Part 15

Vähän hyväilyä, pieni yritys nauraa, pidätetty huokaus, ankara itkunpurskahdus, ja he olivat ajaneet tiehensä.

Ihanhan he lensivät tietä! Aurinko hohti juuri vasten heidän silmiänsä. Se punasi lännen taivaan ja sai itäiset vuoret välkkymään kullalta. Heidän ympärillään kiitelivät luistelijat, ja iloiset äänet saattelivat heitä, ja pehmeänä kertasi ne vuoriston kaiku.

Herra Bonnithorne istui Gretan ja Paulin kanssa.

"Missäs te sanoittekaan asuvanne Lontoossa?" hän kysyi.

"Morleyn Hotellissa", vastasi Paul.

Kuultuaan tämän vastauksen näytti asianajaja sanomattoman onnelliselta.

Matka asemalle kesti parisenkymmentä minuuttia. Juna porhalsi pian Lontoon raiteille. Paul ja Greta astuivat viimeiseen vaunuun, koska muut olivat täpösen täynnä. Hetkistä myöhemmin he olivat jättäneet laakson.

Herra Bonnithorne asteli suoraan sähkölennätinasemalle. Mutta hänen nauttimansa likööri teki hänelle kepposet. Hänen tyhmenneeseen kalloonsa iski, että hän oli erehtynyt Morleyn Hotellista. Eihän se ollut Paulin, vaan Hughin osoite. Niinpä hän sähkötti:

"Matkustaneet yhden junalla. Osoite: Haukka-Haikara."

Sitten hän palasi onnellisena kotiinsa.

Sinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset kemut. Ensiksi herkullinen ateria -- pihviä, vasikkaa, lammasta, kinkkua, makkaraa ja kuumia torttuja. Sitten pidettiin tanssiaiset suuressa ladossa, johon oli puisiin jalkoihin pistelty pitkiä kynttilöitä, ja ontoiksi kaiverretut perunat toimittivat lampun virkaa. Musta olut ja sikaarit olivat vapaasti käytettävissä, ja kun lasit kilisivät ja savu kohosi, kaikui laulu:

"Se mies juo ja sille Luoja suo, jolla vaimona on järkevä nainen. Mutta vaikka mies raataa, niin vaimo hänet kaataa, jos vaimo on tuhlailevainen."

Sitä seurasi sokkoleikki. "Antoni, aimo poika, kutsun saat multa, kerran ma ostin juustoa suita. Tule, tule, etsi ja kiinni ota, siitähän seurata vois vaikka sota."

Loppujen lopuksi tavarat koottiin heinärintuuksen reunaan ja lattia lakaistiin puhtaaksi. Yhteen nurkkaan pystytettiin oluttynnyri, ja Tuomas Kyttyräselkä viuluineen istutettiin sen päähän. Tanssi keskeytettiin vain siksi aikaa, että saatiin juoda sekä olutta että viinaa, kunnes Tuomaan tahti alkoi käydä säännöttömäksi, jolloin Gubblum kävi häntä torumaan. Mutta Tuomaspa taiteilijan ylpeydellä mursi viulunkopan Gubblumin päähän ja Gubblum mursi nyrkillänsä viuluniekan nenän, ja sitten he pyörivät pitkin lattiaa yhdessä sykkyrässä, kunnes Gubblum vihdoin pääsi vaivoin ylös ja pudistaen pörröistä päätänsä virkahti:

"Mies-raasu on humalassa kuin pelimanni ainakin."

Pappila oli äänetön kuin yö. Kaikki vieraat, paitsi yhtä, olivat menneet. Kirkkoherra Christian istui hiipuvan takan ääressä. Vanha loordi Fisher istui hänen kanssaan. Kumpikaan ei puhunut. Äänettöminä he viettivät monta pitkää tuntia.

III KIRJA

KALTEVALLA PINNALLA

I LUKU.

