Part 11

"Minä rukoilin ja saarnasin Matt. 23, 24 johdolla ja sitten palvelin Herran pöydässä. Jumalanpalveluksen jälkeen Tuomas esitti uuden naapurinsa Allan Ritsonin, joka pyysi minua luokseen vieraaksi ja päivälliselle. Niin minä menin hänen kanssansa ja näin hänen vaimonsa ja lapsensa -- sylivauvan. Rouva Ritson on jonkunlaista kasvatusta saanut nainen ja käyttäytyy erittäin tahdikkaasti. Hänen miehensä on karkea, suora vuoristolainen, vanhaa, hyvää lajia."

"Juuri niin", kertasi kirkkoherra pistäen paperipalan sivun väliin merkiksi.

"Minä ihmettelen, mihin hän sitä tarvitsee", sanoi Greta.

Hän jätti kirkkoherra Christianin katselemaan kirjaansa ja meni ulos asioillensa.

Hän viipyi enemmän kuin tunnin poissa ja kun hän palasi, oli päivä jo loppuun kulunut. Vain kalpea rusko kajasti päivän viime hyvästit maailmalle.

"Greta, sinua on haettu Ghylliin", sanoi kirkkoherra hänen astuessaan huoneeseen. "Rouva Ritson tahtoo tavata sinua vielä tänä iltana. Natt, tallimies, tuli pienillä vaunuilla, mutta hän on mennyt takaisin."

"Minä lähden sinne heti paikalla", sanoi Greta.

"Ei, tyttöseni, päivä on liian pitkälle kulunut", sanoi kirkkoherra.

"Minua ei milloinkaan peloita pimeässä", sanoi Greta.

Hän otti lyhdyn ja sytytettyään sen veti harson tiukemmalle ja valmistui lähtemään.

"Vie sitten tämä paperi nuorelle herra Ritsonille. Se on jäljennös siitä, mitä minä olen kirjaani merkinnyt."

Greta epäröi. Mutta hän ei voinut kertoa kirkkoherra Christianille, mitä Hughin ja hänen välillänsä oli tapahtunut. Hän otti paperin ja kiiruhti tiehensä.

Kirkkoherra istui vielä kauan tulen ääressä. Sitten hän nousi, asteli ovelle ja avasi sen. "Taivas sitä tyttöä siunatkoon, siellähän on tuisku. Mikä ilma lapsen olla nyt matkalla!" Hän palasi levottomin mielin takkansa luo.

VIII LUKU.

Kun Greta astui ulos, oli ilma kellertävä ja huuruinen. Pilvet synkistyivät synkistymistään. Kun hän joutui kylään, alkoi suuria lumihiutaleita keveinä ja leikitellen lennellä hänen ympärillään. Hän tunsi, että tuuli heitteli niitä vasten hänen kasvojaan ja kun hän tuli kapakan kohdalle, hän näki niiden tanssin kapakan kalpeankeltaisessa valossa.

Työväki palasi pelloiltansa ja aamiaiskorinsa käsivarrellaan tai taikon varressa he kaksin tai kolmin astelivat Lentävään Hevoseen. Sisällä näytti lämpimältä ja kodikkaalta.

Hän kulki ohi vanhojen talojen rivin ja tuskin illan pimetessä huomasi niitä. Sivuuttaessaan myllyn hän saattoi juuri erottaa sen hävitetyn muodon, joka seisoi kuin synkkä pyramiidi harmaata taivasta vasten. Yhä sakeampina leijailivat lumihiutaleet. Ne kokoontuivat hänen harsolleen ja tuulen puolelle koettivat lyhdyllekin muodostaa kinoksen.

Tie kävi yhä vaikeammaksi kulkea ja hänellä oli vielä koko neljännespenikulma jäljellä. Hän kiiruhti askeleitansa. Kulkiessaan ohi pienen kirkon -- pastori Christianin kirkon -- hän tapasi Job Sheepshanksin, kivenhakkaajan, joka tuli ulos kirkkotarhasta. "Huono ilma nuoren naisen olla poissa kotoa luvallanne sanoen, neiti", sanoi Job ja asteli kylälle päin meisselikimpun helistessä hänen Olallansa.

