Part 18

Paul oli raivoissaan. Hänen otsansa painui syviin ryppyihin, hänen läähättävä hengityksensä löi Hughin kasvoihin.

"Taivaan rakkauden nimessä, pois tieltä!"

Samana hetkenä hänen voimakas nyrkkinsä putosi sellaisella raivolla, että Hugh Ritson kellahti maahan.

Samassa kohotti Paul jalkansa astuaksensa hänen rinnalleen, mutta horjahti kauhusta takaisin aivan kuin tuntoihinsa tullen, kasvot olivat kalmankalpeat ja silmät punaiset kuin veri. Seurasi äänettömyys, ja Paul läähätti kauhusta.

"Nouse ylös! Nouse ylös! Hugh, Hugh, nouse ylös!"

Hän hyökkäsi ovelle ja heitti sen auki.

"Tulkaa tänne, tulkaa tänne; tulisiko joku tänne?" hän huusi.

Kapakan emäntä oli aivan lähellä. Hän oli seisonut, kuunnellut ja vavissut oven takana.

Seuraavana hetkenä Greta riensi portaita alas ja asettui Paulin rinnalle.

Paul nojasi seinään kasvot käsiin painuneina.

"Viekää hänet pois", hän ähkyi, "ennenkuin kiroan sen päivän, jolloin hänet ensi kerran näin."

Hugh Ritson nousi seisoalleen.

"Paul, mitä on tapahtunut?" huusi Greta.

"Viekää hänet pois."

Ja yhä Paul peitti kasvonsa päästäkseen näkemästä, mitä oli tehnyt ja mitä oli aikonut tehdä.

"Hugh, mitä se on?"

Hugh Ritson astui ovelle.

"Kysy _mieheltäsi_", hän sanoi hammasta purren ja jäädyttävän kylmästi. "Ja muista tämä yö. Sinä et milloinkaan unohda sitä."

Sitten hän hoiperteli ulos huoneesta.

VII LUKU.

Hugh Ritson astui kapakan toisella puolen olevaan huoneeseen. Oven ripa ei kääntynyt, vaikka hän koetti sitä vääntää. Drayton piti sitä sisäpuolelta ja painaen päänsä avaimen reikään hän koetti kuunnella.

"Kuka se on?" hän kuiskasi, kun Hugh Ritson väänsi lukon auki ja työnsi ovea.

"Päästäkää minut sisään", sanoi Hugh jurosti.

"Epäileekö hän?" kuiskasi Drayton, kun ovi jälleen sulkeutui. "Seurasiko hän minua? Mitä aiotte pojalle tehdä? Saatana, minä näytän hänelle!"

Ja Drayton hapuili tyhjässä huoneessa, kopeloi sammunutta liettä ja sai käteensä hiilihangon.

"Hullu!" sanoi Hugh hiljaisella äänellä. "Pankaa se pois."

"Eikö hän ole seurannut minua? Luuletteko, että ne ottavat minut kiinni? Antaa hänen tulla tänne, niin näkee."

Drayton käveli pimeässä, ja lattia kolisi hänen raskaitten saappaittensa alla.

"Liikkukaa hiljemmin, te heittiö", kuiskasi Hugh äreästi. "Hän ei tiedä mitään teistä, hän ei ikinä ole kuullut teistä sanaakaan. Olkaa hiljaa. Kuuletteko?"

Ovelta kuului kevyt, hermostunut koputus.

"Kuka siellä?" sanoi Hugh.

"Se on vain minä", kuului ulkopuolelta rouva Draytonin ääni ja läähättävä hengitys -- hän oli kuin henkensä hädässä.

Hugh Ritson avasi oven, ja kapakan emäntä astua sisään.

"Herra hyvästi siunatkoon, mikä tuota herraa vaivaa! Oi, oi, hän on kuin sinä, Paul, ilmetty itse, mustassa puvussa. Minä olen niin kauheassa tuskassa ja vapisen tyhjän tähden. Oletko sinä, Paul, siellä pimeässä? En ikinä ole nähnyt ketään, joka olisi niin sinun näköisesi, siitä olen varma."

