Part 17

"Ja osoitteenne?"

"Minä olin matkalla Morleyn Hotelliin, Trafalgar Squaressa. Mikä paikka tämä on?"

"Hendon."

"Voiko tänne jäädä johonkin yöksi? Minulla on rouva mukana."

"Parasta on mennä kaupunkiin puoli yhden junalla, herra."

"Rouva on liian väsynyt ja säikähtynyt. Eikö ole jotakin hotellia, ravintolaa, yömajaa?"

Joku ovenvartija astui esille.

"Olen Haukka-Haikaran lähetti. Sinne on penikulma, herra. Drayton -- se on sen omistajan nimi -- hän on itsekin täällä jossakin -- Drayton!" (huutaen).

"Voitteko toimittaa minulle ajurin, poikaseni?"

"Voin, herra."

Poliisikersantti liikahti.

"Minä voin siis tavata teitä Haukka-Haikarassa?" hän sanoi.

Hugh Ritson kuuli kaiken. Hän laski lyhdyn maahan. Pimeyden vuoksi ei voinut erottaa kenenkään kasvojen piirteitä.

Neljännestuntia myöhemmin Hugh Ritson hengästyneenä kolkutti mainitun kapakan ovelle. Kapakan emäntä askarteli puhdistellen oluttynnyreitä sisällä.

"Tulkaa, joutuin!" huusi Hugh.

Ovi avautui ja hän astui sisään likomärkänä hiestä.

"Onko poikanne palannut?" hän kysyi henkeänsä haukkoen.

"Palannut, herra? Ei, herra, on ihme, jos hän tulee kotiin ennen aamua, herra; hän ei millään tavalla --"

"Lakatkaa lavertelemasta. Tyttö on kai omassa huoneessansa. Menkää ja lukitkaa hänen ovensa."

Tämä tapahtui juuri sinä hetkenä, jolloin Mercy hetkisen odoteltuaan oli palannut hermot jännittyneinä kapakkahuoneeseen. Käännyttyään ympäri Hugh Ritson joutui silmä silmää vasten hänen kanssaan. Kun Hugh näki hänet, valahtivat hänen tuohtuneet kasvonsa vihasta valkeiksi.

"Enkö minä käskenyt sinun mennä vuoteeseen?" hän sanoi hiljaa, käheästi kuiskaten.

"Minä tulin hakemaan ... tulin alas hakemaan ... Hugh, älä suutu minulle."

"Mene sitten heti takaisin äläkä täällä seiso. Sukkelaan -- ja lukitse ovesi."

"Kyllä minä menen. Ethän sinä ole vihainen minulle, ethän?"

"No, en, ehk'en. Mene nyt vain -- kiireesti. Kuuletko? Miks'et sinä mene?"

"Minä tulin vain hakemaan ... minä tulin vain ..."

"Nyt on ihme! Mitä saakelin hullutusta tämä on? Tyttöjen oikuttelua. Vähät siitä. -- Tuossa, emäntä, ottakaa tuli. Näyttäkää tietä. Hän ei ole liian raskas kantaa. Ylös nyt. Mikä kyhnys te olette, vanha eukko? Mihin huoneeseen?"

Toinen koputus ulko-ovelle. Toinen koputus ja toinen kiireellinen touhu sisään laskemisessa.

"Minä tulen, minä tulen!" huusi kapakan emäntä yläkerrasta.

Hän lynkytti portaita alas niin pian kuin hänen kankeat raajansa ikinä sallivat, mutta ovelta kuului koputus uudestaan.

"Herra varjelkoon, herra varjelkoon, ja kuka se on?"

"Saatana, liikuta luitasi hieman ja päästä minut sisään."

Ovi lensi auki ulkopuolisen voiman ponnistuksesta. Kalmankalpeana, hikikarpalot otsalta tippuen, hengitys puuskuttavana, kaula paljaana ja paidankaulus sivulle kääntyneenä, pala ulsterista poissa ja punainen flanellivuori näkyvässä -- Paul Drayton hyökkäsi sisään. Hän oli nyt selvä.

"Missä hän on?" kiroten.

