Part 12

-- No mutta Valeni, itsehän tiedätte, kuinka suuri hätä tässä on! Luuletteko minua sudeksi, että tuon kurjan setelin takia...

Valeni liikutti huuliaan, muttei syntynyt sanoja. Sen sijasta ilmestyi kaksi kirkasta kyyneltä silmäkulmiin.

Silloin suli Eeronkin sydämestä kiihotus, hän kääntyi äkkiä ympäri ja kiiruhti pois maantielle. Valeni jäi katsomaan Eeron jälkeen, silmät vesissä; pyyhkäsi niitä takinhihalla, huokasi syvään ja lähti tallustamaan taloon.

Mutta Eero riensi asemalle. Hän riensi pois tuon kauhun läheisyydestä, saadakseen miettiä rauhassa, niinkuin hänen tapansa oli. Hänen mielensä oli täynnä niitä kurjuuden kuvia, joita hän oli nähnyt, ja hänestä tuntui, että noitten ihmisten kärsimykset olivat hänen omia kärsimyksiään, mutta samalla hän tunsi, kuinka heikko, viheliäinen ja kykenemätön hän itse oli; ja hän aivan kuin häpesi, ettei kuulunut noiden kärsiväin joukkoon.

Ajatukset tulivat hänen päällensä.

"Tässä minä käyn miettimässä, mikä elämä on, ja vieressäni tapahtuu eläville ihmisille tämmöistä... Tiedemiehet etsivät totuutta ja keksivät luonnonlakeja ja kemiallisia affiniteetteja ja asuvat hienosti ja mukavasti sisustetuissa huoneissa ja syövät herkullisia ruokia; filosofit punnitsevat johtopäätöksiä tarkoin ja rakentelevat tiedemiesten keksimäin totuuksien pohjalle loogillisia ja älykkäitä maailmankatsomuksiaan -- ja vieressä tapahtuu tämmöistä. Eikä ole ketään, joka totuutta tunnustaisi ja huutaisi ääneen: emmekö näe, me rikkaat ja oppineet ja mahtavat, ettei kansa enää jaksa meitä hartioillaan kantaa? Emmekö näe, ettei meidän kulttuuristamme tulisi mitään, ellei kansa meitä ylläpitäisi, elättäisi meitä, ruokkisi, vaatettaisi ja rakentaisi meille lämpimiä asuinsijoja? Emmekö näe, että olemme kansalle kiitollisuuden velassa niinkuin lapset vanhemmilleen? Emmekö näe sitä ääretöntä valhetta ja vääryyttä, joka katsantokannastamme silmiin pistää, kun kutsumme hikeensä uupuvia työmiehiä niskottelijoiksi ja ajamme pellolle heidän vaimonsa ja lapsensa -- ja samalla pistämme suuhumme ne leivänpalat, jotka he ovat työllään hankkineet?

"Ja minäkin kuulun näiden vallanpitäjien joukkoon, minussakin riehuu yläluokkalaisten intohimot... olen itsekäs, kunnianhimoinen, pelkuri... olen surrut kirjani kohtaloa, olen surrut ystävieni kadottamista, olen epäillyt totuutta -- epäillyt, epäillyt..."

Hänen sydämensä nyyhkytti. Se nyyhkytti omaa pienuuttaan...

Mutta kotiin tultuaan hän tyyntyi. Hän istui salin ikkunan ääreen ja katseli auringon rientoa maille. Ja aivan kuin eräänä ehtoona viikkoja sitten, tapahtui hänen sisässään eriskummainen heräymys, vaikka se nyt tuli selvempänä ja mahtavampana kuin silloin. Koko voimallaan hänen sielunsa nousi, pudisti päältään sokeuden ja itsekkyyden kahleet, ja lumena suli sydämestä alakuloisuus ja epäilykset.

"Voi minua sokeata, joka unohdin uskoni sinuun, ihanteeseeni, Jumalaani! Joka rupesin epäilemään itseni pettämiseksi koko tähänastista elämääni, vääriksi niitä tekojani, jotka juuri olivat lähteneet uskosta...

