Part 22

"Ei vielä", vastasi hänen isänsä. Hemnalini lähti kävelemään puutarhaan Annada Babun istuessa kuistikolla päätänsä hieroskellen.

Oli vasta puoli yksitoista, kun he saapuivat Nalinakshan taloon, eikä tohtori ollut vielä palannut sairaskäynneiltänsä. Niin ollen jäi Kshemankarin asiaksi keskustella vieraiden kanssa. Hän alkoi jutella Annada Babun kanssa laveasti hänen terveyttänsä ja sukuansa koskevista seikoista luoden samalla syrjäsilmäyksen Hemnaliniin. Hän ihmetteli, ettei tyttö näyttänyt iloisemmalta. Tulossaolevan onnellisen tapahtuman olisi pitänyt kohottaa hänen kasvoillensa aamuruskoa muistuttava ruusuinen hohtelu. Sensijaan ne näkyivät olevan huolen pilvien peitossa.

Kshemankari oli luonnostaan herkkätunteinen, ja Hemnalinin iloton ilme masensi hänen mieltänsä. "Useimmat tytöt", ajatteli hän, "pitäisivät itseänsä erittäin onnellisina saadessaan Nalinin, mutta ylenmääräinen sivistys on nähtävästi pannut tämän pään niin pyörälle, että hän luulee itseänsä liian hyväksi; muulla tavoin en voi selittää hänen painostunutta ja hajamielistä ilmettänsä. Oma syyni: minä olen vanha eukko ja kärsimätön; en jaksanut odottaa toiveitteni toteutumista. Minä järjestin asiat niin, että Nalin sai morsiamekseen tytön, joka ei enää ole mikään lapsi, enkä yrittänytkään ottaa selkoa hänen todellisesta luonteestansa. Ikävää, etten ehtinyt häneen paremmin tutustua; mutta minunhan on jo aika jättää hyvästi kaikki maalliset asiat." Nämä ajatukset häiritsivät Kshemankaria hänen jutellessaan Annada Babun kanssa, joten hänestä tuntui yhä hankalammalta pitää keskustelua käynnissä. Vihdoin hän ilmaisi salaiset ajatuksensa. "Oikeastaan", sanoi hän, "ei ole mitään syytä kiirehtiä häiden viettämistä. He ovat kumpikin kyllin iäkkäät tietääkseen mitä tahtovat; ei maksa vaivaa heitä ahdistella. Minä en tiedä, mitä Hemnalini ajattelee, mutta Nalinista voin sanoa, ettei hän ole siihen ajatukseen vielä oikein tottunut." Hänen sanansa olivat tarkoitetut etupäässä Hemnalinille; tyttö tuntui olevan kahdella päällä, ja Kshemankari ei halunnut vieraittensa saavan sellaista käsitystä, että hänen poikansa oli ylen iloinen ajatellessaan tulevaa avioliittoansa.

Hemnalini oli aloittanut päivänsä väkinäisen iloisuuden tilassa, ja tulos oli aivan toisenlainen kuin hän oli ajatellut. Lyhytaikainen hilpeys vaihtui täydelliseksi uupumukseksi. Kshemankarin taloon astuessaan hän oli tuntenut äkillistä pelonkauhua, ja se uusi elämänpolku, jota hänen oli lähdettävä kulkemaan, näkyi hänen mielessänsä kivisenä, jyrkkänä ja loppumattomana. Vanhusten lausuessa toisilleen kohteliaisuuksia Hemnalini joutui epäilysten valtaan, ja tuloksena oli, että hänessä taisteli kaksi vastakkaista tunnetta, kun Kshemankari näytti kylmenevän koko naimissuunnitelmalle. Toisaalta vapauttaisi pikainen naimisiinmeno hänet levottomuuden ja epäröimisen tilasta, ja siksi hän toivoi kihlausasian tulevan nyt lopullisesti ratkaistuksi; mutta toisaalta se vihjaus, että koko suunnitelmasta sopi vielä luopua, synnytti hetkellistä helpotuksen tunnetta.

Merkitsevän lausuntonsa jälkeen Kshemankari oli luonut Hemnaliniin pikaisen silmäyksen ja huomannut sanojensa vaikutuksen. Hänestä näytti siltä, että tytön ilme oli käynyt levollisemmaksi, ja samassa hänen sydämensä paatui Hemnalinille. "Minä olin myydä Nalinini kovin huokeasta"? ajatteli hän iloiten siitä, että poikansa viipyi niin kauan.