"Minä olen täällä", vastasi Hugh astellen kapakan lattian yli kynttilä kädessä oikealla-olevaan huoneeseen. Drayton seurasi häntä koettaen nauraa. "Jouduinko ajoissa?"

"Tietysti jouduitte", raa'asti hymyillen.

"Minua peloitti, että myöhästyisin."

"Peloitti kai."

"Juoksin koko matkan."

"Juoksitte kai."

"Mitä te myöntelette ja mukisette?" kiroten uudestaan.

Hugh Ritson lopetti ivansa ja osoitti revittyä ulsteria ja epäjärjestyksessä olevaa paidankaulusta. Drayton vilkaisi pukuunsa kynttilän valossa.

"Juoksin lakeuden yli suoraan ja tartuin orjantappurapensaaseen", hän mutisi.

"Vaietkaa", sanoi Hugh Ritson, "nyt ei ole aikaa sellaiseen. Katsokaa, Drayton, minä olen suoraluontoinen mies. Älkää yrittäkö minua pettää. Kuten sanotte, se ei kävele. Sanonko teille, missä takki repesi ja kaulus joutui epäkuntoon? Kappale on nyt poliisiasemalla."

Drayton liikahti harmistuneena ja katsahti raivokkaasti toiseen. Ei ollut erehdystä, mitä hän näki Hugh Ritsonin kasvoilla.

"Minulla on omat epäluuloni, miten ja mistä syystä se tapahtui", sanoi Hugh.

Drayton värisi ja ikäänkuin vetäytyi kokoon.

"No, saatana! Nyt sen näkee, mikä te olette miehiänne. Te voitte epäillä minua vaikka mistä, mutta niinä sanon teille, että te valehtelette. Varas luulee, että kaikki varastavat. Te epäilette minua, ja mistä? Nyt minä teidät tunnen!"

"Älkää huoliko", sanoi Hugh kärsimättömästi, "te koetatte antaa ilkityölle liian kauniin kuoren. Minä en _epäile_ teitä. Minä _näin_ teidät juuri työssä. Riittääkö se?"

Drayton vaikeni.

"Te menette asemalle mainitun rouvan kanssa, kuten oli puhe. Herra menee Lontooseen minun kanssani. He tulevat sittenkin tänne, vaikka minun ensimmäinen tietoni oli väärä."

"Minä otan sen kaksikymmentä puntaa", mutisi Drayton.

"Joko nyt kelpaa? Me puhumme siitä myöhemmin." Drayton näytti hetkeksi kokonaan tyhmistyneen. Sitten hän kohotti raivostuneet kasvonsa ja puri hammasta. Hugh Ritson ymmärsi hänet täydellisesti.

"Ei mitään kepposia, minä sanon sen teille. Jos te ette vie rouvaa junaan -- oikeaan junaan ja ole täällä takaisin huomenaamuna kello puoli kaksi, te joudutte viettämään ihania päiviä Vanhassa Baileyssä."

Drayton kohotti katseensa Hugh Ritsonin kasvoihin, mutta samassa se vaipui alas.

"Jos minun on myönnyttävä, tapahtuu se hengen pelastamiseksi", hän mutisi. Hän tarkasti revittyä ulsteriansa. "Minun täytyy muuttaa pukua", hän sanoi.

"Ei."

"Rouva näkee sen."

"Sen parempi."

"Mutta sen näkevät myöskin ihmiset asemalla."

"Mitäs se haittaa? Te olette siellä Paul Ritson ettekä Paul Drayton."

Drayton alkoi nauraa -- hykersi käsiään ja hohotti.

"Hush!"

Rattaan jyrinä kuului tieltä.

"Siinä ne ovat", sanoi Hugh Ritson. "Pysykää poissa näkyviltä, jos vapautenne on teille kallis. Kuuletteko? Pitäkää huoli, ettei herra saa teitä nähdä, eikä myöskään rouva saa nähdä teitä, ennenkuin herra on mennyt."

Drayton polki sisäisen voiman pakottamana lattiaa.

"Tässä on luukku, minä raotan sitä tuuman verran."

"Ei puolta tuumaa", sanoi Hugh puhaltaen kynttilän sammuksiin.

