Part 10
Hugh Ritson seisoi siinä vieressä. Kaikki katsoivat vuoroin häntä, vuoroin Nattia.
"Junalle -- herraa? Mitä sinä tarkoitat? Ketä?"
"Ketäkö? No, nyt on ihme, Paul-herraa", sanoi Natt huuliansa nyrpistäen. "Luulenpa melkein, ettei se voinut Hugh-herra olla."
"Koska? Mille junalle?" kysyi kirkkoherra Christian.
"Kahreksan Lontoon-junalle."
"Kahdeksan? Lontoon?"
"Enkö minä puhu selvästi?"
"Ja onko hän mennyt?"
"Saatte olla varmat, että hän on mennyt."
Hämmästys kuvastui jokaisen kasvoilta.
VI LUKU.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja aamujumalanpalveluksen jälkeen kokoontui joukko miehiä kirkon portin edustalle keskustelemaan edellisen päivän tapauksista. Illalla oli Lentävä Hevonen täynnä laakson asukkaita ja siellä vahvistettiin ja hylättiin monta viisasta teoriaa Paulin salaperäisestä ilmestymisestä palopaikalle ja hänen samanaikaisesta matkastaan Lontoon-junalla.
Hugh Ritsonia ei kenkään ollut nähnyt sinä päivänä. Mutta varhain maanantaiaamuna hän riensi talliin, käski Nattin satuloida hevosen, hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin.
Aamu oli purevan kylmä, ja ratsastaja oli napittanut nuttunsa leukaan asti. Ilma oli sakea, ja sumu ja höyry täyttivät laakson, niin että vuorien huiput vain silloin tällöin epäselvinä pistäytyivät esille. Hämärä talvinen päivä, jolloin aurinko ei pilkistänytkään pilven raosta, ei kyennyt hajoittamaan näitä sumuja. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja puhalsi jäisenä ja kosteana. Lumimyrsky oli tulossa.
Hugh Ritsonin kasvot olivat veltot ja kuluneet. Hän kumartui syvään eteenpäin satulassansa. Pureva tuuli löi suoraan vasten. Hänen katseensa oli terävä, mutta hän ei näyttänyt huomaavan ihmisiä, jotka sivuutti tiellä.
Dick-mylläri kyhnysteli puoliksi palaneen myllynsä lähettyvillä. Kun Hugh ajoi hänen ohitsensa, nosti mylläri katseensa ja mutisi hampaittensa välitse kirouksen. Vanha loordi Fisher lykkäsi työntökärryjä sulaton raunioilla. Suurin hiilihauta parhaillaan savusi. Hughin kulkiessa pajan ohi John Proudfoot seisoi vasara kädessä oven edessä selkäraudattoman vaunun pyörän vieressä. John kuului sanovan: "Vaikea on sanoa, missä Paul-herra vietti yönsä pyhää vasten. Koko juttu peittyy hämärään." Ja ääni pajasta vastasi: "Onneton enne, John, onneton enne." Kerjäläisen poni oli sidottu portin hakaan.
Kertaakaan kohottamatta silmiään ja painunutta päätänsä Hugh Ritson ratsasti huulet lujasti yhteen puristettuina vasten nousevaa myrskyä. Hänen sielussaan oli pohjamutia myöten myllertävä myrsky, joka oli ulkonaista paljon voimakkaampi. Kun hän tuli pappilaan, hän pysähtyi ja kolkutti kiivaasti porttia. Veli Peter tulla kuhnusti ulos kuuden askelen nopeudella minuutissa.
"Onko herra Christian kotona?" kysyi Hugh.
"En tierä, liekö", sanoi Peter.
"Missä hän on?"
"En tierä, olisinko sattunut kuulemaan."
"Sano hänelle, että minä poikkean hänen luokseen palatessani parin tunnin kuluttua."
"En tierä, tapaanko minä häntä."
"Mene sitten hakemaan", karjaisi Hugh kärsimättömästi iskien piiskallansa hevosta lautaselle.
