Part 12

"Rakkahin. En tiedä, mitä minulle tapahtuu, mutta; minun silmäni tulevat pahemmiksi ja pahemmiksi. En ole tänään enkä eilen ollenkaan avannut niitä. Oi, rakas, minä pelkään, että menetän näköni! Ja minua on niin kauheasti peloittanut. Päivä sen jälkeen, kun minä olin kirjoittanut sinulle, rouva Draytonin poika tuli kotiin ja minä näin hänet. Voi, minä luulin, että se olisi sinun veljesi Paul, ja hänen nimensä myöskin on Paul; mutta minä luulen nyt, että siihen vaikuttivat minun silmäni -- ne olivat hyvin pahat ja ehkä minä en nähnyt selvään. Hän kyseli minulta jotakin ja meni; pois seuraavana aamuna. Elä ole kauan kirjoittamatta?; minulla on niin hirveän ikävä. Koska sinä tulet minun; luokseni? Sinun rakastava Mercysi. Kirjoita pian."

Hugh Ritson oli noussut tyynemmällä mielellä. Hän oli valmistunut selvittelemään kaikki epäselvät asiat. Viime yönä hän oli saanut tietää, että Paul Ritson ei ollut Robert Lowtherin poika. Nyt päivänvalossa vakavat kysymykset täyttivät hänen mielensä. Hän ei tuntunut saavan rauhaa, ennenkuin saisi tietää, kuka oli se mies, jota erehdyksestä oli Paulina pidetty.

Mercyn kirjeen jälkeen salaisuus oli suuressa määrin selvinnyt. Tuskin oli enää epäilyksen varjoakaan siitä, että se mies, joka oli maannut Laiskassa Hevosessa -- mies, jonka monet olivat tulipalossa nähneet -- mies, jonka Greta oli käytävällä kohdannut, oli juuri sama mies, jonka Mercy tunsi Paul Draytonin nimellä, hendonilainen kapakoitsija.

Mutta kun yhtä paikkaa valaisi niin kirkas valo, tuli sen ympäristö sitä pimeämmäksi. Paljon tärkeämpi kuin kysymys, kuka tuo mies oli, oli kysymys, mitä varten hän oli täällä. Miksi hän oli tullut näille main? Miksi hän ei ollut tullut avoimesti? Mitä syytä hänellä oli kulkea kuin varjo siellä, missä tiesi voivansa pysyä tuntemattomana?

Hughin ajatukset palasivat taas hänen äitinsä omituiseen sairastumiseen. Viime yönä hän oli tehnyt sitäkin koskevia päätelmiä. Ja ne olivat sangen yksinkertaisia. Toinen mies, kuka hän sitten lieneekin, oli jostakin syystä tullut taloon ja päästyään eteiseen ketään tapaamatta kiivennyt portaita ylös ja mennyt siihen huoneeseen, josta ehkä kuuli jotakin liikettä. Tämä sattui olemaan hänen äitinsä huone, ja kun muukalainen, joka niin merkillisellä tavalla oli rouva Ritsonin poissa-olevan pojan näköinen, esitti itsensä näin omituisella tavalla, näin omituisella ajalla ja näin omituisessa paikassa, valtasi äidin pelko, että tässä oli aave, joka tuli ilmoittamaan hänen poikansa kuolemasta ja niin hän oli pyörtynyt ja kaatunut lattialle.

Tällä otaksumalla oli kyllä omat, huomattavat heikkoutensa, mutta niitä ei Hugh Ritson ollenkaan ottanut lukuun. Muut vieläkin sekavammat seikat kiduttivat häntä.

Mutta tänä aamuna Mercyn kirjeen valossa asiat näyttivät selviävän itsestään. Jos Paulin näköinen mies oli salaisesti saapunut Newlandiin, hänellä täytyi olla salaiset syynsä pysyä tuntemattomana. Jos hän oli mennyt rouva Ritsonin huoneeseen silloin, kun siellä ei ollut ketään, tapahtui se siksi, että hänellä oli siellä jokin tehtävä. Eikä hänen äitinsä pyörtymyskohtaus saattanut olla seuraus turhasta pelästymisestä eikä järkkymätön äänettömyys hermokiihoituksesta.

