Part 16

"Teistä ja remusta täytyy tulla ystävät, herra Drayton", hän sanoi. "Mutta oppikaamme ensin ymmärtämään toisiamme. Ajatuksenne, että voisitte löytää vanhempanne Cumberlannista, oli turha otaksuma."

"Häh! Miksi?"

"Koska teidän äitinne on kuollut."

Drayton pudisti hetkeksi viinanhöyryt päästänsä ja osoitti tavatonta mielenkiintoa.

"Sen turvakodin luettelo, johon hänet otettiin itsemurhayrityksen jälkeen, sisältää ilmoituksen --"

"Mutta hän karkasi", keskeytti Drayton.

"Sisältää ilmoituksen, että hän karkasi ja pääsi turvaan -- kuoli. Hänen ruumiinsa saatiin joesta ylös, tunnettiin mainituksi henkilöksi ja haudattiin hänen nimellänsä."

"Millä nimellä?" kysyi Drayton.

Hugh Ritsonin ilme muuttui äkkiä.

"Mitäs sillä on väliä", hän sanoi, "olen sen unohtanut."

"Todellako unohtanut?" epäili Drayton. "Eikö se olisi voinut olla Ritson, häh?"

Hugh iski nyrkkinsä pöytään.

"Totisesti ei -- hänen nimensä _ei_ ollut Ritson."

Ääni suututti herra Draytonia Hän katsoi Hugh Ritsoniin ikäänkuin sanoen, että tämä sai kiittää luojaansa, joka oli tehnyt hänen toisen jalkansa hervottomaksi, niin että hän nilkutti.

Hugh Ritson tyynnytti häntä selittämällä, että jos hän oli utelias tietämään, mikä hänen äitinsä nimi oli, hän kyllä voi sen saada selville ja lisäsi: "Mitäpä nimi silloin hyödyttää, jos teidän äitinne kerran on kuollut?"

"Se on totta", sanoi Drayton, joka nyt oli tyyntynyt ja alkoi tulla vakuutetuksi, että hänen vaivannäkönsä oli ollut turha.

"Saatte olla varma, että teidän isänne, missä hän nyt lieneekin, on aika lurjus", sanoi Hugh Ritson.

Drayton nousi jaloillensa ja kävi edestakaisin laahustavin askelin. Äkkiä lensi eräs ajatus hänen mieleensä. "Se nainen, joka otettiin ylös virrasta, saattoi olla joku toinenkin. Sellaisesta olen kyllä kuullut."

"Mahdollista kyllä, mutta vaikka se olisi erehdyskin, ei se kuitenkaan teitä hyödyttäisi." Tätä sanoessaan Hugh näytti neuvottomalta, mutta Drayton ei sitä huomannut.

"Pah! Mitäpäs siitä?" sanoi Drayton ja päättäen olla enää vaivaamatta aivojansa tällä asialla hän lähestyi viinapulloa ja joi vielä puoli lasia. Heidän suhteensa muuttui nyt perin ystävälliseksi.

"Sanokaa minulle", pyysi Hugh, "mitä tapahtui Ghyllissä maanantai-iltana?"

"Ghyllissä? Maanantaina? Se oli se ilta, jolloin satoi lunta. Mitä tapahtui? Ei mitään."

"Mitä te siellä teitte?"

"Halusin nähdä teidän äitiänne. Näin teidän veljenne eräänä myöhäisenä iltana pappilan ovella. Näin teidät tulipalossa. Olittehan tulipalossa? -- tietysti. Seisoin kymmenen kyynärän päässä, kun se nuori pukki, tallimies, palasi rattaineen taloon. Mitä syytä käyntiini? Hittoko ne kaikki syyt tietää! Minä koputin eikä ketään kuulunut. En tiedä, kuinka kauan seisoin ja palellutin jalkojani ovella. Sitten minä näin valoa muutamasta ensimmäisen kerroksen huoneesta, mutta minä menin ylös ja koputin. 'Sisään', sanoi joku. Minä menin sisään. Harmaahapsinen vanhus nousi ylös. Mustassa puvussa ja rukousnauha kaulassa, tiedättehän. Mutta ennenkuin minä ehdin puhua mitään, hän pyörtyi kuin kana ja lyyhähti lattialle. Jumal' avita, ellei se vanha tyttö pitänyt minua aaveena." Herra Drayton nosti kulmiansa ja lisäsi: "Minä lähdin tieheni."