Sitten hän otti avaimen ja pisti sen oveen ulkopuolelta.

"Mitä? Olenko minä vanki omassa talossani?" sanoi Drayton.

"Minä panen avaimen luukkuun." kuiskasi Hugh. "Kun kuulette oven sulkeutuvan meidän jälkeemme, lähtekää täältä -- mutta ei sekuntiakaan aikaisemmin."

Rattaat pysähtyivät oven eteen. Kuului ajajan hyppääminen kuskipukilta alas. Sitten koputettiin oveen.

Hugh Ritson palasi Draytonin luo ja kuiskasi:

"Tämä on sama mies, joka koetti ottaa teidät kiinni. Pitäkää varanne."

VI LUKU.

"_Tätä_ tietä, herra; tätä tietä, rouva, Me tiesimme, että tulisitte, ja pidimme salin takassa lämpimän tulen. -- Tätä tietä, hyvä rouva ja huomatkaa askelmat. Niin, siellä on pimeä ja kylmä, herra -- niin, niin on, herra, mutta täällä on valoa ja lämpöä, herra."

Paul ja Greta seurasivat kapakan emäntää pimeän kapakkahuoneen läpi.

"Kyllä me osaamme, hyvä eukkoseni. Ah, ja miten kodikasta teillä täällä onkaan! Kuuma kuin tulistettu pätsi kylmänä yönä! Kiitos, kiitos -- ja -- me varmaankin hämmästytämme teitä. Sanoitteko te, että odotitte jotakin? Ah, siltä näyttääkin!"

Rouva Drayton peräytyi ovelle kalpein kasvoin ja kauhistunein ilmein hypistellen esiliinansa nauhaa. Päästyään kapakkahuoneeseen hän vapisi kiireestä kantapäähän.

"Minä en usko kummituksiin", hän mutisi itseksensä, "mutta jos minä uskoisin niihin ja pelkäisin niitä, en tiedä, enkö ... Herra hyvästi siunatkoon! Kuka sanoikaan, että meidän Paul oli jonkun näköinen? Ja täällä on nyt joku, joka on aivan kuin meidän Paul. Ja kooltaankin aivan kuin kaksi olutpulloa, vain vähän notkeampi ehkä ja oppineempi."

"Mikä vanhaa rouvaa vaivaa?" sanoi Greta hiljaa.

Paul seisoi hetkisen ja nauroi.

"Merkillistä! Mutta me emme siitä välitä nyt. Mikä onni, että olemme nyt vahingoittumattomina turvassa!"

"Kauhea näky, minä en koskaan, koskaan unohda sitä", sanoi Greta peittäen kasvonsa.

Paul astui ovelle. Ajuri toi juuri matkatavaroita sisään.

"Jättäkää tavarat kapakkahuoneeseen, ajuri -- siihen, siinä ne kyllä säilyvät. Montako niitä on? Oikein. Tässä teille itsellenne. -- Kas, varjelkoon, kukas tuo on? Mitä, Hugh, sinäkö se olet!"

Hugh Ritson astui huoneeseen kylmänä ja hymyilevänä, ojensi kätensä Gretalle ja sitten veljelleen.

"Tulin junalle tapaamaan teitä", hän sanoi vastaukseksi toisten kysyvään katseeseen.

"No, siinä teit ystävällisesti. Tietysti tiedät, mitä on tapahtunut. Kuinka sinä löysit meidät täältä?"

"Kuulin asemalla, että eräs rouva ja herra olivat lähteneet Haukka-Haikaraan."

"Ja sinä seurasit jäljestä? No, minun täytyy sanoa, Hugh, että se oli veljellisesti tehty kaikesta huolimatta. --. Eikös ollutkin, Greta?"

"Oli, rakkaani", sanoi Greta hiljaa, ja hänen äänensä vapisi.

Paul huomasi hänen mielenliikutuksensa. "Tyttöparkani, sinä olet vieläkin poissa suunniltasi. Sitä minä en ollenkaan ihmettele. Sinun täytyy mennä levolle. Hugh, sinun pitää antaa hänelle anteeksi. Se oli kauhea näky, tiedäthän. -- Meidän uusi elämämme alkaa järkyttäen sinua sydänjuuria myöten, Greta. Mutta älä siitä välitä. Se tarkoittaa vain, että kirkkaat päivät ovat meillä edessä."

