Part 23

"Keskustelkaa mieluummin kolmisin", virkkoi Kshemankari, "minulla on tässä vähän tekemistä."

Tshakrabartti nauroi. "Minunlaisilleni ihmisille on onneksi, että maailmassa on teidänlaisianne! Aivan pian saamme nähdä, mitä se 'tekeminen' oikeastaan on. Uskonpa, että olette aikeissa ryhtyä valmistamaan herkkupaloja sille onnelliselle bramaanille, joka löytää Nalinaksha Babulle morsiamen!"

Tshakrabartti etsi Sailadzhan ja Kamilan ja näki kyyneliä välkkyvän Kamilan silmissä. Ukko ei virkkanut mitään, vilkaisi vain Kamilaan ja istuutui tyttärensä viereen.

"Kuulehan, taatto", alkoi Saila, "minä tässä sanoin Kamilalle, että nyt on aika kertoa Nalinaksha Babulle koko juttu, mutta tämä pikku Haridasi hupakko kiistelee vastaan."

"Ei, _didi_", huudahti Kamila, "minä rukoilen sinua olemaan siitä puhumatta! Se on ihan mahdotonta!"

"Oletpa hupsu!" sanoi Saila. "Aiot istua rauhassa katsellen, kuinka Nalinaksha Babu nai Henmalinin. Mitä kaikkea oletkaan kokenut häittesi jälkeen! Eipä paljon puuttunut, ettet menettänyt henkeäsi, ja nyt aiot ottaa kantaaksesi uuden koettelemuksen."

"Minun tarinaani ei saa kertoa kenellekään, _didi_", sanoi Kamila. "Minä voin sietää mitä muuta hyvänsä, mutta en sellaista häpeätä. Asiat ovat hyvin niinkuin ovat. Minä olen nyt aivan onnellinen, mutta jos koko juttu tulee tiedoksi, en voisi enää silmiäni avata tässä talossa; minä en kestäisi sitä häpeätä."

Saila ei rohjennut väittää vastaan, mutta hänestä tuntui sittenkin sietämättömältä kaikessa rauhassa sallia Nalinakshan menevän naimisiin Hemnalinin kanssa.

"Tuleeko siitä avioliitosta siis tosi?" kysyi Tshakrabartti.

_Saila_: "Epäilemättä, taatto! Nalinaksha Babun äiti on jo antanut morsiamelle siunauksensa."

_Tshakrabartti_: "Jumalan kiitos, ettei se siunaus tehoa. Kamila rakas, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Oikeus on voittanut."

Kamila ei ollut oikein selvillä, mitä setä tarkoitti, ja katseli häntä suurin silmin.

"Kihlaus on purettu", selitti hän. "Ensinnäkään ei Nalinaksha ole ollut siihen suostuvainen, ja toiseksi on hänen äitinsä tullut järkiinsä."

Sailadzha riemuitsi. "Silloinhan ei ole mitään hätää, taatto!" huudahti hän. "Minä en voinut ollenkaan nukkua viime yönä, kun olin kuullut tuosta kihlauksesta. Pitääkö Kamilan edelleenkin elää vieraana tässä talossa, joka oikeastaan kuuluu hänelle? Milloin selvitämme tämän sekavan vyyhdin?"

_Tshakrabartti_: "Älä pidä kiirettä, Saila. Kaikki tulee aikanansa järjestykseen."

_Kamila_: "Mutta onhan kaikki ilmankin järjestyksessä! Minä en toivo mitään muutosta. Olen täysin onnellinen, ja te teette asiani pahemmaksi, jos yritätte sitä parantaa. Rakas setä, minä pyydän teitä olemaan kertomatta kenellekään. Jättäkää minut johonkin tämän talon nurkkaan ja unohtakaa kaikki, mikä minua koskee. Minä olen niin onnellinen kuin olla voin." Kyynelet alkoivat samassa vuotaa hänen silmistänsä.

