Part 19

Paul hymyili surullisesti ja pudisti uudestaan päätänsä. "Sinä et tiedä kaikkea", hän kertasi ja suuteli häntä hellästi. "Mitä, jos kuluu päivä päivän perästä eikä mikään selvitä tätä salaisuutta?"

"Älä sitä pelkää. Tässä on johtamassa taivaan sormi", lohdutti Greta.

"Sano mieluummin: kohtalon raskas käsi. Ja miten vähäisiä me olemmekaan tämän säälimättömän voiman meitä lähestyessä!"

"Jumala näkee kaiken", sanoi Greta. "Hän on johtanut minut tänne ja Hän kyllä johtaa minut täältä pois."

"Entäs, jos minä toin sinut tänne päiväksi, ja sinä saisitkin jäädä vuosiksi, koko elämäksesi?"

"Ajattele silloin, että Jumala itse on ottanut pois sinun vaimosi."

Paulin kasvot, joilla oli ollut nöyrä ilme, vääntyivät hirveästä tuskasta. "Oi, se on kauheata! Ja tämän luostarin piti olla sinun häähuoneesi!"

"Vaiti, rakkaani! Täällä on rauha. Hyvästi, armahin Paul. Ole rohkea, rakas mieheni."

"Rohkea? Kuoleman edessä miehen _tulee_ olla rohkea. Mutta jouduttuaan tällaiseen onnettomuuteen kuka mies voi olla rohkea?"

"Jumala ottaa sen pois."

"Jumala vain suurentaa sitä! Mutta minä pelkään saada totuutta ilmi. Tulevaisuus ei voi olla minulle kauheampi kuin menneisyys."

"Älä antaudu epätoivoon, rakkahin Paul. Sinähän tiedät, miten raskaalla mielellä menee nukkumaan myrsky-yönä, kun puhurit ulvovat ja hakkaavat puiden oksia toisiansa vasten, mutta miten suloista on seuraavansa aamuna herätä, kun luonto on tyyntynyt, päivä paistaa ja ilma on linnunlaulua täynnä. Huomenna valhe on vääräksi näytetty, ja sinä tulet noutamaan minua pois."

"Niin", vastasi Paul, "muuten minä vietän elämäni kuin maailman murjoma hylkiö."

"Ei, ei, ei! Hyvästi, rakkahin", lohduttajan ääni petti ja hän painoi päänsä lemmittynsä rinnoille.

Kuoro sisällä lauloi riemukasta aamuvirttä. Paul nosti pois rautasalvan, joka sulki oven ja avasi sen. Kadun toisella puolella oli harmaa seinä suurten lehdettömien puiden takana, välillä ja yläpuolella lepäsi pyhäinen rauha. Kaukaisena kaikuna kuului tänne viestii heränneestä ihmisten hälinästä. Nouseva päivä oli punannut itäisen taivaan, ja luostarin tornit näyttivät synkiltä vasten sarastavaa valoa.

"Voi olla, ettei tässä vanhassa kaupungissa koskaan aurinko nouse, vaan että se herättää kulkijan joka päivä vain uuteen onnettomuuteen", sanoi Paul. "Tämä isku kuitenkin on kaikista raskain. Hyvästi, lemmikkini."

"Hyvästi, rakas mieheni."

"Tuo vanha tehdas on nähnyt monen sortuneen elämän jäännösten kulkevan ohitsensa, mutta mikään hautajaissaatto, joka on hiljalleen matkannut noiden puiden varjossa, ei ole ollut surullisempi kuin tämä ero. Hyvästi, rakkahin vaimoni, hyvästi."

"Hyvästi, Paul."

Paul löi rintaansa ja läähätti kuuluvasti. "Minun täytyy mennä. Asiaa ei saa ensin ajatella ja jättää sitten toteuttamatta."

"Hyvästi, Paul." Greta kätki kasvonsa Paulin povelle peittääksensä ne hänen silmiltänsä.