"Ja tullessanne te säikytitte käytävällä erästä nuorta naista, joka, kuten minun äitinikin, luuli teitä minun veljekseni Pauliksi. No niin, tämä nuori nainen on tänään mennyt naimisiin minun veljeni kanssa. He ovat nyt matkalla Lontooseen. He aikovat jättää Englannin ensi keskiviikkona, ja nyt he ovat päättäneet viettää ensi yön teidän ravintolassanne."

Herra Draytonin kulmat kohosivat taaskin.

"Sitä tietenkin on sangen vaikea ymmärtää, mutta katsokaa", ja Hugh Ritson antoi Bonnithornelta saamansa sähkösanoman Draytonille. Tämä herra katseli ja käänteli sitä minuutin ajan sumein ja hämmästynein silmin ja sitten kääntyi vieraaseensa saadakseen selvitystä.

"Tämä nainen ei saa lähteä Englannista", sanoi Hugh.

Drayton koetti kaikin voimin hallita tasapainoansa ja näyttää hämmästyneeltä.

"Sieluni kautta te saatte minun vereni kiehumaan", hän sanoi. "Mitä minun pitää tehdä saadakseni teidän kaksikymmentä puntaanne? Puhukaa selvästi. Minä en ole lurjus, en. Minä olen oikeutettu ravintoloitsija ja herrasmies --"

"Mitäkö on tehtävä? Teidän on vain lähetettävä se nainen takaisin kotiin ensimmäisellä junalla."

Drayton alkoi nauraa.

"Kuten näette, ei ollut mitään pelästymisen syytä", sanoi Hugh viattomasti hymyillen.

Draytonin nauru tuli äänekkääksi.

"Minun on toimitettava se nuori rouva pois uskottelemalla hänelle, että olen hänen miehensä, vai?"

"Herra Drayton, te olette sukkela veitikka."

"Ja mitäs sanoo siihen oikea aviomies -- eikö hänkin ole sukkela veitikka?"

"Jättäkää hänet minulle. Hetken tultua älkää viivytelkö. Älkää puhuko tarpeettomasti mitään. Käyttäkää tuota ulsteria, joka teillä nyt on. Puhukaa niin vähän kuin mahdollista -- eikä mitään muuta kuin välttämätöntä. Viekää rouva vaunuun, joka odottaa tässä ovella, ajakaa asemalle, ostakaa piletti Keswickiin, toimittakaa hänet junaan viime hetkessä ja rientäkää sitten viivyttelemättä tiehenne. Yöjuna ei koskaan pysähdy ennen Bedfordia."

Drayton löntysti yli lattian ääneen nauraen. "He, he, he, kuinka, kuinka -- minun on jätettävä hänet asemalle, häh? Nuori raukka -- minulla ei ole sydäntä, ei ole voimaa olla niin raaka. Ei, ei, minä en voi olla sellainen aviomies-roisto, he, he, voi, voi, ja vielä tyttöparan hääpäivänä."

Hugh Ritson hypähti seisoalleen.

"Jos te menette tuumankaan pitemmälle kuin asemalle, saatte katua sitä elämänne loppuun", hän kivahti iskien vielä kerran nyrkkinsä pöytään.

Tämä teki Draytonin naurun ja hyväntuulen vieläkin äänekkäämmäksi ja hän selitti, että olisi tarpeen tilata toinen puolikas viinaa, joka huuhtoisi pahan halun pois hänen suustaan.

Sitten hänen naurunsa asettui.

"Katsokaa, te tahdotte saada minut tekemään työn, johon kykenee vain yksi ainoa elävä olento. Ja mitä te tarjoatte siitä minulle? Kaksikymmentä vaivaista puntaa. Pitäkää nekin", hän sanoi, "se ei kävele, herra."

