Part 1

Produced by Tapio Riikonen

HÄÄT

Kirj.

Rouva A. Ch. Edgren

Suomensi Aatto S.

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.

Vanhassa pappilassa oli jo monta viikkoa kaikki ollut mullin-mallin. Aina siitä asti, kun nuoret tulivat kihlatuiksi, oli lakkaamatta kudottu ja ommeltu, pesty ja silitetty, puhdistettu, teurastettu, paistettu ja juomia laitettu.

Sulhanen se siellä niin malttamaton oli. Soveliaampahan olisi kaikin puolin ollut lykätä häät vuoden päähän -- sillä Alfhild oli vielä ihan lapsi, äsken yhdeksännentoista vuotensa täyttänyt ja kehittymätön kuin viisitoista-vuotias. Malla-täti puolestaan ei koskaan ollut hyväksynyt moista kihlajaisten, kuuliaisten ja häiden viettämistä ihan peräkkäin -- olipa se hänestä ihan sopimatontakin tuo kiire.

Ja jospa Sten olisi edes lähtenyt tiehensä pariksi viikoksi eli varustusten ajaksi! Mutta nythän hän käveli ja kierteli kaikkien puhdistuskapineiden keskellä, tunkeutuen Alfhildin luo joka nurkkaan -- se oli todellakin liian harmillista. Eipä ollut juuri hauskaa, että semmoinen hieno Tukholman herra oli läsnä, kun oli kaikenlaista toimitettavana ja tehtävänä. Eikä sitte Alfhildistakaan ollut pienintäkään apua, tietysti, kun sulhanen oli läsnä. Häntä ei voinut saada ajattelemaan niin mitään, vaan heti kun ehtivät ylös aamusilla, vei Sten hänet kanssansa joko kävelemään metsiin tai soutelemaan järvelle taikka ajelemaan hiirakko-paralla, jota ei ikänänsä ollut niin vaivattu kuin nyt. Ja Alfhildiahan ei saanut tekemään edes sen vertaa, että olisi kirjoittanut nimet omiin liinavaatteihinsa -- kaikki jätti hän muiden huoleksi, ja joll'ei muita olisi ollut, niin hän kyllä olisi lähtenyt uuteen kotiinsa ilman kenkiä ja sukkiakin.

Niin valitteli Malla-täti joka päivä parille toiselle tätille, jotka aina kihlajaisista asti olivat olleet pappilassa auttamassa kaikissa puuhissa. Ja iltasilla, kun Alfhild pääsi ylös huoneesensa eikä Malla-tätin enää tarvinnut peljätä häiritsemistä sulhasen puolelta -- silloin kuuli Alfhild hänen vähän vaivaloisen, ontuvan, mutta kumminkin nopean astuntansa jyrkiltä vinninportailta, ja vaikka hän kyllä kiiruusti riisuutui ja oli nukkuvinaan, ei hän kumminkaan päässyt kuulemasta tätin torumisia kaikista rikoksista, joita hän päivän kuluessa oli tehnyt.

"Eikä sitä paitsi ollenkaan sovi sinun aina olla yksin sulhasesi kanssa ulkona", sanoi täti tavallisesti saarnansa päätökseksi. "Se näyttää oikein pahalta ihmisistä, joll'ei muuta."

Alfhild ei koskaan vastannut mitään noihin nuhteihin -- yhtä hyvin olisi voinut puhua kivelle. Hän haukotteli, ojensihe suoraksi, sanoi itseään nukuttavan ja veti peitteen päänsä yli.

Seuraavana aamuna oli hän aikaisin ylhäällä alottamassa uudestaan samaa suloista joutilaan-elämää. Oi, olihan hän niin sanomattoman onnellinen! Ja hän kertoi sulholleen, miten hän oli tyytyväinen Malla-tätin moniin nuhteihin, sillä pitihän aina olla jotakin ikävää, ja juuri nuo moitteet, joita sai kuulla illoin, antoivat hänelle oikeutta olla oikein onnellinen koko päivän, arveli Alfhild.