Veli Peter Ward kääntyi äreänä ympäri.
"Enpä tierä, menenkö", hän murisi ja löntysti takaisin sisään.
Sitten Hugh Ritson ratsasti tiehensä. Alkoi sataa räntää ja se löi suoraan vasten kasvoja. Tie oli kohvettunut ja hevonen joskus kompasteli. Mutta ratsastaja ajoi edelleen.
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa hän oli ratsastanut kaupunkiin. Ihmiset, jotka olivat kokoontuneet torille ryhmiin, hajaantuivat antaen hänelle tietä. He tervehtivät häntä kunnioittavasti. Hän vastasi lyhyesti tai ei ollenkaan. Huolimatta pitkästä ratsastuksesta hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huulensa verettömät. Hän pysähtyi Laiskan Hevosen portille, vanha Willie Calvert, kapakoitsija, seisoi vastassa ja hipaisi hattuansa, kun Hugh lähestyi.
"Minun veljeni, Paul, oli täällä yötä muutamia päiviä sitten, olen kuullut", sanoi Hugh.
"Niin oli", vastasi kapakoitsija.
"Mikä yö se oli?"
"Mikä yö? Odottakaahan. Keskiviikkona tulee siitä viikko."
"Näittekö te itse hänet?"
"En, minä makasin pitkään."
"Kuka hänet näki -- rouva Calvert?"
"Niin, hän varmasti näki -- Jannet" -- huutaen sisään. -- "Hän kertoo teille prikusta prikkuun."
Hauskannäköinen vanhanpuoleinen eukko, jolla oli valkoinen päähine ja poimuinen esiliina, ilmestyi ovelle.
"Näittekö te minun veljeni Paulin -- tiedättehän kun hän oli täällä yötä viime keskiviikkona?"
"Näin, varmasti", sanoi Jannet.
"Mitä hän sanoi?"
"Ei mitään. Oli aika myöhä -- ehkä kello kaksitoista -- minä olin juuri menossa vuoteeseen, kun kolkutetaan ja kuka siellä oli ellei herra Paul. Hän sanoi tahtovansa vuoteen, mutta hän näytti tahtovan karttaa huomiota tai muuten pysyä rauhassa enkä minä senvuoksi häirinnyt häntä kysymyksillä, vaan vein hänet pieneen, vihreään kamariin ja sanoin hyvää yötä."
"Ja seuraavana aamuna -- näittekö te häntä?" kysyi Hugh.
"En muuta kuin silloin, kun hän maksoi vuoteensa, sillä hän ei ollut nauttinut koko talossa yhtään mitään."
"Näyttikö hän muuttuneelta? Oliko hänessä mitään erikoista?"
"Ei, ellei ota huomioon, että hän esiintyi hieman karkeammin ja oli puettu hieman toisin kuin tavallisesti."
"Miten toisin? Mitä hänellä silloin oli yllä?"
Hugh Ritsonin ennestäänkin kalpeat kasvot olivat nyt kuin ruumiin kasvot kuutamossa.
"Taisi olla vaalean harmaa puolivillainen takki, mutta en voi ihan varmaan sanoa tällä hetkellä."
Hughin suuret silmät tuijottivat kuin päästä tipahtamaisillaan. Kieli tuntui tarttuvan kitalakeen ja hetkisen kieltäytyi tottelemasta, kun hän tahtoi puhua.
"Kiitos, rouva Calvert. -- Tässä Willie, ukkoseni, juokaa rouvan kanssa lasi terveydekseni."
Näin sanoen hän pisti hopearahan kapakanpitäjän käteen, meni ulos ja ratsasti tiehensä.
"Mää en ymmärr' nii yhtikäs mittää", sanoi vanha mies.
"Mistä? Rahasta?" ihmetteli Jannet.
"Ei, vaan koko tuost' vanhast' poijast'."
"Anna siis kunkin pitää huolta asioistaan ja pirä sinä lukua vain omistasi. Sinä olet aina niin hanakka toisten asioihin."