Paul astui taas ovelle ja kutsui rouva Draytonia.

"Kuulkaa emäntä, ottakaa minun vaimoni ja viekää hänet huoneeseensa."

Kapakan emäntä nilkutti saliin.

"Huoneeseen, herra, huoneeseen? Herra ei sanonut mitään --"

"Viekää rouva parhaimpaan huoneeseenne yläkertaan", sanoi Hugh tehden merkitsevän ilmeen.

Greta lähti. Hänen askelensa olivat hitaat ja epävarmat.

"Etkö sinä sano hyvää yötä, Greta?" kysyi Hugh.

"Hyvää yötä", sanoi Greta niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.

Veljekset katsoivat hänen jälkeensä.

"Jumala häntä siunatkoon!" sanoi Paul lämpimästi. "Hänen tulevien päiviensä täytyy olla kirkkaampia, jos minä ne voin sellaisiksi tehdä."

Hugh Ritson sulki oven.

"Paul", hän sanoi, "sinä ja sinun vaimosi ette saa enää koskaan tavata toisianne."

Paul Ritson karahti punaiseksi ja sitten tuhkanharmaaksi. Silmäluomet värähtivät tuskin huomattavasti, sitä seurasi iloinen nauru ja juhlallinen totisuus.

"Mitä sinä tarkoitat, mies?" hän sanoi sekavin katsein.

"Istu ja kuuntele", sanoi Hugh hänkin istuen ja kohennellen tulta.

"Heti, sano minulle, mitä se on", sanoi Paul uudestaan.

"Paul, älä kiivastu. Me molemmat olemme pohjaltamme kuumaverisiä", sanoi Hugh, ja hänen silmänsä kääntyivät läpitunkevan tutkivina veljeen.

"Älä katso minuun tuolla tavalla", kuohahti Paul. "Älä koeta pelotella minua. Puhu suoraan ja heti."

"Pysy tyynenä", sanoi Hugh.

"Vai niin! Sinä talutat minut silmät sidottuina jyrkänteen partaalle ja sanot: 'Pysy tyynenä!'"

"Sinä erehdyt. Minä löysin sinut sieltä ja koetan poistaa siteen silmiltäsi", väitti Hugh.

"Pian, mitä se on? Kohta minun kärsivällisyyteni on lopussa."

Hugh Ritson nousi kankeasti seisoalleen.

"Paul, sanoitko sinä Gretalle, että hän meni naimisiin äpärän kanssa?"

Tuskan ilme kasvoillaan Paul lysähti kokoon vavisten ja äänetönnä.

"Sanoitko sen hänelle?" kysyi Hugh kauheasti kiihkoissaan.

Paulin silmät olivat luodut lattiaan ja pää painui alas. Hän oli vaiti.

"Minä ajattelin, ettet sinä aikoisikaan hänelle sanoa", jatkoi Hugh kylmästi. Hänen silmänsä tuijottivat lakkaamatta Paulin painuneeseen päähän. "Niin minä ajattelen vieläkin."

Paul ei puhunut mitään, mutta saattoi tuskin hengittää. Hugh katseli häntä yhä tarkemmin.

"Mennä vihille naisen kanssa ja olla olevinaan toinen kuin on -- onko se kunniallisen miehen teko? Onhan se petos? Anna sitten sille mikä nimi tahansa."

Paul nousi ylös. Hänen yhteenpuristetuille huulilleen ilmestyi hymy.

"Siinäkö kaikki?" hän kysyi. "Miksi sinä et sanonut hänelle?" sanoi Hugh. "Koska minä olin vannonut ja luvannut olla ilmaisematta sitä kenellekään. Ymmärrät kai tämän salaisuuden, kuten olet ymmärtänyt toisenkin." Hugh hymyili.

"Sano mieluummin, ettet uskalla sanoa sitä, sillä jos olisit ilmaissut sen hänelle, hän ei ikinä olisi tullut sinun vaimoksesi."

Paul naurahti ontosti.

