Part 13

-- Suokaa anteeksi, minä... minä tulin niin iloiseksi.

Kustantaja teki ystävällisen kädenliikkeen.

-- Kirjanne lukeminen on tuottanut minulle nautintoa, hän sanoi, -- olen vakuutettu, että yleisö tulee siitä pitämään... se tahtoo sanoa: lukemaan sitä, sillä kyllä se arvatenkin herättää myös vastarintaa. Tämä on ensimäisiä laatuaan meillä -- ja tietäähän, mikä kohtalo semmoisten osaksi tulee...

Tämän sanottuaan hän katsahti syrjään ja tuli miettivän näköiseksi. Itse asiassa hän viisaana miehenä oli ottanut selkoa Eeron sanomalehtiin kirjottelusta ja tiesi, että sitä oli suurella kiintymyksellä seurattu, jota seikkaa hän kirjaa uloslaskettaessa päätti käyttää hyväkseen tavalla tai toisella.

Mutta Eeron sydämeen virtasi tulvimalla riemun ja kiitollisuuden tunne. Maailma muuttui äkkiä kuin uudeksi. Nyt oli hänenkin työnsä tunnustettu ja annettu arvo hänen ponnistuksilleen. Tämä oli aivan kuin viittaus kohtalolta, että hänen työnsä oli hyödyllinen ja tarpeen, että hän yhä jatkaisi samalla tiellä. "Ja kunpa täten edes hiukkasen taidan lieventää ihmisten huolia ja murheita!"

Kustantaja taas puhui:

-- Nytpä tahtoisin tietää teiltä, herra ----, paljonko vaaditte tekijäpalkkiota?

Eero ei ollut tätä yhtään ajatellut, ja hänen miettiessään toinen jatkoi:

-- Kirjanne tulee noin kahdeksan, yhdeksän painoarkin kokoinen.

-- Olisikohan kolme sataa markkaa liikaa? Kustantajan katsanto ilmaisi, että hänelle on yhdentekevä, onko se liikaakin, ja hän vastasi vakavasti:

-- Maksan siis kolmesataa markkaa ensimäisestä painoksesta.

Eero oli vähällä huudahtaa: 'te olette ihmeellisen hyvä!' mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi, vaikka hiukan epävarmalla äänellä:

-- Olen varsin tyytyväinen.

Kun hän tämän perästä teki lähtöä, kysyi tuo uusi ystävä:

-- Teidän osotteenne on vastedeskin sama, että tiedän lähettää korehtureja?

Ja hän lisäsi hyvästiä jätettäessä:

-- Palkkionne suoritetaan sitten, kun teos on valmiiksi painettuna.

Eero poistui.

"Olisi ehkä antanut viisikin sataa, jos olisin pyytänyt", oli hänen ensimäinen ajatuksensa kadulle tullessaan. "Mutta hyvä, etten sitä tehnyt. Työni on kyllä maksettu kolmella sadalla."

Olo tuntui niin iloiselle ja kevyelle, että mieli teki jakaa sitä onnea toisillekin. Silloin juolahti päähän, ettei hän moneen päivään ollut käynyt enonsa luona, ja aivan kuin itsestään askelet suuntausivat vanhaa kotia kohti.

Oli vielä niin varhainen aamu, ettei hovineuvos ollut lähtenyt virastoonsa. Molemmat vanhukset olivat kotosalla ja istuivat aamiaispöydässä. Riemulla ja rakkaudella he tervehtivät poikaansa ja käskivät mukanaan syömään. Eero totteli mielihyvällä, koska nälkä tuntui suolia kopistavan.

-- Täällä meillä on sinusta jo puhuttu tänä aamuna, ilmotti hovineuvos, ennenkuin Eero ehti kertoa omista asioistaan. -- Olemmepa saaneet sinulta terveisetkin, joista kiitämme.

Eero ei hoksannut, mitä tarkotettiin, vaan katsoi kysyvästi enoonsa.

