Part 13

Matkalla Ghylliin Paulin levottomuus oli kiihtynyt raatelevaksi tuskaksi. Ehk'ei se ollut muuta kuin mielikuvitusta, mutta hänestä tuntui, että sumupilvi leijaili talon yllä. Kun hän astui eteiseen, hänen askelensa kaikuivat kumeina hänen korvissaan, ja koko talo näytti tyhjältä kuin hauta. Surullinen ympäristö tuntui kokonaan masentavan hänen mielensä. Vanha Dinah Wilson tuli silloin keittiöstä ja katseli hämmästyneenä häntä. Ilmeisesti häntä ei oltu odotettu. Hänen teki mielensä kysyä tuhansia asioita, mutta kieli tuntui puuttuvan suuhun. Voimakas mies vapisi, ja hänen rohkeutensa tuntui lannistuvan.

Miksi tuo nainen ei puhunut? Kuinka säikähtäneeltä hän näyttikään! Paul aikoi hyökätä hänen ohitsensa yläkertaan, kun eukko ilmoitti vapisevalla äänellä, että hänen rouvansa oli mennyt.

Sanat lävistivät Paulin kuin teroitetut nuolet. "Mennyt! Miten mennyt?" hän huudahti. Olisiko mahdollista, että hänen äitinsä olisi kuollut?

"Mennyt pois", sanoi Dinah.

"Pois! Mihin?"

"Mennyt junalla, herra, tänä iltana."

"Mennyt junalla", Paul kertasi koneellisesti ja hajamielisesti.

"Sinne on jätetty kirje, herra. Se on hänen huoneensa pöydällä."

Hilliten itseänsä Paul harppasi ylös kolme porrasta kerrallaan. Hänen äitinsä huone oli tyhjä, takka oli kylmä, kuvat poissa seiniltä, pöytä paljaana, ainoat kirjat hyllyltä kadonneet -- kaikki oli äänetöntä, hämärää, selittämätöntä.

Mitä tämä merkitsi? Paul seisoi hetkisen kynnyksellä nähden kaiken yhdellä silmäyksellä. Heti kun hän jaksoi hieman malttaa mieltänsä, hän huomasi kirjeen pöydällä. Hän otti sen vapisevin sormin. Osoite oli hänelle, äidin käsialaa. Hän avasi sinetin ja luki seuraavaa:

"Minä aion mennä katolisen kirkon suojaan. Olen kauan ajatellut tätä turvapaikkaa, mutta minä toivoin voivani odottaa sitä päivää, jolloin sinun onnesi olisi tullut täydelliseksi Gretan rinnalla. Taivas ei sitä suonut, ja minä jätän sinut ilman viimeisiä jäähyväisiä. Hyvästi, rakas poikani ja Jumala siunatkoon ja ohjatkoon sinua. Jos rakastat minua, älä sure minun tähteni. Rakkaudesta sinuun minä jätän sinut. Ajattele minua, kuten sellaista, joka on päässyt rauhaan, ja minä siunaan taivaassakin sinua. Jos joskus maailma pilkkaisi sinua äitisi nimellä, niin muista, että hän sittenkin on sinun äitisi ja rakasti sinua viime hetkeensä asti. Hyvästi, rakas Paul. Sinä et koskaan saa tietää päivää, milloin tämä erehtynyt ja surullinen sydän on lakannut sykkimästä ja kaipaava henki saa yhtyä iäiseen kiitosvirteen Hänen kunniakseen. Siitä hetkestä, rakkahin, kun luet tämän kirjeen, ajattele minua kuolleena, sillä minä olen kuollut maailmalle."

Paul piti kauan kirjettä edessään ja tuijotteli siihen nurinrevähtänein silmin. Kaikki tunteet näyttivät kuolleen. Ei ainoatakaan kyyneltä, ei huokausta, ei valitusta päässyt murtuneesta sydämestä. Kaikki tuntui pysähtyneen ja puutuneen. Siinä seisoi nyt murtunut, häväisty, onneton mies. Tuhat tuskaa hänen sielussaan tuntui muodostavan voimakkaan virran, joka tahtoi vajottaa hänet ammottavaan tyhjyyteen.