"Sanotaan, että menetetyn rakkaan ystävän muisto on suloinen kuin taivaan autuus. Toteutukoon se meissä!"

"Vaiti, Paul. Sinä palaat pian takaisin noutamaan minua täältä pois", sanoi Greta painautuen lujemmin hänen rintaansa.

"Ellen, ellen", hänen kuuma hengityksensä poltti Gretan painunutta päätä -- "ellen tulisi, niin -- koska maailma meille molemmille on kuollut ilman toistemme rakkautta -- jää tänne -- tähän luostariin -- ainiaaksi. Hyvästi! Hyvästi!"

Hän päästi irti Gretan kädet. Hän painoi polttavat huulensa hänen kylmälle otsallensa. Gretankin oli vallannut pelko, joka mursi hänen urhean sydämensä. Tuntui kuin hän olisi häipynyt mieheltänsä sumupilveen.

"Hyvästi, hyvästi!"

Hetken hiljaisuus, murtuva katse, tukahduttava Nyyhkytys, viimeinen kädenpuristus, ja ovi sulkeutui haulin jälkeen. Greta oli yksin tyhjässä käytävässä. Hänen huulensa olivat kylmät, silmänsä suljetut. Rusohohtoinen päivä sulki luostarin syliinsä, ja puhdas, soinnukas, täyteläinen kuoro tervehti sitä viestinä ikuisen kauneuden, rakkauden ja onnen mailta.

X LUKU.

Hetkisen harmitti Hugh Ritsonia, että Paul oli tällä tavalla kokonaan tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa. "No, ei sillä väliä", hän sanoi, "kysymys on vain muutamasta päivästä eikä muusta. Minun täytyy kuitenkin saada tahtoni toteutetuksi."

Drayton ei koettanutkaan salata mielihyväänsä, kun ovi sulkeutui ja vaunut vierivät pois. "Minä en ole pahoillani, että se lurjus on tiessään ja täällä on selvät reitit."

"Kun ne nyt menivät, on teillä vain vaarallisempi tehtävä, ystäväni", sanoi Hugh Ritson järkähtämättömän levollisesti.

Drayton katsahti häneen puoliksi peläten, puoliksi epäillen. "Te ette kai ole antanut poikaa kuitenkaan, ilmi? Ette kai liene sanonut hänelle, että minä olen täällä?"

"Älkää olko hullu! Menkää toimittamaan minulle; vuode, minun täytyy jäädä tänne yöksi. Teidän tulee olla varuillanne, jos aiotte menetellä viisaasti. Poliisi tulee aamulla tänne, siitä panen pääni pantiksi."

"Tänne? Aamulla? Ei!"

"Kun he kysyivät hänen osoitettansa, hän ilmoitti tämän talon. Ne eivät unohda. Sellaiset miehet eivät milloinkaan unohda."

"Sen takaan, etteivät sitä tee."

"Heillä on mielessä muitakin asioita kuin osoitteita. Ajatelkaa, jos niillä olisi jokin järkevä syy muistella myöskin tämän teidän talonne isäntää."

"Mitä turhia! Ette kai tahtone asettaa minua talon vanhan vaimon asemaan?"

"Siitä ei pelkoa. Itse tiedätte parhaiten. Pitäkää huoli itsestänne, herra Drayton."

Drayton napitti takkinsa niin hyvin kuin revenneeltä liepeeltä saattoi. "Sitä minä juuri aion. Minua ei niin helposti kaapata. Aika on kallista ja sitä on käytettävä hyväkseen."

"Mihin te aiotte?"

"Sama se sille, sanon minä."

"Jättäkää, tämä talo ja kahdessakymmenessä neljässä tunnissa olette kiinni."

"Jos jään tänne, olen pinteessä kahdessatoista. Kun minä käytän joka hetken viisaasti, minä en ole täällä saatavilla."

Draytonin käsi oli oven rivassa. Hugh Ritson heitti sen pois. "Sellainen idiootti kuin te joutaa kyllä joutuakin kiikkiin. Sellaiset miehet _pitäisi_ toimittaa pois tieltä."