"Voi minua, joka heikkoudessani kävin ihmisten luokse oppimaan ja kysymään neuvoa, ihmisten, jotka ovat kompastuneet elämän tielle, kävin heidän, heikkojen luokse oppimaan, vaikka sinä, minun ihanteeni, minun vahvuuteni kallio olet minulle kasvosi näyttänyt ja minua kerran opettanut... Sinä suuri rakkaus, ettäs vielä minua omaksesi tunnustit ja lähetit minut sinne, missä silmäni aukenivat!..."

Aivan kuin hänen sielullaan olisi ollut monta silmää, hän yhdellä kertaa näki viime aikain tapahtumat, mutta näki ne uudelta kannalta ja osasi niitä arvostella.

"Rakkautta me ihmiset kaipaamme, rakkautta on liian vähän meidän sieluissamme... Ja kuitenkin rakkaus on koko elämän salaisuus ja ihmissielun pyhin esikoisoikeus."

Hän näki, kuinka kaukana hänkin oli rakkauden ihanteesta, siitä elämästä, joka on täydellisesti vihitty ihmiskunnan palvelukselle, siitä elämästä, jossa surua ei ole, vaan jonka riemu on rakkaus. Voimallisemmin kuin koskaan hänen sielunsa rukoili: "anna minun kulkea sitä tietä, joka luoksesi vie, sinä maailman rakkaus". Ja silloin oli aivan kuin hänen rukoustaan olisi kuultu.

Oli hän satoja kertoja tuntenut innostusta ja inspiratsionia, olipa hänellä erityinen taitokin puhaltaa liekkiin sitä hurmeen hehkua, joka aina kyti hänen sielussaan, mutta näin nousevan päivänvalon, näin aukenevan äärettömyyden tapaisena ja samalla niin hiljaisena, niin rauhaisana, niin suurena kuin se nyt tuli, ei innostus ennen ollut tullut. Taivaisesta kodistaan astui ihanne alas, ja ottaen asuntonsa hänen sieluunsa, se ojensi hänelle elämän avaimet ja maailman valtikan. Hän tunsi sydämensä sykkivän koko ihmiskunnassa. Hän tunsi, että hengessä ihmiset ovat yhtä, ettei mikään häntä erottanut ystävistään eikä omaisistaan eikä kenestä, jota hän halusi nähdä. Kaikki olivat hänen luonaan, hymyilivät hänelle, ymmärsivät häntä, ja hän puhui heille sielusta sieluun...

Ja vaikka hän tiesi, että tämä oli hetkellistä, että huomenna hän taas olisi Eero, heikko ihminen, joka pyrki ja ponnisti, joka ihmisten tavalla iloitsi ja suri, ei hän tällä hetkellä osannut muuta kuin riemuita ihmishengen salaisesta kuninkuudesta.

III.

Aamulla herätessään Eerolle selveni, että hän tänä päivänä lähtee pastorin luo. "En lähde kysymään, mitä elämä on, vaan mitä papisto sanoo semmoisesta tapauksesta kuin tämä lakkojuttu on... Vedän pastorin tilille ja panen kovalle."

Heti noustuaan hän matkusti kaupunkiin.

Pastori F. asui vähän matkan päässä asemalta ison kivimuurin toisessa kerroksessa, joka muistutti Eeron mieleen ensimäisen professorin asuntoa. Hän sai soittaa parikin kertaa, ennenkuin unelias palvelustyttö tuli aukaisemaan.

-- Onko pastori F. kotona?

-- Jahka minä katson, vastasi tyttö, peräytyi pari askelta ja katsahti avonaisesta ovesta viereiseen huoneeseen. -- Juu, kyllä se näkyy olevan, mutta sillä on vieras luonaan...

-- Vai niin, ehkä sitten poistun. Tuo vieras viipynee kauvankin?