Ääneti hän kääntyi ympäri ja asteli ulos talosta. Äänettömät huoneet kaikuna kertasivat hänen raskaat askelensa. Hän kääntyi pappilaan johtavalle tielle, asteli katsomatta oikealle tai vasemmalle, tuijottaen suoraan eteensä ja kohottamatta kertaakaan katsettaan. Tie saattoi olla pitkä, mutta siitä hän ei välittänyt; yö voi olla kylmä, mutta kylmempi oli sydän hänen rinnassaan. Pilvet kiisivät taivaalla ja päästivät kuun kirkkaana valaisemaan maata, mutta hänelle oli elämä sysimusta yö.

Pappilassa unelmoiva takkatuli oli juuri riittymässä. Ryysyinen vieras oli johdettu vuoteeseensa, ja itse hyvä kirkkoherra teki tiliä maailman ja Luojansa kanssa päivän toimista. Greta istui hiipuvan hiilloksen edessä, ja sydäntä painoi sanoinselittämätön pelko.

Kun Paul avasi oven, hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen silmissään oli outo katse, mutta hän oli kylmä ja puhui hiljaa. Hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja luki äitinsä kirjeen. Hän luki sen lujalla äänellä, eikä ainoakaan värähdys ilmaissut sitä tuskaa, joka raateli hänen sieluansa. Sitten hän istui kauan ääneti eikä hänen henkensä voinut tajuta ajankulua.

Tuskin Gretakaan mitään virkkoi, ja vanha kirkkoherra puhui vähän. Miten voimattomilta tuntuivatkaan sanat tällaisessa surussa! Kuolemalla oli lohdutuksensa, mutta mikä voi lohduttaa elävältä kuolleen surevia omaisia?

Vihdoin Paul ilmoitti, että hän toivoi vihkimisen tapahtuvan heti -- huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Hän ilmaisi heidän aikomuksensa olevan lähteä Englannista, kertoi isänsä ystävästä, luovutuskirjasta, joka oli tehty hänen veljensä nimeen.

Vanha mies oli syvästi liikutettu, mutta hän oli mitä suurimmassa määrässä epäitsekäs olento. Hän ymmärsi sangen vähän siitä, mitä jo oli tehty tai tehtäisiin. Mutta hän sanoi: "Jumala siunatkoon teitä ja olkoon teidän kanssanne", vaikka hänen oma haavoitettu sydämensä vuosi verta. Greta polvistui hänen tuolinsa ääreen ja suuteli iän ja vaivojen uurtelemia kasvoja, jotka nyt uivat kyynelissä. Sovittiin, että vihkiminen tapahtuisi perjantaina. Nyt oli keskiviikon jälkeinen yö.

Paul nousi ja asteli ovelle, ja Greta seurasi häntä eteiseen.

"Teet hyvin, kun jätät kaikki veljellesi", hän sanoi.

"Emme puhu siitä nyt", vastasi Paul.

"Mitä teidän välillänne on tapahtunut?" kysyi Greta.

"Toisella kertaa, lemmittyni."

Greta muisti Hugh Ritsonin omituisen uhkauksen. Pitäisikö hänen ilmoittaa se Paulille? Hän oli melkein tekemäisillään sen, kun hän kohotti katseensa Paulin kasvoihin. Niiden murtunut, eloton ilme ehkäisi häntä. Ei nyt. Se olisi julmaa.

"Minä tiesin, että kummallisia enteitä oli olemassa", sanoi Paul, "ja nyt se kauhea on tapahtunut."

Hän astui yli kynnyksen ja saapui pihalle. Lumi peitti vielä maata ja pakkanen oli sen jäädyttänyt. Kävi vinha tuuli, joka humisi ja huokaili jäisissä, lehdettömissä puissa. Kuu pilkisti taas synkän pilven raosta. Samalla lankesi avoimesta ovesta takan punerva valo hänen kalpeille kasvoillensa.