Yksi tehtävä oli nyt muita tärkeämpi, ja se oli päästä tämän salaisuuden perille. Kuka hän olikin, tämä tuntematon mies näytti voivan järkyttää heidän kaikkien elämäänsä.

Se asia kuitenkin oli selvä, ettei Paul Ritson ollut Gretan velipuoli.

Hugh Ritson päätti hänkin matkustaa etelään. Jos se muukalainen vielä kierteli Newlannissa, sen parempi. Hugh tahtoi tavata sen vanhan naisen, äitinsä ja keskustella häiritsemättä hänen kanssaan käyttäen maailmanmiehen koko oveluutta apunaan.

Hugh vietti suurimman osan päivästä toimistossaan: kaivoksilla järjestellen sellaisia asioita, jotka eivät voineet odottaa hänen paluutansa. Keskiviikkoaamuna hän lähetti Nattin jalkaisin viemään herra Bonnithornelle kirjettä, jossa hän selitti lyhyesti ja varovasti, miten asiat edelleen kehittyivät. Sitten hän pistäytyi hetkeksi äitinsä huoneeseen.

Rouva Ritson oli noussut ja istui nyt takan ääressä, kirjoittamassa. Hugh huomasi äitinsä noustessa, että hän oli itkenyt ja että paperille oli kirjoittaessa tipahdellut suuria pisaroita. Eräs nainen oli lattialla polvillansa; ja järjesteli liinavaatteita matka-arkkuun. Tämä kielevä eukko Dinah Wilson laverteli juuri, kun Hugh astui sisään.

"Kaikki sanovat", hän puheli, "ettei sellaista ole kuultu eikä nähty. Ja Reuben vakuutti minulle samaa. Hän oli puutarhassa, kun minä hain liskoja, ja hän herkutteli siellä kuin parhainkin vieras. 'Tulipalossa oli herra Paul, se on ihan varma', hän vakuutti uudestaan ja uudestaan. Mitä mies, sanon minä, tiedäthän, ettei hän ollut kotona. Herra Paul oli matkustanut Lontooseen. 'Se oli Paul tai hänen lihallinen veljensä', väitti hän hellittämättä."

"Hyst, Dinah", äännähti rouva Ritson.

Hugh sanoi äidilleen hiljaisella äänellä, mitkä asiat vaatisivat häntä matkustamaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja sanoi "hyvää yötä" osoittamatta mitään mielenliikutusta.

Äiti ojensi hänelle kätensä ja katseli häntä hellästi silmiin.

"Näinkö me eroamme?" hän sanoi ja ojentuen eteenpäin kosketti huulillaan hänen poskeansa.

Hugh näytti hämmästyneeltä ja valahti kalpeaksi, mutta hän meni ulos kylmänä ja virkkamatta sanaakaan. Puolta tuntia myöhemmin hän asteli lumista tietä myöten kiireesti asemalle.

XI LUKU.

Erotessaan Nattista lauantai-iltana asemalla Paul oli käskenyt tallimiehen tuoda vaunut samaan paikkaan ja samalla ajalla keskiviikkona. Saatuaan nämä määräykset Natt oli kuitenkin, kuten olemme nähneet, tullut omiin päätelmiinsä, miten asiat oikeastaan olisivat. Yhä suuremmalla voimalla hallitsi hänen mieltään ajatus, että olisi ihan turhaa tehdä, niinkuin häntä oli käsketty. Mitä hyödyttäisi mennä asemalle noutamaan miestä, joka ei kuitenkaan saapuisi junassa? Mitä järkeä olisi olla hakevinaan kotiin mies, joka ei hetkeäkään ole ollut poissa näiltä main? Nämä ja monet kysymykset risteilivät Nattin mielessä, kun hän asiaa ajatteli.