Tuuli suhisi lehdettömissä puissa, joita kasvoi katottoman vajan ympärillä pelloille eroavien teitten risteyksessä. Puoliksi jäätyneen veden kohina kuului kaukaisesta koskesta. Paitsi näitä ääniä, joihin liittyi Gretan; askelen narske lumisella tiellä, oli kaikki hiljaa.

Kuinka sakeaa olikaan lumen tulo! Mutta Greta ei sitä ollenkaan huomannut. Hänen aatoksensa askarteli tuhansissa muissa asioissa. Hän ajatteli Paulia sellaisena kuin kirkkoherra Christianin suuri kirja oli hänet kuvannut -- pienenä lapsena, sylivauvana, joka ei vielä osannut kävellä. Saattoiko olla mahdollista, että Paul, hänen Paulinsa oli kerran ollut sellainen? Tietysti, hullua oli epäillä sitä. Jokainenhan on kerran ollut pienoinen lapsi. Se vain tuntui niin omituiselta. Siinä oli jotakin käsittämätöntä.

Sitten hän ajatteli Paulia miehenä -- Paul sellaisena kuin hän oli, uljaana ja komeana -- Paul karaistuna monissa koetuksissa. Hän ajatteli rakkauttaan häneen -- kuinka pian he yhdistäisivätkään kätensä ja sydämensä lähteäkseen vaeltamaan kohden tuntemattomia kohtaloita tuntemattomassa maassa. Hän oli luvannut. Niin, ja hän tahtoi mennä.

Hän ajatteli Paulin toimia Lontoossa ja kuinka pian hän palaisi Newlandiin. Nyt oli maanantai ja Paul oli luvannut tulla keskiviikkona. Kaksi päivää enää! Kuinka pitkiltä ne kuitenkin tuntuivatkaan!

Greta oli saapunut kujalle, joka vei Ghylliin. Hän olisi pian perillä. Kuinka sakeaoksaisina reunustivatkaan puut kujaa! Ne estivät illan viimeisen kajastuksen lankeamasta tielle. Lyhty paloi kellertävänä ja lumihiutaleet muodostivat monivivahteisia ruusuja sen ruuduille.

Sitten Greta ajatteli rouva Ritsonia. Oli omituista, että Paulin äiti oli lähettänyt kutsumaan häntä. He olivat ystäviä, mutta heidän suhteensa ei ollut koskaan ollut erittäin lämmin. Rouva Ritson oli vakava, totinen nainen, oikea pyhimyssielu, ja Gretan iloinen mieli tunsi joutuvansa kahleihin hänen läheisyydessään. Paul rakasti äitiänsä ja Greta tunsi velvollisuudekseen rakastaa häntä Paulin äitinä, kuten omaansa. Ajatus palasi Pauliin ja aina vain Pauliin. Paul oli hänen maailmansa keskus. Hän oli nainen ja rakkaus oli hänen elämänsä, kaikkensa.

Tällä puistokujalla oli pimeä kuin säkissä. Kerran hän kompastui ojanpalteeseen, mutta naurahtaen nousi ja jatkoi matkaansa. Toisen kerran hän oli kuulevinaan jotakin ääntä aivan lähettyviltä. Hän pysähtyi ja kuunteli. Ei, ei se ollut mitään. Sata kyynärää vielä! Rohkeasti vain!

Sitten äkkiä -- hän ei tiennyt miksi -- hänen ajatuksensa palasivat aamupäivän tapauksiin. Hän muisti Hugh Ritsonin ja hänen salaperäiset vihjauksensa. Mitä hän tarkoitti? Mitä pahaa hän voisi heille tehdä? Ah, kunpa hän olisi ollut kylmäverisempi ja kysynyt! Hänen sydämensä säpsähti. Hänen mieleensä iski, että ehkä se olikin Hugh eikä hänen äitinsä, joka oli häntä kutsunut. Sydän löi yhä rajummin.