"Vait! Lakatkaa lavertelemasta. Mitä hän sanoo?" sanoi Hugh.

"Herrako? Hän sanoo ja sanoo ja sanoo, ettei mikään, ei mikään, mikään saa häntä jättämään rouvaa _tänä_ yönä."

"Hän kyllä tulee parempiin ajatuksiin."

"Ja mihinkä minä voin ne panna, kun minulla on vain oma huoneeni Paulin huonetta lukuunottamatta? Eikä ole lakanoita, ei lämmitetty eikä mitään. Se minua niin huolettaa."

"Hillitkää kielenne! Pankaa rouva poikanne huoneeseen. Teidän poikanne ei tänä yönä huonetta tarvitse."

"Sinnehän minä hänet panin."

"Se on hyvä. Jättäkää hänet sinne."

"Ja herra myöskin, sinnekö sekin?"

"Herra lähtee pois minun kanssani. Lähtekää täältä."

"Hyvä, hyvä. Mutta kun sitä ei ole tuuletettu eikä puhdistettu ja minä sanon, että minua niin peloittaa --"

Hugh Ritson oli ottanut kapakan emäntää olkapäistä ja työnsi häntä ulos huoneesta.

"Vielä hetkinen", hän kuiskasi ja veti emännän takaisin. "Onko yläkerrassa mitään tekeillä?"

"Yläkerrassa? -- vuode -- tuuletus --"

"Tyttö? Eikö hän ole pitänyt mitään ääntä? Onko hän valveilla?"

"Ei niin paljon kuin minä tiedän. Minä menin ylös ja kuuntelin ja kuuntelin enkä kuullut mitään ääntä. Siunatkoon ja varjelkoon, minua niin peloittaa --"

"Menkää uudestaan ylös ja pankaa korvanne oveen."

"Minä pelkään, että hän sai kauhean kolauksen, kun häntä tuolla tavalla ja hän on vielä siinä tilassa ja --?"

Sinä hetkenä kuului pimeältä tieltä lähenevää rattaanpyörien jyrinää. Hugh Ritson työnsi kapakan emännän ulos, veti oven kiinni ja väänsi sen lukkoon.

"Mitä se on?" kysyi Drayton karkeasti kuiskaten. "Mitä ne tahtovat? Ettehän vain tahdo kavaltaa poikaa, häh?"

"Ne ovat ne vaunut, joiden on vietävä teidät ja rouva asemalle", sanoi Hugh. "Vait -- kuulkaa!"

Ajuri koputti oveen piiskansa perällä ja huusi paikaltansa: "Hei, hei! Hei, hoo! Kyyti asemalle valmis. Puoli tuntia sitten löi kello yksitoista." Sitten hänen kuultiin käsiään heiluttaen hakkaavan ruumistaan pysyäkseen lämpimänä.

"Hullu!" mutisi Hugh, "eikö hän voi pitää kitaansa kiinni?"

"Aivan oikein", huusi rouva Drayton kimeällä äänellä työntäen päänsä akkunanpielestä ihan ruutuun kiinni. "Herra on varmaan kutsunut sen itselleen", hän päätti ja lähti kynttilä kädessä nousemaan portaita.

Vasemmalla olevan huoneen ovi avautui, ja Paul Ritson astui ulos. Hänen suuri voimansa näytti hänet jättäneen -- hän horjui kuin juopunut.

"Kapakan emäntä", hän sanoi, "milloin menee viimeinen juna Lontooseen?"

"Puoli yksi", vastasi rouva Drayton portailta.

"Voinko minä saada ajurin, parahin eukkoseni, tähän aikaan yöstä?"

"Ajuri on ovella, herra -- se tuli juuri."

Paul palasi huoneeseen, johon hän oli vaimonsa jättänyt.

Kaksi miestä vastaisella puolella olevassa huoneessa kuunteli henkeä pidättäen.