Drayton kohotti nyrkkinsä. "Saatana, mutta minä toimitan _teidät_, jos -- jos --"

Hugh Ritson ei hievahtanut paikaltaan. "Mitä, jos minä neuvoisin, miten voitte välttää joutumasta vastuuseen tämän yön työstä?"

Draytonin käsi vaipui alas. "Minulla ei ole mitään sitä vastaan", hän murisi. "Miten?"

"Panemalla toisen miehen teidän sijallenne."

Draytonin silmät revähtivät ihastuksesta selälleen.

"Mihinkäs minä joudun?" hän kysyi.

"Te", sanoi Hugh Ritson ja tuskin huomattava hymy karehti hänen huulillansa, "te asetutte _hänen_ saappaihinsa."

Suonenvedontapainen hymy väänsi Draytonin kasvoja. Hän näpelöitsi revittyä takkia levottomin sormin. Hänen silmänsä kääntyivät oveen. Seurasi hetken äänettömyys.

"Hänkö?" hän kysyi kulmiansa kohottaen.

Hugh Ritson nyökkäsi keveästi. Drayton seisoi suu auki.

Vanha rouva Drayton lönkytti ympäri kapakkahuonetta valmistautuen menemään levolle.

"Minä sanon teille hyvää yötä, herra. Paul, johda sinä herra huoneeseensa."

"Hyvää yötä, rouva Drayton."

Kapakan emäntä lynkytti tiehensä. Mutta portaan puolivälistä hänen ruikuttava äänensä kuului uudestaan. "Se nuori onneton raukka -- minä sanon teille, että hän itkee silmät päästänsä."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Drayton.

"Tuoda hänet tänne."

"Kuinka se käy? Hän on mennyt Lontooseen, vai mitä? Se on liian suuri heinäpieles, että siitä voisi löytää neulan, vai mitä arvelette?"

"Lontoo ei ole heinäpieles, herra Drayton, vaan mehiläispesä, jonka jokaisessa kennossa on asukas. Kun he menevät ulos St. Pancraksen asemalta, heidän täytyy vuokrata ajuri tai olla se tekemättä. Jos he ottavat sen, merkitään vahtituvalla numero muistiin. Sillä numerolla voidaan ajuri löytää. Hän tietää, mihin hän heidät kyyditsi. Jos minun veljeni jätti vaimonsa toiseen paikkaan ja meni itse toiseen, tietää ajuri senkin. Jos he eivät ota ajuria, ja kun yö on myöhäinen, heidän täytyy jäädä asumaan likelle asemaa. Näin on siis tässä mehiläispesässä heidän erikoinen kennonsa tarkalleen tiedossamme. Se tällä hetkellä riittääkin. Ketä nukkuu tässä talossa -- lukuunottamatta tyttöä ja teitä itseänne?"

"Ei ketään muita kuin juoksupoika."

"Missä hän nyt on -- vuoteessa?"

"Neljä tuntia sitten."

"Missä hän nukkuu?"

"Ylhäällä ullakolla."

"Älkää antako tämän pojan nähdä teitä. Millä puolella taloa teidän ullakkokoppinne on?"

"Ihan tässä päässä."

"Onko ullakolla koppia myöskin toisessa päässä?"

"On, hirvittävän kehno."

"Se ei haittaa. Ottakaa patjanne ja maatkaa siellä koko huominen päivä näyttäytymättä. Syökää, mutta väkijuomia ei, muistakaa se. Minä tulen teidän luoksenne, kun kaikki on selvänä. Ja nyt näyttäkää minulle huoneenne."

Valmistettuaan hieman yötä varten nämä kaksi miestä menivät yläkertaan kädessään ainoa valo, mikä vielä paloi.