Greta läähätti. Väristys kävi hänen lävitseen. Tuossa hänen edessään, silmä silmää vasten, olivat taaskin samat kasvot, jotka hän oli nähnyt Ghyllissä.

XIV LUKU.

Paul palasi kotiin murtunein sydämin ja masentunein mielin. Hän istahti alakuloisena tuolille ja kaikki tuntui tyhjältä. Kun palvelijat puhuivat hänelle, hän kohotti heihin kaksi surun sumentamaa silmää ja vastasi lyhyesti heidän kysymyksiinsä. Palvelijatar laittoi pöytään illallisen ja ilmoitti, että se on valmis. Kun hän palasi korjaamaan sitä pois, oli se koskematta. Paul nousi äitinsä huoneeseen ja istui kylmän takan ääreen. Kynttilä, jonka hän oli mukanaan tuonut, paloi loppuun.

Keittiössä palvelijat ja peltotyöläiset seurustelivat kauan ja keskustelivat ahkerasti. "Mikä Paul-herraa vaivaa?" "Tullut ehkä pettymyksiä rakkausasioissa." "Kuka niiden naisten oikkuja tietää?" "Mihin talon rouva on mennyt?" "Ehkä ostamaan uutta pukua." "Kukapa tietää, vaikka alkaisi vielä tytöksi pukeutua?" "Ekkös kuullut mitään kyyritessäs' rouvaa asemalle Reuben?" "En, en kerrassa mitään." "Ekkös sinä ollut kyyriss' asemall' tän' iltana?" "Enhän sanokkaan, etten ollut." "Tapasitko sinä herra Hughin tänä aamuna, Natt?" "Älkää kyselkö Nattilta, hänen kielens' on sirottu tän'iltana. Hän juttelee kaikk' ittelleen -- kiroaa joskus ja mutisee omaan partaans'."

Kun palvelijat olivat käyneet levolle ja koko talossa oli hiljaista, Paul vielä istui äitinsä huoneessa. Ei kenkään muu kuin hän itse tiennyt, niitä hän kärsi sinä yönä. Hän koetti selvitellä sitä onnettomuutta, joka oli hänen osaksensa tullut. Miksi hänen äitinsä oli sulkeutunut luostariin? Miksi hänen rakkautensa poikaansa vaati häntä jättämään hänet? Koettaa etsiä vastausta näihin kysymyksiin oli samaa kuin kolkuttaa hautaholviin: ääni, joka olisi voinut vastata, oli vaiennut. Ei tullut mitään muuta vastausta kuin synkkä, raskas ontto kaiku hänen epävarmaan koputukseensa. Kaikkialla ammotti tylsä sokea tyhjyys, josta ei ollut ulospääsyä eikä kuulunut sanaakaan vastaukseksi.

Tästä horroksesta hänet herätti harhanäky, joka tänä yönä monta pitkää tuntia poltti hänen aivojaan kuin sulatettu lyijy. Kasvot, jotka Greta oli nähnyt ja varmaankin olivat ilmestyneet hänen äidilleen, näyttivät nyt kohoavan hänen eteensä, kun hän siinä istui yksinäisessä huoneessa. Hän näki omat kasvonsa, kuin olisi katsellut niitä peilistä. Ei edes yön pimeys voinut salata sitä. Selkeänä ja kirkkaana kuin päivällä se hohti ja hehkui tässä pimeässä huoneessa. Hän sulki silmänsä karkoittaakseen sen pois, mutta yhä se oli hänen edessään. Se oli hänessä itsessään. Se oli tulella poltettu hänen aivoihinsa. Hän vapisi pelosta, hän, joka ei koskaan ennen ollut tiennyt, mitä pelko on. Se vaikutti häneen, kuten hänen oma kummituksensa.