"Nyt pitäkää varanne", kuiskasi Hugh Ritson. "Minä tiedän, että hän muuttaa päätöksensä. Hän lähtee. Te pysytte hiljaa. Viiden minuutin kuluttua te ajatte rouvan kanssa asemalle. Hän tulee jalan minun kanssani. Sinä hetkenä kuin me suljemme oven jälkeemme, te menette rouvan luo ja sanotte: 'Minä olen muuttanutkin päätökseni. Meidän täytyy mennä yhdessä. Tule.' Ei sanaakaan enempää. Viekää hänet kiireesti vaunuihin ja ajakaan tiehenne."

"Helpommin sanottu kuin tehty, sanon minä."

VIII LUKU.

Jäätyään yksin Gretan kanssa Paul suuteli häntä hellästi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Voimakas mies oli nyt heikko kuin lapsi. Hän oli sortunut mies. "Musta valhe on kuin myrkky minun veressäni", hän valitti.

"Mitä se on?" kysyi Greta ja koetti rauhoittaa häntä.

"Törkein valhe, mitä milloinkaan on lausuttu tätä ennen -- raa'in, luonnottomin valhe."

"Mitä se on, rakkahin?" kysyi Greta uudestaan painautuen hartaana ja osaaottavana lähemmä.

"Minä tiedän, että se on valhe -- minun sydämeni sanoo, että se on valhe: yksin kivetkin huutavat, että se on valhe."

"Sano minulle, mitä se on", pyysi Greta ja syleili häntä hellästi.

Mutta vaikka Paul koetti vapautua myrkyllisestä sanasta, se yhä hallitsi häntä. Ankarasti väristen hän työnsi vaimonsa luotansa, aivan kuin hänen läheisyytensä olisi kiusannut häntä.

Gretan rinta aaltoili. Hän katseli luottavasti hänen kasvoihinsa. "Jos se ei ole totta", hän sanoi, "mitä se sitten lieneekin, miksi sen sitten tarvitsee kiusata sinua?"

"Totta puhut, lemmikkini", virkkoi Paul pudistaen pois pelkonsa, ottaen Gretan syliinsä ja koettaen vapautuneesti nauraa. "Miksi, todellakin? Miksi sen tarvitsee kiusata minua?"

"Etkö sinä voi sanoa sitä minulle?" kysyi Greta kohottaen rukoilevasti katseensa ylös. Hän ajatteli, niitä Hugh oli sanonut heidän avioliittonsa esteistä.

"Miksi minä sanoisin sinulle sellaista, mikä ei kuitenkaan ole totta?"

"Meidän on siis vapauduttava siitä ajatuksesta"! sanoi Greta lohdutellen.

"Niin, tietysti, rakkaani, meidän on vapauduttava: siitä", ja Paul päästi äänekkään, onton naurun. Hänen otsansa oli hiessä. Greta pyyhki pois kylmät pisarat. Hänen ohimonsa polttivat. Greta hyväili niitä viillyttävillä sormillaan. Hän oli vain entisen olemuksensa hylky -- turmioon joutunut mies. "Jospa minä voisin!" hän mutisi itseksensä.

"Sano minulle", pyysi Greta. "Minun oikeuteni on saada se tietää. Minä olen nyt sinun vaimosi --"

Paul vetäytyi erilleen. Greta painui lähemmä. "Meidän välillämme ei saa olla mitään salaisuuksia, armahin. Mitään emme saa salata."

"Taivainen Isä!" huudahti Paul nostaen tuskan runtelemat kasvonsa.

"Ellet sinä voi vapautua siitä, älä kuitenkaan anna sen jäädä meidän välillemme", sanoi Greta. Olisiko mahdollista, että sittenkin oli olemassa jokin este?

"Rakkahin, siitä ei ole mitään hyvää, jos minä sen sinulle sanon. Kun minä otin sinut vaimokseni, minä lupasin juhlallisesti puolustaa sinua ja tehdä elämäsi onnelliseksi. Pidänkö minä silloin lupaukseni, jos minä raskautan sinun sieluasi mustalla valheella ja karkoitan päivänpaisteen sinun elämästäsi? Katso minuun, katso _minuun_!"

Gretan rinta kohoili, mutta hän hymyili suloisesti ja osaaottavasti, kun hän kohotti kätensä hänen rinnalleen ja sanoi: "Ei, kun _sinä_ olet minun, mikään valhe ei voi sitä tehdä."