"Sen saamme nähdä. Minun omat huuleni ovat suljetut, mutta sinun ovat vapaat. Sinä voit tahrata isämme muiston ja mustata äitimme kunnian. Sinä saat häväistä minua ja ryöstää minulta vaimoni rakkauden -- jos tahdot ja voit." Tämän sanottuaan Paul astui kiireesti ovelle, heitti sen auki ja huudahti: "Greta! Greta!"

Hugh seurasi häntä ja tarttui hänen käteensä.

"Mitä sinä aiot tehdä?" hän sanoi käheästi kuiskaten. "Ole vaiti, minä sanon sinulle, ole vaiti."

Paul käännähti ympäri.

"Sinä sanot, että minua peloittaa ilmoittaa se hänelle. Sinä soimaat minua, että olen ottanut hänet puolisokseni. Sinä saat kertoa hänelle -- nyt, tässä, ja minun silmäini edessä."

"Tule sisään ja sulje ovi", sanoi Hugh.

"Siitä ei olisi mitään hyvää, mutta jotakin pahaa siitä saattaisi olla. Ei hätää, sinä saat kertoa hänelle. Minä vaadin sinua kertomaan."

"Tule sisään ja kuuntele minua", sanoi Hugh pahaenteisesti ja asettuen oven ja Paulin välille hän veti oven kiinni. "Tässä on kysymys enemmästä kuin Gretan tunteista", hän lisäsi. "Eikö sinulla ole mitään sanottavaa _minulle_?"

Paulin kuohuva kiihko tyyntyi äkkiä. "Minä olen korvannut sinulle kaiken", hän sanoi hiljaa ja heittäytyi tuolille.

"Korvannut!"

Hugh Ritson hymyili katkerasti.

"Kun palaat, saat nähdä", sanoi Paul, ja katse painui taas maahan.

"Sinä ajattelet luovutuskirjaa -- minä olen siitä jo kuullut", sanoi Hugh. Kylmä hymy leikki hänen yhteenpuristetuilla huulillaan.

"Se oli kaikki, mitä minä voin tehdä", sanoi Paul, ja hänen äänensä oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Hänen voimakas henkensä oli lannistunut ja hänen uhmansa kuollut.

"Sinä olet ryöstänyt minulta minun perintöni, kylmästi ja tunnottomasti. Sinä olet ollut minun paikallani. Sinä olet siinä vielä. Ja sinä annat minulle viheliäisen luovutuskirjan korvaukseksi."

Musta uhkan pilvi ilmestyi Hughin kasvoille.

"Korvaus! Eikö sinua hävetä sellainen ivanteko? Mikä korvaus voi tällaisen teon hyvittää?"

"Minä tein niin paljon kuin voin. Jumala tietää, että minä tein parhaani", sanoi Paul ja hänen päänsä painui pöytään.

Hugh Ritson seisoi vieressä kalpeana pidätetystä vihasta.

"Oliko _parasta_ pitää minun paikkani niin kauan kuin se oli pitämisen arvoinen ja jättää se sitten takaisin tyhjänä jalomielisyyden osoituksena? Lahjakirja! Mitä oikeutta sinulla on otaksua, että minä ottaisin sen sinulta? Ottaa omani takaisin mieheltä, joka on sen ryöstänyt minulta ja ottaa se vastaan polvillani! Ottaa se lahjana, jolloin sinä olet jalomielinen lahjoittaja ja minä viheliäinen vastaanottaja!"

Ankara väristys kävi Paulin lävitse.

"Minä olin avuton, minä olin avuton!" hän sanoi.

"Ymmärrä oikein todellinen asemasi -- sinun laillinen asemasi. Sinä olit äitisi laiton poika --"

"Minä puolustin hänen kunniaansa!"

"Sinä tarkoitat -- peitit hänen häpeäänsä."

"Kuten tahdot. Minä olin voimaton ja menettelin parhaani mukaan."

Hugh Ritsonin kasvot synkistyivät.

"Oliko parasta olla valapattoinen valehtelija?" hän kivahti.

Paul läähätti, mutta ei vastannut.

"Oliko parasta olla varas?"

Paul hypähti seisoalleen.