Hän tiesi, että se oli vain mielikuvitusta, mutta mitkään mielikuvat eivät koskaan ole olleet niin kauheita. Hän nousi ylös paetaksensa sitä, mutta se seisoi hänen edessänsä silmä silmää vasten. Hän lysähti taas istumaan, ja se istahti hänen luokseen kasvot vasten kasvoja.

Sitten se muuttui. Hetkeksi se katosi värisevään usvaan, ja hänen tuijottavan katseensa jännitys laukesi. Miten siunattu olikaan tämä hetken lepo! Hänen ajatuksensa kääntyivät äitiin. "Jos joskus maailma pilkkaisi sinua äitisi nimellä, niin muista, että hän vieläkin on sinun äitisi, joka rakasti sinua viime hetkeensä saakka." Rakas, pyhä sielu, vähän on pelkoa siitä, että hän sen unohtaisi! Vähän on pelkoa, että viisas maailma koskaan saisi tahrata tätä pyhää rakkautta! Hellyyden kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja niiden sumun läpi hän oli näkevinään äitinsä edessään. Hänen päänsä oli painunut, ja kaikki kuluttava häpeä näytti nostavan punan hänen kalpeille kasvoilleen. Sitten hänelle selvisi, että äitiin tuijottivat toiset silmät, tuijottivat sydämen syvimpiin kätköihin ja säikyttivät hänet kuoliaaksi, pitäen auki raskaat silmänluomensa, jotka eivät koskaan sulkeutuisi uneen. Hän katsahti ylös -- hänen oma varjonsa tuijotti ääneti heihin molempiin.

Paul hypähti seisoalleen ja juoksi ulos huoneesta. Varmaankin äidin henki yhä asui tässä hylätyssä asunnossa. Varmaan tuo oli se varjo, joka hänet oli pois karkoittanut. Suuret vesikarpalot juoksivat hänen otsaltansa. Hän meni ulos talosta. Raskaat, mustat pilvet purjehtivat taivaalla myrskyn mukana. Niiden takaa pilkahtivat silloin tällöin kuun kalpeat kasvot.

Hän kulki Caledalen juurella metsässä ja kuunteli, kuinka tuuli huokaili ja kohahteli jäisissä oksissa. Joka toisella askelella hän katsahti taaksensa. Mutta vihdoin hän näki sen, mitä oli katsellut: se kulki askel askelelta hänen rinnallaan.

Hän asteli hitaasti pois metsästä eikä uskaltanut juosta. Vuori kohosi melkein äkkijyrkkänä hänen edessään päättyen epätasaisiin jäätikköihin, joiden välillä ammotti synkkiä kuiluja. Hetkisen valaisi sitä kuu ja sen valossa hän näki kaikki selvänä. Ajattelematta; mitään hän alkoi ilman päämäärää kiivetä. Työ oli vaivalloista minä aikana tahansa ja niillekin, jotka olivat tottuneet vuorille kiipeämään. Vaiva ja valppaus karkoittivat harhakuvan, ja vapautunut ajatus kääntyi Gretaan. Mitä olisi nyt elämä ilman Gretan rakkautta? Sarja toisiaan seuraavia onnettomuuden päiviä. Greta oli hänen menetetyn elämänsä pelastaja, hänen elämänsä kevät ja päivänpaiste, Ihmeellinen hellyyden puuska yllätti hänet ja sydämessään hän siunasi häntä. Täällä vuorella hän oli näkevinään lemmittynsä sivullansa, mutta heidän välilleen, erottamaan heitä kohosi samainen aave.

Itäpuoli taivasta oli pimeä, mutta kaukaisista hiilihaudoista välkkyi valoa. Lepuuttamatta jalkojaan Paul asteli valoa kohden. Ja hänen kasvojensa varjo asteli hänen rinnallansa. Kun tuuli puhalsi, se vihelsi hänen korvissaan, ja se kuului tässä autiudessa kuin hänen rinnallaan kulkevan olennon hiljainen itku.

Vanha loordi Fisher oli entisessä toimessaan, ja hiilloksesta hohtava valo toi nähtäville hänen kuluneitten kasvojensa monet poimut ja uurteet.