-- Ei, herra on hyvä ja käy saliin vain odottamaan. Kyllä se eukko sieltä pian lähtee... Ei se ole kuin semmoinen eukko vain, joka käy itseään ripittämässä eli mitä tehnee...

Tämän selitti tyttö äänellä ja tavalla, jonka piti ilmaista, että hän oli toisella kannalla ja ymmärsi herroja, semmoisia kuin esimerkiksi Eero.

Eero ei sanonut mitään, noudatti vain neuvoa ja astui saliin. Siinä ei ollut ketään ja hän istui pinkovieteriselle tuolille oven luo.

Sali oli sisustettu tavalliseen mauttomaan herrastyyliin. Punaisella plyyshillä päällystetyt mustat pietarilaiset huonekalut -- nähtävästi uudet -- seista röhöttivät pitkin seiniä ja keskellä lattiata. Oven luona oli piano ja vastapäätä sitä toisella puolen huonetta mustankiiltävä harmonio. Pöytiä oli isompia ja pienempiä ympyriäisiä ja yksi neliskulmainen hyllypöytä, ja niillä albumeja ja lamppuja.

"Näinhän tämä uskonnon palvelija asuu kuin mikäkin ruhtinas", ajatteli Eero odottaessaan ja ympäristöä tarkastaessaan. "Ja kuitenkin hän sanoo uskovansa, että tämä maailma on surunlaakso ja tämä elämä koetuksen aika, että ken täällä murehtii, hän siellä ylhäällä iloitsee... Kumma, etteivät papit itse välitä siitä haudantakaisesta ilosta."

Jo kuului äänekkäämpää keskustelua toisesta huoneesta ja kohta perästä kahden hengen askelet eteisestä; sitten hyvästijätöt ja pastorin vakuuttavat: "kyllä minä toimitan, juu, kyllä minä toimitan", jonka jälkeen ulko-ovi avattiin ja suljettiin. Ja vihdoin, kiertäen työhuoneensa kautta, pastori ilmestyi sisäovesta saliin.

-- Hyvää huomenta, hyvää huomenta! hän tervehti tuttavallisen kohteliaasti, kun näki vanhan rippilapsensa astuvan vastaansa. -- Hauska nähdä herra ----ia, mitenkä kuuluu?

-- Kiitoksia, vastasi Eero lyhyesti heidän kätellessään. -- Häiritsenkö?

-- Ette suinkaan. Käykää istumaan, vaan ei tuonne oven suuhun, tulkaa tänne ylemmäs, olkaa hyvä.

He istuivat molemmat pastorin viittauksesta epämukaviin nojatuoleihin. Pastori F. oli vilkas, ystävällinen, terveen ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, oikea kaupunkilaispappi, joka on perehtynyt olemaan mitä erilaisimpien henkilöiden parissa. Hän oli muuten kelpo mies, yleisesti arvossa pidetty, etsitty ja kiitetty. Kun Eero jäi miettimään, mistä hän alkaisi, rupesi pastori, aivan kuin hän kauvan olisi odottanut tätä kohtausta, puhumaan ja sanoi:

-- Olen kerrassaan iloinen, että tulitte minua katsomaan. Neljä, viisi vuotta onkin jo kulunut siitä, kun kävitte edessäni rippikoulua. Sillä ajalla olette ehtineet paljon miettiä -- nuoret kehittyvät paljon suuremmalla vauhdilla kuin me vanhat -- ja olette tietysti monessakin asiassa aivan toista mieltä kuin silloin... Onpa huhuiltu, että te juuri seisoisitte tuon nimimerkin Z:n takana, joka on täkäläisiin lehtiin kirjotellut noita ankaria hyökkäyksiä kirkkoa ja yhteiskuntaa vastaan. Minä olen noita kirjotuksia suurella huvilla lukenut ja löytänyt niistä hengen, joka rehellisesti pyrkii totuuteen, vaikkei se sitä vielä ole nähnyt kaikessa loistossaan Kristuksen personassa. Ja olenkin ajatellut, että jos te se olette, niin tahtoisinpa mielelläni kanssanne jutella, koska tunnen teitä kohtaan jonkinmoista rippi-isän velvollisuutta. Vaan ehkä olenkin erehtynyt?