Tshakrabartti oli kovin huolissaan hänestä. "Mitä tämä merkitsee, rakas lapsi? Älkää toki itkekö! Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. Me emme tietenkään häiritse teidän rauhaanne. Kaitselmus valitsee oman tiensä ja hetkensä; menettelisimme järjettömästi, jos sekaantuisimme asiaan sen tärvelläksemme. Älkää huoliko pelätä! Minä olen kyllin vanha tietääkseni, milloin on annettava asiain mennä menojansa." Samassa astui sisään Umesh, kasvot leveässä hymynirveessä, kuten ainakin.

"Mitä kuuluu, Umesh?" kysyi setä.

"Alhaalla on Ramesh Babu, joka kysyy herra tohtoria", vastasi Umesh.

Kamilan kasvoista pakeni veri. Setä hypähti seisaalleen huudahtaen: "Olkaa huoletta, rakas lapseni. Minä lähden katsomaan." Hän lähti alas ja tarttui Rameshin käteen.

"Lähtekää hieman kävelemään kanssani, Ramesh Babu", sanoi hän. "Haluan sanoa teille pari sanaa."

"Mikä teidät tänne tuo, setä?" kysyi Ramesh ihmeissään.

"Teidän tähtenne minä täällä olen", vastasi setä, "ja olen erittäin iloinen, kun tapaan teidät. Tulkaa, meillä ei ole paljon aikaa; meidän täytyy saada asia kuntoon." Samassa hän veti Rameshin mukanaan kadulle. "Kuinka osuittekaan tähän taloon, Ramesh Babu?" kysyi hän sitten.

"Minä tahdoin tavata Nalinaksha Babun", vastasi Ramesh. "Olen päättänyt kertoa hänelle kaikki, mitä tiedän Kamilasta. Ajattelen aina, että hän kenties on sittenkin vielä elossa."

"Jos otaksumme, että hän elää ja että Nalinaksha hänet sattumalta tapaa, uskotteko, että hänen olisi hyvä kuulla asia juuri teiltä? Hänellä on vanha äiti, ja saattaisi olla onnettomuudeksi Kamilalle, jos hän kuulisi totuuden."

"Minä en tiedä, miten se vaikuttaisi heidän yhteiskunnalliseen asemaansa", virkkoi Ramesh, "mutta tahtoisin Nalinakshan tietävän, ettei Kamilaa kohtaa moitteen varjokaan. Jos hän on tosiaankin kuollut, niin minun tunnustukseni tekee hänelle mahdolliseksi kunnioittaa hänen muistoansa."

"Minä en pysty käsittämään teidän nykyaikaisten ajatusjuoksua", sanoi setä. "Jos Kamila tosiaankin on kuollut, en ymmärrä, miksi vaivaisitte häntä Kamilan muistolla; olihan hän vain yhden yön hänen puolisonansa. Näettekö tuon talon? Se on asumukseni. Jos tulette huomenna varhain luokseni, niin kerron teille kaikki. Siihen saakka pyydän teitä olemaan käymättä Nalinaksha Babun luona."

Ramesh suostui. Setä palasi ja sanoi Kamilalle: "Pyydän teitä tulemaan luoksemme huomenna varhain, lapsukaiseni. Minulle on selvinnyt, että teidän on itse selitettävä asiain tila Ramesh Babulle."

Kamila ei vastannut, loi vain katseensa alas.

"Minä olen varma siitä, että tämä on ainoa oikea menettelytapa", jatkoi setä. "Nykyaikaiset nuoret miehet eivät noudata vanhoja kaavoja. Älkää sitä säikähtäkö, lapsukaiseni. Älkää salliko kenenkään muun anastaa oikeuttanne; se on teidän velvollisuutenne eikä kenenkään muun. Teimmepä me muut mitä tahansa, se ei vaikuta sillä tavalla."

Kamila ei vieläkään kohottanut katsettansa.

"Me olemme tasoittaneet jokseenkin perusteellisesti teidän tienne", jatkoi setä, "teidän ei pidä empiä ryhtyessänne poistamaan niitä harvoja esteitä, jotka vielä ovat jäljellä."