Täti tuli hänelle avuksi:

-- Valeni on käynyt täällä -- sinun kehotuksestasi, niinkuin hän sanoi -- ja kertonut meille eilisistä hommistanne.

Eeron ajatukset kääntyivät äkkiä viitottuun suuntaan.

-- Vai niin, hän sanoi, -- aivan oikein, käskin minä Valenia tulemaan tänne... No, ja sinä täti, sinä annoit hänelle, mitä hän pyysi?

-- Kuinkas muuten?... Vaikka olemmehan jo Kaarlon kanssa kirjottaneet nimemme toiseen listaan samaa tarkotusta varten.

-- Niinkö!?

-- Ymmärräthän sinä, sanoi hovineuvos tyynesti, -- ettemme missään tapauksessa olisi kieltäneet apuamme, kun kerran sinä olit rekomendeerannut, sillä muunlainen käytös olisi osottanut, ettemme sinuun luota. Mutta tässä erityisessä tapauksessa annoimme mielellämme, kuten jo tädiltäsi kuulit.

-- Onhan sääli noita raukkoja, jotka kärsivät puutetta, lisäsi täti puolestaan.

Eero ajatteli itsekseen, että sittenkin on rakkautta enemmän maailmassa kuin hän oli luullut, ja kysyi innolla:

-- Te siis hyväksytte lakkolaisia ja olette heidän puolellaan? Sinäkin, eno?

-- Et näy suuria ajattelevan meidän ihmisrakkaudestamme, vastasi hänen enonsa omituisesti hymyillen. -- Muuten sinun kysymyksesi on umpimähkään tehty. Emme suinkaan ole lakkolaisten puolella, sillä minä tunnen erään yhtiön jäsenistä ja tiedän, että heidän afärinsä tätä nykyä ovat sillä kannalla, etteivät saata korottaa työmiesten palkkoja... Semmoisessa asiassa on kysymys kymmenistä tuhansista markoista vuodessa... Toiselta puolen kaikilla ihmisillä on oikeus -- työmiehillä kuin muillakin -- koettaa parantaa aineellista asemaansa... hätätilassa pakkokeinoillakin.

Eero oli huomaavinaan enonsa sanoissa enemmän myötätuntoa kärsiviä kohtaan kuin tämä itse tahtoi tunnustaa, ja hän päätti sentähden olla väittämättä vastaan. Muistipa omat sanansa pastorille, että oikeuden käsitettä saattaa väännellä sinne tänne tuulen mukaan.

Hän nyökäytti päätään ja lausui vakavasti:

Tietysti asialla on kaksi puolta, ja voihan työnantajiakin ymmärtää. Se oli minusta kumminkin väärin, että rupesivat sotamiesten avulla häätämään perheitä maantielle...

Eero katsoi tätiinsä tätä sanoessaan.

-- Niin, niin, myönsi täti, -- se oli rumasti tehty, julmasti menetelty.

-- Voipi olla, virkkoi hovineuvos lyhyesti ja pyysi vaimoltaan teetä lisää.

Eero ymmärsi, että oli kylliksi puhuttu yhdestä aineesta, eikä itsekään tuntenut halua jatkaa. Hän päätti sen sijaan käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi:

-- Täti ja eno, ette nyt yhtään arvaa, miksikä tänne tulin oikeastaan!

-- Onko mitään erityistä? innostui täti. -- Luulin vain, että tulit meitä katsomaan, kun et moneen päivään...

-- Niin, niin, mutta on minulla uutinenkin.

-- Se on varmaan iloinen, koska näytät niin onnelliselta?

-- Tulin teille suoraan kustantajani luota.

Hovineuvos heristi korviaan.

-- Kustantajasi? hän kysäisi erityisellä äänenpainolla. -- Onko kirjotuksesi löytänyt armon herra F. G:n silmien edessä?

-- Onpa kuin onkin! huudahti Eero, katsoen voiton riemulla kasvattivanhempiinsa.