-- Ette suinkaan, herra pastori, vastasi Eero, joka ei voinut olla mieltymättä pastorin rohkeaan avomielisyyteen. -- Ja minä puolestani olen iloisesti hämmästynyt, että heti heittäydyitte _in medias res_, sillä sitä varten minäkin juuri tänne tulin.

-- No sepä oivallista! Mikä aavistus minulla lie ollut, että oikein olen teitä odotellut.

-- Vai niin?... Muuten en tullut juuri kirjotusteni johdosta, vaan tehdäkseni teille eräitä kysymyksiä, jotka erityisesti kiinnittävät huomiotani tällä hetkellä, ja toivoakseni ette pahastu suoraa kieltäni?

-- En suinkaan, en suinkaan, siitä olkaa vakuutettu. Olen hyvin utelias.

Eero oli hetken ääneti ja kysyi sitten yhtäkkiä:

-- Mikä on papin velvollisuus?

Näkyi, ettei pastori tämmöistä kysymystä aavistanut. Hän hytkähti, ja leikkisä ilme katosi hänen kasvoiltaan. Kuitenkin hän vastasi melkein empimättä entisellä kohteliaan tyynellä äänellään:

-- Luterilainen pappi, josta arvaan teidän nyt puhuvan, on seurakuntansa opettaja, sen kristillisen elämän, tapojen ja siveyden valvoja. Hänen pitää aina olla valmis lohduttamaan, auttamaan ja neuvomaan Jumalan sanalla, kun missä häntä vain tarvitaan. Näin teoriassa. Tietysti hänen käytännössä on vaikea -- suuren seurakunnan holhoojana -- pitää kaikkia jäseniä silmällä.

-- Onko hän siis rikasten vaiko köyhäin pappi?

-- Ei rikasten eikä köyhäin, vaan molempain. Hän on ihmisten opettaja, vastasi pastori vähän kummeksuen.

-- Hän siis ei ole rikasten imartelija ja köyhäin sortaja? kysyi Eero purevasti.

Toinen punastui loukkauksesta ja sanoi papillisella maltilla:

-- Minä en ymmärrä kysymystänne. Eihän seurakunnan papilla ole mitään tekemistä maallisten asiain kanssa.

-- Eikö?... No mitä se merkitsee, että hän on ihmisten, sekä rikasten että köyhäin, opettaja?

-- Johan sen sanoin. Hän on sanan saarnaaja ja selittäjä sekä kristillisen elämän ja siveyden ja kristillisten tapojen valvoja, eikä siinä tehdä eroa ihmisten kesken.

-- Hyvä. Tahdon siis kysyä: mikä on kristillinen elämä?... Pyydän, älkää luetelko minulle dogmaattisen siveysopin eri pykäliä, vaan sanokaa lyhyesti ja ytimekkäästi, mikä teidän mielestänne kristillinen elämä on?

-- Minulla ei ole siitä mitään muuta mielipidettä kuin meidän luterilaisella kirkollammekaan.

-- Entäs sen?

-- Pitäisihän teidän kristittynä se tietämän.

-- Mooseksen kymmenen käskyä?

-- Nekin...

-- Niin, niin, mutta yhdellä sanalla, intti Eero. -- Mitä kuolleista käskyistä!

-- Kyllähän meidän herramme Jeesus on ne yhdistänyt yhdeksikin käskyksi, kun hän sanoi opetuslapsilleen: "rakasta Herraa sinun Jumalaasi kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja lähimäistäsi niinkuin itseäsi". Kristillisen elämän perussävel on rakkaus Jumalaan ja siitä seuraava lähimäisrakkaus.