Samassa Kamila kuuli askelia ja loi katseensa tulijaan. Ovella seisoi Nalinaksha. Heidän katseensa tapasivat toisensa, mutta tällä kertaa Nalinaksha ei kääntänyt silmiänsä toisaalle eikä kiiruhtanut pois. Hän katsoi Kamilaa vain silmänräpäyksen ajan, mutta tämä lyhyt silmäys näytti ottavan jotakin Kamilan kasvoista, sen sijaan että olisi tavallisuuden mukaan vain niitä hipaissut, ikäänkuin jotakin sellaista, mitä saa katsoa vain salaa, ilman lupaa.

Seuraavana hetkenä Nalinaksha huomasi Sailadzhan ja aikoi lähteä pois, kun setä hänet pidätti. "Älkää paetko, Nalinaksha Babu; me pidämme teitä omaisenamme. Tämä on tyttäreni Saila, jonka pikku tyttöä te hoiditte hänen ollessaan sairaana."

Sailadzha kumarsi.

"Kuinka pienokainen nyt voi?" kysyi Nalinaksha tervehdykseen vastaten.

"Hän voi jälleen aivan hyvin."

"Te ette suo minulle koskaan tilaisuutta seurustella mielin määrin kanssanne", jatkoi Tshakrabartti. "Koska kerran olette tänne saapunut, pitäisi teidän viipyäkin."

Setä pakotti hänet istumaan. Hän katsahti sitten ympärillensä ja havaitsi Kamilan pujahtaneen ulos. Hän ei ollut voinut kestää Nalinakshan katseen aiheuttamaa yllätystä ja iloa ja oli lähtenyt pois päästäkseen jälleen tasapainoon.

Nyt astui huoneeseen Kshemankari. "Minun täytyy vaivata teitä lähtemään ylös ruokasaliin", sanoi hän Tshakrabarttille.

"Minun kielelleni on kihonnut siitä asti, kun ilmoititte, että teillä oli jotakin tehtävää", vastasi setä.

Kelpo tavalla kestittyään itseänsä hän palasi oleskeluhuoneeseen. "Odottakaahan hetkinen", sanoi hän Nalinakshalle ja hänen äidillensä, "minä tulen heti takaisin."

Hän lähti jälleen ulos ja palasi parin minuutin kuluttua taluttaen Kamilaa kädestä. Sailadsha seurasi heitä.

"Kuulkaahan, Nalinaksha Babu", aloitti Tshakrabartti, "te ette saa kohdella Haridasia niinkuin vierasta. Minä jätän tyttörukan luoksenne ja toivon teidän ja teidän äitinne pitävän häntä joka suhteessa omaisiinne kuuluvana. Hän ei pyydä mitään muuta kuin saada teitä palvella. Hän ei tule milloinkaan menettelemään väärin tieten tahtoen, sen voin teille vakuuttaa."

"Arvoisa ystäväni", virkkoi Kshemankari, "teillä ei ole mitään syytä levottomuuteen. Me pidämme Haridasia jo tyttärenämme ja sisarenamme. Emme myöskään ole hänen täällä ollessaan joutuneet pulaan sen vuoksi, ettemme olisi keksineet hänelle mitään tekemistä. Keittiössä ja varastohuoneessa, missä olen monet vuodet hallinnut ja vallinnut, minulla ei ole enää mitään sanomista. Palvelijat eivät enää pidä minua emäntänänsä. Minä olen huomaamatta joutunut taka-alalle. Minulla oli ennen tapana pitää avaimet huostassani, mutta Haridasi on osannut nekin minulta siepata. Sanokaahan, mitä vielä vaaditte tälle ryöväriveitikallenne? Uhkaatteko viedä hänet mukananne? Se olisi pahin ryöstö, mikä minua voi kohdata!"