Kapakoitsija oli jo pistäytynyt sisään ja täyttänyt itselleen olutkannun.
"Hanakka! Mää tahron nährä, mitä mikin tahtoo", hän huomautti veitikan pilke silmässä ja olutkannu huulilla.
"Jospa sinä oppisit huomaamaan, mitä sinä itse tahrot."
"Mää tahron olla huolellinen, vanha tyttö."
Hugh Ritsonin hevonen juosta loksutti kadun kivitystä, kunnes tuli herra Bonnithornen talolle. Siinä Hugh äkkiä pysäytti, hyppäsi alas satulasta, sitoi ohjasperät portin pieleen ja soitti kelloa. Seuraavana hetkenä hän oli ruokailuhuoneessa, jossa iloinen valkea räiskyi takassa. Herra Bonnithorne pitkässä aamunutussaan ja tohveleissaan nousi lepotuolistansa hämmästyksen ilme kasvoillansa.
"Oletko sinä kuullut lauantai-iltana tapahtuneesta myllyn tulipalosta?" kysyi Hugh änkyttäen.
Herra Bonnithorne nyökkäsi.
"Kovin ikävää, kovin", sanoi asianajaja. "Mies voi vaatia korvausta, ja laki on hänen puolellansa."
"Lörpötystä -- se nyt on pieni asia!" sanoi Hugh kärsimättömin ilmein.
"Tietysti, jos sinä sanot, niin --"
"Etkö sinä ole kuullut mitään Paulista?"
Herra Bonnithorne vastasi pudistaen keltaista päätänsä ja kysyvin ilmein.
Sitten Hugh kertoi hänelle tulipalossa nähdystä miehestä ja Nattin jutun, kun hän pysähtyi portille. Hän puhui ilmeisesti hämillään ja äänellä, joka tuskin kuului toiselle. Mutta se kamala pelko, joka hänet oli vallannut ei vielä ollut tarttunut asianajajaan. Herra Bonnithorne kuunteli hymyillen ja epäilevin ilmein. Hugh lopetti ja väristys kävi hänen lävitseen.
"Mitä sinä ajattelet?" hän kysyi hermostuneesti.
"Että Natt valehtelee."
"Sano yhtä hyvin, että tulipalossa olleet ihmiset valehtelevat."
"Ei, sinä itsehän näit Paulin siellä."
"Bonnithorne, kuten kaikki teräväsilmäiset miehet, sinä olet lyhytnäköinen. Minä voin sanoa enemmänkin sinulle. Laiskan Hevosen pitäjät sanovat, että Paul oli heidän luonaan viime keskiviikkoa vasten yötä. Mutta minä tiedän, että hän makasi silloin kotona."
Herra Bonnithorne hymyili taas.
"Erehdys, kuten silloin illallakin", hän sanoi. "Mikä voi olla sen selvempää."
"Älä kiemurtele, katso tosiasioita silmiin."
"Tosiasioita? Otaksumia, näennäisyyksiä -- tavallisia erehdyksiä."
"Jumala suokoon, että niin olisi!" Hugh kiersi ympäri huonetta silmät maahan luotuina, ja hänen sielussaan taistelivat peloittavat voimat. "Bonnithorne, mikä oli se paikka, jossa Mercy-tyttö asuu?"
"Vieraskoti Hendonissa."
"Eivätkö ne sano sitä Haukka-Haikaraksi?"
"Sanovat. Vanha vaimo, nimeltä Drayton, pitää sitä."
Hugh Ritsonin askel horjui. Hän kuunteli tyhmin ja hämmästynein ilmein.
"Enkö minä ole koskaan sanonut sinulle, että Oglethorpe-kerjäläinen sanoi nähneensä Paulin Haukka-Haikaran edustalla Hendonissa?"
Herra Bonnithorne istahti takaisin tuolilleen virkkamatta sanaakaan. Epävarmuuden ilme kohosi hänen kasvoilleen.
"Mitä ihmiset siitä sanovat?" hän vihdoin kysyi.
"Sanovat? Että se oli aave, enne ja mitä muuta tahansa -- idiootit!"