Tuli oli kokonaan riittynyt. Iloton huone oli melkein pimeä ja ilma sakea savusta ja tukahduttavan ummehtunut vanhasta tupakan ja viinan hajusta. Drayton napitti pitkän takkinsa kurkkuun asti.

"Minä olen myöhästynyt", hän sanoi, "hyvää yötä."

Lasten ääniä kuului kapakasta. Pienokaiset olivat matkalla kotiin.

"Hyvää yötä, neiti, ja kiitoksia paljon", sanoi naisääni.

"Hyvää yötä, Mercy", huusivat lapset.

Drayton aikoi avata oven.

"Ajatelkaa tarkemmin", sanoi Hugh. "Teille ei ole siinä mitään vaaraa. Yksitoista ja neljäkymmentä viisi täsmälleen sen tulee tapahtua."

IV LUKU.

Kun Drayton meni ulos, asteli Hugh Ritson kapakkahuoneeseen. Vieraat olivat menneet. Kapakan emäntä vain yksin hääräili myymäpöytänsä takana. Vasemmalle menevä ovi oli nyt auki.

"Rouva Drayton", sanoi Hugh, "oletteko te koskaan ennen nähnyt näitä kasvoja?"

Hän otti medaljongin taskustaan ja piti sitä auki vanhan vaimon edessä.

"Herra hyvästi siunatkoon!" huudahti kapakan emäntä. "Sehän on juuri hän itse -- ihan ilmetty itsensä -- paitsi tuota nunnan huntua."

"Onko tämä se nainen, joka asui teidän luonanne Pimlicossa -- Paulin äiti?"

"Totisesti, totisesti! Herra nähköön, on. Ja ajatelkaa, se nuori armas raukka on nyt kuollut ja mennyt sinne. Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta, mutta se panee minut itkemään. Ja minun mieheni -- hänkin on mennyt. -- Minun mieheni sanoi minulle: 'Martha', hän sanoi, 'Martha' --"

Kapakan emännän livertelyn lopetti riemukas: "Hugh, Hugh!"

Mercy Fisher seisoi ovella silmät iloisesta hämmästyksestä auki revähtäneinä ja rinta nousten ja laskien.

Sinä hetkenä onneton pikku raukka oli hyökännyt yli lattian Hughin syliin, jossa vapisi kuin säikähtänyt lintu.

"Oi, minä tiesin, että tulisit -- minä olin varma, että sinä tulisit", hän sanoi kuivaten silmänsä, taas itkien ja kuivaten ne uudestaan ja kohotti värisevät huulensa suudeltaviksi.

Hugh Ritson ei osoittanut vähintäkään tunteellisuutta. Tyytymättömyyden varjo levisi ensin hänen kasvoilleen, mutta katosi pian. Hän koetti näyttää ihastuneelta ja taivuttaen päänsä kosketti kevyesti verettömiä huulia.

"Sinä näytät riutuneelta, pikku raukka", hän sanoi hiljaa. "Mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään -- ei mikään nyt, kun sinä olet tullut. Sinä vain olit tulematta niin kauan, niin hirveän kauan."

Hugh koetti keksiä jonkun lohduttavan sanan.

"Mutta näethän, että minä pidän sanani, sinä tyttöhupakko", hän sanoi ja hymyili nyökäten hänelle iloisesti päätänsä.

"Ja sinä olet vihdoinkin tullut minua katsomaan! Koko tämän pitkän matkan katsomaan minua, pikku raukkaa?"

Raskas surumielisyys, joka tähän asti oli kuvastunut hänen kasvoillaan, häipyi ja sijalle ilmestyi loistava hymy.

"Täytyyhän tehdä jotakin sen hyväksi, joka on uskaltanut niin paljon toisen vuoksi", virkkoi Hugh hieman naurahtaen.

"Ah!"

Kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli ohi, ei seuraavana ilon hetkenä puhelahja kyennyt tunteita tulkitsemaan. Tytön kädet kiertyivät Hughin kaulaan ja ääneti Mercy katseli hänen kasvojansa, ja silmät kirkastuivat kirkastumistaan.