"Ootteko se te, herra Paul?" hän kysyi henkeänsä haukkoen ja yskien savun seassa ja huutaen niin, että se kuului tuulen pauhinan yli.

Hänen seistessään siinä ei Paulia harhakuva enää vaivannut. Se oli ollut heräävä kuvitelma, joka oli saanut alkunsa Gretan kertomuksesta ja vahvistunut siitä hermokiihoituksesta, jonka hänen äitinsä pako oli synnyttänyt. Matthewin läsnäolo auttoi karkoittamaan sitä. Ukon nöyrä ulkomuoto kuvasi hänen murtunutta mieltänsä. Myrsky oli repäissyt irti maasta hänen ainoan juurensa. Hän oli vain paljas, ruhjottu runko, joka oli heitetty maahan ja jolla ei ollut enää voimaa juurtua uudestaan. Hän oli vanha eikä hänellä ollut mitään toivoa. Sittenkin hän eli ja teki nöyrästi työtä. Paulin oma asema oli toinen. Kohtalo oli heittänyt hänen purtensa tuntemattomalla merellä salakallioihin. Mutta hän oli nuori, hänen suonissaan virtasi elämänvoima, ja rakkaus antoi tukea. Häntä oli vain kiusannut turha kuvitelma, kiduttanut pelon herättämä tuska.

"Hyvää yötä, Matthew!" hän huudahti yli tuuleni kohinan ja katosi yöhön.

Hän tahtoi mennä kotiin nukkumaan, niin että kuume häviäisi hänen suonistaan. Hän astui tielle, ja kaivosten koneitten yksitoikkoinen ääni vähitellen lakkasi kuulumasta hänen korviinsa. Hän kulki kylän ohi. Tiet olivat tyhjät, ja kumeina kaikuivat hänen askelensa. Suuret varjot lankesivat häneen, kun kuu silloin tällöin vapaasti pääsi paistamaan pilvien takaa Eräästä akkunasta loisti tuli. Siellä rouva Truesdalen kärsivä henki kamppaili viime hetkiänsä. Tuuli tyyntyi ja vinkui taas ja joskus se kuului lapsenitkulta hänen korvissaan yön yksinäisyydessä.

Hän asteli harvakseen tai hyökkäsi kiivaasti pimeää tietä yhä eteenpäin. Etäältä Ghyllistä kuului koirien haukuntaa. Omituiset pilvenmöhkäleet leijailivat taivaalla, ja ajoittain pilkisti kuu esille. Koko taivas oli kuin musta tukka, johon oli siroteltu sinne tänne hopeasuortuvia. Mutta yhdellä kohtaa tiellä kuu paistoi kirkkaana ja valoisana. Se oli kuin johtotähtenä hänen edessään. Hän kiiruhti askeleitaan, kunnes tuli sinne kuun valaisemalle kohdalle. Sitten se valo muuttui toiseen paikkaan: nyt se valaisi kirkkomaata. Hänen isänsä hauta oli vain muutamien askelten päässä tieltä.

Mikä näkymätön voima oli ajanut häntä tänne? Tahtoiko tämä johtaa häntä ymmärtämään, että kaikki kohlut, joita kohtalo on hänelle varannut, ovat tutkimattomalla tavalla seurauksia hänen isänsä teoista? Hänen mieleensä muistui taas hänen isänsä kuolinyö. Hän ajatteli äitinsä tunnustusta -- tunnustusta, joka oli kauheampi tehdä ja musertavampi kuunnella, kuin mikään äiti oli koskaan tehnyt tai poika kuunnellut. Ja tämän yön kärsimykset, olivatko ne vain yksi rengas ihmeellisessä kohtalon ketjussa?

Älköön ihminen luulkokaan, että saisi jättää leikkaamatta ne ohdakkeet, jotka hänen isänsä elämässään on kylvänyt. Jos Jumalan viha ei kohtaisikaan häntä kaikessa ankaruudessaan, maailma pahuudessaan ei kuitenkaan unohda, että isäin pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.