Tien varrella, kuuden penikulman päässä Lontoosta, oli majatalo, jonka oven päällä riippui nimikilpi, mihin oli maalattu hopeinen haukka ja kultainen haikara. Se oli pieni matalakattoinen rakennus, jossa ulkoa tultaessa ensiksi oli kapakka ja siitä päästiin molemmilla sivuilla oleviin huoneisiin.

Vasemmalla olevan huoneen ovi oli suljettu, mutta sisältä saattoi kuulla lasten ääniä ja joskus taas heidän iloista nauruansa. Huone oikealle oli auki. Se oli savustunut paikka, jossa oli muutamia tuoleja, pitkä honkainen pöytä ja sen takana penkki, toisella seinällä rahi, seinillä piippuja, jotka riippuivat nauloissa, ja pyöreä kurkihirsi kannatti matalaa kattoa.

Suuri tuli roihusi avoimessa takassa, jossa ei ollut kupua eikä reunustaa. Sen edessä suunnattomassa tuolissa, joka oli kuin äsken puustaveistetty kanotti, loikoi huoneen ainoa asukas. Yllään hänellä oli vaalea, raidallinen puku. Hänen hattunsa oli vedetty syvälle, silmille suojaksi kuumuutta vastaan. Hän oli nukahtanut, sen huomasi ensi silmäyksellä.

Jos huonetta olisi valaissut muu kuin takkatuli, se olisi näyttänyt synkältä ja ilottomalta, mutta tässä valossa tämä mukavuuksia vailla oleva suoja pani sydämen lämpimästi sykähtämään. Rusohohtoiset liekit leikittelivät nukkujan pörröisellä tukalla, hiekkaisella lattialla ja räikeillä kuvilla koristetuilla seinillä. Ne loivat varjoja ja hävittivät ne samassa, kurkistivat ulos pienestä, pölyisestä akkunasta ja hymyilivät, kun sininen yö seurasi niitä sisään.

Vanha vaimo, keltainen kasvoiltansa ja tavattoman ryppyinen, tarjoili kapakassa. Pari kolme kulkevaa kaupustelijaa istui penkeillä keskustellen keskenään. Eräs näistä arvoisista vieraista virnisti oikeaa suupieltänsä ivalliseen hymyyn.

"Vaikka minut hirtettäisiin, on minusta verraton onni omistaa sellainen poika, joka ei hetkeäkään suvaitse tehrä työtä!"

Vanha vaimo nosti silmänsä.

"Kas niin, kylliksi siitä!" hän sanoi ja nyökäten päätään oveen päin, josta kuorsaus kuului, jatkoi: "Hän saa kyllä kohta työtä heittäessään teidät ovesta ulos, ainakin jotkut, kuten heitti viime sunnuntaita vasten nuoren Bobbyn."

"Vaikka vain! Ei hän kumminkaan tierä, millä puolen hänen leivästään on voi, sitä hän ei tierä."

"_Hänen_ leivästään?" sanoi toinen, vanha maankiertäjä, kiihkoisasti ja halveksien hymähtäen. "Tarkoitat kai hänen vanhan äitinsä leipää. Etkös ole koskaan nähnyt ihmisiä, jotka aina syövät toisten leivän eivätkä koskaan omaansa, eivätkä voi erottaa enempää kuin lapset, kummalla puolen leivästä on voi?"

"Hillitse kieltäsi, Luke Sturgis", kivahti vanha vaimo. "Sinulla ei ole ollenkaan syytä sotkeutua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu."

"Älkää nyt kimmastuko, rouva Drayton. On eräs toinen asia, johon tahtoisin sangen mielelläni _sekautua_ ja se on tuon teirän kelpo poikanne sikaarivarasto, vaikkapa ette sitten antaisikaan mitään juotavaa. Minä korvaan sen kyllä sopivassa tilaisuuressa."

Raukeasilmäinen mies, jonka jaloissa koira leikitteli, virkkoi:

"Ollut Lunnossa taaskin", ja osoitti piippunysällänsä sinne, missä nukkuva mies lojui. "Saanut Lunnon hajua vaatteisiinsa. Minä aina tunnen sen neljänkymmenen kyynärän päästä."