"Ja sinusta tuntui aika pitkältä ja ikävältä?" kysyi Hugh.

"Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut, puhua", vastasi Mercy teeskentelemättömästi.

"Ai, sinä kiittämätön pikku olento, olihan sinulla hyvä rouva Drayton ja hänen poikansa ja kaikki sievät Hendonin pojat, jotka tulevat tänne kapakkaan juomaan ja puhumaan monia hauskoja asioita pienelle kapakkaneidille ja --"

"Ei se ole sitä! Minulla ei ollut ketään, joka olisi tuntenut _sinut_", sanoi Mercy laskien äänensä kuiskaukseksi.

"Mutta menethän sinä joskus ulos -- kylään -- Lontooseen?" kysyi Hugh.

"En, minä en milloinkaan mene ulos -- en koskaan nyt."

"Ovatko sinun silmäsi sitten todellakin pahemmat?"

"Ei se ole minun silmäini vuoksi. Mutta sillä ei väliä. Oi, minä tiesin, ettet sinä unohtaisi minua. Vain joskus iltaisin, kun hämärä hiipi sisään ja minä istuin ihan yksin takan ääressä, minä ajattelin: 'Hän ei välitä minusta. Hän ei tule minua hakemaan.' Mutta se ei ollut totta, eihän?"

"Kas, no ei, tietysti ei."

"Ja sitten kun lapset tulivat -- tuon naapurin lapset -- ja minä panin niitä nukkumaan ja ne pikku lemmikit lukivat siunauksensa, ja minä koetin myöskin rukoilla, niin silloin, silloin" -- hän katsahti arasti ympärilleen ja kuiskasi -- "oli kuin joku olisi sanonut: 'Miksi hän jättää minut yksin -- olinhan minä niin onnellinen?'"

"Sinä olet sairas, pikku raukka, mutta sinä tulet vielä onnelliseksi -- olethan sinä onnellinen nyt, etkös olekin?" sanoi Hugh.

Tytön silmät, sumeat ja punaiset, kirkastuivat ja niistä loisti hellä rakkaus, kun hän käänsi ne häneen, ja koko olemus kertoi täydellisestä onnesta.

"Ah!" hän sanoi ja painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten

"Mutta sinun olisi pitänyt kävellä -- tehdä pitkiä, terveellisiä ja onnellisia kävelymatkoja", puheli Hugh.

"Teinhän minä -- kun ruusut kukkivat ja tuhatkaunot kukoistivat, ja minä kokosin niistä monta sitä varten, että sinä tulisit, kokosin metsäruusuja ja valkoruusuja, mutta sinä olit niin kauan tulematta, ja ne kuihtuivat. Ja sitten minä en voinut niitä heittää pois, koska ymmärräthän -- ne olivat sinun -- niinpä minä kuivasin ne sen kirjan välissä, jonka minulle annoit. Tule, anna minä näytän ne sinulle."

Hän riensi sivuhuoneeseen, ottaen riemumielin pöydältä pienen kultareunaisen kirjan. Hugh seurasi häntä konemaisesti tuskin käsittäen hänen onnellista sirkutustansa.

"Ja eikö ollut Hendonissa nuorukaisia, jotka olisivat tehneet nuo sinun ikävät matkasi hauskemmiksi?"

Mercy avasi juuri kirjaansa hermostunein sormin, mutta pysähtyi ja katsoi häneen hämmästynein silmin.

"Eikö? Eikö kaunista nuorta miestä, joka olisi kuiskannut sinulle, että sinä olit sievä pikku olento, jolla ei ollut oikeutta kulkea yksin ja surren kuihduttaa kauneuttansa? Ei ketään? Häh?"

Mercyn entinen tuskanilme alkoi palata.

"Kuule, Mercy, sano minulle totuus, sinä sukkela pikku olento, häh?"

Mercy hypisteli hermostunein sormin kuihtuneita ruusujansa. Hänen kurkkuansa kuristi.