-- Onnittelen, onnittelen, sanoi hänen enonsa, nähtävästi liikutettuna ja heitti merkitsevän katseen puolisoonsa. Eero ei tätä katsetta ymmärtänyt, mutta tädille se puhui: "muistatko, Linda, mitä silloin sanoin, että kyllä Eerosta vielä mies tulee?"

Täti hymyili äidillisen hymyn ja lausui puoleksi leikillä, puoleksi totuudessa:

-- Sinä siis taidat olla kirjailija nyt, Eero, ja me muut ihmiset häivymme vallan mitättömiksi sinun rinnallasi?

-- Älähän nyt toki! huomautti Eero ensin leikillisesti, mutta muuttui heti totiseksi ja lisäsi: -- en ole siksi pyrkinyt, ja vaikka olisinkin, niin enhän nyt vielä ole puolivälissäkään tunnustettu kirjailija.

-- Et, et, myönsi hovineuvos vakavasti, -- mutta alku on kumminkin tehty, ja alku aina hankala... Vaan kuules, poika, ethän vielä ole maininnut, paljonko saat kirjailijapalkkiota?

-- Arvaappas, eno, hän antoi minun itse määrätä, mitä tahdon, ja kun summan mainitsin, hän suostui muitta mutkitta.

-- Entä summa?

-- Kolme sataa markkaa ensimäisestä painoksesta.

-- Yhy.

Täti, joka oli tarkasti seurannut keskustelua, kysyi vähän huolestuneesti:

-- Olikohan se vain kylliksi maksettu, Eero, niin paljosta työstäsi?

-- Kylliksi? Mutta ajattele, täti, enhän minä kuluta kuin muutamia kymmeniä markkoja kuukaudessa, eikä tuon kirjani kirjottamiseen ole kulunut kuin viisi, kuusi kuukautta. Olenhan sitä paitsi ehtinyt tehdä muutakin työtä -- olen koko ajan elänyt työlläni.

-- Niin, niin, sen tiedämme, myönsi täti, ja hänen katseensa kirkastui, -- et sinä paljon vaadi, Eero.

-- On kolmessakin sadassa markassa työstä palkkaa, lausui hovineuvos päättävästi,-- eikä alottelijalle makseta paljon millään uralla.

Tähän päättyi keskustelu, sillä syönti oli lopetettu ja noustiin pöydästä. Eero vietti vielä puolen tuntia tätinsä seurassa ja jätti hyvästi samalla kertaa, kun hänen enonsa lähti virastoonsa. Eeron saattaessa enoaan, tämä neuvoi nuorukaista seuraavaan tapaan:

-- Kirjottelethan paraikaa uutta teosta?

-- Kirjottelen.

-- Jos se valmistuisikin, älä kanna sitä kenenkään kustantajan luo, ennenkuin on täydelleen ratkaistu esikoisesi kohtalo. Vasta sitten on aika arvioida, mitä siitä uudesta sopii pyytää.

-- Tietysti en, eikä se niin pian valmistukkaan.

-- Niin, niin, tahdoin vain huomauttaa, sanoi hovineuvos ja pyörähti virastonsa ovesta sisälle.

Eero tunsi outoa kiitollisuutta. Enonsa sanat liikuttivat häntä; niistä puhui aavistamaton rakkaus, huolenpito ja luottamus. Oli aivan kuin tuo ennen niin ankara ja kova mies olisi sanonut: "olet sinä minun kelpo poikani sentään".

"Ihmiset ovat pohjaltaan hyviä", oli Eeron ajatus, kun hän lähti kulkemaan asemalle.

IV.

Kului muutama päivä tavallisessa työssä. Tuli sitten sunnuntai, jolloin Eeronkin kynä lepäsi kotelossaan. Poutaa oli kestänyt jo toista viikkoa ja yhä taivas helotteli kirkkaan sinisenä ja aurinko paahtoi täydeltä terältä. Näin aamusella oli sentään vilpoinen, ja Eero päätti tehdä pitkän kävelyn. Kuistin rappusilla hyppäsi Roland vastaan iloisesti tervehtien, ja sitten lähdettiin yhdessä.