"Mitäs _sinä_ sanot, herra Ritson?"
"Että se oli _toinen mies_."
Asianajaja istui yhä; hänen silmänsä kävivät läpitunkeviksi ja vaaniviksi.
"Mitä sitten? Mitä siitä, vaikka se _olikin_ toinen mies? Yhtäläisyydet ovat tavallisia. Me olemme kaikki veljiä. On esimerkiksi paljon ihmisiä, jotka ovat ihan samanlaisia kuin minä itse. Omituista, eikö totta?"
"Kovin", sanoi Hugh raa'asti naurahtaen.
"Ja mitä siitä, vaikka olisikin olemassa mies, joka on niin sinun velipuolesi Paulin näköinen, että kolmessa eri tilaisuudessa on heidät vaihdettu? Mistä se johtuu?"
Hugh vaikeni.
"Johtuu? Jumala tietää. Minä tahdon saada sen selville. Kuka on tämä mies? Mistä hän tulee? Mitä tekemistä hänellä on täällä? Miksi hän koko avarassa maailmassa aaveena kiertää juuri minun kotiani?"
Hugh Ritson oli vieläkin huomattavan levoton.
"Tässä jutussa piilee ehkä enemmän kuin sinä ja minä voimme aavistaakaan", hän virkkoi.
Herra Bonnithorne katsoi häneen hetkisen ääneti.
"Minä luulen, että sinä teet tästä omituisen johtopäätöksen. Mikä se on?" hän kysyi.
"Mikä?" kertasi Hugh ja lisäsi hajamielisesti: "Kuka sen voi sanoa?"
Hän asteli levottomana edestakaisin katse maahan luotuna ja kasvoillaan veltto, masentunut ilme. Vihdoin hän pysähtyi ja otti hattunsa sohvalta, johon oli sen heittänyt.
"Bonnithorne", hän sanoi, "sinä ja minä ajattelimme, että olimme nähneet tämän salaisuuden sydämeen. Taivas varjelkoon meitä sokeista päätelmistä. Minä pelkään, ettemme vielä ole mitään nähneet."
"Mitä -- miksi, miten siis -- kun --" herra Bonnithorne änkytti eikä päässyt sen pitemmälle.
Hugh oli astunut ulos huoneesta ja ulos koko talosta. Hän hyppäsi satulaan ja ratsasti pois.
Tuuli oli kiihtynyt. Jäisenä ja purevana se puhalsi takaa päin, kun hän suuntasi matkansa kotiin. Sumuisen ilman läpi oli punertava valo kuvastuvinaan vuorten huipuilta. Ankerias-kallion yläpuolelle oli höyry asettunut pilveksi, joka oli kuin omituinen, suunnaton lintu siivet levällään.
Hugh piti ohjaksia puoliksi kylmettyneellä kädellä. Hän tuskin tunsi purevaa tuulta. Hänen sielussaan myllersi kaikki sekaisin ja ainoa selvä tunne oli ääretön pelko, joka tuntui mahdottomalta kestää. Kuukausia oli paksu verho peittänyt hänen sieluansa ja nyt yht'äkkiä sattuma repi sen rikki. Oliko hän viihdyttänyt sielunsa uneen? Nyt ei nukuttava viisastelu voinut estää hänen sieluansa heräämästä. Se alkoi jo olla valveilla. Hän alkoi käsittää, että hän aikoi esiintyä kuin konna.
Pappilassa hän pysähtyi, astui alas satulasta ja kävi sisään. Pysähtyessään eteiseen hän kuuli ääniä keittiöstä. Siellä keskustelivat veli Peter ja pieni Jacob Berry, räätäli, joka oli päiväpalkalla ompelemassa ja istui pöydällä.
"Minä olen kuullut sellaisista ilmestyksistä ennen", virkkoi pieni räätäli. "Kun vanhan äiti Langdalen poika murhattiin Borrowdalen kahakassa ja äiti Langdale makasi vuoteessa reumatismissa, hän näki poikansa tulevan vuoteensa luo vaatteet verta valuvina ja niin kalpeana kuin kalpeana olla voi eikä kulunut tuntiakaan, kun ne paarilla kantoivat hänet kotiin vanhan äidin luo -- ja se on aivan tosi."