Sinä hetkenä kuovi lensi hänen ylitseen päästäen omituisen, kirkuvan äänen. Samalla hän kuuli askelten lähestyvän. Ne tulivat kiivaasti yhä lähemmä. Hän pysähtyi.

"Kuka se on?" hän kysyi.

Ei vastausta. Askelten ääni lakkasi kuulumasta.

"Kuka siellä on?" hän kysyi uudestaan.

Silloin kuului pimeässä raskaitten askelten ääni lumesta; joku lähestyi. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, astui askelen ja pysähtyi taas. Kulkija tuntui menevän hänen ohitsensa. Hän kohotti lyhdyn, niin että se täydelleen valaisi ohikulkijan vartalon.

Se oli mies. Ohikulkiessaan hän käänsi päänsä; ja Greta näki hänen kasvonsa. Ne olivat Paulin kasvot -- verettömät -- kiihoittuneet -- hehkuvin silmin.

Greta tunsi jokaisen veripisaransa hyytyvän.

"Paul!" hän kirkaisi vavisten ja hievahtamatta paikaltaan.

Hetkisen hän oli kuin tajutonna. Maa huojui hänen jalkainsa alla. Tultuaan tuntoihinsa hän oli yksin seisomassa käytävällä lyhty puoliksi lumeen hautaantuneena hänen jaloissaan.

Oliko kaikki ollut vain unta?

Hän oli vain kahdenkymmenen kyynärän päässä talosta. Eteisen ovi oli auki. Pelästyneenä sydänjuuria myöten hän hyökkäsi sisään. Ketään ei ollut eteisessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen puheen sorina keittiöstä.

Hän juoksi yli lattian ja vetäisi auki keittiön oven. Työmiehet olivat illallisella jutellen, nauraen, syöden ja tupakoiden.

"Ettekö nähneet jonkun käyvän talossa?" hän huudahti.

Miehet nousivat ylös. Hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus.

"Koska?"

"Nyt."

"Ei. Kuka joku se olisi?"

Greta kiisi tiehensä selittämättä sen enempää. Keittiö oli kaukana erillään. Hugh Ritsonin huone avautui juuri portaan päähän toiseen kerrokseen. Portaat ylös lähtivät melkein heti, kun ulkoa tultiin eteiseen. Harpattuaan ylös hän kiskaisi auki Hughin oven. Hugh oli istumassa pöytänsä ääressä ja tutki joitakin papereita lampun valossa.

"Oletko sinä nähnyt Paulia?" kysyi Greta kiihkeästi kuiskaten ja kauhistunein ilmein.

Hugh heitti paperit pöydälle ja nousi kankeasti ylös.

"Suuri Jumala, missä?"

"Täällä, nyt juuri."

Heidän katseensa yhtyivät. Hugh ei vastannut. Hän oli hyvin kalpea. Greta katsoi lumista lyhtyä kädessään. Oliko hän uneksinut? Kaiken on täytynyt olla unta.

Hän vetäytyi takaisin portaille ja vaikeni. Palvelusväki tuli ulos keittiöstä kuiskutellen keskenänsä, ja he katselivat häntä ihmetellen. Sitten hiljainen valitus saapui hänen korvaansa. Hän juoksi rouva Ritsonin huoneeseen. Ovi sinne oli sepposen selällään, tuli paloi takassa ja kynttilä pöydällä.

Suorana lattialla makasi Paulin äiti, kylmänä, liikahtamatta ja tajutonna.

Kun rouva Ritson tuli tuntoihinsa, tuijotteli hän äkkäämättä määrättömään etäisyyteen, ja katseeseen kohosi vähän väliä kauhun ilme. Greta polvistui hänen vereensä ja auttoi häntä nousemaan vuoteeseen. Rouva Ritson ei puhunut, vaan puristi hermostuneesti tytön käsiä, kun tämä kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Silloin tällöin hän vapisi huomattavasti, ja pelokas katse kääntyi alituiseen oveen. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan.