Paul ei vastannut. Kauhea puheentulva pysähtyi hänen kielellensä. Hiljaisuuden keskeytti haikean itkun ääni. Oli kuin joku naisraukka olisi itkenyt sydämen rinnastaan jossakin yläpuolella.

"Rakkahin, kun kaksi sydäntä on tullut yhdeksi avioliitossa, ne ovat todella tulleet yhdeksi", sanoi Greta vienolla äänellä. "Sen jälkeen toisen ajatukset ovat molempien ajatuksia, toisen onni on molempien onni, toisen suru on molempien suru. Mitään ei saa tulla väliin. Ilo on kaksinkertainen, kun molemmat sen jakavat ja suru on paljon helpompi, kun kaksi sitä kantaa. Yksin kuolemakin, julma, armoton kuolema, kuolemakin lujittaa vain tuota liittoa. Päivänpaisteessa ja myrskyssä tässä ja tulevassa maailmassa side on aina sama. Puhtainkin ystävyyden liitto on löyhä tähän liittoon verraten. Eipä veren sidekään ole niin luja."

"Oi, Jumala taivaassa, tämä on liian paljon", sanoi Paul.

"Paul, jos ajatukset ja tunteet ilossa ja surussa ovat samat avioliiton alusta eikä kuolemakaan voi tätä yhteyttä lopettaa, pitäisikö meidän nyt, kun olemme avioliittomme kynnyksellä, rikkoa sitä vastaan?"

Ankara tuskan puuska puisti Paulin jokaista jäsentä. "Minä en voi sanoa", hän huusi, "minä olen vannonut valan."

"Valan?" Silloin varmaankaan tämän hetken suru ei johtunut yksistään Hughin ilkeydestä.

"Greta, jos meidän liittomme jotakin merkitsee, merkitsee se luottamusta. Luota minuun, rakkaani. Minä olen voimaton. Minun kieleni on sidottu. Minä en tohdi puhua -- ei, en sullekaan -- tuskin taivaan Jumalalle."

Sitä seurasi hetken äänettömyys.

"Se on kylliksi", sanoi Greta hyvin hellästi, ja kyyneleet juoksivat nyt hänen poskiansa pitkin. "Minä en enää kysy, minä en tahdo sitä tietää. Unohda, että minä olen sitä kysynyt. Tule, rakkahin, suutele minua. Älä enää ajattele sitä. Tule nyt." Ja hän veti hänen päänsä omaansa kiinni.

Mutta Paul heittäytyi tuolille. Koko hänen olentonsa oli äärettömän nöyrä.

"Tule, rakkahin", pyysi Greta, "ole mies."

"Saattaa tapahtua vieläkin pahempaa, jos tulen," huokasi Paul.

"Mitä se haittaa?" sanoi Greta hymyillen. "Minua ei mikään peloita, kun _sinä_ olet minun rinnallani."

"Minä en jaksa enempää kestää", valitti Paul. "Eikä sitten voisi tehtyä korjata."

"Ei, rakkahin, mikään ei voi olla sellaista."

"Greta, sinä sanoit, että kuolema sitoo meidät lujemmin yhteen, mutta tämä riistää meidät eroon."

"Ei, rakkahin, sitä se ei tee -- _sitä_ se ei voi tehdä."

"Eikö mikään voi meitä erottaa?" kysyi Paul päätänsä kohottaen.

"Ei mikään. Vaikka maailma meidät erottaisikin, me sittenkin kuuluisimme yhteen."

Taas kuului äänekäs nyyhkytys yläkerrasta.

Paul nousi seisoalleen, ei enää murtuneena miehenä. Hänen nöyrä ilmeensä oli pudonnut pois kuin naamio. "Enkö minä sanonut, että se on valhe?" hän mutisi kiihkeästi. "Greta, minua hävettää", hän sanoi, "sinun rohkeutesi saattaa minut häpeämään. Katso, miten surkuteltavan raukan sinä olet ottanut mieheksesi. Sinä olet ollut merkillisen heikkouden todistajana. Mutta se oli viimeinen kerta. Jumalan kiitos, minä olen nyt sama mies kuin eilenkin."