"Antakaa minulle kynttilä. Teidän on parasta mennä ullakollenne pimeässä. Tässä, pankaa tämä avain tytön oveen ja vääntäkää lukko auki. Hän on kyllin ääneti nyt. Vait! -- Ei, se oli vain tuuli. Hyvää yötä ja muistakaa, mitä minä olen sanonut: älkää antako sen pojan nähdä teitä, ja -- kuulkaa -- ei tippaakaan likööriä!"

XI LUKU.

Päivä ei vielä sarastanut ja kaikki talossa oli vaipunut hiljaisuuteen, kun Mercy Fisher äänettömästi avasi huoneensa oven ja hiipi salaa alakertaan. Siellä oli hyvin pimeä eikä hänellä ollut kynttilää. Ilman täytti voimakas väljähtyneen tupakan tuoksu. Toisessa kädessään hän kantoi pientä nyyttiä ja toisella seinää hapuillen tunnusteli tietä, kunnes saapui ulko-ovelle. Raskas säppi piti sitä kiinni, ja vapisevin sormin hän päästi sen aspista irti. Kun hän sai tiukan säpin työntäistyksi; auki, luiskahti se hänen kädestään ja pudota rojahti ovilautaan. Tytön sydän syöksähti kurkkuun. Hän oli ensin kauhusta kokoon luhistua, mutta sitten hän avasi oven ja lensi pimeään yöhön jättäen oven jälkeensä sepposen selälleen.

Myöhempinä elonsa päivinä hän ei voinut selittää, mikä häntä sinä hetkenä johti. Hänellä ei ollut mitään määrää eikä tarkoitusta. Tuli vain päästä särkynyttä sydäntänsä pakoon. Tuli vain saada nukahtaa nurmen alle ja voida vapautua tästä hirveästä sydämen kivusta. Sokeassa tuskassansa hän oli matkalla elämän merkilliseen kurimoon -- Lontooseen. Hän riensi tietä kertaakaan katsomatta taaksensa. Lehdettömät puut huokailivat yötuulessa, niiden suuret haarat uhkaavina huojuivat hänen päänsä päällä. Pensaat muodostivat kummallisia varjoja hänen edessään ja sivuillansa. Hänen jäsenensä vapisivat ja hampaansa kalisivat, mutta hän riensi yhä. Päätä alkoi pakottaa. Hän tunsi tukehtuvansa. Maailma oli hänelle niin raaka. Jospa hän voisi paeta sitä ja unohtaa -- voisi unohtaa!

Päivä alkoi sarastaa. Taivaan synkkään sineen hänen vasemmalla puolellansa ilmestyi vaaleita juovia. Kaikki hänen edessään näytti pohjattoman harmaalta. Kostea, pureva tuuli löi vasten kasvoja. Soinen lakeus hänen sivullansa uinui usvien peitossa. Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi hänen askeltensa narske jäisellä tiellä. Ei ainoatakaan lintua tyhjässä ilmassa. Ei pilvenhattaraa kirkkaalla taivaalla. Kaikki oli niin masentavaa -- ei ollut yö eikä päivä.

Tämän autiuden keskellä, josta kaikki elämä näytti kokonaan kuolleen, riensi murtunut tyttörukka nyytti kädessä, saali hartioilla ja punaiset silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin.

Tuuli huokaili ja valitti kuin joku rauhaton henki. Silloin tällöin joku viime vuoden kuollut lehti irtautui rapisten ja keinui tuulen mukana joskus hipaisten häntä ohikulkiessaan. Raastettu, kuten sydän hänen rinnassaan, oli luonto hänen ympärillään.

Vähitellen harmaa taivas vaaleni. Itäinen taivas punertui ja raikas tuuli näytti puhdistavan ilman sumuista. Silloin hän alkoi juosta. Hänen takanansa olivat kaikki hänen kauniit unelmansa ja ne olivat nyt kuolleet. Takana oli rakkaus, joka oli sulostuttanut hänen elämäänsä ja sekin oli kuollut. Ihanasta unesta hän oli herännyt ja tunsi sydämensä tyhjäksi ja jäätyneeksi.