"Akka-pahus", mutisi Sten itsekseen -- mutta ääneensä ei uskaltanut lausua mitään niin törkeätä, vaan virkkoi: "Minun on vaikea antaa hänelle anteeksi, että hän toruu pikku lemmittyäni. Ja kun kuulen hänen tulevan portailla ja sitte astuvan sinun ovellesi, tekee mieleni juosta ulos vinnille ja tarttua -- ottaa hänet syliini", korjasi hän sanansa, kun näki Alfhildin vähän hämmästyneen katseen, "ja kantaa hänet jälleen alas."

Edellisenä kesänä olivat he ensi kerran nähneet toisensa. Sten oli tullut erääsen lähellä olevaan kalastajan mökkiin asumaan, paeten suuresta pauhuisasta kylpypaikasta, joka oli järvenseljän toisella puolen ja jonka iloinen seuraelämä oli häntä väsyttänyt. Sillä vähän oli hän todella kipeäkin, niin että tarvitsi lepoa ja sitä paitsi hän, paha kyllä, halveksi kaikkia ihmisiä yleensä ja varsinkin nuoria tyttöjä, jotka muuttavat kylpypaikkoihin ainoastaan sitä varten, että pääsisivät naimisiin. Hän siis läksi kalastajain luo, saadakseen olla rauhassa ja makaili päivät päästänsä ulapalla purjeveneessä.

Sattumalta tutustui hän kumminkin vanhaan kirkkoherraan ja mieltyi häneen oikeastaan hänen hurskaan epäkäytöllisyytensä tähden, joka vaikutti, että hän kulki maailman läpi ihan lapsena, jota vähän naurettiin, mutta samalla rakastettiinkin.

Ja niin sai hän eräänä päivänä nähdä Alfhildin.

Kaunis ei Alfhild ollut -- montakin kauniimpaa oli Sten nähnyt! Eikä Alfhild myöskään osannut "käyttäytyä", vielä vähemmin pitää seuraelämällistä puhelua eleillä. Muiden puhuessa hän vaan kuunteli paitsi milloin istui nurkassa kuiskaillen jonkun toisen nuoren tytön kanssa, ja välistä nauroi niin äänekkäästi, iloisesti ja vallattomasti, että toiset keskeyttivät keskustelunsa, pyytäen saada kuulla, mille hän nauroi. Mutta silloin hän vaan punastui ja nauroi hiljaa ihankuin koulutyttö. Tuosta kaikesta huolimatta oli Sten ennen kesän loppua päässyt selville, että hän rakasti tätä lasta -- rakasti häntä niin, että tytön vastarakkaus oli hänestä aivan sama kuin uusi elämä. Eikä hän kumminkaan saanut kosineeksi. Mitenkä olisikaan käynyt puhua rakkaudesta nauravalle, huolettomalle pikku tytölle! Välistä oli Sten huomaavinaan, että Alfhild häntä hyvin suosi. Hän saattoi välistä katsahtaa Steniin niin miellyttävän kainosti ja ihmettelevästi -- mutta jos Sten, katseesta innostuneena, yritti lähestyä, pakeni tyttö aina arasti. Sten huomasi Alfhildin aina pitävän hänestä enimmän, kun hän käyttihe puoleksi ylpeän-, toiseksi ivallisen kohteliaasti, niinkuin hänellä oli tapana seuraelämässä -- se nähtävästi vaikutti Alfhildiin. Mutta Stenin rakkautta hän ei ymmärtänyt. Ja mitäpä rakkautta hänellä olikaan tarjota! -- semmoinen vaan, joka oli leimahtanut tuleen niin monen rauenneen toiveen, niin monen tomuksi rauenneen ihanteen raunioissa. Eikö todella ollut ylipääsemätön juopa semmoisen miehen, kuin Stenin, joka tunsi elämän eikä uskonut mitään, ja tämän viattoman, luonnollisen lapsen välillä? Eikö olisi parempi, jos hän joutuisi vaimoksi valkotukkaiselle apulaiselle, joka häntä niin haaveksivasti katseli sinisillä silmillään.