Maantiellä kulkiessaan Eero mietti, kuinka paljon selvyyttä ja varmaa sisältöä hänen elämäänsä oli ilmaantunut viime kuluneina päivinä. Ainakin toistaiseksi hänen kohtalonsa oli ratkaistu; hän saisi tehdä sitä työtä, jota hän rakasti. "Minä luulen, että jokainen ihminen voisi päästä semmoiseen selvyyteen! Pitäisi vain kysyä itseltään: mikä on elämä? eli oikeammin: mitä minun on tässä elämässä tekeminen? niin kyllä tulisi vastaus. Tietysti ei saa kysyä niinkuin tiedemiehet, jotka antavat koko elämän käsitteelle aivan oudon ja mielivaltaisesti keksityn merkityksen, josta sitten johtuvat semmoisiin hullunkurisiin päätöksiin, kuin että elämä on kemiallinen prosessi -- ikäänkuin tämä ajatteleva, tunteva, itkevä ja iloitseva minuuteni olisi mikään mekanisten ja molekylääristen voimain aikaansaama ja yhtäkaikki kuolemaa, s.o. niitten hajoamista vastustava yksikolmattavuotias hallusinatsioni!

"Ei saa myöskään kysyä liian syvämietteisten filosofien tapaan, jotka niin unohtuvat ajattelemaan elämän metafysillistä alkuperää, että kerrassaan sivuuttavat itse pääkysymyksen, mikä elämä on. Eivät he kumminkaan joudu sen kummempiin johtopäätöksiin kuin että elämän alku ja juuri on joko tuo suuri 'tietämätön' taikka tuo suuri 'tiedoton'.

"Vaan pitää kysyä sillä lailla kuin jokainen järjellinen ihminen itsestään kysyy, aivan yksinkertaisesti ja käytännöllisesti: mitä varten olen minä olemassa, mitä minun on tekeminen tämän maan päällä?

"Silloin tulee vastauskin itsestään, ja jos ei se olisikaan aivan sama joka ihmiselle, on se kumminkin juuri se vastaus, jota itsekukin kysyjä tarvitsee.

"Mutta jos ei nyt minun kirjailijahommastani sittenkään tulisi mitään?" ajatteli hän samassa. "Jos osottautuisikin, etten siihen kykene, etten siihen työhön ole kutsuttu, ettei se ole minua varten -- mitä sitten? Kadottaisiko elämäni sisällyksensä?"

Hän seisahtui ja oli hetken hengittämättä. Sitten levisi hymy hänen huulilleen ja hän sanoi:

"Ei koskaan enää. Kirjottaminen voi olla elämäni ulkonainen toimi -- sen toimena voi olla jotakin muutakin. Elämäni sisällys olet Sinä, ihanteeni ja Jumalani, Sinä, joka olet rakkaus kaikkiin ihmisiin. Sinua palvella voin muullakin lailla. Sinä käsket ja minä täytän."

Yhtäkkiä hän tunsi, että tuommoinen ajatus kuin "minä olen kirjailija", jota hän aina olikin välttänyt, voi olla sokaiseva kiusaus, paula, johon voi kietoutua, ellei ole varoillaan. "Eihän kukaan sisäisesti saata olla muuta kuin ihminen! Voihan olla niitä, jotka luulevat, mikä, että hän on kreivi tai virkamies, mikä, että hän on tilanomistaja tai suutari tai kuningas, mikä, että hän on soittoniekka tai kerjäläinen, mutta ilmeisesti ne pettävät itsensä, sillä kaikki ovat ihmisiä.

"Tahtoisinpa sentähden lisätä äskeiseen ajatukseeni, että kaikki ihmiset, kun kysyvät kohtalolta, mitä he ovat ja mitä varten he ovat syntyneet, saavatkin saman vastauksen sisäisesti...

"He oppivat Sinua tuntemaan, Jumala, joka olet rakkaus ja äärettömyys."