"Silloin te erehdytte, herra Tietäväinen", sanoi vanha vaimo, "hän ei ole saanut vaatteihinsa Lunnon hajua, ainakaan _tällä_ kertaa. Hän on ollut siellä, missä ei ole hajua enempää kuin Hendonissakaan, lukuunottamatta vuoriston tuoksuja, sillä hän on nähnyt vesiputouksia ja lammaslaumoja."

"Vuoriston? Ja onko herra Paul ollut vuoristossa?"

"On, Cummerlannissa. Se on vuoristoa, ja suurenmoistapa onkin, kuten olen kuullut."

"Cummerland? Eiks' se ol' se paikka, josta tää nuori rouva on kotoisin?"

"Ehk' on. En tahdo väittää, ettei ole."

"No, nyt ne asiat selviävät, eiks' selviäkin?" Puhuja päästi merkitsevän vihellyksen ja käänsi sitten pahaamerkitsevän katseensa tovereihinsa. "Minä aina sanon eukolleni: 'Oles vaiti', sanon minä, 'ja vielä se tulee ilmi', ja eikös se nyt ole niin käynyt?"

Ravintolan emäntä kuohahti.

"Ja _minä_ aina sanon sinun rouvallesi: 'rouva Sturgis', sanon minä, 'minua aina suututtaa nähdä miehen sekaantuvan toisten asioihin, juoruavan ja levittävän häväistysjuttuja -- se on paha vika naisessa, jolta te ette parempaa odotakaan, kuten sanat kuuluvat, mutta miehelle sellainen ei ollenkaan sovi -- ja minä toivon, että te pidätätte miestänne', sanon minä, 'pistämästä nokkaansa, kuten te aina sanotte, toisten ihmisten asioihin.' Kas siinä, mitä _minä_ aina sanon sun eukollesi."

"Siinä teette vallan viisaasti", sanoi arvoisa puhuteltu jutellen hyväntuulisesti, niinkuin se, joka ei minkään anna rauhaansa häiritä. "Etteks' tahro nyt tutkia, eikö siellä olisi mulle tupakkaa?" hän kysyi pannen pennyn pöytään.

Niinpä kapakan emäntä otti hyllyltä tupakkatötterön, koppasi pennyn pöydältä ja heitti sen laatikkoon.

"Ei sitä tartte kieltääkään, väitän minä, ettei herra Draytonilla olisi sormensa sen nuoren neiti-rouvan sopassa."

"Kas niin -- kylliksi siitä! Minä sanon teille, ettei hän ole vilahdukseltakaan nähnyt koko naista, ennenkuin sunnuntaista toista viikkoa sitten."

Kaksi naista tuli kannuineen kapakkaan.

"Ja mitenkäs se rouvuus jaksaa?" tiedusteli vanhempi naisista -- kuultuaan, mistä oli kysymys -- kapakan emännän täyttäessä hänen kannuaan.

"Tuolla hän on", vastasi kapakan emäntä vastahakoisesti ja nyökkäsi päällänsä vasemmalla olevaan suljettuun oveen.

Sinä hetkenä kuului sisältä lasten naurua.

"Hän on siitä kuitenkin iloinen, vaikka olen kuullut kuiskattavan", sanoi vanha nainen, "että hän syödessään ruokkii kahta, kuten sanotaan."

Miehet nauroivat.

"Sehän on naisten tehtävä", sanoi joku, kun akka kulki ohi.

"Sellaista väkeä ei toki pitäisi ottaa asumaan kunniallisten ihmisten luo", sanoi toinen, nuorempi nainen, joka oli sitonut hattunsa korealla silkkinauhalla leuan alle.

"Ja se onkin enemmän kuin armeliaisuus käskee", sanoi toinen eukko. "Mutta tietysti jokainen osoittaa laupeutta toiselle, joka on samanlainen kuin itsekin."