"Jumala, anna minulle kärsivällisyyttä!" hän mutisi.

"Oliko parasta olla petturi?"

"Vait! Jumalan tähden vaikene!"

"Oliko parasta olla elävä, personoitu valhe -- ja kaikki vain kunnian vuoksi? Kunnia, totisesti! Ovatko väärä vala ja ryöväys kunnian kulmakivet?"

Paul harppasi yli lattian äänettömänä ja tuhkan harmaana, kasvot kauhean rumiksi vääntyneinä. Sitten kasvojen jännitys laukesi ja murtuneella äänellä hän virkkoi:

"Hugh, minä olen tehnyt nyt jo liian paljon vääryyttä sinulle. Älä aja minua pitemmälle. Älä, älä, minä pyydän sinua."

Hugh naurahti lyhyesti -- ääni kaikui onttona: äänettömässä huoneessa.

Kuullessaan tämän sydämettömän äänen kaikki jalo Paulissa tuntui jäätyvän. Hän ei hävennyt enää, vaan kohotti päänsä ja astui varmasti jalkansa lattiaan.

"Olkoon niin", hän sanoi, ja tuskan pilvi poistui hänen otsaltansa. "Minä sanon, että säästääkseni äitini hyvän nimen tahrattomana minä suostuin tekemään, kuten tein."

"Suostuit?" sanoi Hugh kulmiansa kohottaen.

"Etkö sinä usko minua? Ole uskomatta, sitä en voi auttaa. Sinä sanot, että minun hyvitykseni on ivantekoa. No, hyvä, sanokaamme, että se on sitä. Sinä sanot, että minä olen pitänyt sinun paikkasi, kunnes se ei enää ollut pitämisen arvoinen. Sinä tarkoitat, että minä olen vähentänyt kiinteimistöjesi arvoa. Se ei ole totta, ja sinä tiedät, ettei se ole totta. Jos maita on pantattu, olet sinä saanut rahat."

"Ja kenellä niihin olisi parempi oikeus?" kysyi Hugh uudestaan nauraen.

Paul heilautti kättänsä ja hillitsi vihan, joka tahtoi kuohahtaa esille.

"Sinä olet tehnyt elämäni helvetiksi. Itse hyvin tiedät, minkä katkeran maljan olet valmistanut minun juotavakseni. Jos minä maailman silmissä olen ollutkin isäni perijä, sinä kuitenkin olet syönyt koko perinnön. Vaikka isäni talo oli minun, minä kuitenkin olin siinä kuin kerjäläinen. Minä olen ollut varjo ja sinä päämies. Tuuma tuumalta sinä olet kaivanut pohjan minun jalkaini alta."

"Ja kuitenkin minä olen ollut äänetön kuin hauta", sanoi Hugh ja taaskin nauroi kaikuvasti.

"Jumala sinun tarkoituksesi tietää -- ilman sinä et mitään tee", sanoi Paul. "Mutta minä yksin en ole kärsinyt. Oletko ajatellut, että tuo kaikki on tapahtunut meidän äitimme silmäin edessä hänen näkemättä sitä?"

Hugh Ritson hymähti ivallisesti.

Paulin kasvot kävivät kauhean juhlallisiksi.

"Kun isämme kuoli, äitimme kunnia vaati minua lupaamaan vaitioloa. Minä sain siinä sovittaakseni isäni syntiperinnön. Taivas hänelle anteeksi suokoon. Minä en epäröinyt. Mutta siitä hetkestä oli äitini kohtalo ratkaistu ja hänet ajettu pois."

"Onko se minun syyni?" kysyi Hugh.

"Taivas tietää ja taivas tuomitkoon teidän välillänne", sanoi Paul. "Hän ei jaksanut sitä enää kestää", Paulin ääni vapisi, kun hän lisäsi: "Nyt hän on mennyt."

Seurasi hetken äänettömyys. Oli kuin enkeli olisi itkien liidellyt heidän ohitsensa.

"Minä tiedän sen", sanoi Hugh kylmästi. "Hän on pukeutunut nunnaksi. Minä olen tavannut hänet sen jälkeen."

Paul kohotti katseensa.