Paul läheni pientä porttia ja astui kirkkotarhaan. Yökastepisarat hänen kasvoillaan eivät olleet kylmemmät kuin hänen kyyneleensä, kun hän polvistui isänsä haudalla. Sinä hetkenä hän kirosi maailman ja sen julmat lait. Sitten hänen sydämeensä salaa hiipi ajatus, joka myrkyllään turmeli hänen rakkaimman muistonsa: hän ajatteli katkeruudella isäänsä.

Silloin ihmeellinen kammo käsitti hänen mielensä. Hän näki, vaikka vielä muistonsa silmillä, että hirviö oli palannut. Hän tiesi, että se seisoi yötaivasta vasten kuin aavemainen hautapatsas. Mutta kun hän kohotti katseensa, näki hän vieläkin kauheampaa. Kasvot olivat hänen edessään, mutta nyt ne olivat kuolleen kasvot. Hän näki oman ruumiinsa oikaistuna isänsä haudalle. Hänen päänsä retkahti kylmälle turpeelle. Hän makasi hautapengermällä kuin kuollut. Silloin hän tiesi, että ylhäällä oli määrätty, että hänen isänsä synnin tuli luoda ikuinen varjo hänen elämäänsä. Kaikissa elämänsä vaiheissa tuli hänen kulkea kantaen orjana synnin kuormaa, joka ei johtunut hänen omista töistänsä. Syntiperintö oli hänen kohtalonsa, ja synnin palkka on kuolema.

Oliko ihme, että hetkellä, jolloin hänen elämänsä tie näytti kulkevan synkinten varjojen kautta -- kun isän ihana muisto, jonka oli äidin sylissä leikkiessään sieluunsa saanut, oli vain katkera harhakuva, joka kantoi kostoa povellaan -- oliko silloin ihme, että rauha laskeusi kuin kyyhkynen taivaasta hänen sieluunsa?

Hänen tuntiessaan itsensä orvoksi, joka ei kuitenkaan vielä ollut orpo -- joka oli tuomittu tuskassa kiemurtelemaan kuin maan mato maailman liejussa, mies heräsi hänessä ja hän kerralla karkoitti pois pelon, joka häntä kidutti.

Tämän voiman hän sai siitä tiedosta -- hänhän oli karu ja oppimaton mies, vaikka omasikin voimakkaan hengen -- että on olemassa korkeampi voima kuin kohtalo, että myrskyisimmälläkin merellä on mestarinsa, että kulkuri, jonka hyökylaine on heittänyt oudolle rannalle, ei ole joutunut sinne sattumalta eikä yksin.

Ja Jumalan enkeli tuntui kuiskaavan hänen sydämeensä Hagarin ja hänen poikansa tarinan -- kuinka poika oli isänsä esikoinen ja kuinka toiseksi syntyneestä tuli perillinen -- kuinka vaimo ja poika ajettiin pois ja kuinka he olivat menehtyä kurjuuteen -- kuinka vihdoin kuului taivaasta huuto: "Jumala on kuullut pojan rukouksen, ole hyvässä turvassa."

Harhakuvan synnyttämä kauhu oli hävinnyt. Se ei enää koskaan tulisi takaisin. Paul asteli kotiin takaisin, sulkeutui omaan huoneeseensa ja nukkui rauhallisesti.

Kun hän heräsi, säteili talvinen aurinko noustessaan punaisena ja keltaisena Ankerias-kallion huipuissa. Alasimen kalke kuului yli laakson. Lampaat kiipeilivät jäätyneen tunturin rinteillä. Kirveiden kalke kuului metsästä ja yhtyi kuulakassa aamuilmassa luonnon mahtavaan kuoroon. Koleasti jyrisivät Nattin rattaat jäisellä tiellä. Punarinta-satakieli istui akkunan ulkonemalla päästellen kurkustaan riemukkaita aamusäveleitä. Viime yö oli siirtynyt ikuisuuteen eivätkä sen kauhut koskaan enää voineet palata. Hänen edessään oli päivä, maailma, elämä.