"Selvä juttu. En ollenkaan epäile, eikö monet ihmiset ole aivan yhtä pähkähulluja kuin äiti Langdale", mutisi Peter vastaukseksi.
Hugh Ritson löi kovasti ovea ratsupiiskallansa.
"Onko kirkkoherra Christian kotona?" hän kysyi kun Peter avasi oven.
"Ollut ja mennyt", sanoi Peter.
"Etkö sinä sanonut hänelle, että minä aioin poiketa palatessani?"
"Enpä tierä, sanoinko."
Hugh iski kärsimättömästi piiskallansa säärivarteensa.
"Tiedätkö sinä _yhtään mitään_?" hän kysyi. "Tiedätkö sinä, että nyt puhuttelet herrasmiestä?"
"Enpä tierä, puhuttelenko" mutisi Peter vetäytyessään sisään.
"Jos neiti Greta on kotona, sano hänelle, että olisin iloinen saadessani puhella hänen kanssaan. Kuuletko?" Peter katosi.
Hugh jäi yksin eteiseen. Hän odotti hetkisen ajatellen, että Peter piti häntä pilkkanansa. Hän kuuli, että keittiössä ilman muuta käytiin jatkamaan keskustelua äiti Langdalen aavistuksista. Hän päätti antaa Peterille uuden opetuksen ja aikoi juuri koputtaa keittiön oveen, kun salin ovi avautui, ja Greta seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kädet ojennettuina.
"Minä ajattelin, että se oli sinun äänesi" hän sanoi johtaen toista sisään.
"Sinun sydämellinen tervehdyksesi, Greta, kokoaa tulisia hiiliä pääni päälle. Minä en voi unohtaa, millä tavalla me viimein erotessamme keskustelimme."
"Älkäämme ajatelko sitä enää", sanoi Greta vetäen vieraalleen tuolin lähemmä tulta.
Hugh jäi kuitenkin seisomaan aivan kuin voimakkaat tunteet olisivat hänet jähmetyttäneet.
"Minä olen tullut puhumaan siitä -- pyytämään anteeksi. Minä olin väärässä", hän sanoi änkyttäen.
Greta ei vastannut, vaan istui ääneti silmät alas luotuina. Hugh vaikeni myöskin, ja seurasi kiusallinen äänettömyys.
"Sinä et voi aavistaa, miten minä olen kärsinyt ja kärsin yhä. Sinä olet hyvin onnellinen. Minä olen onneton mies. Greta, tiedätkö sinä, mitä on rakastaa saamatta vastarakkautta? Kuinka sinä sen tietäisit? Se on piinaa, jota ei voi sanoin kuvata -- tuskaa, jota eivät edes kyyneleet lievitä. Se ei ole mustasukkaisuutta: sehän on vain kateutta ja itsekkyyttä. Tämä on määrätöntä, kauheinta kidutusta."
Hän vaikeni taas. Greta ei virkkanut mitään. Hughin ääni alkoi väristä.
"Minä en kuulu niihin hulluihin, jotka luulevat, että toisilleen määrätyt sisarsielut etsivät toisiansa ja vastustamattomalla voimalla maailman eri ääriltä vetäytyvät yhteen -- että vaikka he koettavatkin toteuttaa toiveitansa muualla, kohtalo on voimakkaampi kuin he lopuksi johtaen heidät aavistamattomaan onneen. Minä tunnen maailman liian hyvin antaakseni vallan tuollaisille hulluille kuvitelmille. Minä tiedän, että joka päivä, joka hetki miehet ja naiset heittäytyvät väärän miehen ja väärän naisen syliin -- ja se on laki, jota ei milloinkaan, ei milloinkaan voi jättää täyttämättä."
Hän astui Gretan tuolin luo muuttaen äänensä kuiskaukseksi.