Hän harkitsi sitä koko matkan palatessaan herra Bonnithornen luota ja päätti, että meno asemalle tänä iltana kahdeksan junalle olisi ollut samaa kuin heittäytyä ihmisten pilkattavaksi. Mutta kun hän tuli talliin, istahti tupakoimaan ja näki ajan lähestyvän, hänen vaistonsa alkoi automaattisesti toimia ja hän punnitsi asiaa kylmän järjen avulla. Lyhyesti, hän pani takin ylleen ja alkoi asetella valjaita tamman selkään.

Sitä tehdessään hänen mieleensä johtui kaksi merkillistä seikkaa. Ensimmäinen oli se, että hevonen näytti olleen ajossa hänen poissa-ollessaan; toiseksi hevosen valjaat eivät olleet juuri siinä naulassa, johon hän oli ne viimeksi pannut. Ja kun hän veti vaunut vajasta, hän huomasi, että rattaissa oli vielä sulamatonta lunta.

Nämä huomiot muuttivat aluksi hänen päätelmänsä. Mutta nyt ei ollut aikaa näihin syventyä, vaan hän hyppäsi ajajan penkille ja ajoi tiehensä. Matkalla vanhat epäluulot Paulia kohtaan virisivät uudestaan.

Natt oli ajanut tuskin puolitiehen asemalle, kun hän hypähti melkein pois rattailta, niin voimakkaasti omituinen, järkevä ajatus iski hänen mieleensä: _Vaunut olivat olleet ulkona jo ennemmin!_ Hän oli tuskin ehtinyt hymyillä, ennenkuin ajatus synnytti toisen: _Ja se on tapahtunut tätä samaa tietä!_ Tämän jälkeen ajatuksen lento oli nopea. Tuskin puolta penikulmaa tarvittiin, ennenkuin Natt oli selvittänyt itselleen, että Paul Ritson itse oli ajanut tammalla asemalle ollakseen siellä kello kahdeksan aikaan, että voisi pettää tylsämielisiä ihmisiä. Hän oli täysin tyytyväinen tähän tulokseen ja kokonaan unohti sen pikku seikan, mikä olisi vienyt vaunut jälleen kotiin.

Hänen ajaessaan asemalle tervehti häntä eräs odottava vuokra-ajuri:

"Pahapa on tammarääsyn, ukkoseni -- kulkea kaksi kertaa puolenpäivän kuluessa semmoinen matka. Luulen nähneeni sen jo täällä ennenkin."

Nattin kasvoille levisi ylhäinen hymy, joka näytti johtavan häntä kiusaukseen sanoa, ettei toinen vaivaisi itseään asioilla, jotka eivät hänelle kuulu. Tämän asemesta hän kuitenkin urahti:

"Tierätkö, kuka tällä viimeksi tuli?"

Odottamatta vastausta Natt heilautti kättään ja ajoi ohi.

Juuri kun kello löi kahdeksan, Lontoon-juna porhalsi asemalle ja minuuttia myöhemmin Paul Ritson ilmestyi näkyville. "Siinä hän tietysti on", ajatteli Natt.

Paul oli verrattomalla tuulella. Hänen kasvoillaan oli kirkkain hymy ja hänen äänessään mitä hyväilevin sointu. Hänen pukunsa lampun valossa näytti rypistyneeltä ja likaiselta.

Hän hyppäsi vaunuun, istahti ajajan puolelle, otti ohjakset ja lähti matkalle iloisesti jutellen.

Siitä oli kuukausia, kun Natt Paulilta oli osakseen sellaista ystävyyttä saanut.

"Liian hyvää ollakseen totta", ajatteli Natt tehden omalla hiljaisella tavallaan huomioita saadakseen koko jutun selväksi.

"Mitäs uutta minun poissa-ollessani?" kysyi Paul.

"Höm!" sanoi Natt.