"Uteliaisuus on tämän maailman suurin synti", sanoi raukeasilmäinen mies. "Ihmiset puhuvat kaikenlaisista paheista ja vaivoista; joku pitää pahimpana juoppoutta, toinen rahanhimoa, joku taas reumatismia tai jotain muuta, mutta minä sanon, että kaikista kiusallisinta on naisten uteliaisuus. Sanokaa minulle joku, joka ei ole utelias, niin saatte nährä, ettei hän pistä nokkaansa joka paikkaan."

"Tietysti ei", sanoi se herra, jota oli sanottu Luke Sturgikseksi. "Ja osoita minulle mies, joka ei ole utelias", hän jatkoi silmää iskien, "niin minä näytän sinulle miehen, joka on hyvä kyntäjä, verraton ojankaivaja ja airanpanossa arvokkaampi kuin painonsa kultaa, kun taas kovin tieronhaluiset ihmiset syövät ja hävittävät maakunnan pahemmin kuin ilkeinkin sota."

II LUKU.

Vasemmalla olevassa huoneessa istui Mercy Fisher leikkien lasten kanssa, nauroi, kun he nauroivat ja koetti unohtaa, ettei hän ollut yhtä nuori kuin he, ei yhtä onnellinen eikä vapaa raskaista ajatuksista, ei voinut elää kuten he hetkestä hetkeen katumatta menneisyyttä, toivomatta mitään tulevaisuudelta, eläen kokonansa nykyhetkessä. Mutta hän oli muuttunut eikä ollut enää lapsi, vaikka hänen lapsensydämensä ei koskaan tuntunut vanhenevan, vaan oli vieläkin täydelleen lapsellinen, huolimatta siitä, että täyden naisen kuorma oli pantu sen kannettavaksi ja naisen surut sumensivat hänen elämäänsä -- hän oli tullut vain hieman vanhemmaksi, ehkä hieman viisaammaksi, kasvot olivat käyneet vähän surullisemmiksi ja silmät ajattelevammiksi.

Eräs naapurinvaimo, joka oli mennyt vieraisille viiden penikulman päähän, oli tuonut lapsensa ja pyytänyt "nuorta rouvaa" pitämään niistä huolta hänen poissaollessaan. Nelivuotias poika pyöri Mercyn polvella, kun taas hänen kuusivuotias sisarensa seisoi tuolin vieressä katsellen, miten neulintikut somasti kilahtelivat tädin niitä ahkerasti liikutellessa. Samalla lävisti moni lapsen viaton huomautus kuin nuoli Mercyn sydämen. Nuori herra johti alituiseen puheen siihen, mikä Mercyn mieltä painoi.

"Ja jot tinulla oliti pieni poika, antaititko tinä hänelle makeitia utein, -- myötäätä -- makeitia ja piparkakkuja -- antaititko?"

"Antaisin, joka päivä, lemmikkini. Minä antaisin hänelle makeisia ja leivoksia ihan joka päivä."

"Minä tykkään tinutta. Ja antaititko tinä ten mennä leikkimää itojen poikain kanta ja toititko linnunpetiä ja tavaroita, toititko?"

"Toisin, linnunpesiä ja marjoja ja vaikka mitä."

"Minä tykkään tinutta, minä tykkään. Ja antaititko tinä mennä itiä vattaan, kun te illalla tulee kotiin ja rattattaa telättä?"

Varjo laskeutui tytön sieville kasvoille, ja seurasi hiljaisuus.

"Antaititko? Häh? Ja nottaititko itin telkään, nottaititko?"

"Ehkäpä, lemmikkini."

"Ah!" Pikku veitikka ilmaisi tällä ainoalla sanalla korkeinta ihastustaan.

"Mitä tinä teet?"

"Neulon, ystäväni. Kas niin, istupas nyt hiljaa siinä minun polvellani."

"Mitä tinä neulot -- tukkia pikku pojalleti?"

"Ei minulla ole pikku poikaa, sydänkäpyseni. Näistä tulee rannikkaat eräälle herrasmiehelle."

"Voi, kun vahinko! Mille herratmiehelle?"

"Eräälle miehelle, rakas. Herra Drayton on herrasmies, tiedäthän."