Hugh katsoi hänen surullisiksi muuttuviin kasvoihinsa ja mutisi kuin itsekseen: "Minä sanoin Bonnithornelle, että tämä pesä ei olisi oikea paikka tytölle. Hänen olisi pitänyt viedä hänet Lontooseen."

Tytön sydän kävi sairaaksi. Kirja oli suljettu ja pantu jälleen pöydälle.

"Ja nyt, Mercy", sanoi Hugh Ritson, "minä tahdon, että sinä olet järkevä pikku nainen ja teet, kuten minä pyydän etkä puhu sanaakaan. Teethän?"

Lapselliset kasvot kirkastuivat, ja Mercy nyökkäsi päätään, mutta toisesta silmästä vierähti hereä kyynel. Sinä hetkenä hän pisti kätensä esiliinansa taskuun, veti sieltä esille parin rannikkaita ja koetti niitä vetää Hughin käteen. Hugh katsoi lahjaan ja hymyili sanoen: "Minä en tahdo niitä käyttää -- en tänään, tarkoitan. Katso, minullahan on valkeat kalvostimet. Näes minä tahdon säilyttää lahjasi ja pistän ne taskuuni. Mitä sinä murheellinen pikku raukka -- itketkö sinä taas?"

Mercyn kauniit unelmat kuolivat toinen toisensa jälkeen. Hän kohotti hennon kätensä, kunnes se keveänä lepäsi Hughin rinnoilla.

"Kuuntele. Minä menen nyt ulos, mutta tulen pian takaisin. Minun täytyy puhua rouva Draytonin kanssa, minullahan on jotakin maksettavaa, tiedäthän."

Hento käsi putosi sivulle.

"Kun minä tulen takaisin, minun mukanani on ehkä ystäviä, eräs rouva ja herra, ja minä tahdon tavata niitä yksin, aivan yksin, enkä minä tahdo, että ne saavat nähdä sinua -- ymmärrätkö?"

Äänetön, raskas murhe tuntui painuvan Mercyn sydämeen.

"Mutta ne menevät pian, ja huomenna sinä ja minä puhumme uudestaan ja koetamme järjestää asian, niin ettei sinulla olisi aivan niin yksinäistä, vaan että voisit katsella ympärillesi ja etsiä silmillesi tohtorin apua ja tulisit terveeksi ja voisit unohtaa --"

"Unohtaa?" virkahti tyttö tuskin kuuluvasti. Kurkkua kuristi niin, että sieltä vaivoin lähti mitään ääntä.

"Minä tarkoitan -- se on -- minä toivoin -- tietysti, minä tarkoitan, että unohtaisit kaiken ikävän Cumberlannissa tapahtuneen. Ja nyt, mene vuoteeseen, kuten pieni hyvä tyttö ainakin. Minun täytyy mennä. Ah, miten myöhä -- katso, kello on viittätoista vailla yksitoista ja minun kelloni on jäljessä."

Hän astui kapakkahuoneeseen napittaen takkinsa leukaan asti. Tyttö seurasi häntä hajamielisenä. Rouva Drayton pesi laseja myymäpöytänsä takana.

"Tahdottekos lähettää tämän minun pikku ystäväni vuoteeseen sangen pian", sanoi Hugh kapakan emännälle. "Katsokaa, miten punaiset hänen silmänsä ovat. Ja pankaa hyvä tuli takkaan tuolla vasemmalla olevassa salissa -- te saatte vieraita. Teidän ei tarvitse huolehtia vuoteista -- ne eivät ole kauan. Näyttäkää minulle, mihin aikaan menee viimeinen yöjuna kaupunkiin."

"Lontooseen? Viimeinen lähtee puoli yksi", sanoi kapakan emäntä.

"Hyvä on. Minä tapaan teitä vielä, rouva Drayton. Hyvää yötä, Mercy, ja pidä kasvosi iloisina. Kas niin -- suutele minua. Nyt, hyvää yötä -- mikä hullu, rakastava pikku hanhi sinä oletkaan -- ja muista, että olet vuoteessa ja nukut, ennenkuin minä palaan, muuten minä julmasti suutun, niin aivan varmaan. Sinä et ole koskaan nähnyt minua suuttuneena. No niin, älä siitä välitä. Hyvää yötä!"