Linnut visertelivät tuoksuavassa metsässä, ja Eero kuunteli nautinnolla niiden maksutonta musiikkia. Ja vaikka se oli vanha ja jokaisen runoilijan tekemä havainto, niin se oli yhtä uusi kuin tuorein totuus, että nämä linnut laulelivat ylistystä elämän antajalle -- "eli elämälle, niinkuin minä tahtoisin sanoa", lisäsi Eero itsekseen. "Semmoinen pitäisi ja voisi olla ihmistenkin elämä."

Hän oli nyt tullut tienhaaralle, ja yhtäkkiä karkasi koira, iloisesti haukkuen, oikeaan pyörähtävälle syrjätielle. Kun Eero kääntyi katsomaan, mistä Roland riemastui, näki hän Jannen lähestyvän reippaalla astunnalla.

-- Päivää, päivää! huusi Janne jo kaukaa, ja Eero vastasi samaten ja kiiruhti ystävää kohti.

-- No eipä sinua ole pitkiin aikoihin nähty! hän sanoi, kun he iloisesti kattelivat. -- Kuinka nyt voit?

-- Hyvin vain, kuinka muuten! Onhan kaikki nyt niinkuin olla pitää, siitä saakka kun sain äitini suostumuksen Leenan ja minun kihloihin.

-- Niin, niin, tietäähän sen.

-- Mutta kuinka itse jaksat?

-- Hyvin, hyvin, kuten näet.

-- Eipä sinuakaan ole nähty missään!

-- Missä minä liikkuisinkaan. Kävelemässä olen ja kotosalla -- enimmin kotosalla... Niin, olenhan kaupungissakin käynyt.

-- Oikein minun on ollut sinua ikävä, Eero. -- Mikset ole tullut katsomaan?

-- En ole joutanut... Minne sinä nyt olet menossa?

-- En juuri minnekkään. Olenpahan vain aamukävelyllä.

-- No, sitten minä otan sinut siipieni suojaan ja vien sinut mukaani morsiameni luo.

-- Morsiamesi luo?

-- Niin, hänen kotiinsa -- hänen vanhempainsa kotiin nimittäin, missä silloin kerran yhdessä käytiin. Et suinkaan sen koommin siellä ole ollut?

-- En.

-- No sen parempi, olet odotettu vieras... Ethän, veli kulta, Leenaakaan vielä ole nähnyt, eikä hän sinua, vaikka jo tunnette toisianne kuulemalta... Näin sunnuntaisin käymme toisiamme tapaamassa hänen kodissaan, sillä eihän sitä viikolla ehdi... Onhan siis päätetty, että tulet?

-- Olkoon, miksen voisi tulla, päätti Eero, ja sitten pojat jatkoivat matkaa yhdessä, koira kolmantena.

Eero tarkasti mielihyvällä vierustoverinsa kaunista ja raikasta ulkomuotoa ja sanoi leikillä:

-- Kylläpä näkyy tytön rakkaus ajavan punan nuoren pojan poskille.

Janne katsoi ystäväänsä hymyillen silmiin, mutta ei vastannut mitään toisen huomautukseen. Sen sijaan hän iloisesti virkkoi:

-- Tiedätkö, kun minä en jääkkään kotitalooni.

-- Kuinka niin?

-- No kun kaikki kääntyy ihan parhaaseen päin! Taidan tästä ruveta muhamettilaiseksi ja uskoa sokeasti kohtaloon!

-- Kerrohan, veikkonen, tarkemmin.

-- Niinkuin tiedät, olen perheessämme ainoa, joka olen antautunut maanviljelyksen alalle, ja oli ikäänkuin päätetty, että minä perin talon, kun tulen täyteen ikään... Mutta nyt onkin kaikki tuumat tuumittu uudestaan ja asiat muutettu perin pohjin...

-- Anna kuulua.