Eero ei puhunut tovin aikaan sanaakaan. Ensin hän tuijotti pastoriin ällistyneenä, sitten laski katseensa maahan. Hän hämmästyi pastorin uhkarohkeata tunnustusta, joka äkkiä asetti kristillisen kirkon omituiseen valoon, ja hän häpesi -- vaikkei itseään. Mutta samalla hän tunsi rohkeuden syttyvän sielussaan, nousi, tunteensa valtaamana, ja lausui, katsoen pastoria surullisesti silmiin:

-- Te tunnustatte siis, että kristinopin ydin on lähimäisrakkaus! Ettekö silloin huomaa, missä valheessa me vaellamme? Jo se, että on köyhiä ja rikkaita vieretysten maailmassa, jo se, että te asutte täällä seurakunnan opettajana neljässä, viidessä muhkeasti sisustetussa huoneessa, kun vähän matkaa teidän ovestanne on ihmisiä kymmenittäin sullottuna yhteen ahtaaseen, likaiseen, epämiellyttävään suojaan, jo se, että elävä ihminen saattaa nääntyä nälkään, suruun, vankeuteen näissä teidän kristillisissä yhteiskunnissanne -- jo se antaa pakanalle, jommoiseksi minä olen itseäni lukenut, oudon käsityksen teidän kristillisestä intelligenssistänne -- puhumattakaan rakkaudesta. Oi pastori, ettehän te saata minun sanojani vääriksi todistaa! Ja ajatelkaa: on tehtaan työmiehiä, jotka pitkän päivän perästä väsyneinä ja voimattomina palaavat matalaan, vähäiseen kotiinsa syömään niukkaa illallistaan lukuisan, nälkäisen perheensä seurassa --; kun he pyytävät kymmenen pennin korotusta päiväpalkkaansa, jotta he pienokaisilleen voisivat antaa ravitsevampaa ruokaa, ja kun he epätoivossaan tekevät työlakon, silloin heille kylmästi nauretaan ja mietitään, millä keinoin voitaisiin rangaista heidän hävytöntä uppiniskaisuuttaan, ja sitten toimitetaan poliisit ja sotamiehet häätämään vaimoja ja parkuvia lapsia ulos maantielle, ja huonekalut ja tavarat kannetaan pihalle... Minä kysyn, herra pastori, onko tämä kristillistä? Minä en välitä siitä, kellä on oikein tai väärin -- niitä käsitteitä saattaa väännellä sinne tänne tuulen mukaan --, vaan minä kysyn: onko tämä lähimäisrakkautta? Ja te, herra pastori, ja teidän kanssanne kaikki muut kirkonmiehet, te ette nosta kättäkään, te istutte lämpimissä suojissanne, te mietitte ensi sunnuntaista saarnaa helvetin tuskista ja taivaan iloista ettekä välitä siitä, että täällä maan päällä teidän ympärillänne on helvetti täydessä liekissä -- vaikka tämä maailma voisi olla korkea ja kaunis kuin sininen taivas! Te valvotte kristillistä elämää, sanotte, mutta minä sanon teille: te ette valvo rikkaiden elämää, ja miksikä? Siksi että itse kuulutte ylhäisöön.

Jos Eeron puhe olisi ollut kiivasta, olisi pastori voinut suuttua ja kukatiesi hyvinkin äkkiä lopettaa koko keskustelun. Mutta paitsi sitä, että pastorin arvo vaati häneltä viisautta ja malttia, ilmeni nuorukaisen sanoissa ja äänenpainossa niin syvä suru, että kokenut ihmistuntija katsoi parhaaksi jättää aivan kuin huomaamatta Eeron personallisia viittauksia ja pysytellä asiallisessa keskustelussa.

Eero istuutui tuoliinsa, ja kyynärpää sivutuen varassa hän nojasi päätään käteen.