Ovi avautui ja sulkeutui. Mercy palasi takaisin huoneeseensa. Se oli iloton ja tyhjä eikä lasten onnellisia ääniä enää kuulunut. Tytön sydäntä kivisti -- se ei ollut raatelevaa tuskaa, vaan synkkää äänetöntä tyhjyyttä, johon ei pilkottanut pienintäkään valoa, ja hän tunsi olevansa yksin.

"Ehkäpä hän laski leikkiä sanoessaan, että kävellessäni minulla olisi pitänyt olla joku toverina ja että pitäisi koettaa unohtaa", hän ajatteli. "Niin, tietysti hän hullutteli, koska hän tiesi, miten minä odotin ja odotin."

Sitten hän otti taas kirjan, johon Hugh tuskin oli silmiänsä luonut. Se aukesi siltä kohdalta, jossa oli kuivunut valkoinen ruusu. Sen sydämen mahla oli painanut lehteen kellertävän merkin.

"Niin, tietysti hän puhui leikkiä", hän sanoi ja naurahti vähän, ja silloin tipahti suuri pisara kirjan lehdelle ja kuolleelle kukalle.

Sitten hän koetti olla hyvin urhoollinen.

"Minä en saa itkeä. Se tekee minun silmäni, oi, niin kipeiksi! Minun täytyy hoitaa niitä hyvin ja saada ne terveiksi -- niin, niin. Minun täytyy olla terve ja vahva, kun -- kun -- _se_ tapahtuu."

Hän kohotti päätänsä seistessään paikoillaan, ja hymy, kuten kevyt, kesäinen tuulahdus tyynellä vedellä, väreili hänen huulillaan. "Hän suuteli minua", hän ajatteli, "ja tuli katsomaan minua koko tämän pitkän -- pitkän matkan."

Autuaallinen ilme kohosi nyt hänen kasvoilleen.

"Ja ellei hän tulisi takaisin, ennenkuin -- ennenkuin _sitten_ -- hän on hyvin iloinen -- oi, hän on niin hirveän iloinen!"

Ajatus tulevasta hetkestä, jolloin jokin tekisi tämän pikku raukan rikkaaksi, kuvastui hänen kasvoillansa suloisena ja suurena. Tuo aarre olisi kaikista rakkain sen vuoksi, ettei se olisi yksin hänen omansa. Hän palasi kapakkahuoneeseen ja sytytti kynttilän.

"Jaa, tuoko se onkin teidän sulhasenne -- eikä se olekaan se asianajaja, häh?" virkkoi rouva Drayton askarrellessansa.

"Minun ei tarvitse peittää kasvojani nyt ei nyt, kun hän on tullut eihän?" kysyi Mercy.

"Niin niin, hän ei näytä välittävän rahasta, ja minä olen toivonut, että hän antaisi niitä teille, sillä kun asiat käyvät hullusti, ovat ne ainoa, mitä jää lohdutukseksi."

Mercy näytti kuin iskun saaneelta: ääneti hän lähti sänkykamariinsa. Mutta hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia, että hän olisi voinut nukkua. Hän tutki kasvojaan peilistä ja hymyili ja punasteli, sillä hänestä ne olivat kauniit. Ne olivat hänen omasta mielestään nyt kauniimmat kuin koskaan ennen. Puolisen tunnin kuluttua hän muisti, että hän oli unohtanut kirjansa salin pöydälle ja lähti alakertaan hakemaan sitä. Kun hän oli viimeisillä portailla, hän kuuli kiireistä koputusta ulko-ovelle.

Sinä hetkenä kaikki hänen unelmansa hävisivät kuin tuhka tuuleen.

V LUKU.