Sten läksi pois ja koetti unhottaa Alfhildia.

Mutta jo toukokuussa seuraavana vuonna palasi hän kalastuspaikkaan -- sen seudun ilma oli tehnyt hänelle niin hyvää. Hän läksi pistäytymään pappilassakin -- saattoihan olla huvittavaista nähdä, miten pikku tyttö oli kehittynyt. Ehkäpä oli hän jo kihloissa apulaisen kanssa.

Mitä valoisata loisti tuolla ylhäällä mäellä väärässä riippakoivussa? Sehän juuri oli ollut hänen lempipaikkansa edellisenä kesänä. Puu oli muodostunut mukavaksi istuimeksi ja siinä lepäsi Alfhild ylöskiivenneenä, jalat koukussa erään oksan varassa, niin että kotikutoiset, siniraitaiset sukat ja paksutekoiset kengät näkyivät. Olkihattu oli alhaalla maassa, pää oli taapäin kallistunut puuta vasten ja suorastaan kasvoihin paistoi aurinko. Silmät olivat ummessa.

Sten seisahti ja katseli häntä, kummastellen, että hän itse vielä oli niin lapsellinen. Sillä seisoihan hän siinä sykkivin sydämmin ja valmiina laskeutumaan polvilleen ja suutelemaan raitaisen pummulihameen laskosta.

Sehän oli aivan täydellinen maalais-kuvaus, ja hän -- hän itse oli sen tapauksen sankarina. Alfhildilla ei ollut pienintäkään aavistusta, että Sten oli palannut niille seuduin, ja kun hän, muutamien menneenkesäisten lehtien kahistessa, joihin Sten oli sattunut polkemaan, avasi silmänsä, hämmästyi hän niin, että alkoi kovasti huutaa. Kummankaan oikein tietämättä, mitä tapahtui, oli hän seuraavana silmänräpäyksenä Stenin sylissä, jossa hän vuorotellen itki ja nauroi.

Talvi ja yksinäisyys olivat kehittäneet hänet. Miten hän olikin ikävöinnyt ja uneksinut!

Sten tahtoi pitää kihlausta salassa -- pyysi Alfhildia joka päivä palaamaan vanhan koivun luo, jossa saisivat tavata toisensa. Steniä värisytti jo kihlajaisten, maljapuheiden, onnentoivottelemisten ja vieraisilla-käyntien ajatteleminenkin.

Mutta sitä ei Alfhild osannut ymmärtää -- hän päinvastoin halusi puhua onnestaan koko maailmalle. Ja tavata Steniä salaa metsässä -- sehän vasta olisi kaunista muka! Mitä Malla-täti siitä sanoisi?

"Malla-tätikö? Etkö käsitä, ett'ei meidän rakkautemme koske ketään muuta kuin meitä itseämme? Miksi meidän tarvitsisi näytellä sitä kaiken maailman täteille?"

Sten ei käsittänyt, mitenkä niin luonnollinen ja viaton Alfhild kumminkin voi olla niin seurasääntöjen orja, ett'ei pitänyt heidän omaa rakkauttansa oikeutettuna ilman kihlajaisten kunnialeimaa. Mutta Alfhild oli siinä kohden hyvin luja, niin että Stenin täytyi taipua. Siispä ei ollut muuta keinoa kuin viedä hänet pois niin pian kuin mahdollista.

Hänestä oli ylkämiehenä-olo sekä naurettava että masentavainen, jonkatähden hän päätti kärsiä sitä vaan niin kauan, kuin oli ehdottoman tarpeellista -- jo senkin tähden, ett'ei häntä tyydyttänyt puolinainen onni, jonka kihlaus tuotti.