Juostessaan harmaata tietä, taivaan kuvun tyhjänä kaareutuessa hänen päänsä päällä ja tuulen levottomasti tohistessa, hylätty tyttö nyyhkytti kyynelettömässä tuskassansa kuin pieni lapsi äitiänsä, joka on haudattu nurmen alle -- kunnes hän lopulta väsyneenä ja sairaana vaipuu unen helmoihin unohtaen kärsimänsä vahingon.

Hän saapui muutaman tehdaspiipun juurelle. Siitä tuprusi sankka savu, joka häipyi savunnäköiseen ilmapiiriin. Hän aikoi pysähtyä sen suojaan lepäämään, mutta kuuli askeleita sen takaa ja lensi säikähtäneenä pakoon kuin pahanteosta tavattuna.

Pois, pois, vaikk'ei hän tiennyt, minne. Eteenpäin, eteenpäin, tietämättä miksi.

Päivä oli nyt voittanut yön. Kuta kirkkaampia oli aamu, sitä synkeämpi oli hänen sydämensä. Tukka oli päässyt puoliksi hajalle ja sumu oli tarttunut siihen, jäädyttäen sen paksuiksi suortuviksi, mutta siitä hän ei välittänyt, vaan astui edelleen nousevan auringon luodessa kultaisia säteitänsä maailmaan.

Oi, kun saisi haudata itsensä iäksi, iäksi -- mutta ei vielä kuolisi, ei, ei, ei kuolisi!

Muutamassa teitten risteyksessä oli osoitepylväs, josta hän luki: "Kilburniin". Sen vierellä kasvoi metsää, ja auringon säteet leikkivät pensaissa punaten kuolleita lehtiä, jotka vielä riippuivat tammen oksissa. Hänen oli nyt lämmin, mutta voi, kuinka väsytti! Hän pistäysi piiloon rautatammipensaan suojaan, joka kasvoi aivan tien reunalla ja lyyhistyi maahan varisseille lehdille. Hän uinahti uneen, mutta heräsi säikähtäen. Kaikki oli aivan hiljaa. Väsymys voitti kuitenkin pelon ja pohjattoman tuskan ja hän nukkui.

Uni, joka tekee kuninkaita ja kuningattaria meistä kaikista -- suloinen uni teki tästäkin hylätystä tytöstä kuningattaren, rakkauden kuningattaren, ja hän uneksi kodistaan, joka oli kaukana vuoristossa.

Mercy nukkui yhä, kun kuorma-ajurin vaunut kulkivat jyristen tietä ohi. Ajaja, kirkassilmäinen mies, aamun raikkaus kasvoillaan, istui edessä ja vihelteli. Hänen hevosensa pysähtyi ja se herätti hänen huomiotansa. Tämä tapahtui juuri rautatammipensaan luona, ja hän huomasi Mercyn sen takana.

Tytön kasvot olivat kuluneet ja kalpeat, päähine valunut taakse. Hänen päänsä nojasi puun runkoon, toinen käsi lepäsi rinnalla ja toinen oli hervahtanut sivulle kuolleille lehdille, johon oli pudonnut hänen hervottomista sormistaan hänen punaiseen nenäliinaan kääritty nyyttinsä -- ja koko kuvaa valaisi säteilevä aamuaurinko.

Ajaja hyppäsi maahan. Samana hetkenä Mercy heräsi pelästynein ilmein. Hän nousi seisoalleen ja tahtoi juosta tiehensä.

"Nuorena joutunut maailmaa kiertämään, vai mitä, neiti?" sanoi ajaja. Hänen äänensä oli ystävällisempi kuin hänen sanansa.

"Antakaa minun mennä, pyydän", sanoi Mercy ja koetti päästä ohi.

"Tietysti, tietysti, jos tahrotte."

Mercy kiitti häntä silmät maahan luotuina. Hän oli jo tiellä.