-- Vanhin veljistäni on ollut kauppamiehenä ja sillä alalla ansainnut vähän rahaa... Ajattele, kun hän yhtenä päivänä ajaa hurahuttaa kartanon pihalle ja juhlallisen näköisenä astuu ruokasaliin -- me silloin juuri, äiti, siskot ja minä suurustimme. No minä heti aavistin, että mitä tästä tullee, ja äiti kovin riemastui ja muuten kaikki, sillä emme olleet moneen aikaan Kallea nähneet. Kalle onkin suora ja harvapuheinen, ja jo siellä pöydässä hän kysyy minulta: "no Janne, vieläkö sinun tekee kovin mieli päästä tämän talon isännäksi?" Tuohon minä: "enpä ole tainnut ennenkään olla niin kovin perso sen kunnian perään". -- "Etkö?" hän vain ihmetteli, ja minä sitten selitin, että "tämä kun oikeastaan on herraskartano enkä minä ole mikään herra, niin olen tässä tuumaillut, että olisihan tuota mieluummin jonkun pienen verotalon tai torpan omistaja". Siihen veljeni, että "vai niin" eikä puhunut pitkään aikaan sanaakaan. Yhtäkkiä sitten tuumii tupsahuttaa: "ehkä sinä, Janne, sitten luovuttaisit tämän talon minulle?" Tuosta minä ilosta vavahtelin, mutta arvelin vain, että "eihän tämä minun olekkaan, tämä talo, onhan sinulla, vanhimmalla veljellä etuoikeus -- niin että, kyllä kernaasti minun puolestani". -- "Se on siis päätetty asia", sanoi veljeni vakavasti, "onkos äidillä mitään vastaansanomista?" Vaan eipä ollut äidilläkään mitään vastaan, tuumi vain, että "sitähän se Jannekin aina on toivonut". Veljeni selitti sitten: "äiti tietysti on tämän talon oikea omistaja, tässä onkin vain kysymys isännän johtavasta kädestä. Minä olen väsynyt kauppamiehen elämään ja aion muuttaa maalle rauhaan. Tulin silloin ajatelleeksi vanhaa kotiani ja päätin käydä katsomassa..." Niin, semmoinen se oli, se juttu, lopetti Janne ja katsoi Eeroa silmiin. -- Eikö se ollut merkillistä?

-- Tosiaankin sallimus näkyy sinua suosivan, olet oikea onnettaren lemmikki, Janne, tuumi Eero, ja toinen myhäili mielihyvästä. -- Mitä sinä siis nyt aiot tehdä?

-- Se on myös jo selvänä. Kalle auttaa minua vähän rahoilla ja minä ostan itselleni pienen verotalon tai lohkon jostakin isommasta.

-- Ja sitten menet naimisiin?

-- Totta kai. Ei talo emännittä tule toimeen. Ja sitten pyydän Leenan vanhempia muuttamaan meidän luoksemme. He sen kyllä tekevät.

-- Entä torppa?

-- Se myydään toiselle. -- Appi ja anoppi jäävät ainiaaksi meille... He vasta hyviä ihmisiä ovat, ja tuleva appini on viisas ukko.

Eero mietti vähäisen, sitten kysäisi:

-- Pyritkö tänne likiseuduille Janne?

-- En sitä niin tiedä. Ei täällä taida olla oikein sopivaa paikkaa. Ei se Hölisevän torppakaan ole sopiva, että sinne kotivävyksi muuttaisin. Kalle sen kyllä soisi, mutta en minä... Onhan se koko iso torppa, mutta ei se sentään liikoja elätä...

-- Kuulehan, Janne, kysyi taas Eero, joka näkyi hautovan omia tuumiaan, -- etkö sinä jonnekkin järven rannalle...?

-- Järven rannalle? No miksei. Onhan järvellä hauska soutaa ja saahan järvestä kaloja. Mutta miksikä semmoista kyselet?

-- Minun pälkähti päähäni mukava ajatus: jos minä sinun maallasi jossain syrjäisellä niemekkeellä saisin rakentaa itselleni pienoisen mökin, vastasi Eero vähän häveten.

-- Voi ystäväni, sepä vasta hauskaa olisikin! huudahti Janne ja löi molemmat kämmenensä yhteen. -- Oikeinko totuudessasi puhut?