Gretan kyyneleet vierivät yhä, mutta hänen silmänsä olivat hyvin kirkkaat. "Mitä sinä tahdot minun tekemään?" hän kuiskasi. "Eikö ole mitään, mitä _minä_ voin tehdä?"

"On, rakkahin. Oikein sanoit, että toisen ajatukset ovat molempien."

"Mitä se on?"

"Kauhea asia."

"Sillä ei väliä. Minä olen täällä tehdäkseni sen. Mikä se on?"

"Sinun täytyy erota minusta täksi yöksi -- vain täksi yöksi -- vain huomisaamuun."

Gretan kasvoilta paistoi tällä hetkellä kauneuden aurinko täydeltä terältä.

"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.

"Rakkaimpani", sanoi Paul sulkien hänet lämpimästi syliinsä ja suudellen vapisevia huulia. "Minun täytyy viedä sinua pimeitä teitä, jossa et näe tuumaakaan eteesi."

"Mutta minä pidän sinun kädestäsi, puolisoni", kuiskasi Greta.

Puhe oli liian heikkoa tulkitsemaan tämän suuren hetken tunteita. Taaskin sydäntäsärkevä nyyhkytys häiritsi hiljaisuutta. Silloin Paul auttoi päällystakin Gretan ylle ja napitti oman ulsterinsa. "Nyt on vähän yli puolen yön", hän sanoi levollisesti. "Ajuri on ovella. Me ehdimme viimeiseen Lontoon junaan. Siellä minulla on sinulle pesä, rakkahimpani."

Sitten hän astui kapakkahuoneeseen. "Kapakan emäntä", huudahti Paul, "minä tulen huomenna takaisin hakemaan matkatavaroitamme. Antakaa niiden olla niin kauan täällä, elleivät ne ole teidän tiellänne. Me olemme pitäneet teitä myöhään valveilla, vanha rouva. Tässä, ottakaa tämä -- ja kiitoksia paljon."

"Kiitos, ja tavarat ovat täällä hyvässä turvassa, herra. Kiitos."

Paul avasi kadulle-vievän oven ja tervehti iloisesti ajajaa. "Kylmä, sateinen yö, poikaseni. Te saatte ajaa aika vauhtia."

"Kyllä, herra. Oli kylmä ja ikävä orottaa, varsinkin kun tiesi, että pian voi myöhästyä."

"Hyvä, minä pistäyn vain sisässä ja silloin lähdemme, poika."

"Hyvä on, herra."

Kun Paul palasi sisään, hän tapasi Gretan lukemassa papereita. Hän oli ottanut ne pöydältä. Ne olivat samat jäljennökset syntymätodistuksista, jotka Hugh Ritson oli jättänyt. Tuskankohtauksensa aikana Paul oli ne kokonaan unohtanut. Hän koetti ottaa ne lukemattomina takaisin, mutta se oli liian myöhäistä.

"Tämä", sanoi Greta pitäen kädessään toista, "ei ole _sinun_ syntymätodistuksesi. Tämä henkilö, Paul Lowther, on epäilemättä minun isäni kadonnut poika."

"Epäilemättä", sanoi Paul painaen päänsä alas.

"Mutta hän on kolmenkymmenen vanha -- katso. Sinä et ole enempää kuin kaksikymmentäkahdeksan."

"Jos sen voisi todistaa, se olisi kylliksi", huokasi Paul.

"Minä voin sen todistaa ja minä teen sen", vakuutti Greta.

"Sinä! Miten?"

"Odota huomiseen, niin saat nähdä", vastasi Greta.

Paul kiersi toisen kätensä hänen vyötärelleen ja aikoi viedä hänet vaunuun.

Greta pysähtyi. "Nyt minä arvaan, mikä se musta valhe oli", hän kuiskasi.

"Nyt, ajuri, matkalle ja aika vauhtia."

"Oliko se Kentish-kaupungin asemalle?"