"Hän ei lähtisi, vaikka käskisin, joten voitte olla ihan huoletta", vastasi Tshakrabartti. "Te olette hänet lumonneet siinä määrin, että hän on unohtanut kaikkien muiden olemassaolon. Tyttö parka, hän on saanut paljon kovaa kokea ja on nyt vihdoin löytänyt rauhan teidän luonanne. Suojelkoon taivas tätä hänen rauhaansa ja älköön teidän suosiotanne otettako häneltä koskaan pois; se on lähtösiunaukseni hänelle!" Ukon silmät olivat käyneet kosteiksi.

Nalinaksha oli kuunnellut ääneti, ikäänkuin lumouksen vallassa.

Vieraiden lähdettyä hän asteli hitaasti omaan huoneeseensa. Painuva joulukuun päivä valoi huoneeseen purppurahohdetta, heleätä kuin morsiamen posken punerrus. Punainen hehku tuntui tunkeutuvan hänen huokosiinsa ja huuhtelevan koko hänen olemustansa.

Eräs hänen hindustanilainen ystävänsä oli aamulla lähettänyt hänelle korillisen ruusuja, ja Kshemankari oli jättänyt ne Kamilan järjestettäviksi. Kamila oli ne asettanut maljakkoon Nalinakshan huoneeseen. Nyt niiden tuoksu hulmahti sisäänastujaa vastaan. Iltapäivän hiljaisuudessa laskevan auringon punahohde ja ruusujen tuoksu yhtyivät toisiinsa aisteja huumaten. Vuosikausia oli hänen elämänsä ollut kieltäymyksen ja ankaran itsensähillitsemisen elämää, mutta nyt hänestä tuntui siltä, kuin hänen korviinsa olisivat kantautuneet monikielisen soittimen sävelet ja kuin koko maanpiiriä olisivat kaiuttaneet näkymättömien tanssijoiden askelet ja helisevät kastanjetit.

Nalinaksha kääntyi pois ikkunasta, ja hänen katseensa osui ruusuihin, jotka oli järjestetty komeroon hänen vuoteensa pääpuoleen. Ne olivat kuin pelkkiä häneen suunnattuja katseita ja näyttivät esittävän jotakin sanatonta pyyntöä hänen sydämensä ovella.

Hän otti yhden ruusuista, himmeän kullan värisen ruusunnupun, jonka terälehdet eivät vielä olleet puhjenneet esiin, mutta josta virtasi lakkaamaton, voimakas tuoksu. Hänen sitä hyväillessään tuntui siltä, kuin hänen sormensa puristukseen olisi vastannut toisen ihmisen sormi, ja hänen koko ruumiissaan souteli outo väristys. Hän painoi hentoa nuppusta huuliansa ja silmäluomiansa vasten.

Illan taivasta valaisivat nyt laskevan auringon viimeiset säteet. Aikoessaan lähteä huoneesta Nalinaksha astui vuoteen luo, kumartui kohottamaan peitettä ja laski ruusunnupun pieluksellensa. Nostaessaan jälleen päänsä hän huomasi vuoteen toiselle puolelle kyyristyneen hahmon. Se oli Kamila. Hän oli peittänyt kasvonsa ja olisi halunnut vajota maahan häpeästä. Mutta sellaisten tunteiden aika oli nyt ohi.

Ruusut komeroon asetettuansa ja Nalinakshan vuoteen kuntoon saatuansa Kamila oli ollut huoneesta lähtemässä, kun oli kuullut hänen askelensa ja kiiruhtanut piiloutumaan. Nyt, kun hän sanomattomaksi hämmenyksekseen oli keksitty omituisesta piilopaikastansa, ei pakenemisesta eikä kätkeytymisestä voinut enää olla puhettakaan.

Tahtoen nopeasti vapauttaa hänet tukalasta asemastaan Nalinaksha lähti ovelle, mutta kynnykselle ehdittyänsä hän äkkiä tuli ajatelleeksi jotakin ja jäi hetkiseksi epäröiden seisomaan. Sitten hän asteli hitaasti takaisin, katsoi Kamilaa silmiin ja sanoi: "Nouskaa, olkaa hyvä. Te ette saa minua ujostella!"