"Oh!" Sitten hetken miettimisen jälkeen: "Minä tiedän -- lurjut."

"Willy!"

"Itä tanoo niin."

Tällä ajalla pikku neiti Mercyn rinnalla oli miettinyt omaa problemiansa.

"Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi pieni tyttö?"

"No, katsotaanpas. Minä opettaisin häntä neulomaan ja ompelemaan ja laittaisin hänen tukkansa hyvin sieväksi ja tekisin hänelle silkkimekon, johon ompelisin tupsuja, ja, oh, niin ihanan hatun hänelle ostaisin!"

"Ai, kuinka hauskaa! Ja ottaisitko sinä hänet torille ja kirkkoon ja katsomaan rouva Bickersin akkunassa olevia nukkia?"

"Ottaisin, rakas, ottaisin."

"Etkö milloinkaan antaisi häntä selkään?"

"Minun pikku tyttöni olisi oikein, oikein hyvä, ja oh, niin sievä!"

"Ja antaisitko sinä hänen mennä isoäidin luo, milloin hän haluaa etkä kieltäisi isoisää antamasta puolipennisiä, antaisitko?"

"Kyllä ... rakas ... kyllä ... ehkä."

"Ovatko sinun silmäsi _hyvin_ kipeät tänään, Mercy? Ne _ovat_ niin punaiset."

Mutta pikkumies ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän keskustelun käänteeseen. "No, mikti tinulla ei ole pientä poikaa?"

Kuolemanhiljaisuus.

"Etkö tinä tatto, etkö?"

Willy oli pantu lattialle. "Lauletaan jotakin. Pidätkö sinä laulusta, sydänkäpyseni?"

Ihastuneena kiipesi poikanen uudestaan hänen syliinsä. "Minä laulan, minä laulan. Mamma on opettanut mulle laulun. Minä otaan."

Ja kursailematta pikku veitikka lauloi kirkkaalla lapsenäänellänsä vienon kehtolaulun.

Mercy oli oppinut tämän saman laulun kauan aika sitten, kun hänen äitinsä oli liekutellut häntä unen helmoihin. Hän tunsi, niinkuin muistojen, rakkauden ja katumuksen hyökylaineet olisivat tahtoneet hänet alleen haudata. Oli vaikea hillitä kyyneleitä puhkeamasta Pienet, viattomat kasvot oli kohotettu kattoa kohti kun suloinen ääni lauloi tutut sanat.

* * * * *

Kapakkaan oli saapunut uusi vieras. Se oli Hugh Ritson puettuna pitkään ulsteriin, jonka päähineellä hän puoliksi salasi kasvonsa. Hän astui suoraan kapakan emännän luo, joka niiasi syvään myymäpöytänsä takana. "Hän on siis palannut?" kysyi tulija tervehtimättä millään tavalla.

"On, herra, hän on tullut takaisin, herra. Hän saapui kotiin iltapäivällä, herra."

"Te ette sanonut mitään, että joku on häntä etsinyt?"

"En, herra -- oikeastaan, herra -- en suoraan, herra -- vaan mainitsin -- juuri mainitsin, herra, että --"

Hugh Ritson hymyili kylmästi. "Tietysti -- kiertelemättä. Tottahan olitte järkevämpi tytön suhteen?"

"Olin, herra, kun te kielsitte minua virkkamasta siitä neidille --"

"Poika nukkuu, kuten näen."

"Niin, herra; hän oli tuskin haukannut palan leipää ja vähän soppaa, kun hän heittäytyi tuoliinsa, samaan, jossa näette hänet, herra, eikä ole sen jälkeen virkkanut sanaakaan. Hän on varmaankin matkustanut läpi yön."

"Eikö hän mitään selittänyt?"

"Oi, ei, herra! Hän tahtoi vain kylmää lihaa ja olutkannunsa, herra, ja --"

"Huomatkaa, herra, hänen vanha äitinsä ei mitenkään ole hänen uskottunsa", virkkoi eräs kulkija penkiltä.