"Ei, lähiasemalle, 12,30 junalle."

Vaunun ovi avattiin ja suljettiin. Silloin kuului katkera itku yläkerrasta kadulle asti läpi pimeän yön.

"Tyttöraukka, mikähän häntä vaivaa? Minusta tuntuu tuo ääni tutulta", sanoi Greta.

"Emme voi enää viipyä", vastasi Paul.

IX LUKU.

Kellot Lontoossa löivät yksi, kun Paul ja Greta astuivat St. Pancraksen aseman portaita alas. Yö oli pimeä ja purevan kylmä. Sakea sumu täytti ilman, ja tavaton hiljaisuus vallitsi kaupungissa. Avoimella torilla seisoivat yksinänsä nelipyöräiset vaunut. Ajaja oli mennyt sisään, käärinyt suuren takkinsa ympärilleen ja nukahtanut. Poliisi herätti hänet ja hän teki tilaa Paulille ja Gretalle. Hän otti loimen hevosen selästä, kääri sen kokoon ja kohotti lamppujensa sydäntä -- ne paloivat pienenä ja punaisena ja niistä räiskyi säkeneitä sumuiseen ilmaan.

"Mihin hotelliin, herra?"

"Westminsterin luostariin."

"Luostariin, herra? Sanoitteko luostariin, herra? Pyhän Margaretan Westminsterin luostariinko, herra?"

"Katoliseen luostariin."

Gretan käsi puristi Paulin käsivartta.

Ajuri nousi paikoillensa mutisten jotakin, jota ei voinut kuulla. Kun hän ajoi vahtiportista, tuli päivystävä poliisi lamppu kädessä ulos ja merkitsi muistiin vaunun numeron.

Joka askelella sumu tuli yhä sakeammaksi ja he kulkivat alavaa katua. Päästäkseen pois monisokkeloisilta kaduilta, joita myöten valoisampana yönä matka olisi ollut suorempi, ajuri ohjasi hevosensa Eustonin Tietä Kuninkaankadulle ja siitä etelää kohti Oxfordin katua. Tämä selvempi ja valoisampi tie kulki onnettomuudeksi vilkasliikkeisten kaupunginosien kautta. Monta pysähdystä sattui kelvottoman valon vuoksi.

Ajuri osti soihdun muutamalta katukauppiaalta ja pisti sen piiskansa varteen. Kun he tulivat vilkkaimmille paikoille, hän astui alas kuskipenkiltänsä, otti soihdun toiseen ja ohjakset toiseen käteensä ja asteli hevosen pään kohdalla.

Kulku oli nyt vieläkin hitaampaa. Se oli kuin vaivalloinen matka jossakin rautakaivoksessa. Inhoittavia höyrypilviä kulki heidän ylitsensä. Taivas riippui matalana heidän päänsä päällä kuin näkymättömillä pylväillä lepäävä katto. Punaiset valot välähtelivät kuin lentävät tähdet eloisilla kaduilla. Muutamasta kahvilasta tulvi kadulle valoa, ja sen edustalle oli kerääntynyt suuri väkijoukko -- ajureita paksuissa takeissansa, naisia repaleissa ja likaisissa vaatteissa ja poikia, joiden kasvot jo olivat vanhat. Siinä vieressä oli perunakeittiö, jonka ovesta kohosi sakea vaalea höyry kuin uhkailevasta tulivuoresta. Katulyhdyt näyttivät muodostavan tasaisen rivin aivan kuin kynttilät katolisen kirkon alttarilla ja kostea, kylmä ilma tunkeutui kaiken läpi kuin koetellakseen jokaisen varustuksia.

303

Kaksi surullista olentoa, joiden sydäntä painoi raskas huolten taakka, istui äänetönnä vaunussa ja heistä tuntui tämä suuri kaupunki -- joka jo itsessään oli oma maailmansa -- kaivokselta, jonka inhimilliset maan matoset olivat kaivaneet maan alle, kun taas valo ja vapaus olivat heidän yläpuolellansa.