Tunti kului tunnin jälkeen ja yö kävi yhä synkemmäksi. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi koko talossa. Vain, keittiöstä kuului joku kuiskausta äänekkäämmäksi kohotettu ääni. Siellä palvelijat supattivat ja supsuttivat koettaen keksiä mitä pöyristyttävimpiä juttuja selitykseksi äskeisille tapauksille.

Hugh Ritson kulki uudestaan ja uudestaan omansa ja äitinsä huoneen väliä. Hänen täytyi alituiseen saada katsella äitinsä kuluneita, kalpeita, tyyniä kasvoja, mutta hän puhui vähän. Hän ei kysellyt mitään.

Greta istui vuoteen vieressä, mutta ei ollut niin kalpea, ei niin tuskaantunut eivätkä kauhukuvat kiduttaneet häntä, niinkuin hänen hoidokkiansa. Puolen yön seuduissa Hugh tuli sanomaan, että Peter oli pappilasta lähetetty häntä noutamaan. Greta nousi, pani takin päälleen ja hatun päähänsä, suuteli äänettömiä huulia ja seurasi Hughia ulos huoneesta.

Kun he astuivat portaita alas, Greta pysähtyi Hugh Ritsonin ovelle ja viittasi tätä poikkeamaan hänen kanssaan sisään. He astuivat yhdessä huoneeseen, ja Greta sulki oven.

"Sano nyt minulle", hän virkkoi, "mitä tämä merkitsee."

Hughin kasvot olivat hyvin kalpeat. Hänen silmissään oli hajamielinen katse ja kun hän puhui, oli ääni hillitty. Mutta tahtonsa lujuudella hän pian voitti nämä heikkouden merkit.

"Se merkitsee", hän sanoi, "että kavala harhaluulo on sinut pettänyt."

Gretan kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi. "Entäs sinun äitisi, onko kavala harhaluulo hänetkin pettänyt?"

Hugh kohautti olkapäitänsä, irvisti hieman hampaitansa, mutta ei vastannut mitään.

"Vastaa minulle -- sano minulle totuus -- ole edes kerran rehellinen -- sano minulle, voitko sinä selittää tämän ihmeen."

"Jos minä voisin sen selittää, eihän se ihme olisikaan."

Gretasta tuntui kuin veri olisi tippunut hänen sormensa päistä.

"Uskotko sinä, että minä olen puhunut sinulle totta?" hän kysyi.

"Siitä olen aivan varma."

"Uskotko sinä, että minä näin Paulin käytävällä?"

"Olen varma, että luulit nähneesi hänet."

"Tiedätkö sinä varmaan, että hän on mennyt matkoille?"

Hugh nyökkäsi myöntävästi.

"Oletko varma, ettei hän ole tullut takaisin?"

"Ihan varma."

"Lyhyesti, sinä siis luulet, että se, mitä minä näin, oli vain pelkkää naisten herkkäuskoisuutta?"

Hughin valkeat huulet vetäytyivät hymyyn ja hänen tuijottaviin silmiinsä hetkeksi ilmestyi riemukas mielentyyneys. Hän astui pöydän luo ja selaili muutamia papereita.

Tämä muistutti Gretaa siitä paperista, jonka kirkkoherra oli lähettänyt hänen mukanaan. "Minun olisi pitänyt antaa tämä ennemmin", hän sanoi. "Kirkkoherra Christian lähetti sen."

Hugh otti sen osoittamatta suurempaa mielenkiintoa, pani sen lukematta pöydälle ja meni Gretan kanssa ulos.

Vaunut oli ajettu portaitten eteen, Natt istui ajajan penkillä ja Peter takaistuimella. Lumisade oli lakannut, mutta lunta oli maassa useita tuumia. Maassa ja ilmassa vallitsi mykkä hiljaisuus.