"Ettekä te minun, ystäväni", sanoi Hugh Ritson silmäten ympärilleen. Kääntyen uudestaan kapakan emäntään hän virkkoi: "Sanokaa hänelle, että joku tahtoo puhutella häntä. Tai odottakaa, minä menen itse hänen luokseen."

Hän astui siihen huoneeseen, jossa mies nukkui ja sulki oven jälkeensä.

"Luke Sturgis", kuohahti kapakan emäntä raivoissaan, "minä sanon sulle, että sinulla ei ole oikeutta tulla sanomaan sellaisia vastenmielisiä asioita -- ja vielä minulle, hänen äidilleen. Ja mitä te sanotte? Että hän on kelvoton? Hän olisi maailman hienoin herrasmies, jos olisi enemmän oppia saanut -- ulkomuodoltaan hän kelpaa kenen rinnalle tahansa."

III LUKU.

Päästyään nukkuvan miehen kanssa kahden Hugh Ritson seisoi katsellen häntä tarkasti. Tuli oli palanut, niin että jäljellä oli vain liekitön, punainen hiillos. Huoneessa ei ollut mitään muuta valoa.

Nukkuja alkoi raotella silmiään ja venytellä, kuten ihminen, jonka äkkiä valtaa ilkeä tunne, että joku tuijottelee häneen. Sitten hän päätään pudistaen ja olkiansa ravistaen nousi tuolillensa istumaan. Hän työnsi hatun otsaltansa takaraivolle, ja tupsu aaltomaisia, ruskeita hiuksia vierähti sijalle. Pää oli painunut alas ja silmät olivat suunnatut tuleen. Hugh Ritson astui hänen luokseen ja laski toisen kätensä hänen olalleen.

"Paul Drayton", hän sanoi, ja hätkähtäen mies kohotti silmänsä häneen.

Heidän katseensa yhtyivät, ja Hugh Ritson sai nähdä, kuten oli odottanutkin -- Paul Ritsonin kasvot. Tässä heikossa, punertavassa valossa jokainen piirre oli sama. Ensi hetkenä saattoi olla vakuutettu, että se oli juuri sama mies eikä kukaan muu -- aivan kuin Paul Drayton ja Paul Ritson olisivat olleet sama mies.

Kömpelösti nousi Drayton jaloilleen, ja sinä hetkenä harhakuva oli hävinnyt. Hän potki paksuilla kengillänsä hiiltyviä hiiliä kasaan, ja räiskyen ne syttyivät ja leimahtivat ilmi liekkiin. Kirkas valo lankesi hänen kasvoillensa. Piirteet olivat hienot, mutta säännötön elämä näytti ne veltostuttaneen. Kasvot olivat voimakkaat, miehekkäät ja ilmeikkäät. Mitä Jumala oli tehnyt, oli sangen hyvä; mutta silmät olivat sameat, huulet värittömät ja ilme, jonka olisi pitänyt olla ystävällinen, oli juro ja yrmeä.

"En ihmettele, että olette väsynyt matkanne jälkeen, olihan se aika pitkä", sanoi Hugh Ritson. Hän koetti esiintyä vapaasti, mutta ääni kuitenkin hermostuneesti vapisi. "Te läksitte aikaisella junalla Penrithistä", hän virkkoi, veti penkin takan luo ja istahti siihen.

Drayton tarkasti puoliksi epäillen vierastansa ja virkkoi sitten:

"Saakeli vie, etteköhän lie se sama lurjus, joka jo ennemmin on ollut täällä tutkistelemassa meidän vanhaa eukkoa. Sanokaa meille nimenne."

Ääni oli karkea, mutta siitä huolimatta siinä oli jotakin Paul Ritsonin äänensoinnusta.

"Se lienee tarpeetonta", vastasi Hugh Ritson hilliten täydellisesti itsensä. "Me olemme tavanneet ennenkin", hän lisäsi hymyillen.

"No, saakeli, olemmeko -- missä?"

"Te olitte yötä Laiskassa Hevosessa Keswickissä, eikä siitä ole vielä viikkoakaan kulunut", sanoi Hugh.