Muutamassa paikassa, jossa käytävästä erosi porras kadunalaiseen leipomoon, kolme tai neljä tämän kaupungin ryysyläistä oli kääriytynyt yhteen ja nukkui. Katu oli kaikkea muuta kuin äänetön, vaikka oli vielä pari tuntia siihen kuin jättiläisliike heräisi. Harvat ajurit sivuuttaessaan tuntemattominakin toisensa tervehtivät, ja ääni kuului raa'alta ja käheältä. Kun lukemattomat kellot löivät kaksi, kaikui ääni kuorona läpi öisen, usvaisen ilman.

Matka oli pitkä ja ikävä, mutta Paul ja Greta tuskin tajusivat sitä. Heidän piti pian erota eivätkä he tienneet, he koska tapaisivat uudestaan. Ehkä pian, ehkä pitkän ajan perästä, ehkä vasta sitten, kun tätä suurempi pimeys peittäisi heiltä maan.

Kääntäen Oxfordin kadulle ajuri ohjasi länttä kohden aikoen tulla Westminsteriin pääportista Hallituskadulta. Tie oli nyt autio ja äänetön. Mutta vaikka olikin levon aika, oli viheliäisyys kuitenkin nytkin avannut kaikkinielevän kitansa. Kevyt naurahdus katkaisi äänettömyyden, ja nuori tyttö, vielä melkein lapsi, Puettuna tahrattuihin hepeniin, kulki hoiperrellen käytävää, tuli vaunun luo ja kurkisti sisään akkunasta.

Muutaman hotellin ovella, josta valonsäteet tunkeutuivat sumuiseen yöhön, ajuri pysähdytti. "Mukava hotelli, herra. Ajattelin: ettekö voisi jäädä yöksi sinne, herra?"

Paul avasi luukun. "Me haluamme Westminsterin; luostariin, ukkoseni."

Ajuri oli pistänyt soihtunsa paikoilleen lyhdyn jalkaan ja heiluttaen käsiään hakkasi ruumistaan lämpimikseen. "Kylmää urakkaa, herra. Ajattelen, että tämä jo olisi minulle kylliksi. Puoli kolme jo ja St. Margaretaan on vielä penikulma, herra. Kotiin on nyt jo pitkä matka, herra, ja rouva odottaa minua tähän aikaan ja muutenkin."

Hotellin yövartija oli avannut vaunun oven, mutta hetkeksikään ei Paulin päätös horjunut. "Olen pahoillani, poikaseni, mutta meidän täytyy päästä luostariin, kuten sanoin teille."

"Eikö se sopisi huomenna, herra? Oikein mukava asunto, herra. Minä voin suositella sitä", sanoi hän ojentaen peukalollansa olkapäänsä yli.

"Meidän täytyy päästä luostariin tänä yönä, ukkoseni."

Ajuri pöyhi hevosensa harjaa tyytymättömästi mutisten. "Ovenvartia, voitteko pitää yösijan minulle? Tunnin kuluttua olen takaisin", sanoi Paul. Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi, ja vaunut lähtivät vielä kerran liikkeelle.

Kun he kulkivat halki Trafalgar-torin, ilma äkkiä kirkastui. Oli kuin vaaleat höyrypilvet olisivat vyöryneet yli kellertävän sumun ja nielaisseet sen. Ajuri heitti soihtunsa maahan, kohentausi istuimellansa ja pani hevosen juoksemaan. Heidän saapuessaan Parlamentintorille sumu oli kokonaan haihtunut. Westminsterin kello löi kolme. Pilvet tornin yläpuolella olivat tummanruskeat, ja luostarin synkän rykelmän saattoi erottaa etäältä.

Vaunut vierivät lounaispuolitse luostarin puutarhan pysähtyen suuren rautaisen portin eteen. Lamppu paloi oven yläpuolella valaisten hämärästi suurta tiilirakennusta niin, että sen muodosta voi saada melkoisen selvän kuvan.

"Tässä on pyhän Margaretan luostari, herra. Kahdeksan shillingiä, herra, jos suvaitsette."

Paul passitti ajurin tiehensä ja soitti kelloa. Ontto ääni kaikui korviaviiltävänä yössä. Itäisen taivaan pilvet näyttivät hajoavan, punertava rusotus ilmaisi päivän koittoa.