"Eikö mitään uutta? Eikö kenenkään lehmä ole poikinut? Tamma ei ole pudottanut takajalan kenkäänsä -- eikä mitään muutakaan?" kyseli Paul nauraen.

"Minä en tiedä enempää kuin tekään", sanoi Natt vastahakoisella äänellä.

Paul katsahti häneen ja nauroi taas. Sellaisena iltana kuin tämä ei jonkun palvelijan huono tuuli saanut häiritä hänen vapauttavaa iloisuuttansa.

He ajoivat nyt jonkun matkaa puhumatta mitään, äänettömyyttä vain häiritsivät Paulin kehoitukset, kun hän hoputti vanhaa tammaa viemään häntä kiireemmin jonkun luo, joka odotti häntä pappilassa.

Natt alkoi vähitellen päästä synnynnäisestä epäluulostansa, että ihmiset aina narrailevat häntä, ja nähdä asian huvittavan puolen. Kaikissa tapauksissa oli sukkela temppu tämä -- tämä Paul-herran kepponen. Ja parasta kaikista oli, ettei siitä tiennyt kukaan muu kuin Natt ja hän itse. Natt alkoi olkansa yli luoda merkitseviä katseita Paulin kasvoihin. Paul katsahti vastaan kummastelevin ilmein, mutta sehän oli vain osa leikistä.

"Pidä vain salassa", Natt ajatteli, "miten _me_ vedämme heitä nenästä."

Eteläpuolella tietä avautui laakso, jota etäämpänä pilviätavoittavat vuoret reunustivat. Mylly oli kummulla parin penikulman päässä, ja öilläkin -- paitsi kaikkein pimeimpinä -- sen ääriviivat näkyivät taivasta vasten kahden vuoren välistä. Kuuta ei näkynyt, vaikka olikin kuutamon aika, sillä leijailevat pilvet peittivät taivaan.

"Mitäs myllylle on tapahtunut?" kysyi Paul huomattuaan kaukaa sen hävitetyn muodon.

"Ei mitään sitten lauantai-illan, sen mukaan kuin olen kuullut", sanoi Natt.

"No, mitäs sille silloin tapahtui?"

"Oh, ei mitään, ei mitään -- vaikk'en voi sitä vakuuttaa", sanoi Natt tunkeilevasti irvistäen.

"Mitä, poika, siivethän ovat poissa -- katso!"

"Enhän sano muuta kuin, että ne ovat. _Me_ tiedämme koko asian, _me_ tiedämme."

Paul katsahti häneen hämmästyneenä. Natt oli juonut, mikään ei ollut sen varmempaa. Likööri menee muutamien ihmisten päähän, mutta Nattin päähän se ei ollut noussut, vaan kasvoihin. Miten idioottimaisesti irvistäen saattoikaan joku katsoa toista suoraan silmiin!

Mutta Paulin sydän oli täynnä onnea. Hänen sydämensä haltija oli horjumatta valta-istuimellaan. Nattin kasvot olivat ärsyttävän naurettavat eikä Paul voinut olla hymyilemättä silmätessään niihin. Sitten Nattkin nauroi, ja he molemmat nauroivat -- kumpikin toisilleen -- ei kumpikaan toisen kanssa. "Minä en tiedä mitään, minä en tiedä. Oh, en!" mutisi Natt partaansa. Kerran hän virkkoi tämän huomautuksensa ääneenkin.

Kun he tulivat pappilaan, Paul nousi seisoalleen, antoi ohjakset Nattille ja hyppäsi alas.

"Älä odota minua", hän sanoi, "aja kotiin."

Natt ajoi Lentävään Hevoseen asti ja siellä hän pistäytyi sisään saadakseen tuikun murheeseen jättäen hevosen tielle. Ennenkuin hän lähti kapakasta, hän teki huomion, joka julmasti kiihoitti, vaikka sangen vähän ihastutti, hänen epäluuloista, typerää mieltänsä.

XII LUKU.