Stenin ei kyllä tarvinnut epäillä mitään semmoista, ett'ei hän olisi voittanut Alfhildin koko rakkautta -- ja kumminkin oli Alfhild ihmetyttävän arka, niin että Stenin innokkaat hyväilemiset aina saivat hänet pakenemaan. Alfhild häntä vielä vähän kainosteli ja piti edelleenkin hänestä enimmän kun Sten hillitsi mieltänsä ja katseli morsiantansa tyynesti ja puoleksi ritarillisen-, toiseksi veljellisen-hellästi.

Ehkäpä rakasti Sten häntä vielä enemmän juuri tuon mielenpuhtauden ja kainouden tähden -- ja kuitenkin halusi hän saada hänet kokonaisemmin omakseen -- nähdä morsiamensa vähemmän ujostelevan hänen rakkautensa edessä.

Sten oli koettanut saada aikaan, että heidät olisi vihitty ihan kaikessa hiljaisuudessa ja he sitte olisivat heti matkustaneet omaan kotiinsa. Mutta hänen toiveensa kumoutuivat perheen naispuolisten jäsenten siinä kohden järkähtämätöntä itsenäisyyttä vastaan. Provasti itse rupesi hänen puolelleen, mutta turhaa oli heidän taistelunsa -- suuret häät olivat laitettavat, sekä ylkämiehen että morsiamen sukulaisten tuli saapua kokoon läheltä ja kaukaa.

Semmoista rakkauden näyttelemistä, kuin suuret häät ovat, inhosi Sten sydämmensä pohjasta asti. Ja kaikki nuo lavertelemiset peitteiden ompelemisesta ja morsiuskammarin sisustuksesta kiihottivat kovin hänen mieltään. Hän kasvatteli mielessään kiukkua kaikkia sekä jo tulleita että vielä tulemattomia häävieraita kohtaan. Hän vertasi heitä vakoojiin, jotka hävyttömästi tahtoivat urkkia hänen sydämmensä salaisuudet ilmi, murtovarkaihin, jotka halusivat tunkeutua hänen salaiseen aarre-aittaansa. Malla-täti hurskaasti rukoili Jumalaa suojelemaan lapsiraukkaa, joka nyt oli saava niin pahanilkisen miehen.

Niinpä tuli vihdoin 3:s kuulutuspäivä. Silloin saivat kihlatut mennä kirkkoon ja kuulla kuulutusta, jota ei ollut katsottu soveliaaksi edellisinä sunnuntaina. He astuivat sinne käsi-kädessä, mutta eivät saaneet istua vierekkäin -- Stenin täytyi mennä oikeanpuoliseen penkkiin ja Alfhild istuutui vasemmalle. Ensi kertaa oli Sten nyt kirkossa jo -- eipä hän enää muistanutkaan, kuinka moneen vuoteen. Hän joutui vähän hämille, kun Alfhild kirkon ovella kysyi, missä hänen virsikirjansa oli. Hänellä ei semmoista ollutkaan, mutta hän oli sitä kumminkin etsivinään taskuistansa, mutisten, että oli sen varmaankin unhottanut -- jolloin Alfhild heti antoi hänelle omansa, sanoen osaavansa melkein kaikki virret ulkoa. Sten pahastui itseensä tyhmän valeensa tähden, ja päästäkseen tukalasta pulastaan, etsi hän virsikirjasta luvun "avioliitosta" ja alkoi sitä lukea. Oh, mitäpä oli hänen äskeinen pikku valeensa sen julkisen valeen rinnalla, jota hän varustautui lausumaan viikkokauden kuluttua alttarin edessä. Mitä? Oliko hän itse silloin seisova siinä ja tuleva vihityksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, hän, josta nuo nimet olivat vaan tyhjiä sanoja! Miksi ei ollut olemassa sivili-vihkimystä? Miksi pakotettiin ihmisiä valehtelemalla tekemään avioliittonsa? Avioliitto, se pyhä laitos, josta hän juuri luki, mitä oli se muuta kuin juuri pyhyyden saastuttamista -- sillä pyhyys, se ei hänen mielestään ollut tuo ulkonainen, kirkollinen toimitus, vaan sisällinen liitto kahden toisiaan rakastavan olennon kesken. Ja nämä hienoimmat, puhtaimmat tunteet kainostelematta asetetaan välinpitämättömän ja uteliaan ihmisjoukon katseltavaksi! Sanotaanpa sitä vielä siveelliseksikin! Moista valhetta ja julkeutta! Oh, minä toimisin paljoa siveellisemmin, jos ihan ilman kaikkia menoja ajattaisin vaunut hämärissä pihaan ja matkustaisin pois lemmittyni kanssa mihin yksinäiseen paikkaan hyvänsä, johon ei mitään uteliaita katseita eikä epäpuhtaita ajatuksia pääsisi jäljestä.