Hugh auttoi Gretan vaunuun ja sitten otti vaunulyhdyn ja valaisi sillä tietä useita kyynäriä hevosen edestä. "Ei näy mitään jälkiä lumessa", hän sanoi koettaen väkinäisesti hymyillä -- "ei ainakaan sellaisia, jotka menisivät talosta pois päin."

Greta itsekin oli alkanut epäillä. Hänen teki mielensä kysyä, eikö näkynyt mitään muita jälkiä, paitsi Peterin, mutta jätti sen tekemättä. Jäljet olivatkin olleet ja menneet. Kaikki oli tapahtunut kolmisen tuntia sitten ja nyt oli helppo todistaa olemattomaksi koko asia.

Hugh asetti lyhdyn paikoilleen. "Huusitko sinä", hän kysyi, "kun sinä näit, kun sinä näit -- _sen_?"

Gretaa alkoi hävettää. "Varmaankin minä huusin. Minä en voi kuitenkaan sanoa --"

"Ah, se selittää kaiken. Epäilemättä äiti kuuli sen; ja pelästyi. Nyt minä sen huomaan. Natt, aja pois -- kylmä nyt onkin -- hyvää yötä."

Greta tunsi kasvojensa hehkuvan pimeässä. Ennenkuin hän ehti tai keksi vastata, he olivat jo matkalla kotia kohti.

Ajoittain hän oli kuulevinaan naurunkikatusta ajajan penkiltä. Natt näytti olevan itseensä täysin tyytyväinen. Tulipalosta lähtien hän oli koettanut seikkoja selitellä ja pannut tapauksia yhteen ja luuli nyt päässeensä tosiasioitten perille. Kun ihmiset sanoivat, että Paul oli ollut palopaikalla, hän nauroi pilkallisesti, sillä tiesihän hän, että tuntia aikaisemmin hän oli jättänyt hänet asemalle. Mutta kun joku ajatus iskee sellaisen miehen aivoihin, kuin Natt, se ei lähdekään sieltä pois niin helposti. Se juurtuu ja muodostuu aivan uudeksi johtaen mitä omituisimpiin päätelmiin. Natt tiesi, että veljesten välillä oli joitakin riitoja. Samoin hän tiesi, että asemalle päästiin kahta tietä, toinen kulki kaupungin, toinen Latriggin kautta. Herra Paulilla saattoi olla omat syynsä olla lähtevinään Lontooseen, mutta jäädäkin kotiin. Natt oli jättänyt hänet nousemaan asemalle kaupunginpuoleisia portaita. Mutta mikä oli estänyt häntä astumasta taas ulos Latriggin-puoleisesta ovesta? Tietysti hän oli niin tehnytkin. Eikä hän ollut hetkeksikään poistunut näiltä main. Hitto vie, miten sokeita ihmiset ovat! Tätä ajatellen Natt heilutteli ja kallisteli viisasta päätään uudestaan ja uudestaan.

Silloin tällöin Natt käänsi viisaan päänsä olkansa yli sinne, missä Peter juhlallisesti vaieten istui ja päästi merkitsevän "hömp". "Totta vie, Peter", hän sanoi kurkaten pelästyneenä ja ollen hätkähtävinään, "oletko se todellakin sinä? Ja minä kun luulin, että se oli kummitus!"

"Eipä tierä, vaikk' olisikin kun ajetaan ihmiset vuoteesta tällaiseen kylmään yöhön", mutisi Peter maiskautellen suutansa tunnustellakseen, vieläkö kieli olisi sulana.

IX LUKU.

Hugh Ritson oli tyytyväinen huomatessaan, että Greta uskoi harhaluulon häntä pettäneen. Hänestä ei ollut ollenkaan vastenmielistä ajatella, että yliluonnolliset otaksumat neitoa kiduttaisivat. Mielellään hän tahtoi johtaa Gretan siihenkin ajatukseen, että Paul luulottelemalla, että hän muka olisi poissa Newlannista, tahtoi morsiantaan pettää. Ainoa asia, joka Hugh Ritsonia huoletti, oli pelko, ettei Greta vain jollakin tavalla saisi selville tavanneensa silloin jonkun toisen miehen.