"Greta -- salli minun sanoa se -- minä rakastan sinua -- olen rakastanut kauan. Kunpa taivas olisi estänyt minua siitä! Minun rakkauteni oli syvä ja kuluttava. Aina oli vain sinä ja minä, minä ja sinä. Se oli ainoa oikea avioliitto, johon toinen meistä saattoi astua, vaikka etsittäisiin maailman äärestä toiseen. Mutta Paul tuli väliin; ja kun minä näin, että sinä olit suostumassa väärään --"
Greta oli noussut seisoalleen.
"Sinä sanoit tulleesi pyytämään anteeksi sitä, mitä sinä silloin sanoit, mutta sinä oletkin tullut toistamaan sitä." Näin sanoen hän oli aikeissa jättää huoneen. --
Hugh seisoi hetkisen ääneti. Sitten hän kohotti värisevän äänensä.
"Minä olen tullut", hän sanoi, "varoittamaan sinua, ennenkuin se on liian myöhäistä. Minä olen tullut sanomaan, kun vielä on aikaa: 'Älä mene minun veljeni kanssa naimisiin, sillä niin totta kuin Jumala on yläpuolellamme, sinä tulet sitä pohjattoman katkerasti katumaan'."
Gretan silmät leimusivat vihasta ja ylenkatseesta.
"Ei", hän sanoi, "sinä olet tullut antamaan varmoja todistuksia siitä, että sinut itsesi on vallannut jokin salainen pelko."
Se oli arka kohta, eikä Hugh voinut olla näyttämättä, että isku oli sattunut.
"Greta, minä toistan sen: sinä aiot mennä väärän miehen vaimoksi!"
"Millä oikeudella sinä sanot sen?"
"Sen miehen oikeudella, joka voisi erottaa teidät ainiaaksi yhdellä sanalla."
Greta joutui helposti ymmälle. Kuten oikea nainen ainakin, hän tällä hetkellä olisi antanut puolet omaisuudestansa, jos olisi saanut tietää, mikä tämä salaisuus oli. Mutta hänen ylpeytensä oli suurempi kuin hänen uteliaisuutensa.
"Se on valhe", hän sanoi.
"Se on tosi", vastasi Hugh. "Minä voisin sanoa sanan, joka erottaisi teidät kauemmaksi kuin ovat maannavat toisistansa."
"Silloin minä vaadin sinua sanomaan sen", huudahti Greta.
He katselivat toisiansa silmästä silmään vapisevin huulin.
"Se ei ole minun tarkoitukseni. Minä olen varoittanut sinua", sanoi Hugh.
"Sinä et itsekään usko varoitustasi", vastasi Greta.
Hugh hätkähti, mutta ei virkkanut sanaakaan.
"Sinä olet tullut kertomaan minulle turhia juttuja, ja sinun kasvoillesi on piirretty pelko."
Hugh hengähti kuuluvasti, mutta ei vastannut.
"Mitä se lieneekin, sinä et kuitenkaan usko siihen."
Hugh oli menossa ovelle. Hän palasi takaisin.
"Sanonko minä sen?" hän kysyi, "Voitko sinä sen kestää?"
"Jätä minut", sanoi Greta, "ja vie valheesi mukanasi." Hugh oli mennyt. Gretan kiihko jäähtyi heti ja hänen naisellinen uteliaisuutensa palasi satakertaisella voimalla.
"Armias taivas, mitä hän tarkoitti?" hän ajatteli, ja kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän oli puoliksi taipuvainen kutsumaan hänet takaisin. "Olisiko se totta?" Kyyneleet juoksivat nyt vallattomina poskia pitkin. "Hänellä on salainen voima Paulin yli. Mitä se on?" Hän juoksi ovelle. "Hugh, Hugh!" Hugh oli mennyt. Hänen hevosensa kavion kopse kuului jo etäältä. Greta palasi sisään, istui takan ääreen ja itki katkeria kyyneleitä, joihin sisältyi loukattua ylpeyttä ja harmia.