-- Enköhän.

-- No, sitten ei auta muu kuin: järven rannalle minun pitää!

-- Sinä olet liiaksikin hyvä, Janne, sanoi Eero mielissään.

-- Kaikkea vielä! Siitä on minulle hupia ihan ikipäiviksi, vakuutti toinen ja löi ystäväänsä olalle. -- Ja siinä sinä sitten kirjottelisit?

-- Niin ja laittaisin pienen puutarhan.

-- Se on päätetty, sanon minä niinkuin veljenikin.

"Kuinka kummallista", ajatteli Eero, "voisiko vielä todella niin käydä? Olisikohan se kohtalo?" Ja kaiholla hän muisteli ystäviään Tuomoa ja Aarnoa -- ja Harryäkin.

Eeron ja Jannen keskustelu päättyikin nyt, sillä he olivat matkansa perillä. Puitten välistä oli jo jonkun aikaa näkynyt kiemuroiva joki ja sen toisella rannalla Hölisevän torppa.

Joki teki tässä kohden mutkan ja siten syntyneellä niementapaisella sijaitsi yksinäinen torppa. Maa kasvoi koivuja, leppiä, haapoja, ja pieni talo oli puoleksi peittynyt upeaan, tuuheaan lehtimajaan. Se näytti niin somalta aamuauringon paisteessa, että pojat seisahtuivat lumottuina ja Eero huomaamattaan huudahti: -- Tuohan on runoilijan koti! Monta askelta heidän ei tarvinnut ottaa, ennenkuin joutuivat joen poikki vievän sillan luokse, jossa heitä uusi ilon aihe oli odottamassa. Katsellen sinivirran vuolasta juoksua seisoi sillalla suorana ja solakkana nuori tyttö, puettuna vaaleaan kesäpukuun. Huivi oli valunut päälaelta alas niskaan, ja tuuheat silkkiset suortuvat hohtivat kultaisina auringon väikkeessä.

-- Leena! huudahti Janne riemuiten, ja säpsähtäen tyttö nosti katseensa ylös. Havaittuaan tulijat hän punastui ja ryhtyi heti oikomaan uppiniskaista huiviansa.

Mutta hänen sulhonsa oli jo muutamalla reippaalla hyppäyksellä kiiruhtanut tyttönsä luo, ja ennenkuin tämä osasi pahaa aavistaakkaan, oli Janne siepannut hänet syliinsä, painanut suutelon hänen otsalleen, ja nostaen hänet korkealle ilmaan vahvoilla käsivarsillaan huusi hän lähestyvälle Eerolle:

-- Kas tässä se nyt on, minun aarteeni ja kalleuteni, Eero!

-- Voi sinua, voi sinua! närkästyi tyttö häpeissään. -- Päästä minut, ilkeä poika, taikka saatat minut kuolemaan häpeästä!

-- Kuolemaanko? huudahti Janne yhtä iloisena. -- Nythän vasta elämä alkaakin!

Samassa hän laski morsiamensa maahan, ryöstäen vielä suukon hänen kaulaltaan.

Leenalla oli kyynelet silmäin ripsissä ja hänen vartalonsa vapisi -- ihmeen sievältä hän näyttikin -- mutta Eero tarjosi hänelle kätensä ja pyysi avomielisesti:

-- Janne on niin kovasti iloinen tänään, antakaa hänelle anteeksi hänen uhkarohkeutensa.

Tyttö oli hetkisen ikäänkuin kahden vaiheilla, juostako tiehensä vai jäädäkö paikoilleen, mutta sitten laski kätensä Eeron käteen, katse kainosti maahan luotuna.

-- Älä nyt ole pahoillasi, Leena kulta, pyysi nöyrällä äänellä Janne, -- olin vähän ylimielinen... Mutta kun se Eerokin on niin hyvä... meillä oli niin hauskaa tänne tullessa... ja onko se sitten väärin, että olen niin äärettömän onnellinen?