Eräs kiertävä, köyhä saarnaaja oli kulkenut sinä päivänä laakson läpi ja kun ilta tuli, hän oli kolkuttanut pappilan ovelle.

"Nähdessäni auringon laskevan", hän sanoi, "ja tietäen, että Keswickiin on pitkä tie, ja kun minä en voi sietää raakaa yöilmaa, vaan varmasti kylmetyn, minä, suoraan tulin teidän taloonne."

Kuten arvokkaammatkin vieraat, kengätön tulija kutsuttiin sisään ja tarjottiin hänelle, mitä talossa parasta oli.

"Tule sisään, veli ja ole tervetullut", sanoi kirkkoherra Christian, ja sen yön tämä kiertolainen vietti pappilassa. Hän oli onneton, kovaosainen raukka, jonka aivot olivat yhtä tyhjät kuin kukkarokin, mutta nyt hänellä oli lämmintä ja kodikasta takan ääressä.

Greta kuuli Paulin askelet käytävällä ja juoksi häntä vastaan.

"Paul, Paul, Jumalan kiitos, että sinä olet vihdoinkin täällä!"

Hänen ilonsa oli vilpitön, vaikka sydäntä painoi raskas huoli, mutta Paul ei ollut sillä tuulella, että olisi voinut, tehdä tarkkoja huomioita.

Kirkkoherra Christian nousi paikaltaan takan luota ja pudisti Paulin kättä sydämellisesti ja teeskentelemättömästi.

"Olen oikein iloinen tavatessani sinua, poika", hän puheli. "Tämä on veli Jolly", hän lisäsi, "pyhän ristin soturi, joka hyvän sydämensä vuoksi on joutunut takauksiin ja menettänyt kaiken, mutta nyt koettaa saaden sijaan sellaista omaisuutta, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa."

Paul pudisti ristinsoturin kurttuista kättä ja vetäysi sitten Gretan kanssa akkunansyvennykseen erillensä.

"Kaikki on järjestyksessä", hän sanoi kiihkeästi.

"Tapasin isäni vanhan ystävän ja sovimme, että minä menen hänen lammaslaiduntensa isännöitsijäksi kahdeksi vuodeksi. Minulla on ollut kiire, sen voin sanoa. Kuuntelehan. Maanantaina minä tapasin sen vanhan herran -- hän on nyt Lontoossa eikä enää halua palata Victoriaan, kuten sanoi minulle -- vaan tahtoo tulla haudatuksi isänmaan poveen -- hauska vanha vekkuli muuten -- sanoo muistavansa isän niiltä ajoilta, jolloin hän oli konttoristina Tommy Wilkinsonilla. No niin, maanantaina minä näin sen vanhan pojan ja teimme sopimuksen -- reilu vanha ukkeli samalla, vaikka hänellä onkin haukan nokka, sen puolesta hän on oikea Shylock. No niin -- mihinkäs minä jäinkään? Jaa, sitten tiistaina minä hankin paikat -- sinulle, äidille ja itselleni -- laivan nimi on Ballarat -- omituinen nimi -- hieno valtamerihöyry -- niin ja lähtee Lontoosta ensi keskiviikkona --"

"Ensi keskiviikkona?" sanoi Greta hajamielisesti, äänessä sangen vähän mielenkiintoa.

"Niin, viikko tästä päivästä se lähtee täsmälleen kello kolme -- luotsi tulee viittätoista vaille -- kaikki menevät laivaan kello kaksitoista. Mutta eihän nyt kestänyt koko päivää ottaa paikkoja ja iltapäivän minä olin asianajotoimistossa. Sitä joukkoa ei täytä millään, ne sitten ovat ovelia! Ehkä se on siksi, että niillä aina täytyy olla täysi haarikka nenän alla, eivätkä ne voi panna tikkua ristiin, ellei koko maailma sitä tiedä. Ha, ha!"

Paul jutteli iloisesti ja silmät leimusivat.