Drayton ei osoittanut vähintäkään hämmästystä.

"Viime lauantai-iltana te olitte sammutustyössä vanhan myllyn palossa Newlannissa."

Draytonin jurot kasvot olivat liikkumattomat.

"Ohimennen sanoen", jatkoi Hugh kohottaen ääntänsä ja siinä helähti lämmin sointu, "minä olen omasta puolestani teille käynnistänne kiitollinen. Mitä te juotte? -- Viinaa?"

Mennen ovelle hän pyysi pullon viinaa ja lasit.

"Sitten maanantai-iltana", hän lisäsi palaten huoneeseen, "te teitte minulle sen kunnian, että vierailitte talossani."

Drayton seisoi yhä.

"Minä tunnen teidät", hän virkkoi. "Sanonko teidän nimenne?"

Hugh hymyili hyväntuulisesti. "Sehän on tarpeetonta", hän sanoi riisuen hitaasti käsineensä.

"Mitä te tahdotte? Minulla ei nyt juuri ole aikaa juopotella."

"Hyvä niin, katsotaan. Kello on juuri kymmenen", sanoi Hugh Ritson vetäen kellonsa esille. "Minä tahtoisin antaa teidän ansaita kaksikymmentä puntaa ennen puolta yötä."

Herra Draytonin suu vetäytyi epäilevään naurunirvistykseen.

"Tietysti sen voi tehdä, mutta millä ehdoilla. Te itse tahdotte ansaita kaksisataa ennen kahtatoista."

Herra Drayton vilkaisi syrjäsilmällä Hughiin, ja viekkaus välähti hänen katseestaan.

Hugh Ritson kohotti kulmiaan ja pudisti päätänsä.

"Raha ei ole minun tarkoitukseni."

"Oh, eikö, no? Hyvä, minä en pelkää sanoa teille, että -- minun tarkoitukseni on pääasiassa se", ja herra Drayton väänsi uudestaan suunsa irviin.

Rouva Drayton astui sinä hetkenä huoneeseen tuoden viinan, kaksi lasia ja vesipullon, jotka hän asetti honkaiselle pöydälle.

"Sallikaa minun tarjota teille vähän virvoitusta", ja Hugh otti pullon kaataen lasit puolilleen.

"Kiitti, kiitti."

"Vettä? Sanokaa, koska."

Mutta herra Drayton esti sekoituksen kokonansa siepaten lasinsa käteensä. Hänen käytöksensä oli aivan muuttunut. Villielukan varovaisuus oli hävinnyt ja sijalle oli ilmestynyt häikäilemättömyys ja uhma, jotka olivat valmiit millaisiin sopimuksiin tahansa.

"Mistä siis on kysymys?" hän kysyi nauraa hohottaen täyttä kurkkua.

"Saattaa erästä rouvaa Kentish-kaupungin asemalle ja toimittaa hänet turvallisesti puolen yön junaan -- siinä kaikki."

Drayton nauroi taaskin.

"Tietysti se käy", hän sanoi.

"Rouva on täällä vähää ennen puolta yötä."

"On kai, kun niin sanotte."

Hymy katosi Hugh Ritsonin kasvoilta.

"Älkää naurako noin -- en voi sietää sitä."

Herra Drayton otti viinapullosta toisen ryypyn ja sitten nojasi tuolinsa selustan yli Hugh Ritsoniin päin.

"Katsokaahan", hän sanoi, "elokuussa oli kulunut juuri kolmekymmentä vuotta siitä, kun minun äitini sitoi minut kapaloon ja laittoi minut vankilaan, josta en vielä ole vapaaksi päässyt."

"Mitä te tarkoitatte, ystäväni?" sanoi Hugh.

Drayton nauroi pilkallisesti.

"Puhukaa selvästi", hän sanoi. "Antakaa työlle oikea nimi. Minä en säikähdä, olkoon se mikä tahansa. Mies ei anna kahtakymmentä puntaa turhan vuoksi. Ei, jos työ on kunniallinen, kuten minäkin. Minä olen oikeutettu ravintoloitsija ja herrasmies -- niin, se minä olen, jos haluatte tietää."