Pastori katkasi äänettömyyden ja virkkoi:

-- Rakas herra ----, te olette jalo nuorukainen ja sanoissanne on paljon perää, surulla me papitkin katsomme sitä vääryyttä, joka monessa kohdin vielä vallitsee maailmassa, mutta kyllä te liiottelettekin ja katsotte asioita liian synkältä kannalta...

-- Ah, herra pastori, ettekö koskaan ole tuntenut kärsimystä, kalvavaa tuskaa, kun noin saatatte puhua, että muka liiottelen?

-- Kyllä, kyllä, olen tietenkin. Mutta mitä sitten tahdotte, että me kirkon ja uskon palvelijat tekisimme? Maailma on kova, sen sydäntä ei ole helppo heltyyttää... Ja sitäpaitsi -- te olette vielä nuori ja kokematon -- eihän rakkaus, veljesrakkaus syty ihmisen sydämeen ilman muuta! Ei se sinne tule ilman Jumalan armoa; rakkaus Jumalaan on ensimäinen ehto. Ja kun ei Jumalan armoa uskossa vastaanoteta, kun langetaan pois oikeasta uskosta, kun käännytään maailmalliseen pakanuuteen -- mistä sitten se rakkaus voisi syntyä? Niin, tässä kohden voisin moittia teitäkin: tekin olette niitä, jotka horjutatte kirkon perustuksia ja vähennätte uskon arvoa kansan silmissä.

-- Mikä se usko on?

Eero sai osakseen moittivan silmäyksen.

-- Se on usko Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, lapsellinen usko, joka ei kysy, ei epäile, ei nurku.

-- Tässä olemme eri mieltä, sanoi Eero vakavasti. -- Minä en ymmärrä semmoista uskoa. Luulen saaneeni Jumalalta järkenikin enkä tiedä muuta apuneuvoa totuuteen pyrkiessäni. Järkeni on minulle pyhä ja siihen luotan ehdottomasti... Mutta jättäkäämme tämä. Meidän ei tarvitse syventyä teologisiin väittelyihin. Nyt olikin puhe kristillisestä elämästä. Te sanotte, että sen tunnussanana on rakkaus, mutta lisäätte, että rakkaus tulee uskon kautta. Minä luulen, että rakkaus asuu ihmisen sydämessä ja on siinä herätettävä. No olkoon miten hyvänsä, pääasia on, että teidän keinonne herättää tuo rakkaus on jokin, jota te kutsutte uskoksi. Minä sanon, että löytyy toinen keino.

-- Mikä? kysyi pastori epäillen, mutta samalla hiukan pelästyen.

-- Elävä esimerkki. Jos yhdessä ihmisessä se rakkaus on elävä, niin hän sen sytyttää muissakin.

Pastori ei vastannut mitään, ja Eero jatkoi:

-- Jos te, herra pastori, jättäisitte tämän upean kotinne, tulisitte köyhäksi, halveksituksi, hylätyksi, mutta samalla saarnaisitte sitä oikeata, suurta, kaikkiuhraavaa rakkautta, ja jos teidän sielunne ja mielenne ja henkenne palaisi sitä ääretöntä lempeä, mikä ihmissydämen pohjassa kytee, oi silloin te tekisitte suuren työn, silloin olisitte siunattu ihminen, todellinen Jumalan lähettiläs maan päällä.

Pastorin tähänastinen maltillinen ja ystävällinen käytös oli antanut Eerolle rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi. Mutta nyt näkyi, että hän oli jännittänyt jousta liiaksi. Pastori teki liikkeen ikäänkuin keskeyttääkseen Eeron lausetta, mutta kuunteli itseänsä hilliten loppuun saakka. Vaan silloin hän puuttui puhumaan, ja hänen äänensä vapisi ristiriitaisista tunteista, vaikka hän koetti sanoa sanottavansa tyynesti.