Kun Hugh Ritson astui ulos ja saapui tielle, oli yö pimeä. Tultuaan juuri kapakan kellertävästä valosta hänen silmänsä tuskin erottivat jalkakäytävän tai näkivät pensaitten epäselvän mustan rivin. Ilma oli sumuinen. Kosteus keräytyi hänen kulmakarvoihinsa ja partaansa suuriksi pisaroiksi, ja pakkanen jäädytti ne puikoiksi. Oli pureva kylmä. Joesta nouseva höyry levisi kylmän viiman mukana yli suoperäisen aukeaman, joka levisi oikealle ja vasemmalle tiestä. Synkällä tiellä oli paksulti puoliksi jäätynyttä liejua.

Hugh Ritson napitti takkinsa vieläkin tiukemmin ja riensi kuin henkensä edestä.

"Hetkeäkään ei ole hukata", hän ajatteli, "jos aion ehtiä asemalle siihen, kun juna pohjoisesta kulkee ohi. Olisin mielelläni tahtonut pitää herrasmiestäni silmällä. Olisin sen tehnytkin ilman sitä tytönlätykkää. 'Myöhästynyt', äh? Mitähän se oli, olisi hauska tietää. Siitä saattaisi olla hyötyä."

Myötätuuleen hän kiisi yhä tulisemmin, kun hänen silmänsä tottuivat pimeään. Hän ajatteli, että Bonnithornen sähkösanoma saattoi olla erehdyttävä. Kenties se oli sekoittunut johonkin toiseen. Olihan tuskin luultavaa, että Paul ja Greta olisivat joskus edes sattuneet kuulemaan Haukka-Haikaran nimeä. Ja mitä syytä heillä olisi yöpyä Hendoniin, vaikka ovat näin lähellä Lontoota?

Hänen ajatuksensa palasi Mercy Fisheriin. Juuri sinä hetkenä tyttö uneksi sulounia, miten onnelliseksi hän Hughinsa tekisi sangen pian. Hugh taas ajatteli harmitellen ja raivoissaan, että tyttö oli kiusallinen olento, joka asettaa hänet aivan erikoiseen suhteeseen cumberlantilaisiin. Niin, ja hän oli ainoa rengas, joka sitoi hänet kotiseutuun. Voisiko tämä Mercy kavaltaa? -- Ei! Ajatus, että Mercy voisi saattaa hänet huonoon huutoon, oli liian raaka. Jos hän ehtisi asemalle, ennenkuin pohjoinen juna pysähtyy, hän voisi nähdä omin silmin, jäävätkö Paul ja Greta junasta pois. Jos he eivät jää, he ovat siis junassa, ja hän voi astua siihen ja saapua heidän kanssaan samalla junalla Lontooseen. Bonnithorne saattoi erehtyä.

Matka oli pitkä ja tie vaikeata kulkea. Se tuntui paljon pitemmältä kuin hän oli luullut. Aidan ja orapihlaja-pensaan suojassa hän raapaisi tikulla tulta ja katsoi kelloansa. Se oli juuri yksitoista. Liian myöhään, jos kello ei ollut enempää kuin yhden minuutin jäljessä.

Silloin hän kuuli junan vihellyksen ja tuulen tohinan välistä hän kuuli merkkisoiton. Liian myöhään, totisesti. Hän oli vielä neljännespenikulman päässä asemalta.

Yhä hän kuitenkin kiisi asemaa kohti vähääkään enää toivomatta, että joutuisi ajoissa.

Hän oli noin kolmensadan kyynärän päässä asemalta, kun hän kuuli julmaa räiskettä ja jyminää, johon samalla sekaantui inhimillisten äänten melua ja pauhinaa. Huudot, karjunta, valitus, itku, voivotus -- sekoittuivat yhdeksi hirvittäväksi hätähuudoksi, joka yön pimeydessä herätti kammottavan kauhuntunteen.

Hugh Ritson juoksi kiireemmin.

Silloin hän näki säikähtäneitä miehiä ja naisia juoksevan edestakaisin, milloin ne ilmestyivät valaistulle paikalle, milloin taas katosivat pimeään. He näyttivät järjettömiltä kuin säikähtäneet hevoset.

Pohjoisesta tulevalle junalle oli tapahtunut onnettomuus.

