pikku ystäväsi. Hän näyttää kalpealta, pikku raukka! Jotakin täytyy tehdä ja pian."

Hugh Ritsonin kasvot lensivät hohtavanpunaisiksi. Hänen silmänsä painuivat maahan.

"Älkäämme puhuko enempää siitä", hän sanoi hiljaa. "Minä näin häntä eilen. Sitten siinä on hänen isänsä, onneton, murtunut raukka! Sitä ei voi sietää."

"Sellaista minä en olisi uskonut sinusta", herra Bonnithorne puhui kylmästi ja hymyili.

"Sitäpaitsi, minua hävettää. Koko juttu on niin alhainen", sanoi Hugh Ritson. "Mikä hitonmoinen metakka siitä eto asiasta nouseekaan!"

"Niinpä niin, pidä sinä varasi! Miksi sinä oletkin kahdella päällä? Sinuun sopii hyvin sananlasku kissasta ja kalasta."

"Minun vereni ei ole kyllin vahvaa. Minä en voi tehdä sitä."

"Miksi sinä sitten ehdotit sitä? Oliko se ajatus minun vai sinun? Minä tahdoin pelastaa tytön häpeästä. Täällä hänellä on pataljoonittain häpäisijöitä. Lähetä tyttö pois, niin sinä riistät heiltä hyvän juorun aiheen."

"Se ei ole välttämätöntä. Tiedäthän, että minä olen ennakkoluulojen yläpuolella." Hugh Ritson madalti ääntänsä ja puhui ihan rintansa pohjasta. "Pahimmassa tapauksessa minä voin naida hänet."

Herra Bonnithorne naurahti kevyesti.

"Ha, hahaa! Ja mikä hitonmoinen metakka juuri siitä pikku jutusta nousee?"

Hugh Ritson kiivastui hiukan.

"Miksi en? Onko hän köyhä? Millainen niinä sitten olen? Sivistymätön? Mitä sivistyksellä on minun kanssani tekemistä? Yksinkertainen olento, kokonaan sydäntä eikä päätä? Jumalan kiitos, että niin on!"

Sinä hetkenä kaikui etäältä tytön nauru. Se tuntui helmikirkkaana pulppuavan riemukkaan sydämen syvyyksistä. Hugh Ritsonin kalpeat kasvot punastuivat hieman ja hän veti raskaasti henkeä.

Herra Bonnithorne nyökkäsi päällään sinne päin, mistä ääni kuului ja sanoi pehmeästi: "Ystävämme Gretakin on tuolla tänään."

"On", sanoi Hugh hyvin hiljaa.

Taas ystävykset kulkivat aivan ääneti jonkun matkaa.

"Tuskinpa sinun kannattaa puhua noin sairaalloisella tavalla", sanoi Bonnithorne, ja äänessä kaikui katkera suuttumus. "Sinä asetut katsomaan asioita väärältä näkökannalta. Sinä et rakasta sitä pikku olentoa."

Hugh Ritsonin otsa rypistyi ja hän sanoi: "Jos minä olen yhden tyhmän työn kautta ajanut elämäni karille, eipä sillä väliä. En ole korkealta kaatunut. Minä olen onnettomuuteen tuomittu mies."

"Anteeks', herraseni! Minä luulin, että sinä vielä olit kovin nuori", sanoi herra Bonnithorne.

"Mitä minä olen isäni talossa? Hän ei vähimmässäkään määrässä näytä tahtovan auttaa minua riippumattomaan asemaan elämässä."

"Tässähän ovat maat. Sinun isäsi täytyy olla rikas mies."

"Ja minä olen toinen poika."

"Entäs sitten?"

Hugh Ritson kohotti äkkiä katseensa.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Sinä sanot olevasi toinen poika."

"Ja mitä sitten?"

"Eivätkö asiasi olisi niin pahasti, jos sinä et olisi toinen poika."

"Totuuden nimessä, puhukaamme selvään. Minun veljeni Paul on elossa."

Herra Bonnithorne nyökkäsi päällään pari kolme kertaa ja virkahti kylmästi: "Tiedätkö sinä, että veljesi ajattelee mennä naimisiin Gretan kanssa?"

"Olen kuullut siitä."

Taas punastuivat Hugh Ritsonin kasvot. Hänen matala äänensä värisi.

"Enkö minä ole koskaan kertonut sinulle Gretan isän omituisesta jälkisäädöksestä?"

"Et koskaan."

"Minun onneton ystäväni Robert Lowther jätti poikaansa koskevan jälkisäädöksen ja tämä poika oli Gretan velipuoli."