VII LUKU.
Päivällisen aikaan kirkkoherra Christian tuli pellolta kotiin.
"Minä olen ollut turpeita nostamassa", hän sanoi, "kytösuolta Robert Atkinsonille maksuksi siitä, että hän viime lauantaina lainasi minulle harmaan tammansa myllyyn. Nyt se olisikin myöhäistä, sillä kaikki koko myllyn tärkeimmät osat ovat porona, vaikkei se ole Robinsonin syy. Niinpä emme kumpikaan ole toisillemme velassa, vaan olemme ihan kuitit maailman alusta tähän päivään asti."
Greta touhusi ruokaa pöytään Peterin koettaessa auttaa, mutta itse asiassa estäessä hänen sukkelia liikkeitänsä. Hän hymyili ja joskus heitti vallattomasti päätänsä ja nauroi niin iloisesti ja huolettomasti, että se pakosta tarttui toisiinkin. Mutta hänen kirkkaitten silmiensä ympärillä oli punaiset juovat ja hänen äänessään kaiken vallattoman ilon alla oli itkunsekainen sointu.
Kirkkoherra huomasi sen, mutta ei puhunut mitään.
"Tullessani harjun poikki tapasin John Louthwaiten", hän sanoi, "ja John pyysi minua poikkeamaan heille ja siunaamaan hänen vaimonsa, joka juuri on noussut lapsivuoteesta. Niin minä menin sisälle ja lämmittelin ja join heidän kanssaan tuopin olutta, ja sitten vaimo ja koko perhe kiittivät Jumalaa."
Päivällinen oli valmis, pikku Jacob Berry tuli sisään, keittiöstä ja kaikki istuivat samaan pöytään -- kirkkoherra Christian ja Greta, veli Peter ja räätäli, joka päiväpalkalla ompeli.
"Toden totta, minä olen kaikkeen käypä kuin kanvertti, Greta, tyttöseni", sanoi kirkkoherra leikkisästi. "Vanha Jonathan Truesdale juoksi minun luokseni sillankorvalle ja sanoi, että rouva Truesdale haluaa minua luokseen katsomaan, olisiko siinä rohdossa, jonka lääkäri Keswickistä on hänelle lähettänyt, opiumia, koska se rupeaa häntä nukuttamaan. Minä lähetin sanan, etten päässyt, mutta lupasin koettaa saada neiti Gretan hänen luokseen. Jonathan sanoi, että hänen rouvansa olisi kovin kiitollinen, sillä hän on hyvin huolissansa."
"Minä menen ja palaan pian", sanoi Greta. Renkaat silmien ympärillä näyttivät käyvän syvemmiksi. Kirkkoherra koetti keksiä jotakin estääkseen puhkeamasta kyyneltulvan, jonka näki juuri olevan tulossa.
"No, Peter, mitäs veljet rukoushuoneella pitivät eilisiltaisesta keskustelusta?"
"En tierä, eivätkö he ajatelleet, että te menitte pois tekstistä", mutisi Peter soppalautasensa sisästä.
"Te olette aika ystävällistä väkeä siellä, enkä minä pidä sitä minään rikoksena, että te olitte kovin kiistelevällä päällä. Mitä hyödyttää väitellä opinkappaleista? Ajateltakoonpa niin tai näin, sadan vuoden perästä on se aivan yhdentekevää. Me olemme matkalla taivaaseen ja Jumalan kiitos, siellä ei ole mitään opinkappaleita."
Greta ei voinut syödä. Hänen ruumiinsa ei vaatinut ravintoa. Toisenlainen ruokahalu -- uteliaisuus -- jäyti hänen sydäntään. Hän pani veitsen pois. Kirkkoherra ei voinut enää huoltansa salata.
"Toden totta, tyttöseni, sinä ja sinun kelpo poikasi olette kuin David ja Jonathan, enkä" -- pudistaen valkeata päätänsä -- "enkä ole niin varma, enkö minä puolestani voi muuttua Sauliksi ja ala, kuten hänkin, kadehtia."