Kymmenisen kyynärää asemalta veturi ja kolme etumaista vaunua oli suistunut kiskoilta ja lentänyt kauaksi pengermälle. Neljä takimmaista vaunua oli kuitenkin pysynyt raiteilla ja pysähtynyt saamatta mitään vaurioita.

Naiset, jotka oli saatu ulos nurinmenneistä vaunuista, hyökkäsivät lumivalkein kasvoin läpi aseman ja hävisivät lakeudelle yön pimeään. Miehetkin pakokauhu silmissään istuivat maahan kykenemättä mihinkään hyödylliseen toimeen. Jotkut järkevämmät olennot ryhtyivät arvelematta työhön koettaen saada vaunuja jälleen kiskoille. Asemalta tuli miehiä lyhdyt käsissä; he auttoivat loukkaantuneita ja panivat heidät pitkälleen vähän erilleen onnettomuuspaikasta.

Tapauksen näyttämö oli laaja ja kauhea ja kuitenkin vain kaksi tämän onnettomuuden uhreista on kertomuksemme aiheena. Kuvaus kaikista muista -- huudosta, valituksesta, itkusta, melusta ja tuskasta -- olisi tässä turhaa työtä.

Kohtalo oli tällä hetkellä heittänyt yhteen kolme miestä, joiden elämä tähän asti oli ollut erossa, mutta jotka tämän jälkeen olivat hyvässä ja pahassa sidotut toisiinsa.

Hugh Ritson juoksi edestakaisin kuin juopunut. Hän tirkisteli jokaisen kasvoihin. Hän otti lyhdyn, jonka joku oli heittänyt maahan ja hyökkäsi haavoittuneitten luo pimeään ja kurkisti jokaista silmiin, pysähtyi joskus ja valaisi punertavalla lyhdyllä särkyneitten vaunujen akkunoita.

Sinä hetkenä kaikki hänen jäätyneessä sielussansa tuntui sulavan. Nähdessään onnettomuuden tekemää tuhoa hänen oma sydämetön suunnitelmansa tuntui kauhealta ja meni rikki. Vihdoin hän näki ne kasvot, joita etsi. Silloin hän laski lyhdyn sivulleen ja käänsi lasin pois päin itsestänsä.

"Seiso tässä, Greta", sanoi ääni, jonka hän hyvin tunsi. "Minä palaan luoksesi pian. Anna minun koettaa auttaa noita tuolla."

Paul meni ihan veljensä ohi pimeässä. "Auttakaa!"

Hugh Ritson kuuli huudon pengermältä, johon haavoittuneet oli asetettu.

"Apua, apua! Minut ryöstetään -- apua!" kuului pimeästä.

"Missä te olette?" kysyi toinen ääni. "Täällä, auttakaa, auttakaa!"

Hugh Ritson juoksi sinne päin, mistä ensimmäinen ääni kuului ja näki miehen kumartuneena jonkun maassa makaavan yli. Sinä hetkenä toinen mies hyökkäsi esiin ja tarttui voimakkaalla kädellä kumartuneeseen mieheen. Syntyi lyhyt, ankara ottelu. Molemmat miehet olivat yhtä suuret ja yhtä vahvat. Kuului repeävän vaatteen rasahdus. Seuraavana hetkenä toinen miehistä lensi pois kuin tuulispää ja katosi lakeuden pimeään. Mutta Hugh Ritson oli kohottanut lyhtynsä juuri, kun mies kulki ohi ja nähnyt selvästi hänen kasvonsa. Hän tunsi hänet.

Ihmisjoukko oli kerääntynyt loukkaantuneen ja hänen puolustajansa ympärille.

"Ettekö voinut roistoa pidättää?" kysyi joku.

"Minä pidin häntä, kunnes hänen takistaan jäi osa minun käteeni. Katsokaa", sanoi toinen.

Hugh Ritson tunsi äänen.

"Kappale irlantilaista, karkeata takkikangasta, voisin väittää" (tunnustellen sitä).

"Teidän olisi pitänyt tarttua hänen ulsterinsa rinnukseen. Antakaa tämä minulle. Minä olen poliisikersantti. Mikä on teidän nimenne, herra?"

"Paul Ritson."