"Äpäräpoika?"

"Ei aivan. Lowther otti vaimokseen pojan äidin", sanoi Bonnithorne.

"Otti hänet vaimokseen? No, silloinhan poika oli isänsä perijä?"

"Ei."

Hugh Ritson näytti hämmästyneeltä.

"Tyttö oli katolinen, Lowther protestantti. Katolinen pappi vihki heidät Irlannissa. Se ei ollut pätevä avioliitto Englannin lain mukaan."

Hugh hymyili julmasti.

"Ja Lowther peruutti tuon avioliiton?"

"Hän oli rakastunut", alkoi herra Bonnithorne.

"Tällä kertaa perijättäreen?" sitä seurasi ilkeä nauru.

Herra Bonnithorne nyökkäsi. "Gretan äitiin. Niinpä hän --"

"Hylkäsi ensimmäisen vaimonsa", keskeytti Hugh Ritson taas.

Herra Bonnithorne pudisti päätään viattomin ilmein.

"Vaimonsa? No, hän jätti hänet."

"Sinä puhuit pojasta. Oliko heillä poika?"

"Oli", sanoi herra Bonnithorne, "ja kun nainen ja lapsi... katosivat --"

"Juuri niin", sanoi Hugh Ritson ja hymyili. "Mitä Lowther silloin teki?"

"Meni uusiin naimisiin ja sai tyttären -- Gretan."

"Mutta entäs se jälkisäädös?"

"Omantunnon puhdistamiseksi", sanoi Bonnithorne ja irvisti ikeniänsä.

Hugh Ritson naurahti kevyesti.

"Siis jonkunlaista hullun veroa, jota rahaministeri kantaa nimellä: 'Tilapäisiä tuloja'."

"Juuri niin -- Lowther ei vain ole niitä sinne lähettänyt."

"Kaikissa tapauksissa hän on menetellyt kuin suuri roisto", sanoi Hugh Ritson.

"Totta, ja hän tunsi katumusta. Toisen naimisensa jälkeen hän pani ihmiset etsimään vaimoansa ja lastansa. Mutta koskaan ei heitä löydetty. Hänen viimeisiä päiviänsä varjostivat hänen nuoruutensa hairahdukset. Minä uskon, että hän kuoli murtunein sydämin. Testamentissaan -- minä kirjoitin sen hänelle -- hän jätti summan pojalleen ensimmäisestä aviosta, jos tämä poika joskus löydettäisiin."

Hugh Ritson nauroi pilkallisesti.

"Minusta hän oli hullu. Roistot ovat tavallisesti myöskin hulluja."

"Tavallisesti; olen usein pannut sen merkille", sanoi herra Bonnithorne.

"Mitä iloa voisi jollekulle ihmiselle tuottaa mennä etsimään jonkun hullun ja hylätyn vaimon poikaa?"

"Hullu", vastasi herra Bonnithorne, "oli kyllin järjetön tehdäkseen sellaisen säädöksen, että ellei poikaa löydettäisi, ennenkuin Greta tulee täysikäiseksi, jälkisäädöksen summa olisi kaksinkertaisena maksettava poikain orpokodille."

Tämä huomautus sai Hugh Ritsonin kunnioittamaan kuolleen miehen järjen terävyyttä.

"Senvuoksi on siis perheelle hyödyllistä jälkisäädöksen määräyksen mukaan koettaa löytää Gretan velipuoli", hän sanoi sovittaen heti paikalla yhteen kaikki tämän asian yhteydessä olevat seikat.

"Jos hän on elossa; ellei, niin ainakin on saatava varmuus hänen kuolemastaan."

Taas kulkivat miehet jonkun matkaa ja saapuivat paikalle, josta kääntyi käytävä puiden välistä pilkottavaan taloon vuoren juurella. Nuorempi mies kääntyi varmoin askelin käymään sitä.

"Mutta minä en voi käsittää, mitä kaikki tämä minua hyödyttää. Kun minä sanoin, että minä olen toinen poika, sinä --"

"Minulla tuskin on ollut vähintäkään apua etsinnässäni", virkkoi herra Bonnithorne. Taas hetken asteltuansa: "Olen löytänyt vain medaljongissa olevan valokuvan ensimmäisestä vaimosta", herra Bonnithorne alkoi kaivaa povitaskuansa.

"Minun veljeni Paul elää. Mitä mahdollisuutta --"

"Tässä se on", sanoi herra Bonnithorne näyttäen pientä valokuvaa.