Takan punertavassa valossa kirkkoherra ja kiertävä saarnaaja istuivat ja juttelivat, mitä tapahtui suuressa maailmassa näiden unisten vuoristojen ulkopuolella.

Greta vetäytyi akkunansyvennyksestä sinne, mihin takka loi hämärää valoansa, sillä Paulin verraton tuuli tuntui tällä hetkellä viiltävän hänen masentunutta mieltään.

"Niin, minä olin asianajotoimistossa", lisäsi Paul ja veti taskustaan Hughin nimeen tehdyn valtuuskirjan, "ja nyt hän voi tehdä Ghyllille, mitä haluaa aivan kuin se olisi hänen omansa. Paljon onnea toivotan hänelle, ja suokoon Jumala hänelle yltäkyllin hyvyyttä! Mutta siinäkö ei kaikki -- ei puoliksikaan. Tänä aamuna -- ah, sinä viisas pieni nainen, joka luulet tietäväsi kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset, sanopa minulle, mitä minä tein Lontoossa ennen lähtöäni tänä aamuna." Greta oli tuskin kuullut, mitä toinen puhui. Hänen katseensa oli painunut rinnalle, kädet olivat kiertyneet niskan taa ja kyyneleet vuosivat virtoina, mutta Paul ei sitä huomannut.

"Mitäs luulet? No, minä menin Siviilivirastoon ja ostin lupakirjat eivätkä ne ihmeitä maksaneet -- ja nyt se voi tapahtua minä päivänä hyvänsä -- _koska_ tahansa -- ajattelepas sitä. Hei, hei, kas vain, näytäpäs kasvosi! No? -- ylös nyt, no, kiltisti vain! Tiedätkö, ne kysyivät minulta sinun tuntomerkkejäsi, silmiesi väriä tai jotakin -- mutta minä en kuolemakseni osannut sitä sanoa -- no, nyt minä katson -- juuri nyt. Mitä, mitä tämä on. -- Mitä riivattua -- mitä kummaa tämä on -- Mitä, Greta -- sinä itket -- totisesti, sinä _itket_."

Paul oli kohottanut hellällä väkivallalla Gretan kasvot ja nyt hän piti häntä käden päässä ja katseli hämmästyneenä.

Kirkkoherra Christian liikahti tuolillansa. Hän ei ollut niin syventynyt juttuihin ja juoruihin, ettei olisi huomannut, mitä ympärillänsä tapahtui. "Greta on vain pahalla mielellä", hän sanoi koettaen nauraa. "Hän on järjestellyt kapineita uudestaan ja uudestaan eikä mikään ole viihdyttänyt. Hänellä on ollut ikävä, totisesti." Syvä ääni värähti tällä kertaa, ja veitikkamaiset, vanhat silmät sumenivat.

"Ah, tietysti, tietysti!" puheli Paul äänekkäästi ja nauroi yhtä sydämellisesti kuin kirkkoherrakin.

Gretan kyyneleet olivat kuivaneet sinä hetkenä.

"Sinun täytyy heti mennä kotiin, Paul", hän sanoi. "Sinun äitisi ei jaksa hetkeäkään enempää odottaa."

Paul nauroi, hullutteli ja jutteli poislähdöstään. Greta keskeytti hänet vakavin ilmein ja juhlallisin sanoin. Lopulta Paulin vallaton mieli asettui, hän alkoi huomata, että jotakin oli hullusti. Silloin Greta kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Ghyllissä maanantai-iltana. Paul valahti valkeaksi, ja kieli tuntui aluksi tarttuvan kiinni. Ensin hän yritti nauraa sille, mutta nauru loppui lyhyeen.

"Sen on täytynyt olla minun veljeni", hän sanoi.

"On kyllä totta, ettemme me paljoa samanlaisilta näytä, mutta silloinhan oli yö, pimeä yö, eikä sinulla ollut muuta kuin hämärä lyhty -- ja onhan meissä jotakin koko suvulle yhteistä."

"Sinun veljesi Hugh istui huoneessaan."