XV LUKU.

Tänä päivänä -- häiden edellisenä päivänä -- olivat kaikki juorujen kielet Newlannissa aamusta iltaan ahkerassa toimessa. Natt oli lähetetty kiertämään ympäri laaksoa ja kutsumaan maanviljelijöitä, heidän vaimojaan, poikiansa ja tyttäriänsä. Kirkkoherra Christian itse kulki kutsujana köyhien kodeissa.

"'Köyhät teillä aina ovat', mutta kaikkialle niitä ei kutsuta eikä aina ole Galilean Kaanaan häitä", oli hän lähtiessään Gretalle sanonut.

Eikä seutukunnan asukkailla suinkaan ollut mitään juhlaan kokoontumista vastaan. "Parhainta onnea vihittäville!" he sanoivat. "Älköönkä runsauden sarvi koskaan vuotamasta laatko."

Koko laaksossa ei tehty paljoa työtä sinä päivänä. Seudun rikkain perijätär aikoi mennä naimisiin laakson rikkaimman tilanomistajan kanssa. Sellaisessa tapauksessa oli työtä kylliksi, kun pistäysi Lentävään Hevoseen tekemään toisten kanssa laskelmia. Pääasia selvisi yksinkertaisella yhteenlaskulla -- nimittäin, paljonko olisi Paul Ritsonin arvo sitten, kun hän on mennyt naimisiin Greta Lowtherin kanssa. Ja useammin kuin kerran sinä päivänä kaksikertaa kaksi teki viisi.

Pakkanen kesti yhä ja tiet olivat jäässä. Ennen pakkasia oli ollut ankaria sateita, ja joki, joka juoksi laakson halki, oli tulvinut ja peittänyt niityt tien kahden puolen. Nyt se muodosti viiden penikulman levyisen lasisileän jääsillan, jota myöten saattoi kulkea suoraan kuin nuoli.

Abraham Strong, puuseppä, oli saanut muuttaa suunnattomat nelipyöräiset vaunut taiviajopeleiksi siten, että otti pois pyörät ja laittoi niihin puusta jalakset. Tämän vaunureen oli seppä raudoittanut ja sitä aiottiin käyttää hääjuhlallisuuksissa.

Varhain sinä aamuna oli veli Peter lähetetty kaupunkiin kutsumaan herra Bonnithornea. Neljän penikulman jalkamatka tuntui hänestä vaikeammalta ponnistukselta kuin koko asia olisi ansainnut.

"En ymmärrä, mikä sitä likkaa vaivaa ja mitä hän; on vailla", hän murisi äkeästi astellessaan tietä. "Mitä hän miehellä tekee? Eikö hänellä nytkin ole kaksi kappaletta? Minä itse palvelen häntä kylliksi. Mutta tytöt ovat merkillisiä tuulihattuja."

Herra Bonnithorne sai tarpeeksi Peterin sanoista: "En tierä, eikö siellä lie vihkiminen tekeillä", ymmärtääkseen, mistä oli kysymys. Hugh Ritson oli poissa kotoa, ja hänen veljensä Paul kiirehti hänen poissaollessaan häämenojen toteuttamista.

Näissä mietteissä herra Bonnithorne oli lähtenyt kaupungista matkalle. Mutta ennenkuin hän ehti pappilaan, hän tapasi itsensä Paulin, joka oli matkalla hänen toimistoonsa. He lausuivat toisilleen muutamia sanoja. Tietysti nuori tilanomistaja oli maallikko eikä muuta. Hän kykeni selittämään huonosti tilannetta, mutta sen sijaan hän antoi jotakin, joka sanoi kaiken ja antoi asianajajan hävyttömyydelle ankaran iskun. Paul antoi asianajajalle ilman lähempiä selityksiä ne luovutuskirjat, jotka oli tuonut Lontoosta. Herra Bonnithorne tarkasti niitä, pisti ne taskuunsa ja hymyili. Hänen mielestään Paulin merkitys vaarallisena vastustajana aleni sinä hetkenä mitättömiin. He erosivat pitemmittä puheitta.