"Koska olette samalle päin matkalla kuin minäkin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että nousette rattaille."

"Ei, kiitos. Minulla ei ole -- minulla ei ole rahaa. Minun täytyy kävellä."

"Orottakaa, kunnes tulen karhuamaan, eikös niin, neiti? Tulkaa, kiivetkää ylös vain."

"Annattekos minun mennä alas, koska haluan?"

"Tietysti saatte. Miks'en. Ylös nyt vain. Siinä on mukava paikka istua säkillä, se on ihan kuin sitä varten. Niissä on kaikissa omenia. Onko hyvä? Jahah. Lähretään siis."

Kärrit olivat puolillaan säkkejä, ja Mercy hiipi perimmäiseen nurkkaan.

"Minä en oo mikään omenatarhuri. Minä oon vain välittäjä, niin, se min' oon. Minä kierrän maaseurull' ostamass' omenia ja sitten minä tuon ne Covent-puistoon myötäviks'. Sinne minä oon nytkin matkalla, kuten näkyy, ja täytyy olla siellä, ennenkuin liike-elämä alkaa."

Mercy kuunteli, mutta ei puhunut mitään.

"Te tunnette Covent-puiston -- ei kaukana Leicesteristä ja Heinätorista?"

Mercy pudisti päätänsä.

"Mitä? Ettekö koskaan ole ollut siellä -- ei lähelläkään?"

Mercy pudisti uudestaan päätänsä ja painoi katseensa alas.

Ajaja vilkaisi häneen salaa. "Hänelle on tainnut käyrä huonnosti", hän ajatteli ja oli hetkisen hiljaa. Sitten hän katsoi häneen toisen kerran kulmiensa alta.

"Minä näen, että neitill' on kipeät silmät."

"Ne ovat kipeät ja joskus on vaikea nähdä", vastasi Mercy.

"Te näytätte samanlaiselt' kuin eräs minun ystäväni -- silmänne ovat samanlaiset, tarkoitan -- hänenkin olivat punaiset ja turvonneet ja niin pois. Se oli Tom Crow, minun liiketoverini, oikeastaan. Tom vilustui yhtenä yönä, kun me olimme omenoita keräämässä Roger Tichbornen tilalla. Kylmä iski suoraan Tomin silmiin, ja on ihme, jos hän ei ol' sokea kuin pukki."

Mercyn huulet vapisivat. Ajaja lopetti lavertelunsa ajatellen, että oli mennyt liian pitkälle ja sitten hieman epäjohdonmukaisesti koettaen erehdystään korjata alkoi kurittaa hevostansa.

"Hei, sinä vanha, tyhmä kuhnus, sinä matava täi!"

Hevonen lähti juosta lönkyttämään. He kulkivat pienen kylän kautta, ja Mercy luki nimen "Synnytyslaitos" muutaman talon nurkasta.

"Oletteko te matkalla Lontooseen?" kysyi Mercy nöyrästi. "Onko Coventin puisto -- Lontoossa?"

"Häh?" Ajaja leväytti hämmästyksestä silmänsä selko selälleen.

Mercy vapisi ja painoi päänsä alas. He koluuttivat jonkun aikaa aivan äänettöminä ja sitten ajaja, joka oli luonut salaisia silmäyksiä Mercyyn, kiinnitti ohjaksia ja sanoi: "Minä puhuin järettömiä sanoessani, että Tom Crow oli sokea kuin pukki. Eihän pukki ole sokea, ja vain katupojat käyttävät sellaista kieltä. Mutta sitäpä minä oon oppinutkin torilla myöskennellessäni. Sitäpaitsi Tom riiteli rouvansa kanssa ja ehkä se oli hänen silmilleen pahempi kuin kylmä."

("Juokse sinä vanha kaakki sinä vanha linkku!")