Mutta itse hän oli asiasta varma. Hän ei epäillyt enää, että todellakin oli toinen mies, joka muistutti Paul Ritsonia niin täydellisesti, että heidät kolmesti ennen ja nyt vielä kerran oli vaihdettu. Tämä toinen mies näytti voivan hallita hänen, hänen veljensä, hänen äitinsä, vieläpä Gretankin elämää. "Kuka hän oli?"

Jäätyään pihalle yksin, kun vaunut vierivät pois Hugh Ritson värisi ja katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hän oli nauranut toivottaessaan Gretalle hyvää yötä kuten mies, jota eivät mitkään huolet paina, mutta epävarmuus kuitenkin jäyti hänen sydäntänsä. Hän palasi kiireesti huoneeseensa, istahti pöydän ääreen, otti kirkkoherra Christianin lähettämän paperin ja luki sen yhä kasvavalla kiihkolla.

Hän luki sen ja luki uudestaan, hän näytti ahmivan sen rivi riviltä, sana sanalta. Kun hän tahtoi asettaen sen pois, hänen sormensa vapisivat niin, että se putosi ja noustessaan hän tunsi jäsenensä kankeiksi.

Mitä hän oli pelännyt, se hänelle esiintyi nyt täydellisenä varmuutena. Hän avasi laatikon ja otti sieltä esille kolme todistusjäljennöstä, jotka herra Bonnithorn oli hänelle tuonut. Valiten niistä aikaisimmat päiväjärjestyksen mukaan hän asetti ne sen kirjelmän rinnalle, jonka hän oli kirkkoherra Christianilta saanut.

Toisen mukaan Paul, Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin poika, oli syntynyt 14 p. elokuuta 1845.

Toisen mukaan taas Paul, Grace Ormerodin ja Allan Ritsonin hyvämaineinen poika, oli vielä sylilapsi marraskuun 19 p. 1847.

Paul Ritson ei voinut olla Paul Lowther.

Paul Ritson ei voinut olla Greta Lowtherin velipuoli.

Hugh Ritson luuhahti tuolille, niinkuin olisi saanut ankaran iskun. Kuukausia hän oli mielessään hautonut turhia toiveita. Kosto, jonka hän oli luvannut hylätystä ja häväistystä rakkaudestaan -- kosto, jota hän nimitti: rangaistukseksi -- olikin ollut vain ilkeätä narripeliä.

Tunnin hän asteli lattiaa edestakaisin tuohtunein kasvoin ja horjahtelevin askelin. Natt palasi pappilasta, pani hevosensa talliin ja pistäysi keittiöön, saadakseen nyt rauhassa lopun yönsä viettää. Hän kuuli levottomia askeleita, jotka samaa jälkeä tuntuivat käyvän edestakaisin, ja alkoi epäillä, olisiko vieläkin jotain hullusti. Vihdoin hän hiipi portaita ylös, avasi äänettömästi oven ja tapasi herransa hehkuvin poskin ja villein ilmein. Mutta utelias, unisilmäinen poika ei ehtinyt tarjota palvelustaan, ennenkuin hänet kiroten potkaistiin ulos. Sekavin tuntein hän palasi keittiöön päättäen etsiä jostakin kaapista virkistyksekseen jotakin miestä väkevämpää, sillä hän tiesi, että sellaiset aina karkoittivat hänen isäntänsä pahantuulen.

Mimmoinen isäntä, sellainen palvelija: Natt lämmitti itsellensä kannun olutta, riisui suuret saappaansa ja istahti nauttimaan takan ääreen, jossa hiilet vielä miellyttävästi hehkuivat.

Hugh Ritsonin makuuhuoneeseen meni ovi hänen seurusteluhuoneestaan. Hän kävi vuoteeseen. Hän koetti nukkua, mutta unenrahtuakaan ei tullut silmään; Tunnin verran hän keturoi vuoteessa, nousi ylös, käveli edestakaisin ja laskeusi uudestaan levolle.