Hän ei kuullut saarnasta sanaakaan. Kunnon kirkkoherralla oli vanhanaikainen, laulava, yksitoikkoinen saarnatapa, kirkossa oli tukehuttavan kuuma ja sitä paitsi vastenmielistä talonpoikaistuvan hajua -- Sten tunsi voivansa pahoin, hänen teki hyvin mieli nousta ja lähteä ulos. Mutta hän ei uskaltanut, kun pelkäsi siten loukkaavansa Alfhildia. Kun muut kaikki kumartuivat rukousten ajaksi, istui hän suorana ja katseli ympärilleen -- mutta huomasi Alfhildin salaa tarkastelevan ja katsovan murheellisen-näköisesti. No, jos on välttämättömästi valehteleminen, niin miksikä ei sitte hän saattanut tehdä niinkuin muut! Eihän Alfhildinkaan rukouksessa paljoa enempää hartautta ollut kuin hänen omassaan. Ikävätä kuitenkin, että Alfhild oli niin syvällä seuraelämällisen säädyllisyyden orjuudessa! Sten oli melkein suutuksissaan häneen, kun kumartui "Isä meidän" ajaksi.

Vihdoin oli saarna lopussa ja pappi alkoi: "Kristilliseen avioliittoon kuulutetaan tänäpäivänä --"

Nyt oli varmaankin tarpeen ruveta totisen ja hartaan näköiseksi. Hän katsahti vastassa olevaan penkkiin ja näki Malla-tätin itkien pusertavan Alfhildin kättä. Alfhild kumartui hyvin syvälle ja piti nenäliinaa silmiensä edessä. Itkikö vai rukoiliko hän? Olikohan tarpeen -- Sten katseli vähän levottomasti Alfhildia. Mikähän muoto oikeastaan oli sopivin semmoisessa tilassa? Itse hän ei ollenkaan tiennyt mitään hetken tärkeydestä -- häntä vaan suututti se, että eräällä hänen vieressään istuvalla pojalla oli niin pahanhajuista voidetta jalkineissaan.

Vihdoin katsahti Alfhild puoleksi ylöspäin, vaikka pää oli vielä vähän kumarruksissa; hänen katseensa sattui Steniin kuin lämmin säde ja karkoitti hänen pahan tuulensa silmänräpäyksessä.

Alfhild oli naurussa-suin! Niin, hän melkein nauroi, hänen silmänsä loistivat veitikkamaisesti ja hän piti nenäliinaa suunsa edessä peittääkseen suupielien petollista värähtelemistä.

Jumala häntä siunatkoon tuosta teeskentelemättömän lapsellisuuden ilmauksesta. Ei siis mitään teennäistä vakavuutta, vaan ihan lapsellinen tunne, että oli niin hauskaa kuulla luettavan nimeään noin juhlallisesti kirkossa.

Se oli Stenistä parasta koko jumalanpalveluksessa, ainoa totuus ja raittius kuumuuden ja valeen seassa, joita hänen epäuskoisuutensa oli huomaavinaan kaikissa uskonnollisissa menoissa. Hän olisi mieleensä nähden juossut kirkonkäytävän poikki ja syleillyt morsiantaan.

"Voi, miksikä eivät häämme ole jo tänään -- miksi emme jo tänä iltana saa lähteä kotiimme?" kuiskasi hän Alfhildille, kun astuivat kirkosta kotiin.