"Kattokaas, Tomin eukko karkasi ja jätti hänet. Hän oli yhtä nuori kuin tekin ja saattoipa olla yhtä sievä katsellakin, mutta pahanilkinen kuin hurja. Ja se mursi Tomin syrämen, kuten sanotaan. Niinpä Tom jätti kaupanteon. Hän jätti omenanostolla-kulun, sillä se vaatii miestä. Nyt hän on laittanut potakkakeittiön ja kun hän on niin sokea kuin on, hänen poikansa pitää siitä huolta. Siihen kaikkeen on vaimo yksin syyllinen. 'Jim Groundsell' -- hän sanoo minulle -- se on minun nimeni -- 'Jim', hän sanoo, 'älä siro syräntäs' kehenkään, niin säilytät silmäs ja pysyt kauppiaana'."

("No, sinä vanha kuhnus! Juokse äläkä muuta!")

"Mutta minä menin ja tein kuten hänkin. Ja nyt minun vaimoni on raajarikko eikä ole päässyt vuoteesta -- jouluna tulee kaksitoista kuukautta -- ja hänellä on ikävä maata aivan yksin ja siinä hän oppii kiukuttelemaan ja --"

("Juokse sinä vanha luukasa!")

Seurasi pitkä äänettömyys. Vihreät pellot jäivät heidän taaksensa ja he joutuivat pitemmille kaduille, kuin Mercy oli koskaan nähnyt. Vaikka aurinko paistoi täydellä terällä, lyhdyt paloivat vielä käytävien; vierillä. He sivuuttivat muutaman kirkon, ja Mercy näki tornikellosta, että se oli kohta kahdeksan. He ajoivat kiireesti Camden kaupungin läpi pyhän Gileksen kautta Long Acren kadulle.

Kadut olivat ahdinkoon asti täynnä. Ihmisvirta kulki edestakaisin. Ajurien rattaat ja raitiovaunut jyrisivät edestakaisin. Kuta pitemmälle he ehtivät, sitä tiheämmäksi väkijoukko kävi ja sitä suuremmaksi melu. Mercy istui nurkassaan melkein sekaisin. Outo kaupunki peloitti häntä. Hetkeksi se karkoitti surun hänen mielestänsä.

Kun he saapuivat Coventin puistoon, hyppäsi Jim, ajaja, reippaasti alas, tervehti muutamia ahavoituneita, miehiä, joilla oli samanlaiset vaunut kuin hänelläkin ja huudahteli toisille hauskoja sukkeluuksia. Hämmästyneestä tytöstä tämä oli kuin hän olisi joutunut Baabeliin -- nauru, kiroukset, huudot, koirien haukunta, kinastelut, kaikki ihan pyörrytti häntä.

Hänen päätänsä kivisti. Hän oli laskeutunut alas tietämättä, mitä nyt tehdä. Mihin hänen oli mentävä? Tässä Lontoon kuohuvassa hälyssä, joka hänet teki yksinäisemmäksi ja herätti suurempaa kauhua kuin synkinkään erämaa, hän kyseli lakkaamatta, mitä hän on ja mihin hän joutuu.

Hän seisoi hetken käytävällä punainen nyytti kädessänsä, ympärillään tämä kauhistava ja kuohuva elämän pauhu. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja ihmisten katseet, äänet ja melu häipyivät kuin kaukaiseen etäisyyteen.

Seuraavana hetkenä hän tunsi, että hänet nostettiin takaisin vaunuun, mutta sitten hän ei tajunnut muuta.

XII LUKU.

Kaksi päivää myöhemmin Hugh Ritson astui pyhän Margaretan luostarin kirkkoon. Oli iltapalvelus ja väkeä oli keskilaiva tungokseen täynnä kuorista portaille asti. Sivukuorit, joissa ei ollut istuimia, olivat vain puolillaan ja käytävät olivat tyhjät, sillä ainoastaan siellä täällä joku yksinäinen mies nojasi suuriin pylväihin, jotka muodostivat synkän pylväskäytävän.