Ovi lensi auki ja myöskin suuri portti avautui hitaasti. Eräs sisar kädessään avoin lamppu tuli heitä vastaan.

"Saisinko tavata abbedissaa?" kysyi Paul.

"Hän on juuri noussut", sanoi sisar, pisti lampun seinäkoukkuun ja riensi pois. Heidät oli jätetty tyhjään, ikävään, kaikuvaan käytävään.

Seuraavana hetkenä kulki pitkä, kalottipäisten nunnain rivi ääneti, mutta kiireellisin askelin ihan heidän ohitsensa. Tänä varhaisena hetkenä he olivat nousseet aamuhartauteen. Muutamat heistä olivat kalpeita ja kuihtuneita, ja eräs, joka oli kaikista kalpein ja surkastunein, asteli painunein päin ja sormet kiihkeästi rukousnauhaa hypistellen. Paul astui askelen taaksepäin. Nunna kulki varmoin askelin toisten mukana. Ei ainoatakaan tuntemisen merkkiä, ei pienintäkään katsetta heille. Vain huulet näyttivät hieman vavahtelevan, -- la kuitenkin hän oli Paulin äiti.

Paulin pää painui myöskin alas, ja hänenkin huulensa vapisivat. Luostarin yliäiti seisoi heidän edessään, ennenkuin Paul oli oikein päässyt hereille. Hetkeksi hänen äänensä kieltäytyi palvelemasta häntä, mutta vihdoin hän kuitenkin sai sanotuksi, että suuri onnettomuus on heitä kohdannut ja pyysi häntä ottamaan hänen vaimonsa joksikin aikaa turvaan.

"Armeliaisuus on meidän tunnussanamme", sanoi äiti kuultuaan tämän pyynnön. "Tulkaa, sisareni, kirkon suojassa on rauha. Teidän raskautettu sydämenne voi saada levon, kun olette täällä."

Paul pyysi hetkisen aikaa voidakseen sanoa jäähyväiset, ja hyvä äiti jätti heidät kahden.

Silloin kuului sisemmistä huoneista urkujen juhlallinen humina ja kuoron täyteläinen laulu. Suloiset sävelet tunkeutuivat heidän raadeltuun sydämeensä ja he itkivät. Päivän hämärä hiipi sisään. Se himmensi lampun heikon, punervan valon vieläkin vähäisemmäksi.

"Hyvästi, armahin, hyvästi", kuiskasi Paul ja sulki hänet kiihkeästi syliinsä.

"Hyvästi vähäksi aikaa, rakas mieheni", vastasi Greta hymyillen.

"Kuka olisi voinut ajatella, että tämä onnettomuus odotti sinua suoraan Jumalan alttarilta?"

"On tuleva päivä, joka muuttaa vielä kaiken tämän pahan hyväksi."

"Yhteiselämämme kynnyksellä kiskotaan meidät eroon!"

"Älä ajattele enää sitä, rakkahin. Meidän elämämme on tämän onnettomuuden vuoksi muodostuva vielä kirkkaammaksi. Muistatko, mitä kirkkoherra Christian usein sanoi? Onnellisinta ei ole se elämä, johon päivä lakkaamatta paistaa, vaan se, jonka yllä kerran ovat riippuneet synkät pilvet, jotka ovat sittemmin poistuneet."

Paul pudisti päätänsä. "Minun huuleni ovat suljetut. Sinä et tiedä kaikkea. Se on hirveä valhe, joka meidät erottaa. Mutta mitä, jos me emme voisi sitä kumota?"

Gretan silmistä säteili valoisa toivo. "Se voidaan ja se täytyy voida."

Paul taivutti päänsä ja kosketti hänen otsaansa huulillansa. "Menneisyys on kätketty äänettömyyteen, joka ei anna mitään vastausta", hän huokasi. "Minun äitini yksin voisi sen kumota, mutta hän on kuollut maailmalle."

"Ei yksin hän, rakkahin. Minä voin sen valheen paljastaa. Odota, niin saat nähdä."