"Sitä minäkin toivoisin", vastasi hän viattomasti.

"Oikeinko totta, Alfhild, tahdotko tulla omakseni jo tänään?" kysäsi Sten, ääni hiukan vapisevana.

"Tahdon kyllä", vastasi hän kummastuen. "Miksikä en tahtoisi?"

Kotiin tultua meni Sten provastin huoneesen ja keskusteli siellä kauan kahden kesken hänen kanssaan. Tullessaan ulos näytti hän iloiselta, niin että Alfhild kysyi, mitä he olivat puhelleet.

"Häistämme tietysti", vastasi hän.

"Niin, rakas Sten, saat antaa anteeksi mutta minä luulen, ett'ei niistä tule mitään vielä lauantaina, niinkuin lupasin", sanoi Malla-täti. "Joll'ei sinulla ole mitään estettä, niin arvelin minä, että lykkäämme ne tulevan viikon tiistaiksi."

"Ei, mitäkä estettä minulla olisi", virkkoi Sten niin myöntyväisesti, ett'ei täti sitä ollut osannut odottaakaan.

Ne naapureista, jotka olivat olleet kirkossa ja tulleet pappilaan toivottamaan onnea, pyydettiin jäämään päivälliselle. Sten oli erittäin kohtelias ja ystävällinen ja kesti pikastumatta monta puhetta ja maljaa.

Kohta kahvin juotua läksivät vieraat, ja Alfhild huomasi silloin Stenin ja isänsä katsahtavan paljon-merkitsevästi toisiinsa. Hän juuri alkoi ihmetellä, mitä salaisuuksia heillä oli, kun kirkkoherra-vanhus omituisen juhlallisella äänellä pyysi tyttärensä pukeutumaan morsiuspukuunsa -- hän tahtoi nähdä, miten se soveltui. Malla-täti hyvin pahastui moisesta ehdotuksesta -- mikä oikku ja niin iltasilla! Ei ainakaan Stenin sopinut olla läsnä, kun ei ole tavallista näyttäytyä morsiuspuvussaan sulholleen ennenkuin hääpäivänä -- se ei millään lailla sovellu.

Ei sovellu -- sitä ei Alfhild käsittänyt.

Niinpä hän pukeutuneena korkeakauluksiseen, valkoiseen atlassi-leninkiin ja huntu tukan yli heitettynä, mutta ilman kruunua ja seppelettä. Hän näytti paremmin ehtoolliselle ensi kertaa menevältä tytöltä kuin morsiamelta -- niin lapsellisen-viaton hän oli, silmät säihkyvinä hurskaasta onnesta. Aavistikohan hän, mitä oli tapahtuva? Sten niin melkein luuli ja häntä ilahutti, kun näki morsiamensa niin iloisena, niin tyynenä, vähääkään epäilemättä tai olematta levoton.

Provasti suuteli häntä otsalle ja kääntyi sitte sisarensa puoleen.

"Pyydä väkeä tulemaan sisään", sanoi hän.

"Mutta annahan toki Alfhildin ensin riisua hääpukunsa", lausui Malla-täti moittivaisesti, hän kun luuli, että ruvettaisiin pitämään iltarukouksia.

"Minkätähden?" virkkoi provasti. "Tee, niinkuin käskin, ja katso, että kaikki tulevat."

Malla-tädin täytyi totella ja kohta olivat kaikki pappilan asujamet koossa salissa. Alfhild seisoi keskellä lattiaa, uteliaasti odottaen, mitä nyt oli tapahtuva. Sten astui hänen viereensä ja pusersi hänen kättään; kirkkoherra näytti liikutetulta, niisti monta kertaa nenäänsä ja pyyhki silmälasiaan. Pari hiljaista "hm! hm!" kuului aluksi; sitte lausui hän nuoriin päin kääntyneenä:

"Lapseni! Kristillinen avioliitto, johon aiotte ruveta, on tänään kolmannen kerran ilmoitettu seurakunnalle. Liikutettuina olette sen itsekin kuulleet ja luonnollisesti ikävöitte hetkeä, joka lopullisesti on kirkon siunauksella vahvistava lupaukset, jotka olette toisillenne antaneet. Miksikä sitä viivyttelisimme? Lapset, tahdotteko jo tänään tehdä pyhät aviolupauksenne? Vastatkaa!"

Alfhild oli seisonut pää kumarruksissa -- nyt katsahti hän Stenin silmiin. Yht'aikaa vastasivat molemmat: "tahdomme".

Malla-täti oli pyörtymäisillään; hän pysyi kuitenkin siinä määrässä tunnoissaan, että ymmärsi veljensä puhuvan täyttä totta, niinkuin hänellä muutenkaan ei ollut tapana laskea leikkiä semmoisista asioista; ja sitä paitsi näytti hän myöskin olevan ihan järkevänä.

Provasti pistäytyi huoneesensa ja palasi kappa hartioilla, liperit kaulassa ja kädessä kirkon oma, raskas kultakruunu, jota seudun talonpoikaismorsiamet saivat käyttää. Hän laski sen juhlallisesti Alfhildin päähän ja viittasi sisartaan avuksi sitä kiinnittämään. Malla-täti oli jo ennen pukenut monta morsianta, mutta nyt asettaessaan kruunua Alfhildin päähän oli hän melkein tunnotonna pelkästä mielenliikutuksesta. Hän ei oikein voinut selvitä ajatuksesta, että kaikki oli vaan unta taikka sopimatonta pilaa.

Ei ollut aiottu vihkiä Alfhildia kultakruunun kanssa, kun sitä pidettiin liian raskaana hänelle, mutta myrttiseppele ei tietysti vielä ollut tehty.

Siinä seisoi hän neitsyyden ikivanha kunniamerkki otsallansa; pää painui vähäsen kruunun painosta ja hän näytti tytöltä, joka huviksensa oli pukeutunut joksikin tarinain prinsessaksi. Hän myöskin hymyili puolittain veitikkamaisesti, puolittain ujostellen tuon koristuksen tähden, jota hän niin usein oli katsellut kunnioituksella. Tämä kaikki oli kumminkin hauskempaa kuin kuulla nimeänsä julkisesti luettavan kirkossa!

Sten näytti paljoa paremmin tuntevan hetken tärkeyden. Hän oli kalpea ja pusersi hyvin sydämmellisesti Alfhildin kättä sill'aikaa kun isä-vanhus hyvin väärällä äänenpainolla, mutta kumminkin totisen- ja lämpimän-tunteellisesti, itkien ja lauluntapaan luki vihkisanat. Hiki kohosi kunnon ukon otsalle ja kyyneleet vieriskelivät molemmin puolin nenää. Hän ei voinut koskaan vihkiä morsiusparia eikä yleensä toimittaa mitään kirkollista tehtävää itkemättä -- mutta nyt oli hänen vähällä täytymys keskeyttää koko vihkiminen mielenliikutuksen tähden. Malla-tätin nyyhkiminen sekautui kohta hänen itkuunsa ja väkeen tarttui yleinen liikutus, niin että sekin alkoi itkeä -- Alfhild katsahti ympärilleen kummastellen, sillä olihan kaikki surullista kuin hautajaisissa. Hänen silmänsä pysyivät koko ajan kirkkaina ja iloisina ja huulet olivat puoli-leikillisessä hymyssä. Hän oli vielä tarinan prinsessa -- olihan ihmeellistä seisoa siinä kumartuneena kultakruunun painosta ja tietää, että nyt oli häät talossa -- yhtä nopeasti esiin loihditut kuin unessa -- ja että hän itse, Alfhild, oli _morsiamena_. Miten kunnioittavasti oli hän aina katsellut morsiamia, joiden oli nähnyt kruunu päässä astuvan pitkin kirkonlattiaa isänsä eteen vihittäväksi -- ja nyt oli hän itse -- aivan hän itse semmoinen _morsian_.

"Muistatteko Tegnérin 'Ehtoollislapsia?'" sanoi provasti-vanhus. "Muistatteko, mitenkä kunnioitettava opettaja, kun helluntai, ihastuksen ja innostuksen päivä oli tullut, käytti hyväkseen nuorien rippilasten liikutusta ja laski heidät Herran pöydälle viikkokautta aikaisemmin, kuin oli aiottu. Tekin näytitte minusta tänään olevan oikealla mielellä, joka soveltui teidän tärkeään liittoonne. Olkoon Jumalan siunaus nyt ja aina seurakumppaninanne!"

Hän pani kätensä heidän päänsä päälle, suuteli sitte ja syleili heitä kumpaakin.

"Minä olen siitä varma, että äitisi hyväksyy minun täänpäiväisen käytökseni, vaikka se maailman mielestä kyllä saattaa olla vähän kummallinen", sanoi hän Alfhildille.

Hän hurskaasti uskoi, että hänen aikaisin kuollut vaimonsa seurasi kaikkia hänen toimiaan ihan puhtaalla maallisella osanottavaisuudella.

Malla-täti oli viimeisenä puolena tuntina taistellut kaikenlaiset mielenliikutukset, hämmästynyt, suuttunut ja hävennyt -- niin, sillä jotakin sopimatonta, jotakin, joka loukkasi hänen neitsyeellistä kainouttansa, oli koko tuo laitos -- tuo kiire ja hätäily. Eikä hän olenkaan voinut käsittää, kuinka Alfhild saattoi semmoiseen suostua. Ja lisäksi vielä niin iltasilla! Eikä ollut morsiushuonekaan kunnossa!

"Ei mitään semmoisia temppuja tarvita", sanoi Sten vilkkaasti. "Me lähdemme aikaisin huomenna kotiimme!"

"Aikaisinko huomenna!" Ja Malla-täti piteli käsillään päätänsä, saadakseen aivojensa sekamelskaa asettumaan. "Niin, sen minä sanon -- te saatatte minut ihan hulluksi. Eiväthän Alfhildin tavaratkaan ole vielä arkuissaan."

"Ei siitä väliä", sanoi Sten tavattoman huikentelevaisesti. "Mättäkää vaan kaikki sekaisin. Kyllä me ne sitte järjestelemme, kun pääsemme kotiimme. Riisu nyt morsiuspukusi", sanoi hän Alfhildille, "niin lähdemme kävelemään yhdessä!"

"Hyvä Sten, saat antaa minulle anteeksi, mutta enpä toki ole moista ennen kuullut!" virkkoi Malla-täti. "Ettekö jo ole kylliksi juoksennelleet metsässä koko kesän -- vieläkö ihan hääpäivänäkin -- minä sanon sinulle, se ei ole edes soveliastakaan! Morsiamen pitää toki vähän muistaa arvoaankin."

"Eikö vaimon sovi kävellä miehensä kanssa?"

"Ei sanota _vaimoksi_ hääpäivänä", ojensi täti. "Ei sitä niin jokapäiväiseltä kannalta sovi heti katsoa. Eikä _morsiamen_ todellakaan ole tapana juoksennella pitkin metsiä ja mäkiä heti vihkimisen jälkeen."

"Isä!" sanoi Alfhild hyväillen provastille. "Saanko lähteä kävelemään Stenin kanssa? Vähäksi ajaksi vaan!"

"Saat kyllä, mene vaan, lapseni", sanoi provasti ajatuksissansa. Hän ei ollut kuullut sanaakaan sisarensa muistutuksista.

Hän sanoi heille hyvää yötä, ennenkuin läksivät, ja meni huoneesensa, käydäkseen aikaisin levolle, niinkuin hänellä oli tapana. Ilta oli semmoinen kuin tavallisesti muulloinkin; Sten oli iloissaan tuumansa onnistumisesta, se vapautti hänet kaikista muodollisuuksista, joita hän vihasi.

Kohta astuivat he käsi-kädessä pientä polkua myöten rantaa kohti.