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Seuraavana aamuna Kamila saapui sedän luo. Sopivan tilaisuuden tarjoutuessa hän vei Sailadzhan syrjään ja syleili häntä hellästi!

"Mistä johtuukaan, että näytät tänään niin onnelliselta, kultaseni?" kysyi Saila.

"En tiedä, _didi_; minusta tuntuu siltä, kuin olisivat kaikki kärsimykseni ohi."

_Saila_: "Kuulehan, sinun pitää kertoa minulle kaikki. Me olimme eilen iltaan asti yhdessä. Mitä tapahtuikaan senjälkeen?"

_Kamila_: "Oikeastaan ei mitään erikoista, mutta minä tunnen, että hän on nyt todellakin minun. Taivas on ollut minulle armollinen."

_Saila_: "Hyvä niin, kultaseni; mutta sinä et saa minulta mitään salata."

_Kamila_: "Minulla ei ole mitään salattavaa, _didi_; minun on vain vaikea saada sanotuksi, mitä tunnen. Kun nousin tänä aamuna, näytti elämäni saaneen tarkoituksen. Minä tunsin itseni onnellisemmaksi, ja työni oli sanomattoman keveätä. Minä en pyydä mitään enempää. Ainoa pelkoni on, että voin menettää mitä olen voittanut. En voi uskoa kaitselmusta niin laupiaaksi, että se soisi minulle sellaisen onnen koko elämäni ajaksi."

_Saila_: "Minä puolestani ajattelen, että onnesi on nyt kääntynyt hyväksi ja ettei sitä sinulta enää riistetä. Sinä saat kaiken sinulle kuuluvan onnen korkoinensa."

_Kamila_: "Et saa niin sanoa, _didi_. Koron olen jo saanut. Minun ei sovi moittia onneani. Minä en pyydä mitään enempää."

Samassa tuli setä.

"Teidän täytyy käydä hetkiseksi ulos, lapsukaiseni", sanoi hän Kamilalle. "Täällä on Ramesh Babu."

Setä oli sitä ennen keskustellut Rameshin kanssa.

"Minä tiedän, millainen teidän ja Kamilan välinen suhde todellisuudessa oli", oli hän sanonut, "ja neuvon teitä aloittamaan elämän uudelleen jättäen hänet kokonaan huomioonottamatta. Jos on vielä olemassa suhteenne aiheuttamia vaikeuksia, niin jättäkää niiden ratkaiseminen kaitselmuksen asiaksi; älkää yrittäkö itse niitä selvitellä."

Ramesh oli vastannut: "Ennenkuin lopullisesti poistan Kamilan elämäni kehästä, tahdon kertoa Nalinakshalle koko tarinan; muuten en voi aloittaa uutta elämääni puhtain tunnoin. On yhdentekevää, pidetäänkö Kamilan asiain käsittelemistä vielä tarpeellisena vai eikö. Vaikka se osoittautuisi tarpeettomaksikin, en saa koskaan omaatuntoani rauhoittumaan, ellen kerro kaikkea."

"Olkoon menneeksi", sanoi setä. "Odottakaa hetkinen. Minä palaan aivan kohta."

Ramesh kääntyi ikkunaan ja tuijotteli kylmäkiskoisen näköisenä ohikulkijoita, kunnes kuuli askelia. Kääntyessään katsomaan hän näki tytön, joka kumarsi hänelle syvään. Hänen kohottaessa päätänsä Ramesh hypähti hämmästyneenä seisaalleen ja huudahti: "Kamila!"

Kamila siinä tosiaankin seisoi hänen edessänsä, ääneti ja liikahtamatta.

"Taivaalle olkoon kiitos, Ramesh Babu", sanoi setä, joka oli tullut samalla kertaa sisään, "Kamilan onnettomuudet ovat lopussa; hänellä on kirkas taivas pään päällä. Te pelastitte hänet suuresta vaarasta saattaen siten itsenne kurjuuteen. Nyt, kun on tullut eron hetki, hän ei voi vaieten sivuuttaa, mitä on teille velkaa. Hän saapuu nyt luoksenne sanomaan teille jäähyväiset ja saamaan teidän siunauksenne."