-- Te menette liian pitkälle, herra, te menette aivan liian pitkälle... Olen jo tovin aikaa huomannut, että te menette liian pitkälle... Muistakaa, minä olen vanha, kokenut mies, olen pappi, joka olen joutunut tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa ja nähnyt elämää kaikilta sen puolilta, ja te olette nuori, innokas, hyvään pyrkivä niinkuin kaikki nuoret, mutta kokematon, äärimäisyyksiin ja liiallisuuksiin menevä niinkuin kaikki nuoret... Muistakaa se. Te olisitte voinut tulla minun luokseni neuvoa kysymään, kysymään vanhalta uskonnonopettajalta neuvoa, mutta että tulette minua personallisesti tuomitsemaan, se ei sovi, hyvä herra, se ei sovi...

Eero hämmästyi kovin tästä äkkinäisestä käänteestä, jota hän ei ollut odottanut. Pelästyneenä hän kavahti seisaalle eikä tiennyt mitä sanoa.

Pastori F. tämän havaitsi ja jatkoi maltillisemmin:

-- Teidän mielestänne minun pitäisi jättää tämä kotini ja ruveta köyhäksi... No, älkää luulko, että minä mikään rikas olen... Mutta te tahdotte siis, että minä syöksyisin vaimoni ja lapseni kurjuuteen -- juuri siihen kurjuuteen, josta olemme puhuneet ja joka teidän samoinkuin minunkin mielestäni on huutava epäkohta yhteiskunnallisissa oloissamme! Ettekö huomaa, että tämä on hullua, järjetöntä? Mitä sitten on koko meidän sivistyksemme ja kulttuurimme, jos meidän tulisi noin vain tallata se jalkojemme alle ja taas ruveta raakalaisiksi ja metsän asujaimiksi! Mitä!... Ei, hyvä herra, säilyttäkää tuommoiset puheet ymmärtämättömille ja haaveilijoille, mutta älkää tuoko niitä ihmisten ilmoille...

Eerossa heräsi äkkiä sääli pastoria kohtaan. Hän ei tiennyt, mistä se tuli, mutta pastorin äänessä ja ulkomuodossa ilmeni paljon suurempi epävarmuus kuin hänen sanoissaan. Ja juuri tuo pastorin sisällinen epävarmuus lisäsi monikertaisesti Eeron varmuuden. "Täällä minulla ei ole enää mitään tekemistä", hän sanoi itselleen, ja ääneen hän lausui:

-- Te olette minua väärin käsittäneet, hyvä pastori. Ei tarkotukseni ollut teitä tuomita eikä teitä loukata... Mutta sen sanoitte oikein, että minä en ajatellut en sivistystämme enkä kulttuuriamme. En niitä ajatellut, sillä paljon korkeampi on minusta rakkaus -- se lähimäisrakkaus, jonka te myönsitte olevan kristinuskon ytimen...

Hän katsahti vielä kerran pastorin kasvoihin, joista mitä ristiriitaisimmat tunteet puhuivat epäämätöntä kieltään, virkkoi sitten hiljaisella äänellä "hyvästi" ja kääntyi verkalleen kulkemaan huoneesta ulos, pastorin häntä seuraamatta...

Raskaalla mielellä Eero asteli kadun käytävää pitkin. Hän tiesi kyllä, että hänellä oli oikein, että totuus oli hänen puolellaan, mutta mitä se auttoi? Ei se auttanut maailmaa ja sen kärsiviä ihmisiä rahtuakaan. Uskonnonpalvelijat, kirkkokin asettui korkeinta totuutta vastaan. Ne ihmiset, jotka ymmärsivät ja myönsivät, olivat ilman tahtoa, ilman tarmoa... Ei ole ketään, joka mitään uskaltaisi.

Ja silloin muistui mieleen oma elämä. "Olenhan minä kumminkin koettanut, mutta maailma ei minusta huoli... Olen lausunut ajatukseni ja kirjottanut ne paperille muille iloksi ja hyödyksi, mutta kukaan ei niistä välitä...

"Oi minun Jumalani, mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Illalla tunsin itseni voimakkaaksi, nyt hapuilen taas kuin saamaton lapsi..."