Jumalanpalvelus oli jo alkanut. Hugh Ritson kulki äänettömin askelin kuoriin päin, kunnes hän tuli lähemmä keskiosaa, jossa ihmiset olivat ahtautuneet toisiinsa kiinni. Siellä hän pysähtyi muutaman pylvään vierelle ja katseli tarkasti niitä, jotka olivat kuorissa.

Hän saattoi hyvin kuulla saarnaajan äänen, mutta hän tuskin kuunteli sanoja. Hänen silmänsä kiersivät ympäri kirkkoa, kunnes ne pysähtyivät muutamaan kuorin eteläisen reunan paikkaan, johon joukko nunnia alaspainunein katsein oli asettunut. Yksi niistä oli peittänyt kasvonsa hunnullansa, rukousnauha oli hänen rinnallansa ja hän nypelöitsi sitä hermostunein sormin. Hänen vieressään olivat toiset kasvot, jotka kiinnittivät Hugh Ritsonin huomiota. Ne olivat Gretaa omaa kauneuttaan säteilevät kasvot. Niiden ilme oli hellä ja vakava, ja tunteitten lämpö oli kohottanut silmiin kostean kiillon.

Hughin silmät eivät siirtyneet hetkistä kauemmaksi näistä kahdesta. Velttona hän kuunteli niitä sanoja, joita näille ihmisille lausuttiin ja jotka tekivät heidät mykiksi. Saarnaaja oli hoikka, nuori mies, laihtunut ja kalpea, mutta silmät olivat säteilevät ja ääni soinnukas ja hyväilevä. Mutta itse saarna oli kiihkeän intohimoinen ja suvaitsematon, sisältäen enemmän lakia kuin evankeliumia, kuten aina munkki Jeromen hehkuvat saarnat.

"Moni luulee tiensä oikeaksi, mutta se johtaa kuolemaan." Tämä teksti kerrattiin ainakin kaksikymmentä kertaa. Ihmiset puhuvat omantunnon oikeudesta, aivan kuin omatunto olisi Jumalan laki. He lörpöttelevät suvaitsevaisuudesta, aivan kuin harhaoppia tulisi suvaita, jos joku on siihen langennut. Omatunto! Se on olosuhteitten orja. Suvaitsevaisuus! Se on helvetin portin tunnussana.

Hugh Ritson kuunteli välinpitämättömänä tuijotellen vuoroin nunnaan, jonka pää oli painunut vuoroin hänen rinnallaan olevaan kukoistavaan olentoon, jonka pää oli pystyssä. Vihdoin yksi sana sai koko hänen sielunsa väräjämään. Miehet, naiset, koko mykkä ihmisjoukko, pylväät, kuorit, akkunat pyhäinkuvineen, alttarilla palavat kynttilät, ihana alttaritaulu, kalpeat kasvot palavine silmineen saarnastuolissa -- kaikki hävisi häneltä sinä hetkenä.

"Ihmiset luulevat", jatkoi puhuja, "että mikä on oikein ajatusten valtakunnassa, ei voi olla väärin elämän maailmassa. Tehdään liittoja perkeleen kanssa ja alistetaan ne oman orjuutetun mielen hyväksyttäviksi. Ei ole niin pimeää tietä, jota ei kuljeta, jos se vain näyttää valon tieltä, ei niin väärää suuntaa, kunhan se tuntuu oikealta. Varokoon kukin sitä valhetta, jonka on lausunut omalle sydämelleen. Se johtaa kuolemaan."

Silmät jäykkinä tuijotellen ja verettömin kasvoin Hugh Ritson astui askelen taaksepäin ja nojasi vapisevalla kädellään pylvääseen, jota vasten äsken oli välinpitämättömänä seissyt. Hänen askelensa ääni oli vihlovana kaikunut yli äänettömän kirkon, ja moni kaula kurkottui häntä kohden. Hänen mielenliikutuksensa oli sinä hetkenä hävinnyt. Kevyt hymy hänen kovilla huulillansa ilmaisi, että enkelin ääni hänen sielussansa taaskin oli voitettu.