Hetkisen turhaan ponnistettuansa Ramesh kykeni puhumaan.

"Jumala teitä siunatkoon, Kamila", sanoi hän.

"Antakaa minulle anteeksi kaikki vääryys, mitä olen teille tehnyt, joko tietäen tai tietämättäni."

Kamila nojasi seinään kykenemättä mitään virkkamaan.

Hetkisen vaiti oltuansa Ramesh jatkoi: "Jos haluatte lähettää minut jonkun henkilön luo tai jos voin selvittää jonkin väärinkäsityksen, niin minä olen valmis palvelukseenne."

Kamila liitti anoen kätensä yhteen.

"Minä pyydän teitä olemaan sanomatta sanaakaan kenellekään."

"Pitkään aikaan en kertonut teistä kenellekään", virkkoi Ramesh. "Minä vaikenin vielä silloinkin, kun vaikeneminen merkitsi minulle onnettomuutta. Vasta muutamia päiviä sitten, luullessani, että te olitte kaiken vaaran tuolla puolen, minä kerroin teidän tarinanne ja silloinkin yhden ainoan perheen jäsenille. Se ei luullakseni asiaanne vahingoita, päinvastoin: se sitä hyödyttänee. Setä nähtävästi tietää kaikki. Sitäpaitsi Annada Babu, jonka tytär -- --"

"Te varmaankin tarkoitatte Hemnalinia", keskeytti setä. "Oletteko kuullut tarinan?"

"Olen", vastasi Ramesh, "ja jos haluatte kuulla minulta vielä jotakin, niin olen valmis kertomaan. Itselleni en pyydä enää mitään; olen kadottanut melkoisen kappaleen elämääni ja hyvän joukon muutakin. Nyt tahdon vain olla vapaa; tahdon maksaa kaikki velkani ja päästä sitoumuksistani." Setä tarttui lempeästi hänen käteensä. "Ei, Ramesh Babu, teiltä ei vaadita mitään muuta. Te olette paljon kärsinyt, ja minä rukoilen Jumalaa, että elämänne saa tästä lähtien olla vapaa, onnellinen, häiriytymätön."

"Minä sanon teille nyt hyvästi", virkkoi Ramesh Kamilan puoleen kääntyen. Kamila ei sanonut sanaakaan, kumarsi vain jälleen kunnioittavasti.

Ramesh asteli ulos kadulle kuin unissa käyden. "Minä olen iloinen, että kohtasin Kamilan vielä kerran", sanoi hän itsekseen, "tämä kohtaus muodostaa sopivan lopun episodiimme. Vaikka en vieläkään oikein tiedä, mikä hänet sai pakenemaan Ghazipurista, sen tiedän joka tapauksessa, että olen nyt tarpeeton. Minua ei kaipaa kukaan; niinpä lähden maailmalle ja elän omaa elämääni. Ei ole mitään syytä kääntyä katsomaan taaksensa."

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Kamilan tullessa kotiin Annada Babu ja Hemnalini istuivat Kshemankarin luona.

"Siinähän on Haridasi!" virkkoi Kshemankari hänet nähdessään. "Etkö mene ystävättäresi kanssa omaan huoneeseesi, lapsukaiseni? Annada Babu juo teetä minun seurassani."

Kamilan huoneeseen astuttuaan Hemnalini kohta heittäytyi hänen syliinsä huudahtaen: "Kamila!"

"Kuinka oletkaan saanut tietää nimeni?" kysyi Kamila näyttämättä kovin hämmästyneeltä.

"Joku kertoi minulle koko tarinanne. En osaa selittää, miten kävi, mutta kohta sen kuultuani tiesin, että olet Kamila."

"Minä en tahdo kenenkään tietävän nimeäni", sanoi Kamila, "todellinen nimeni on muuttunut minulle soimaukseksi."

"Mutta siitä huolimatta se antaa sinulle oikeutesi takaisin."

Kamila pudisti päätänsä.