Hugh Ritson kieltäytyi kuitenkin osoittamasta tarpeetonta uteliaisuutta, mutta herra Drayton näki hyväksi terästää miehuuttaan ja vaatimuksiansa, jonka vuoksi hän haki vielä apua viinapullosta ja kysyi sitten: "Ja minä te itseänne pidätte?"

Hugh ei heti tyydyttänyt herra Draytonin uteliaisuutta.

"Vähät siitä, herra Drayton", hän sanoi. "Teidät minä tunnen täydellisesti. Sanonko teille, mitä varten olitte Cumberlannissa?"

Huomauttaen, että oli helppo kerrata vanhan vaimon juoruja, herra Drayton otti taskustansa vuohennahkaisen tupakkakukkaron ja alkoi tukkia täyteen merenvahaista piippuansa, josta maali oli kokonaan kulunut pois.

"Kolmekymmentä vuotta sitten", alkoi Hugh Ritson, "eräs nuori nainen koetti hukuttaa itsensä ja lapsensa. Hänet pelastettiin ja pantiin turvakotiin. Lapsi, poika, annettiin erään hyvän naisen hoitoon, jonka luona hän on asunut tähän päivään asti."

Herra Drayton keskeytti: "Kiitoksia paljon, mutta se asia on nyt jo selvä."

Hugh Ritson nyökkäsi ja jatkoi herra Draytonin ahkerasti tupakoidessa: "Sen hetken jälkeen ette ole kuullut mitään äidistänne; mutta eräänä päivänä kuulitte siltä nuorelta naiselta, jonka kohtalo on heittänyt teidän kasvatusäitinne hoitoon, että Cumberlannin vuoristossa elää toinen mies, joka hämmästyttävässä määrässä on teidän näköisenne. Se kiihoitti teidän uteliaisuuttanne. Teillä oli syytä otaksua, että jos äitinne vielä eläisi, hän varmaankin on rikas. Mutta onnettomuudeksi te satutte olemaan köyhä."

"Enkä minä pelkää sitä, että kaikki sen tietävät", keskeytti herra Drayton. "Tulkaa suoraan itse asiaan. Katsokaahan, me olemme kuin kaksi hyenaa, jotka eräänä päivänä näin eläintarhassa. Toinen sai ruokinta-aikana luun hampaihinsa ja odotteli, ties kuinka kauan, eikö toinen tulisi riistämään sitä siltä."

"Hyvä", lisäsi Hugh Ritson epävarmasti hymyillen, mutta savupilvi esti hänen toverinsa huomaamasta sitä, "te olette mies, joka tunnette jonkun verran maailmaa, olette perinyt ajatuskyvyn, vaikk'ei muuta -- vanhemmiltanne, jotka eivät jättäneet teille mitään muuta kuin --"

Herra Drayton ojensi kätensä. "Minulla on ravintolanpito-oikeus ja minä olen herrasmies, vaikk'ei ulkomuotoni olekaan loistava", hän sanoi puolustellen. "Minä en voi sitä auttaa, kun en ole käynyt kouluja -- te kyllä voitte ymmärtää sen." Ja herra, jonka ulkomuoto ei ollut loistava, pudisti sydämellisesti sen herrasmiehen kättä, jolla oli kaikki ulkonaiset edut.

"Aivan oikein, herra Drayton, aivan oikein", sanoi Hugh Ritson. Hän vaikeni katsellen Draytonia tarkasti. Tämä arvon herra oli ottanut piippunysän hampaistaan ja katsoa toljotti tyhmin silmin, suu auki tuleen.

"Matkallanne ette löytänyt mitään."

"Mistäs sen tiedätte?"

"Teidän kasvonne tällä hetkellä ilmaisevat sen."

"Puh! Älkää te kierrelkö täällä urkkimassa asioita, jotka eivät teille kuulu. Minä en ollenkaan ole tottunut teidänlaisianne tekemään uskotuikseni."

Hugh Ritson nauroi.