Illan tullen palasi kirkkoherra Christian kotiin kuolemanväsyneenä. Hän tapasi asianajajan odottamassa häntä. Avioliitto hänen silmissään oli kuvastunut koko päivän suurenmoisena ja kaikki muut asiat olivat vähäpätöisyyksiä sen rinnalla.

"Te annatte hänet siis pois, herra Bonnithorne", hän sanoi ilman pitempiä kursailuja.

"Minä -- minä?" ihmetteli herra Bonnithorne kulmiansa kohottaen.

"Kenellä siihen olisi suurempi oikeus?" kysyi kirkkoherra.

"No, tiedättehän, te -- te --"

"Minä! Ei, minun täytyy vihkiä heidät. Muut velvollisuudet kuuluvat teille."

"Katsokaahan, herra Christian, jos ajattelette, minä olen -- minä olen --"

"Te olette hänen isänsä vanha ystävä. Kas niin, Pidetään se asia päätettynä."

Herra Bonnithorne näytti haluttomalta. "Tjaa, toden sanoakseni, herra Christian, -- minä en -- _minä en mielelläni tahtoisi_."

Vanha kirkkoherra kohotti kaksi ihmettelevää silmää ja katsoi sankalasiensa yli herra Bonnithorneen. Asianajajan nolous yhä lisääntyi. Silloin kirkkoherra Christian muisti, että vain joku aika sitten herra Bonnithorne oli esittänyt syitä, miksi Paul ei saisi mennä Gretan kanssa naimisiin. Ne olivat liian maallisia, ne samaiset syyt, mutta ne olivat antaneet hänelle Gretan perheen ystävänä vakavaa ajattelemisen aihetta.

"Paul ja Greta aikovat matkustaa pois", virkkoi kirkkoherra.

"Niin olen kuullut."

"He asettuvat Victoriaan maanviljelijöiksi", lisäsi kirkkoherra.

"Gretan rahoilla", iski asianajaja.

Kirkkoherra Christian katsahti taaskin lasiensa yli. Silloin hän taas huomasi omituisen hymyn väreileväni asianajajan huulilla. "Tiedättekö", hän sanoi, "milloinkaan ei minun vanhaan tyhmään kallooni ole johtunut epäillä, eivätkö perinnöt ole paremmat rehellisen työmiehen kuin keinottelijan käsissä."

Herra Bonnithorne hätkähti. Yksinkertainen, vanha kallo saattoi joskus olla terävämpi kuin hänen oma viisas päänsä.

"Siihen katsoen, että minun tulee vihkiä heidät, varmaankin odotetaan, että Paul saisi hänet teidän kädestänne, mutta jos teillä on jotakin vastaan --"

"Vastaan?" keskeytti herra Bonnithorne. "En luule, että minun tunteeni siinä suhteessa ovat niin vakavaa laatua."

"Jätetään se siis siihen, ja te saatte huomenna päättää", sanoi kirkkoherra Christian.

Siihen asia jäikin, ja herra Bonnithorne, perheen rakas ystävä, riensi kiireesti sähkölennätinasemalle ja lähetti Hugh Ritsonille Lontooseen seuraavan sähkösanoman: "Heidät vihitään huomenna. Jos sinulla on jotakin tärkeätä sanottavaa, niin kirjoita tänä iltana -- tai tule."

Yleisessä hyörinässä ja pyörinässä tapasivat Paul ja Greta toisiansa vain viitisen minuutin ajan, ja muutamat sanat, jotka he ehtivät vaihtaa, olivat pohjaltaan ylen vakavat. Samalla kun heidän sydämessään kaikui riemulaulu, kuului siellä pohjasävelenä viiltävä epäsointu, eikä kumpikaan tiennyt toisensa hädästä.