Paulin sydäntä vihlaisi sanoinkuvaamaton tuska.

"Sinun tullessasi äitini kamarin ovi oli auki?"

"Ihan auki."

"Ja Hugh oli huoneessaan?" kysyi Paul, ja hänen silmänsä leimusivat ja hampaat pureutuivat vastakkain.

"Minä näin hänet siellä hetkistä myöhemmin."

"Minun piirteeni, kokoni, näköni, sinä sanot?"

"Joka suhteessa sama."

Paul kohotti kasvonsa ja takan punertavassa valossa niillä kuvastui sanaton kauhu. "Todella siis -- peilikuva minusta?"

Greta värisi ja vastasi: "Juuri niin, Paul, ei enempää eikä vähempää."

"Sangen kummallista", mutisi Paul. Tämä oli järkyttänyt häntä sydänjuuria myöten. Greta painautui lähemmä häntä.

"Ja kun minun äitini tuli tuntoihinsa, hän ei sanonut mitään?"

"Ei mitään."

"Sinä et kysynyt häneltä mitään?"

"Kuinka minä olisin voinut? Mutta niin kiihkeästi minä halusin kuulla edes yhden sanan."

Paul hyväili hellästi hänen päätänsä.

"Oletko sinä tavannut häntä sen jälkeen?"

"En sittemmin. Minä olen ollut kipeä -- tarkoitan kovin pahoinvoipa."

Kirkkoherra Christian liikahti taaskin tuolillansa. "Mitä sinä ajattelet, poikaseni? Viime yönä nousi Greta unissaan vuoteestaan, kulki portaan päähän ja putosi ihan maahan asti."

"Rakas lemmikkini", sanoi Paul, ja hajamieliseen katseeseen kohosi kauhun ilme.

"Mutta, Jumalan kiitos, hänelle ei tapahtunut mitään pahaa", sanoi kirkkoherra ja kääntyi taas vieraaseensa.

"Paul, nyt sinun täytyy kiiruhtaa. Hyvää yötä nyt tällä kertaa, rakkahin. Suutele minua. Hyvää yötä."

Mutta Paul seisoi yhä paikoillaan. "Greta, tuntuuko sinusta, että mitä on tapahtunut nyt, on tapahtunut ennenkin -- jossakin -- jollakin tavalla -- mutta missä ja milloin? -- Nämä kysymykset ahdistavat sinua -- mutta niihin ei ole vastausta -- sinä olet vajoamassa pohjattomaan syvyyteen."

Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä säkenöivät, vaikka katse tuntui tuijottavan määrättömiin etäisyyksiin. Gretaa rupesi peloittamaan se kauhu, jonka oli hänessä herättänyt.

"Älä ajattele liian vakavasti sitä", hän pyysi. "Saattoihan olla, että erehdyin. Oikeastaan Hugh sanoi --"

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän sai minut häpeämään. Hän sanoi, että minä olin kuvitellut näkeväni sinut, kirkaissut ja peloittanut sinun äitiäsi."

"Maailmassa on ihmisiä, jotka voisivat nähdä Jumalan enkelin taivaasta tulevan alas ja sittenkin väittäisivät, että se oli vain vesipatsas."

"Mutta, kuten itse sanoit, se tapahtui yöllä ja oli kovin pimeä. Minulla ei ollut muuta kuin viheliäinen lyhty. Älä katso noin, Paul."

Tyttö nosti hermostuneen kätensä hänen silmilleen ja naurahti lyhyesti ja ontosti.

Paul riistäytyi irti mieltänsä masentavasta ilkeästä tunteesta.

"Hyvää yötä, Greta", hän sanoi hellästi ja asteli ovelle. Sitten katseeseen palasi tyhjyys.

"Vastaus on jossakin -- jossakin", hän sanoi miettivästi. Hän pudisti taas itseänsä ja virkkoi iloisella äänellänsä: "Hyvää yötä kaikki, hyvää yötä. Hyvää yötä."

Seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.