"Minun mielestäni ei ole niin laita. Minulla ei ole mitään oikeutta vaadittavana enkä minä haluakaan mitään vaatia."

"Mutta mitä oikeutta sinulla on salata asia mieheltäsi? Miksi et jätä kohtaloasi kokonaan hänen ratkaistavaksensa? Sinun ei pitäisi peitellä häneltä mitään."

Väri pakeni äkkiä Kamilan kasvoista. Hän tuijotti avuttomana Hemnaliniin turhaan etsien vastausta; sitten hän vaipui vuoteeseen.

"Taivas yksin tietää, miksi tunnen sellaista häpeää, vaikka en ole tehnyt mitään vääryyttä! Miksi minua rangaistaan, vaikka olen ihan viaton? Kuinka voinkaan hänelle kertoa koko tarinani?" Hemnalini tarttui hänen käteensä.

"Tässä ei tule kysymykseen rangaistus, vaan vapautus. Sinä olet nyt harhaluulon pauloissa etkä vapaudu koskaan, ellet ilmaise kaikkea miehellesi. Luota kaitselmukseen ja katko kahleesi!"

"Minulta ei vie voimia se pelko, että voin kaikki menettää, mutta minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Minä en saa pelätä, mitä tulevaisuus minulle mukanansa tuo; minun on sanottava hänelle kaikki. Häneltä en saa salata enää mitään." Kamila iski kätensä lujasti yhteen.

"Mitä siis tahdotkaan?" kysyi Hemnalini viihdytellen. "Tahdotko, että joku muu sen hänelle kertoo?"

Kamila pudisti päätänsä ehdottoman kieltävästi. "En, en; hän ei saa sitä kuulla keneltäkään muulta. Minä itse sanon sen hänelle; et saa ajatella, etten kykene sitä tekemään."

"Se on parasta", virkkoi Hemnalini. "Minä en tiedä, tapaammeko vielä toisemme; minä tulin sanomaan, että matkustamme pois."

"Minne te matkustatte?"

"Kalkuttaan. Nyt en saa sinua enää viivyttää; sinulla on aamuaskareesi suoritettavana. Minun on paras lähteä. Älä unohda sisartasi."

"Kirjoitathan minulle?" kysyi Kamila tarttuen hänen käteensä.

Hemnalini lupasi.

"Sinun pitää kirjoittaa ja neuvoa, mitä minun on tekeminen; minä tiedän, että kirjeesi minua rohkaisevat."

Hemnalini hymyili.

"Siinä suhteessa ei ole mitään hätää. Sinä saat toisen, paljon paremman neuvonantajan."

Hemnalinia ajatellessaan Kamila ei ollut suinkaan levollinen, vaikka ei huolestumistansa osoittanut. Ulkonaisesti tyynen Hemnalinin kasvoissa näkyi ankaran surun ilme. Se herätti Kamilan myötätuntoa, mutta toisaalta oli Hemnalinin olemuksessa jotakin torjuvaa, ja se teki vaikeaksi hänelle puhua tai esittää kysymyksiä.

Vaikka Kamila oli purkanut sydämensä mitään salailematta, lähti Hemnalini hänen luotansa ilmaisematta omaa suljettua sisintänsä. Hänen sanomattoman surumielinen ja alistunut ilmeensä väikkyi alinomaisena hämäryytenä hänen kasvoillansa.

Pitkin päivää, talousaskareiden suodessa hetkisenkään lepoa, Kamilan mielessä kangastelivat Hemnalinin kauniit, tyynet silmät ja hänen lausumansa sanat. Hän ei tietänyt Hemnalinin tarinasta mitään muuta kuin sen tosiasian, että hänen ja Nalinakshan kihlaus oli purkautunut.

Hemnalini oli tuonut aamulla korillisen kukkia puutarhastansa, ja Kamila istuutui kylvyn jälkeen sitomaan niistä seppeltä. Kshemankari oli hänen seuranansa.