He olivat nyt kaikin kolmen kääntyneet kulkemaan sillan poikki, ja Jannen puhuttua Leena virkkoi hymyillen, ikäänkuin hän väkisinkin olisi tahtonut irtautua äskeisestä hämmingistään:

-- No, jos lupaat, ettei semmoista koskaan enää tapahdu, ja jos herra pyyhkäisee tämän pois muististaan, niin lupaan minäkin unhottaa.

-- Tietysti, tietysti, vakuuttivat molemmat nuorukaiset, ja rauha oli kaikkien välille rakennettu.

-- Mutta missä Roland on? hoksahti Eero samassa ja kutsui koiraansa kimakalla vihellyksellä. Roland tuli täyttä laukkaa metsästä, jossa hän huvikseen oli juoksennellut, ja nyt seurasi esittelemiset ja hyväilemiset. Leena vakuutti jo ennenkin nähneensä Roland sankaria, joka ei halveksinut välistä käydä kyläilemässä.

-- Vaan eivätköhän vieraat käy tupaan? Isä ja äiti ovat jo varmaan nähneet meitä, sanoi tyttö, sittenkun koiraa oli kylliksi tervehditty.

Neuvoa noudatettiin heti, kaarrettiin tietä myöden torpan rakennukset ja tultiin pihamaalle, joka oli joen poispäisellä puolella taloa. Kuistilla oli jo heitä vastassa Leenan isä-ukko, joka vilpittömällä sydämellisyydellä toivotti molemmat nuorukaiset tervetulleiksi.

-- Nythän meille tulee oikein isoiset vieraat, hän puheli ja huusi tupaan päin: -- kuules eukko, pistä pannu joutuun tulelle nyt ja kömmi tänne tervehtimään vieraitamme.

-- Johan se on aikoja ollut tulella, kuului muorin ääni sisästä, ja portaille ilmestyi pieni, lihavanlainen vaimo-ihminen elävine, herttaisine silmineen ja vilkkaine liikkeineen. Hän tervehti Eeroa kuin vanhaa tuttua ainakin, käski vieraita astumaan sisään ja saattoi heitä kamariin saakka, josta taas lähti pyörimään kahvihommilleen, Leena auttajana.

Vieraat pyydettiin kohteliaasti istumaan akkunan puolelle kamaria ja vanhus, isäntänä talossa, asettui muutamalle arkulle oven viereen. Rupesi siinä hakemaan piippuaan liivintaskustaan ja kun ei löytynyt, käväisi tuvassa ottamassa ja palasi, tupruava nysä suupielessä. Ihaillen katseli Eero seitsenkymmenvuotiasta ukkoa, jonka koko ryhti oli nuorukaisen; ainoastaan kasvojen kurtut puhuivat elämän kokemuksista ja vanhuuden vaivoista. Sekä ukolla että hänen vaimollaan oli silmäkulmissa omituiset rypyt, jotka ikäänkuin loivat valoa heidän kasvoilleen ja antoivat niille erityisesti ystävällisen ilmeen.

Niinkuin on tavallista, ei keskustelu alussa tahtonut oikein sujua, kun ei kukaan häirinnyt muita omilla asioillaan. Puheltiin sinne tänne ja odotettiin kahvia. Vihdoin se tulikin, emäntä tarjoten höyryävää juomaa ja Leena vehnäleipää. Kun olivat miehet saaneet, poistuivat naiset, mutta palasivat heti, oma kuppi kädessä. Siinä sitten kaikki istuivat juomassa ja emäntä tuumasi:

-- Taitaa olla jo kolme viikkoa kulunut siitä, kun maisteri ensi kerran kävi meillä? -- Niin, eiköhän lie, arveli Eero ja koetti laskea.

-- Kolme on, sanoi ukko vakuuttavasti, -- eilen illalla umpeensa kolme.

-- Sitähän minäkin, sanoi emäntä, -- kyllä se mielessä pysyykin, kumma tapaus.

-- Siitä onneni oikein alkoikin, sanoi Janne ja jatkoi morsiamelleen: -- ja ehkä sinunkin, Leena?