Äkkiä hänen sydämensä täyttyi ystäviensä kaipuulla ja tuhannennen kerran kyseli: miksi te minut hylkäsitte, Aarno ja Tuomo?

Mutta siinä tuokiossa tuli vastaus aivan kuin iskemällä: "sinä et rakastanut heitä kylliksi... sinä et näyttänyt heille esimerkkiä... Miksi et asettunut heidän kannalleen, miksi et alottanut siitä, josta heidän olisi pitänyt alottaa?"

Ja vaikka tämä ajatus ensi silmänräpäyksessä oli jähmetyttävä, helpotti heti seuraava ajatus: "mutta niin ollen, minä sen vielä voin tehdä ja voittaa ystäväni takaisin!" Ja hänen silmiinsä kuvastui elämä, joka oli niin yksinkertainen, niin helppo, niin puhdas, että kaikkien pitäisi ymmärtää, että siinä on totuus, ja että ystävätkin sen houkuttelemina kääntyisivät takaisin maailman teiltä.

Kulkiessaan erään kaksikerroksisen kivimuurin ohi Eeron silmä sattui oven syrjässä olevaan messinkiseen nimilevyyn, johon oli kaiverrettu sanat: "F. G., kustantaja". Hän seisahtui sitä katselemaan, sillä tämä oli juuri se kustantaja, jolle hän oli käsikirjotuksensa lähettänyt, sittenkun edellinen kustannusliike oli sen hylännyt, ja kummallinen ajatus juolahti päähän. "Mitähän, jos käyn tuolla tiedustelemassa kirjani nykyistä kohtaloa -- voinhan tuoda sen sieltä samalla pois, jos..."

Tuumasta toimeen. Eero pujahti ovesta sisään. Kustantaja asui itse samassa huoneustossa, jossa hänen toimistonsa sijaitsi, ja Eeroa käskettiin astumaan salintapaiseen sisähuoneeseen, jossa kustantaja -- keski-ikäinen mies, jonka soikeissa, parrakkaissa kasvoissa oli tuota epämääräistä oppineen ja liikemiehen sivistynyttä kaksoisilmettä -- vastaanotti hänet istuen pöydän vieressä nähtävästi sairastuolissa. Tuttu paperitukko oli Eeron hämmästykseksi pöydällä.

-- Suokaa anteeksi, etten voi nousta, pyysi sairas kohteliaasti heidän kätellessään -- ilkeä leinin kohtaus sitoo minut nykyisin tuoliin... Painakaa puuta, olkaa hyvä.

Ja Eeron istuttua vastapäätä seisovaan nojatuoliin, kustantaja lisäsi:

-- Te olette siis jo saanut kirjeeni?

Tämä odottamaton kysymys sai Eeron kalpenemaan pelosta.

-- En minä ole mitään kirjettä saanut... tulin tänne aivan sattumalta...

Kustantaja hymyili.

-- Sepä oivallinen sattuma, kirjotin juuri tänä aamuna -- ja tuskinpa kirje olisi luoksenne ehtinytkään -- kirjotin ja pyysin, että kävisitte luonani yhteisissä asioissamme.

Eero näytti yhä kuin puusta pudonneelta, jonka tähden toinen jatkoi uudella hymyilyllä, puoleksi kysyvästi:

-- Te siis ette vielä tiedäkkään, että minä olen päättänyt kustannuksellani julkaista esikoisenne "Nuorukaisen mietelmiä?"

Eeron oli vaikea toipua hämmästyksestään. Tämä kummallinen, onnellinen uutinen tuli niin äkkiä kaikkien synkkien ja murheellisten kokemusten ja ajatusten päälle, ettei hän tiennyt sinne eikä tänne eikä heti voinut uskoa uuteen onneensa.

-- Oikeinko todella? hän kysyi miltei kuiskaten -- aiotteko todella ottaa teokseni?

-- Kyllä kaiketi. Te näytätte kovin hämmästyneeltä?