"Rakas lapseni", sanoi hän Kamilalle, "en voi sanoin kuvata niitä tunteita, jotka liikkuivat mielessäni Hemnalinin minua hyvästellessä. Sanottakoon mitä tahansa, hän on tosiaankin miellyttävä tyttö; minä ajattelen yhä, kuinka onnellinen olisin, jos saisin hänet miniäkseni. Asia oli jo melkein sillä asteella, mutta pojastani ei tosiaankaan saa selkoa. Hän yksin tietää, mikä hänet sai muuttamaan mieltänsä."

Kshemankari ei halunnut myöntää, että oli itse vielä ihan hiljattain kysymyksessäolevaa liittoa vastustanut.

Kuullessaan askeleita hän huusi: "Sinäkö siellä, Nalin?"

Kamila piilotti nopeasti kukat ja seppelet _sarinsa_ vapaaseen kulmaan ja peitti kasvonsa.

Nalinaksha astui huoneeseen, ja hänen äitinsä virkkoi hänelle: "Hem ja hänen isänsä lähtivät vast'ikään pois; näitkö heidät?"

"Näin; minä vein heidät kotiin vaunuissani."

"Sano mitä tahdot, poikaseni", jatkoi äiti, "Hemin laisia ei ole paljon." Hänen puheensävynsä nojalla olisi voinut luulla, että Nalinakshalla oli tapana väittää aina vastaan. Mutta hän vain hymyili eikä virkkanut mitään.

"Vielä sinä hymyilet!" puhui Kshemankari edelleen. "Minä olin saanut aikaan kihlauksen, olinpa jo antanut Hemille siunauksenikin, kun sinä sait päähäsi jonkin hyrriäisen ja kumosit koko asian. Etkö ollenkaan pahoittele?"

Nalinaksha näytti säpsähtävän, vilkaisi Kamilaan ja huomasi hänen vakavan katseensa. Kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, olisi Kamila mielellään häipynyt olemattomiin, ja hänen päänsä painui alas.

"Kuulehan, äiti", sanoi Nalinaksha, "pidätkö sinä poikaasi niin haluttavana, että luulet asian olevan aivan helposti järjestettävissä? Tällaiseen jäykkään jurottajaan ei kukaan hevillä rakastu!" Tuon kuullessaan Kamila jälleen kohotti katseensa, ja samassa Nalinaksha silmäsi häntä niin iloisesti, että pakeneminen tuntui Kamilasta ainoalta mahdolliselta pelastukselta.

"Mene ja ole puhumatta!" virkkoi Kshemankari pojallensa. "Sinä suututat minua."

Yksin jäätyänsä Kamila punoi kaikki Hemnalinin kukat yhdeksi ainoaksi suureksi seppeleksi, asetti sen koriin, pirskotti siihen vettä ja vei sen Nalinakshan työhuoneeseen. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, kun hän ajatteli, että tämä valtaisa seppel oli Hemnalinin erolahja.

Omaan huoneeseensa palattuaan Kamila istui kauan mietteissään, kyseli itseltänsä, mitä Nalinakshan katseet olivat voineet tarkoittaa ja mitä hän mahtoikaan ajatella hänestä, Kamilasta. Hänen katseensa oli tuntunut tunkeutuvan salaisimpiinkin ajatuksiin. Tavallaan parempi oli sittenkin ollut entinen aika, jolloin Kamila oli pysytellyt poissa Nalinakshan lähettyviltä. Nyt hän joutui alinomaa kiusallisiin tilanteisiin; se oli kuin rangaistus siitä, että hän salasi oikean nimensä.

Hän mietti mielessään: "Nalinaksha varmaankin ajattelee näin: Mistä onkaan äiti tuon Haridasin löytänyt? Enpä ole milloinkaan ennen nähnyt niin tungettelevaa olentoa. Se ajatus, että hän minua siten arvostelee, vaikkapa vain ohimennenkin, on minusta sietämätön."

Sinä iltana hän meni levolle lujasti päättäen ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa ilmaista salaisuutensa ja ottaa kantaakseen kaikki seuraukset.