Hän tunsi ensimmäisiä pistoksia omassatunnossansa. Turmeltuneempi mies olisi ottanut helpommin vastaan varmuuden, että pelkkä harhaluulo oli hänen ajatuksiaan niin kauan hallinnut. Mutta häntä tämä erehdys kauheasti kidutti. Parempi mies taas olisi karkoittanut tällaiset ajatukset. Hän ei voinut olla huomaamatta, että se tie, jota hän oli lähtenyt kulkemaan, oli väärä, ja omatunto kehoitti palaamaan siltä pois. Mutta hän päätteli että oli jo mennyt liian pitkälle. Jatkaa sitä oli yhtä helppoa kuin palatakin ja jatkaa hänen täytyi.

Kun hän rehellisesti uskoi, että se mies, jonka maailma tunsi Paul Ritsonin ja hänen veljensä nimellä, oli Gretan velipuoli, hän olisi ilman omantunnon vaivoin voinut olla niiden menojen todistajana, jotka sitoisivat heidät ainiaaksi yhteen ja myöskin erottaisivat iäksi. Silloin hän olisi mielihyviksensä astunut esille ja erotettuaan heidät hän olisi tyynenä katsellut, miten se nainen, joka hänen rakkautensa oli hylännyt, riutuisi lemmenkaipuusta ja ikävästä. Se olisi ollut tuntuva rangaistus ja luonnon ääni hänessä olisi kuiskannut, että hän oli menetellyt oikein.

Mutta kun ei ollut enää mahdollisuutta uskoa, että Greta ja Paul olivat sisar ja veli, tämä toivo petti ja täytyi keksiä keino, miten rangaistuksen muuttaisi kostoksi.

Hänen täytyy mennä pitemmälle, muuten hän ei saisi rauhaa. Sokeat salaiset voimat saattoivat kyllä asettua häntä vastaan, mutta hän voi ja hänen täytyi katsoa totuutta silmiin. Jos hän olisi saanut toteutetuksi sen, mitä oli aikonut, hän olisi ollut roisto, tunnoton roisto.

Hugh Ritson hypähti vuoteestaan. Vesikarpaleet kierivät suurina pisaroina hänen otsaltansa. Kieli suussa tuntui paksulta ja jäykältä. Suuret valtimot kaulassa tuntuivat tulvivan haljetakseen.

Tietämättä, mitä tekisi, hän asteli ulos ja äitinsä huoneeseen. Kynttilä paloi vielä pöydällä. Tuli takassa oli palanut loppuun. Eräs palvelijatar istui vuoteen vieressä pää taipuneena olkapäälle ja nukkui viattomuuden unta. Hugh lähestyi vuodetta. Hänen äitinsä hengitti tyynesti. Hän oli uinahtanut uneen. Kalpeat kasvot olivat hyvin rauhalliset, kauhistunut ilme laihtuneilta kasvoilta oli hävinnyt. Silmät olivat sulkeutuneet, sulkeutuneet raa'alta maailmalta, joka kiusasi hänen hentoa sieluansa.

Näky liikutti Hugh Ritsonia. Tämän jäätyneen sydämen syvyyksissä rakkauden enkeli pani hiljaiset vedet väreilemään.

Taivuttaen päätänsä hän olisi saattanut koskettaa kylmää otsaa kuumeisilla huulillansa. Mutta hän vetäytyi takaisin. Ei, ei, ei! Hellyys ei ollut häntä varten. Hyvä Jumala lahjoitti sitä muutamille kuin taivaan mannaa. Mutta siellä täällä oli ihmisiä, jotka turhaan rukoilivat vesipisaraa jäähdyttämään polttavaa kieltänsä.

Varovin askelin, kuten mies, joka on salaa hiipinyt Pyhättöön, Hugh Ritson vetäytyi takaisin omaan huoneeseensa.