"Hän on katolisessa Westminsterin luostarissa", lisäsi; Hugh.

Paulin kasvot värähtelivät.

"Onneton mies! Kuinka onnellinen hän olisikaan saattanut olla ilman sinua!"

"Erehdyt", sanoi Hugh. "Hän joutui sinne oman -- ja sinun rikoksesi vuoksi."

Paul hyökkäsi kohoitetuin käsin veljeänsä kohti.

"Ei enää sanaakaan siitä", hän sanoi kähisevällä äänellä.

"Kuinka hän saattoi tutkia omaatuntoansa ja olla onnellinen? Hän on pannut petturin minun isäni perijän asemalle", jatkoi Hugh.

"Hän on pannut siihen isäni ensiksi-syntyneen pojan", sanoi Paul.

"Se on valhe! Hän on pannut siihen _toisen miehen_ kanssa saamansa äpärän!"

Kauhea äänettömyys. Paul seisoi hetkisen paikoillaan niin kamalan tuskan raatelemana, että hetkeksi Hugh Ritsonkin lannistui sen edessä.

"Jatka" sanoi Paul käheästi ja lysähti tuoliinsa.

"Sinun äitisi oli jo ennen naimisissa", jatkoi Hugh, "ja hänen avioliittonsa laittomana purkautui. Siitä yhdistyksestä syntyi yksi lapsi."

Paul kohotti päänsä.

"Sitä minä en usko."

"Se on tosi -- ja sinä saat uskoa sen."

Tuska puristi Paulin sydämen kokoon.

"Sinun isäsi meni uusiin naimisiin ja sai tyttären. Sinun äitisi meni myöskin naimisiin ja sai pojan. Sinun isäsi tytär on elossa. Sanonko sinulle, kuka hän on? Hän on sinun vaimosi -- nainen, jonka kanssa tänään olet vihitty."

Paul hypähti seisoalleen.

"Se on valhe!" hän huudahti.

"Katso itse", sanoi Hugh Ritson ja vedettyään papereita taskustaan hän heitti ne pöydälle. Ne olivat samat todistukset, jotka Bonnithorne oli hänelle hankkinut.

Paul luki ne levottomin ilmein, lysähti tuolillensa, painoi päänsä pöytään ja valitti ääneen.

"Oi, Jumala! Voisiko se olla mahdollista?"

"Kun äitisi sanoi sinulle, että olit laiton poika, hän unohti sanoa, minkä isän kanssa saatu. Se oli häneen nähden luonnollista, mutta raakaa sinua kohtaan. Minä tiesin totuuden alun pitäen."

"Silloin sinä tunnustat itsesi roistoksi", huusi Paul.

Hugh pudisti keveästi päätään ja koetti hymyillä.

"Minä tiesin, miten hän on kulkenut miehen sylistä toiseen. Minä tiesin, minkä arvoinen hänen _kunniansa_ oli. Ja kuitenkin minä olin vaiti. Vaiti, vaikka vaietessa menetin syntymäoikeuteni. Sano nyt, jos suvaitset, kumpi meistä -- sinä vai minä -- on ollut todellinen äitimme kunnian suojelija."

Paul nousi taas ylös nöyränä ja muserrettuna, ja hänen jokainen jäsenensä vapisi.

"Mies, mies, älä järsi minun sydäntäni. Peruuta sanasi. Sääli minua ja sano, että se on valhe -- musta, kauhea valhe. Ajattele, kuinka hirveää se olisi -- ajattele sitä ja sääli minua."

"Se on tosi."

Silloin Paul lankesi polvillensa ja tarttui veljensä käteen.

"Hugh, Hugh, veljeni, tunnusta, että se oli valhe. Älä anna minun kauhusta menehtyä. Älä saata minua kadehtimaan kaikkia kuolleita, jotka uinuvat rauhassa haudoissansa! Sääli häntä, ellet tunne sääliä minua kohtaan."

"Minä tahdon pelastaa sinut suuresta synnistä."

Paul nousi seisoalleen.

"Nyt minä _tiedän_, että se oli valhe", sanoi hän ja sinä hetkenä masentava nöyryys oli hänen olennostaan kuin pois puhallettu.

Hugh Ritsonin kasvot lensivät hehkuvan punaisiksi.

"Minulla on täällä", sanoi Paul hipaisten päätänsä ja painaen kätensä sydämelleen, "ääni, joka sanoo, että se on valhe."

Hugh hymyili kylmästi ja hillitsi täydellisesti itsensä.

"Minun äitini tiesi kaikki. Jos Greta olisi ollut minun sisarpuoleni, olisiko hän seisonut meidän rakkautemme äänettömänä todistajana?"

Hugh teki kädellään torjuvan liikkeen.

"Äitisi oli sukulaisuudesta yhtä tietämätön kuin te itsekin. Robert Lowther oli kuollut, ennenkuin äitisi, asettui Newlandiin. Hän ei tiennyt mitään entisestä rakastajastaan. Entisen, onnettoman avioliiton salaisuus oli haudattu hänen kanssaan."

"Sallimus olisi estänyt sen, sillä kohtalo kulkee omaa rataansa ja lopulta kääntää kaikki hyväksi", sanoi Paul.

"Niin, kohtalo kääntää asioitasi nyt", selitti Hugh, "tässä paikassa ja minun kauttani. Tässä on pysäkki, johon elämänne polku on teidät johtanut. Te yhdytte tässä -- ja eroatte."

Paulin tuhkanharmaille kasvoille ilmestyi hymy.

"Sitten olisi luonto estänyt sen", hän sanoi. "Jos tämä olisi totta, luuletko, että me emme olisi sitä tienneet -- hän ja minä -- sydämemme sykinnästä? Kun uskolliset sydämet yhtyvät, silloin täyttää ne pyhä rakkaus ja suloinen ääni kuiskaa, että se on hyvä. Siinä on taivaan suostumus. Ei maailman pyhitys, ei mainen laki eikä maailman avioliitto ole mitään sen rinnalla, sillä sen on asettanut luonto itse. Meidän sydämemme ovat yhtyneet, hänen ja minun, ja sama luonto on pyhittänyt meidän rakkautemme ja avioliittomme. Ja vastoin tätä ensimmäistä ja viimeistä ja korkeinta tuomaria sinä tahdot minut saada uskomaan noita viheliäisiä papereita? Pois ne!"

Paulin katse oli kirkas, hänen kasvoiltansa olivat kaikki varjot kadonneet.

"Se on epäilemättä hyvin kaunista", sanoi Hugh merkitsevästi hymyillen. "Mutta minä kehoitan sinua olemaan varuillasi."

"Minua ei pelota", vakuutti Paul.

"Sinun täytyy pitää totena minun kertomukseni, samoin kuin nämä paperitkin -- tai väittää molemmat vääriksi."

"Ne ovat vääriä."

"Ota kuitenkin asioista selvä. Jätä vaimosi tähän taloon täksi yöksi ja mene itse jonnekin muualle."

"Mitä?"

"Jos sinä olet rikkonut Gretaa vastaan --"

"Minä en ole rikkonut mitään häntä vastaan", sanoi Paul tulistuen.

"Minä sanon, että jos sinä olet rikkonut häntä vastaan ja tahdot säilyttää mahdollisuuden korjata sen, teidän täytyy viettää tämä yö erossa."

"Hugh!" huusi Paul raivoissaan, nousten taas seisoalleen. "Sinä olet kiduttanut minua ja murtanut äitini sydämen. Sinä olet ajanut minut pois kodistani ja hänet koko maailmasta. Sinä olet tunkeutunut minun ja sen naisen väliin, joka minua rakastaa; ja nyt kun sinä olet. riistänyt minulta kaiken, paitsi tämän naisen rakkautta, ja minä olen tyhjin käsin muukalaisena lähdössä vieraaseen maahan, sinä tahdot ottaa hänetkin minulta pois ja jättää minut aivan alasti."

"Minä tahdoin varjella sinua kauheasta synnistä", sanoi Hugh Ritson vielä kerran.

"Pois tieltä", huusi Paul käskevällä äänellä ja kohotti puristetun nyrkkinsä.

"Ole varuillasi, minä sanon sinulle", kähisi Hugh.