Päästyään tielle hän alkoi juosta, mutta yksin ruumiinliikunnon tähden ei hänen hengityksensä muuttunut puuskuttavaksi. Ennenkuin hän ehti kylään hänet oli vallannut rajaton pelko ja huoli, miten oli käynyt hänen äidillensä. Mitä oli se omituinen tauti, joka hänet oli yllättänyt hänen poissaollessaan? Äidin enkelinkasvot olivat olleet hänelle majakkana pimeässä. Hän oli kohottanut hänen sielunsa maan tomusta. Maailma lakeineen oli kiduttanut häntä, mutta nyt oli taivaan rauha käsittänyt hänet. Sanokoon maailma mitä tahansa, sen tuomio ei ulottuisi äidin sydämeen.

Hän kiiruhti edelleen. Miten järjetön hullu hän olikaan ollut, kun oli antanut Nattin mennä vaunuineen! Miksi se tolvana ei kertonut, mitä oli tapahtunut. Olisiko hänen äitinsä nyt pahempi? Olisiko hän tunnoissaan? Miksi, Herran tähden, hän ollenkaan oli lähtenyt koko matkalle?

Hän saapui Lentävän Hevosen luo, ja siellä sidottuna johteeseen oli hevonen ja vaunut. Natt oli sisässä. Siellä se lurjus oli tulen ääressä ja nauraa hohotti lasi kuumaa likööriä kädessään.

Paul hyppäsi rattaille ja ajoi matkaansa.

* * * * *

Oli tuskin inhimillisen luonteen mukaista, että Natt olisi voinut vastustaa kiusausta osoittaa, mikä monitietoinen, nuori veitikka hän saattoi olla, jos tahtoi. Natt ei koskaan koettanutkaan vastustaa sitä.

"Onko se kuoleman enne?" hän kysyi silmää iskien, mutta säilyttäen arvokkaan ylemmyytensä, jolla oli toisia kohdellut.

"Se on kohtalo, minä sanon sinulle", sanoi Tuomas Kyttyräselkä imien kiivaasti piippuansa, ja toinen hento ääni -- se oli pienen Jakob Berryn -- kuului peremmältä selittävän koko tätä salaisuutta.

Ylpeä hymy väreili Nattin huulilla, kun hän halveksien armotta hylkäsi toisten yliluonnolliset selitykset.

"Säästäkää juttunne ja kummituksenne", sanon minä. "On kumma, että on sellaisia ihmisiä, jotka eivät usko omia aistejansa. Jos te voitte näyttää minulle, että tuo minun hevoseni voi olla kahressa paikassa samalla kertaa, minä ehkä uskoisin, että herra Paul voi olla sekä täällä että Lontoossa yht'aikaa. Sitä minä en kuitenkaan usko, sen sanon teille."

Tälle viisaalle päätelmälleen Natt nauroi, röyhisteli rintaansa ja maisteli kuumaa likööriänsä. Juuri sillä hetkellä Paul hyppäsi rattaille ja ajoi tiehensä.

"Sanokaa minulle, että hevoseni, jonka olen sitonut ruuviin, on tallissaan, ja minä alan uskoa, että olen erehtynyt."

Gubblum Oglethorpe tuli juuri sisään ja kuuli Nattin viimeisen lauseen.

"Mihinkä ruuviin?" hän kysyi.

"Mihinkä, tietysti talon eressä olevaan johteeseen."

"No, sitä vastaan minä nyt en voi väittää, sillä minä alan tulla likinäköiseksi, mutta jos _tämän_ talon johteeseen on sirottu joku hevonen, niin minut saa hirttää."

Natt juoksi ovelle, ja tusina uteliaita silmäpareja seurasi häntä. Hevonen oli tiessään. Natt istahti paikalleen ja katseli ympärilleen kauhun ilme kasvoillaan.

"No, minut kyllä hirtetään!" hän sanoi.

Vihdoinkin kummitus oli tehnyt hänelle kepposet.

XIII LUKU.