Hän otti muutamasta kaapista viinaa ja joi sitä lasillisen yhdellä siemauksella. Sitten hän pani pitkäkseen ja koetti taas nukkua. Gretaa koskevat ajatukset palasivat taas. Vieläpä hänen rakkautensakin häneen oli kokonaan hellyyttä vailla. Se oli kuluttavaa intohimoa. Mutta se kuitenkin pani hänet itkemään. Kaihon kyyneleet, kuumat, katkerat, hiuduttavat kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä. Ja täällä tunteitten valtakunnassa hän oli samanlainen kuin muutkin ihmiset, hänen kova sydämensä vuosi verta. Hän olisi voinut ajatella, että tällainen rakkaus voisi taivuttaa koko maailman alamaisekseen ja kun joku nainen saattoi sen hylätä, täytyi kivienkin itkeä. Hassutusta!

Eikö uni ikinä tule! Hän hypähti ylös ja nauroi katkerasti, joi toisen lasin viinaa ja nauroi uudestansa. Hänen ovensa oli auki, ja peikkomaisena, ontto ääni kaikui läpi talon.

Hän veti aamuviitan päälleen, otti lampun käteensä ja meni alakertaan eteiseen. Tuuli oli yltynyt. Se valitti nurkissa ja nuoleskeli kattoa vinkuvalla kielellänsä.

Hugh Ritson astui takan luo, jossa ei ollut tulta. Siinä hän seisoi tietämättä, miksi. Lamppu hänen kädessään loi valoaan seinällä riippuvaan peiliin. Siinä hän näki tuohtuneet kasvot, harhailevat, ontot silmät ja aukirevähtäneen suun.

Tämä näky johti mieleen toisen tapauksen. Hän astui pieneen sisähuoneeseen. Se oli sama huone, jossa hänen isänsä kuoli. Nyt se oli tyhjä: paljas patja, tuoli, pöytä -- eikä muuta.

Hugh Ritson kohotti lampun päänsä yli ja katseli alas. Hän tahtoi elää sen yön surulliset tapaukset uudestaan. Hän vetäytyi ovelle, avasi sen hiljaa ja katseli varovasti ympärilleen. Sitten hän jätti sen auki, seisoi taivutetuin päin sen takana ja kuunteli. Kasvoilla oli aavemainen hymy.

Tuuli ulkona huokaili ja valitti.

Hugh Ritson veti oven auki ja astui takaisin eteiseen. Siellä hän seisoi muutamia minuutteja silmät kiinnitettyinä yhteen paikkaan. Sitten hän kiiruhti omaan huoneeseensa. Astuessaan portaita ylös hän nauroi taas.

Päästyään vuoteensa luo hän kaasi kurkkuunsa vielä lasin viinaa ja painautui taaskin maata. Tällä kertaa hän tietysti nukkui ja hänen unensa oli raskas.

Nattin uninen korva oli kuullut äänen eteisestä. Hän oli juonut kuuman oluensa ja samasta syystä kuin isäntänsäkin nukahtanut, mutta se uni ei ollut juuri niin syvä. Omituinen eteisestä kuuluva ääni herätti hänet hänen tuoliltansa ja varpaisillaan hän sipsutti keittiön ovelle. Hän tuli juuri parhaiksi nähdäksensä miehen astuvan portaita alas lamppu kädessä. Nattin silmät olivat kyllä sinä hetkenä unenpöpperössä, mutta siitä huolimatta hän täysin tajusi, mitä hänen edessään tapahtui. Tietysti se oli herra Paul, joka hiiviskeli täällä ympäri silloin, kun muut ihmiset olivat menneet yöpuulleen saadakseen edes hetkisen yön lopulla levätä. Näin Natt arvelematta päätti tehdessään yöllisiä havaintojaan.

Kun kaikki tässä onnettomassa talossa vihdoin oli hiljaa, pilkisti kuun kalpea naama esille pilvien välistä ja kurkisti pimeistä akkunoista sisään.

X LUKU.

Seuraavana aamuna, tiistaina, Hugh Ritson löysi pöydältänsä tällaisen kirjeen: