Part 2

Alfhild oli leikillinen ja iloinen kuin lapsi -- Stenin vakavuus vähän kummastutti häntä.

"Tiedätkö, mitä se tarkoittaa, että nyt olet minun vaimoni?" kysyi hän monta kertaa.

Ei, Alfhild ei voinut tajuta mitään muuttuneen eilisen perästä. Olihan hän yhtä hyvin Stenin oma eilen kuin nytkin.

"Kun raskas kruunu oli päässäni, tuntui se minusta kyllä juhlalliselta", sanoi hän. "Ja rukoukset ynnä siunaus ja kaikki muu. Mutta nyt, kun kaikki on entisellään ja minulla on ylläni tavallinen leninkini -- mitäpä nyt olisi eroa eilisen ja tämän päivän välillä? Niin tosiaan, se erotus on, että nyt saamme kävellä täällä kahden kesken näin myöhään -- se on erilaista. Oi, miten hauskaa!"

Koko kesäyön ihanuus. Vähäsen punaa ja kultaa vielä syvällä vedessä parin pilven heijastuksena -- vähä sinertävän näköistä kauimpien vuorten päällä -- muuten jotenkin yhtälöistä -- vaaleat koivut ja tummat kuuset eivät suuresti eronneet toisistaan tuossa valossa -- kaikki niin tyyntä, niin läpinäkyvän kirkasta. Oli kuin kauniin indialaisen sadun henkimaailmassa, jossa kaikki esineet olivat samanlaiset kuin täällä maan päällä, mutta jossa ei puista eikä ihmisistä syntynyt mitään varjoa.

"Tämäniltainen luonto on minun vaimoni kaltainen", sanoi Sten. "Niin kirkas ja puhdas ja kiihkoton."

"Kuinka ei luonto olisi tyyni?" kysyi Alfhild, puoleksi nauraen, toiseksi vakavasti, niinkuin Sten.

"Kyllä -- jotakin kiihkontapaista näyttää minun mielestäni olevan auringon paisteessa -- syvät varjot ja rohkeat valopaikat -- polttava kuumuus, joka niin äkisti pakottaa koko kasvikunnan kohoamaan lumesta ja mullasta -- ja purot, jotka kohisevat ja vierittelevät pois jääkappaleita -- kaikki on niin väkivaltaista ja säälimätöntä, vaan samalla niin riemuitsevaa -- milloinka sinä opit, että semmoinen juuri on rakkaudenkin luonne", sanoi hän ja veti Alfhildin syliinsä. Hän piti häntä lujasti syliinsä suljettuna ja suuteli häntä monta kertaa yhä innokkaammin, kunnes näki hänen vaalenevan ja ponnistaen irtautuvan syleilyksestä. Hän peitti kasvonsa käsillään ja puhkesi itkuun.

Stenin olisi melkein tehnyt mieli itkeä hänen kanssansa -- hän tunsi katkerasti pettyneensä Alfhildissa. Hän oli vielä lapsi -- hän ei rakastanut miestänsä -- hän ei ymmärtänyt, mitä rakkaus oli -- ja kumminkin oli hän suostunut tulemaan hänen vaimoksensa.

"Noin tehdessäsi et menettele oikein!" sanoi hän nyyhkien. "Tiedäthän, ett'en koskaan huolinut sinusta, kun olit tuommoinen -- minä aina tulin iloiseksi, kun Malla-täti sattui tulemaan häiritsemään."

"Mutta, kultaseni, muistahan toki, että nyt olet minun vaimoni!"

"Entä sitte!" vastasi Alfhild. "Mitä muutosta se voi ollenkaan vaikuttaa -- sitä minä en ymmärrä."

"Etkö sitä ymmärrä? Tänä aamuna ei vielä olisi katsottu soveliaaksi sinun lähteä yksin minun kanssa kotiimme -- etkä sinä itsekään olisi suostunut siihen. Mutta huomenna lähdet mielelläsi.

"Sehän on ihan toista. Sinun kotiisi menohan on vaan ulkonainen toimi. Mutta kaikessa, mikä koskee vaan sinua ja minua, ei vihkiminen voi vaikuttaa mitään muutosta. Ja mikä ei ollut oikein, se ei nytkään ole oikein sentähden, että olemme vihityt; sitä et koskaan saa minua uskomaan. Jos olisi niin, niin eihän vihkiminen silloin olisi pyhä toimitus, niinkuin se on -- se olisi syntinen, paha toimitus, joka pakottaisi meitä kärsimään semmoista, jonka tiedämme olevan väärin."

"Väärin!" toisti Sten epätoivoissaan Alfhildin ajatustavasta. "Mutta, kultaseni, ethän sinä ymmärrä mitään -- olisiko väärin suudella ja syleillä pikku vaimoansa ja osoittaa hänelle, miten sydämmellisesti, sanomattomasti häntä rakastaa."

"Sen kyllä voi kuitenkin näyttää, mutta ei tuolla tavalla. Sinä saatat minut pelkäämään -- saatat minut sairaaksi -- pakotat minut häpeämään -- minusta tuntuu kuin tekisit minulle jotakin pahaa -- enkä minä ollenkaan -- en vähääkään pidä sinusta, kun olet semmoinen -- --"

"Älä itke", sanoi Sten äkkiä katkerasti. "Sinä olet oikeassa -- minusta on välistä tuntunut itsestänikin samoin -- se rakkaus, jota minä voin tarjota, ei ole semmoinen, kun sinun kaltaisellasi viattomalla lapsella ehkä olisi oikeus vaatia. Minä muistelen vanhaa mielikuvitustani -- sinun olisi pitänyt mennä vaimoksi nuorelle, sinisilmäiselle apulaiselle! Serafit olisivat iloinneet semmoisesta liitosta -- nyt minä pelkään, että enkelit itkevät meitä."

He olivat lähteneet kotiin päin, pysyen vähän erillään toisistansa: silloin Alfhild pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoi levottomasti häntä silmiin.

"Oletko pahastunut minuun?" kysyi hän lempeästi.

Sten taputti vähän heikkohermoisesti kättä, joka oli hänen käsivarrellansa, mutta työnsi sen sitte pois, aikoen ensin sanoa jotakin, vaan muuttaen mielensä alkoi astua kiireesti.

Tuota näennäistä kylmyyttä ei Alfhild voinut kestää; hän tarttui taaskin Stenin käsivarteen, painoi poskensa hänen huulipartaansa vasten ja kuiskasi: "luuletto ehkä, ett'en minä sinua oikein rakasta?"

Samalla tarjosi hän huuliansa ja Sten suuteli niitä keveästi, ilman kiihkoa, niinkuin Alfhild tahtoi. Sitte jatkoivat he tietänsä äänettä yhä enenevässä hämärässä, Sten ajatuksiinsa vaipuneena.

Alfhild oli ilta-uninen kuin lapsi, ja kohta riippui hän raskaasti Stenin käsivarresta, astui hitaasti ja kompastui usein kiviin ja puunoksiin. Silmäluomet melkein ummistuivat ja hän oli hyvin kalpea, kuten tavallista uniseksi tultua.

Mimmoinen lapsi hän oli! Nukkua tuolla lailla hääiltana tyynesti ja huolettomasti ikäänkuin ei mitään erinomaista olisi ollenkaan tapahtunut!

Miten kumminkin voi olla onnellinen siihen aikaan, jolloin ei vielä mitkään mielenliikutukset, ei mikään levottomuus, ilo eikä suru voineet pidättää luonnollista, raitista lapsenunta! Miten Sten rakasti häntä ihan semmoisenaan, kuin hän siinä puolinukkuneena riippui hänen käsivarressaan! Suojelevan hellyyden tunne poisti hyväntekeväisesti hänen entisen kiihkoisuutensa.

Mutta kuinka saada nyt hänet kotiin, kun hän näytti niin väsyneeltä? Kantaa hänet käsissänsä! Niin, romaaneissa tapahtuu se kyllä hyvin helposti, mutta todellisuudessa! Hän hymyili itseksensä ajatellessaan, miten hänen kätensä tavallisesti väsyivät, jos hänen tarvitsi kantaa pientäkään matkalaukkua.

Eräs sattumus karkoitti kumminkin äkkiä Alfhildin unen. He astuivat peltojen välistä tietä ja Sten näki pari lehmää kuumottavan rukiista. Hän huomautti siitä Alfhildille ja ihan kerrassaan heräsi hänessä maalaistytön käytöllisyys. Huudahtaen: "Isän paras ruis -- kelvoton Tähti se varmaankin taas on purkanut veräjän -- --" tempasi hän maantieltä seipään -- hyppäsi ojan yli ja pujottelihe varovasti rukiin lävitse, kunnes pääsi molempien pahantekijäin luo.

Sten ei saanut lähteneeksi häntä auttamaan -- hän seisoi tiellä katsellen, sillä hän oli varma siitä, että hän lyhytnäköisyydessään tekisi enemmän pahaa kuin hyvää, jos läksisi ruispeltoon.

Kohta sai Alfhild kapinalliset lehmät ajetuksi purkautuneesta sulusta metsään -- sitte koetti hän kaikin voimin panna sulkua jälleen kiinni, mutta riu'ut olivat raskaat ja vähän väärät, joten hän ei oikein saanut niitä sopimaan koloihinsa.

"No, kuulepas Sten!" huusi hän iloisesti ruispellon poikki, "sinä vaan seisot ja katsot valmista etkä tule auttamaan minua."

Sten oli unohtunut miettimään, miten kauniilta vaaleapukuinen vartalo suurine olkihattuineen näytti metsää ja hienopilvistä taivasta vasten.

Hän hyppäsi kömpelösti ojan yli, lankesi nenälleen, särki sangattomat silmälasinsa, joita hänellä kumminkin oli toinen pari varalta taskussa -- seisattui laittamaan niitä kuntoon, hiivi sitten varovasti ojan reunaa myöten aidalle asti ja edelleen aidanviertä paksussa heinikossa -- hyi, kastuihan siinä jalat ihan läpimäriksi! -- sululle, jossa Alfhild alkoi komentaa, käskien hänen tarttumaan kiinni toiseen päähän ja asettaa, niin että saivat yht'aikaa riu'ut kummastakin päästä koloihinsa. Sten ei ollut kovinkaan käytöllinen tuossa tilaisuudessa, ja Alfhild nauroi hänelle oikein sydämmestään niin kovasti, että koko lepäävä luonto näytti heräävän moisesta yön hiljaisuuden häiriöstä.

Vihdoin oli sulku kunnossa. Alfhildille johtui silloin mieleen, ett'ei heidän tarvitsisi mennä pitkää kierrosta takaisin maantielle, vaan suoraan metsän läpi.

"Pimeässäkö!" vastasi Sten, kun tiesi, miten vaikea hänen oli löytää tietä hämärässä.

"Oh, mikä pimeä nyt on näin kauniina kesäyönä! Tule vaan -- kyllä minä osaan."

Nyt ei Alfhild enää ollut väsyksissä eikä uninen. Lipeillen ja liveten, milloin hypäten, milloin kumarruksissa hiipien kiiruhti hän metsän pimeää vesakkoa, kivistä ja epätasaista polkua myöten. Eteenpäin pääsemisen ponnistukset olivat kokonaan temmaisseet Stenin rakkaushaaveiluistaan ja suojelustuumistaan. Kylläpä Alfhild näkyi itsekin oikein hyvin tulevan toimeen ja Sten astui hänen jälkiänsä niin likellä kuin mahdollista, pysyäksensä tarkoin tiellä.

Mutta kun he kerran onnellisesti jo hyvin pääsivät metsästä ja jälleen astuivat vieretysten, kiersi Alfhild äkkiä toisen käsivartensa hänen kaulaansa.

"Oi, miten on hauskaa näin kävellä sinun kanssasi", sanoi hän. "Miten monesti olen toivonut, että saisin lähteä ulos sinun kanssasi kahden kesken tämmöisenä kauniina iltana. Mutta enhän tietysti tohtinut tädin tähden. Miten iloista että nyt saamme kävellä yhdessä, niin kauan kuin tahdomme eikä kukaan istu meitä odottamassa!"

Pihan yli mennessänsä näkivät he kumminkin vielä tulta tätin kammarista.

"Oh -- kyllähän sen olisin voinut arvatakin, ett'ei täti mene levolle, kun minä olen ulkona. Mitä kello on?"

"Kaksitoista."

"Kaksitoistako! Oikeinko totta, Sten! Mitähän nyt täti sanoo!"

"Siitäkö, että kävelet miehesi kanssa!"

"Niin, mutta sukkelaa se on -- myönnä vaan! Minä en ollenkaan voi saada päähäni, että olisi mitään muuttunut eilisestä asti. Ja eilisiltana torui täti minua aika lailla, että yht'aikaa sanoimme hyvää yötä ja menimme yhdessä ylös portaita myöten."

Portti oli lukossa ja täti itse tuli avaamaan.

"Antakaa anteeksi -- hyvä täti!" sanoi Alfhild, rientäen hyväillen hänen syliinsä, nähtävästi peljäten saavansa toruja.

"Mutta mitä varten valvoittekaan, täti, näin kauan?" sanoi Sten semmoisella äänellä, josta ei kuulunut suurtakaan kiitollisuutta hänen avuliaisuudestaan.

"Olisinko minä uskaltanut nukkua, ovet avoinna", vastasi täti. "Ja sitä paitsi tahdoin auttaa Alfhildia riisuutuessaan."

"Miksikä?" kysyi Alfhild hyvin kummastuneena. Hän ei tähänkään asti ollut tottunut saamaan semmoista apua, ei siitä asti, kun alkoi vähänkin muistaa. Miksi sitä nyt olisi tarvinnut?

"Morsiusneitsyet olisivat muuten auttaneet, mutta kun nyt olette laittaneet niin, ett'ei sinulla ollut morsiusneitsyeitä -- niin -- --"

"Mutta eihän minulla ole morsiuspukuakaan ylläni", vastasi Alfhild. "Enkä tätä vanhaa tavallista leninkiä riisuessani tarvitse mitään apua. Hyvää yötä, hyvä täti! Herättäkää minut aikaisin huomenna, että ehdimme junaan."

Hän suuteli tätiään sukkelasti ja juoksi hyvin nopeasti ylös portaita myöten pimeässä. Sten seurasi perästä ja kuuli, miten Alfhild pidätteli outoja ääniä, joiden merkityksen hän sitte vasta ymmärsi, kun olivat vinnillä ja Alfhild purskahti ääneensä nauramaan.

"Tuon keinon keksi täti vaan sentähden, ett'emme tänäkään iltana saisi kahden kesken tulla ylös", kuiskasi hän. "Ja sitä paitsi tahtoisi hän luonnollisesti saada vielä viimeisen kerran vähän torua minua. Aattelepas, Sten, miten tyhjältä tätistä on täst'edes kaikki tuntuva!"

Mutta avattuaan huoneensa oven huudahti hän ilosta.

"Katsopas vaan! Tulepas tänne, niin saat nähdä. Onpa se täti kuitenkin hyvä!" Kaksi kynttilää paloi huoneessa, joka oli koristettu kukilla. Valkoiseksi peitetty peilipöytä ynnä kullattu peili ja suuri vuode kirjavine silkkipeitteineen oli muutettu sinne paraasta vierashuoneesta, jossa piispa oli asunut, käydessään viime kertaa tarkastuksillaan. Ja molemmat arkut olivat ihan valmiiksi laitetut.

"Noin sitä hyvitellään ja passaillaan, kun on tultu rouvaksi", sanoi hän nauraen. "Mutta nyt näytän sinulle tietä vinnin yli omaan huoneesesi. Onkohan täti löytänyt hyviä huonekaluja sinullekin. Mutta Sten -- vai niin, sinä vaan menet sanomatta edes minulle hyvää yötä!"

Sten oli todellakin kiiruhtanut hänen huoneestaan virkkamatta sanaakaan; Alfhild tuli nyt kynttilä kädessä hänen perästänsä vinnille. "Vai niin -- tahdotko mieluummin ottaa jäähyväiset täällä ulkona kuten tavallisesti. Mutta tänä iltana olisit kyllä saanut tulla minunkin huoneeseni, jos olisit tahtonut!"

Sten syleili häntä kiivaasti ja meni pimeän vinnin yli omaan huoneesensa, joka oli vastapäätä kartanon toisessa päässä.

Ovelle päästyään kääntyi hän vielä kerran ja nyykäytti päätään Alfhildille, joka seisoi juhlallisesti koristetun, pienen neitsytmajansa puoliavoimessa ovessa. Miten lapsellisen viattomalta -- miten kauniilta ja miellyttävältä hän näytti, kun tukkaletti oli päässyt suoraksi ja silmiä vähän häikäsi kynttilä, jota hän piti kädessään.

Ja hän oli nyt Stenin -- hänen omansa! Ei, ei oikein vielä. Eivät vihkisanat voineet tehdä heidän avioliittoaan eläväksi totuudeksi, vaan rakkauden henki.