Kirkkoherra ei suinkaan näyttänyt tällä hetkellä kostonhaluiselta, sillä sumuverho alkoi laskeutua hänen katseeseensa.
"Saulista puhuttaessa", sanoi pikku Jacob, "on olemassa kertomus, että Saul näki Samuelin kuoleman jälkeen. Minä luulen, että se oli jokseenkin samanlaista kuin se, mitä täällä tapahtui viime lauantai-iltana."
Kirkkoherra Christian katsahti salaa Gretan painuvaan päähän ja sitten kohdatessaan räätälin katseen pani sormensa huulilleen.
Kun päivällinen oli loppunut, nosti kirkkoherra hyllyltä paksun kirjansa, jossa oli "Elämäni ja toimintani". Hän veti tuolin takan ääreen ja alkoi selailla aikaisimpia lehtiä. Greta oli pukenut päällystakin ylleen ja sitoi hattua päähänsä.
"Minä menen katsomaan rouva Truesdale-parkaa", hän sanoi. Sitten tullen vanhan miehen luo ja katsoen hänen olkansa yli polvilla olevaan kirjaan hän kysyi hymyillen: "Mitä sinä etsit? Selitystä siihen, mikä on, kateutta, vai?"
Kirkkoherra pudisti vakavasti vanhaa päätään. "Katsos, minä tapasin nuoren herra Ritsonin tänä aamuna."
"Hughin?"
"Niin. Hän ratsasti kotiin rautakaivokseltaan, mutta pysähtyi ja kysyi, voisinko minä sanoa hänelle, milloin hänen isänsä, joka on kuollut ja poistunut, miesparka, ensi kerran tuli näille main ja kuinka vanha hänen veljensä Paul mahtoi olla niihin aikoihin."
"Miksi hän sitä kysyi?" virkkoi Greta kiihkeästi.
"No, sitä en oikein tiedä. Sanoin hänelle, etten voi ilmoittaa hänelle katsomatta kirjoihini. Annas, kun katson. Siitä täytyy olla aikaa kaskikymmentäseitsemän vuotta. Kuinka vanha sinun sulhasesi nyt on, Greta?"
"Paul on kahdenkymmenen kahdeksan vanha."
"Ja tämä on vuosi seitsemänkymmentäviisi. Kaksikymmentäkahdeksan pois seitsemästäkymmenestä viidestä -- on neljäkymmentäseitsemän, Paul oli silloin pieni palleroinen, sen hyvin muistan. Minä katson neljästäkymmenestäseitsemästä. Kahdeksantoista-neljäkymmentäneljä, neljäkymmentäviisi, neljäkymmentäkuusi. Tässä se on, neljäkymmentäseitsemän. Ja totisesti, juuri se sivu! Katsopas tähän."
Sitten kirkkoherra luki muistiinpanonsa päiväkirjastansa:
"Marrask. 18 -- Luvattuani saarnata John Skertonin kirkossa Ravenglassissa minä valmistuin matkalle sinne. Otin tammani, valjastin sen ja lähdin suoraan Tuomas Storsacren luo, joka oli luvannut minulle asunnon. Satoi koko päivän kuin kaatamalla ja minä olin likomärkä ja otin takin päältäni ja annoin sen kuivaa muutaman tunnin. Sitten me söimme illallista ja keskustelimme takan ääressä kello kymmeneen kaikenlaisista asioista, muiden muassa muutamasta Allan Ritsonista, joka äskettäin oli asettunut Ravenglassiin. Tuomas sanoi, että Allan on juuri tullut Skotlannista ja on skotlantilaista sukua ja että hänen vaimonsa on irlantilainen ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta muutamia kuukausia vanha eikä vielä kävele."
"Niin se juuri oli! Odotahan, tässä on vieläkin enemmän:
"Marrask. 19 -- (Rukouspäivä) Menin kirkkoon ja Paljon ihmisiä tuli jumalanpalvelukseen. Kirkkoherra Skerton luki rukoukset ja Tuomas Storsacre tekstit.