"Tämä on ihan Nalinakshan tapaista!" jatkoi hän, yhä Hemnalinille puhuen. "Hän tietää varsin hyvin, että te tulette tänään, mutta siitä huolimatta hänestä ei näy vielä jälkeäkään. Hän olisi varsin hyvin voinut vähentää töitänsä tänään. Jos minä voin hiemankaan huonosti, niin hän jättää sairaskäyntinsä ja jää kotiin, miten paljon siten menettäneekin!"

Sitten Kshemankari pyysi anteeksi, että täytyi lähteä katsomaan, millä asteella aterian valmistus oli. Hänen tarkoituksensa oli jättää Hemnalini Kamilan huostaan saadakseen itse jutella kahden kesken vanhan herran kanssa.

Ruoka kiehua porisi hiljaisella tulella valmiiksi keitettynä, ja Kamila istui keittiön nurkassa niin syviin mietteisiin vaipuneena, että Kshemankarin äkkiä sisään astuessa säpsähti ja hypähti seisaalleen, hämillään ja hymyillen.

"Sinäpä näytät olevan uutterissa keittopuuhissa, lapsukaiseni", virkkoi vanha rouva.

"Kaikki on valmiina, maammoseni", vastasi Kamila.

"Miksi istutkaan täällä niin hiljaa, rakas lapsi? Annada Babu on vanha mies; sinun ei tarvitse häntä ujostella. Hem on täällä, ja minä ajattelin, että voisit viedä hänet vähäksi aikaa huoneeseesi juttelemaan. Minä en halua häntä ikävystyttää pakottamalla häntä keskustelemaan minunlaiseni vanhan ihmisen kanssa."

Hemnalinin näennäinen kylmäkiskoisuus oli vain lisännyt Kshemankarin kiintymystä Kamilaan.

"Mutta minä en osaa puhua hänen kanssaan", huomautti Kamila, "hän on kovin oppinut, ja minä en tiedä mitään."

"Mitä johtuukaan mieleesi!" virkkoi Kshemankari. "Sinä olet yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa. Miten ihmiset ylpeilevätkään oppineisuudestansa, kovin vähän on niin viehättäviä kuin sinä. Jokainen voi oppia jotakin kirjoista, mutta monen ei ole suotu olla sellainen suloinen pikku nainen kuin sinä. Tulehan nyt, kultaseni. Sinun pitää ensin pukeutua. Minä annan yllesi jotakin oikein somaa."

Kshemankari oli päättänyt asettaa Hemnalinin kuihtuneen kauneuden rinnalle tämän oppimattoman tytön raikkaan viehätyksen; hänen teki mieli kaikin tavoin nöyryyttää kopeata.

Kamilalle ei jäänyt mitään vastustelun mahdollisuutta. Kshemankari koristi hänet taitavin käsin, antoi hänen pukea yllensä vaaleankeltaisen silkkihameen ja järjesti hänen hiuksensa uusimman muodin mukaisesti. Hän käänteli Kamilan kasvoja puolelta toiselle tutkiakseen vaikutusta. Vihdoin hän suuteli tyttöä poskelle ja huudahti ihastuneena: "Sinä olet niin kaunis, että kelpaat kuninkaan palatsiin!"

Kamila huomautti tavantakaa: "Maammoseni, he istuvat ihan yksin; on jo myöhä."

"Älä ole siitä huolissasi", vastasi Kshemankari, "minä en lähde, ennenkuin olen saanut sinut kuntoon."

Kun Kamila oli täysissä pukimissa, sanoi Kshemankari: "Tulehan nyt kanssani, kultaseni; älä ujostele. Kun tuo korkeasti oppinut kaunotar sinut näkee, niin hän joutuu häpeämään. Sinä vedät vertoja niille kaikille." Kshemankari vei Kamilan mukanansa huoneeseen, johon oli vieraansa jättänyt. Nalinaksha oli sillävälin saapunut ja jutteli heidän kanssansa.

Hänet nähdessään Kamila pyörähti ja yritti paeta, mutta. Kshemankari ei päästänyt häntä menemään.

"Sinun ei tarvitse ollenkaan ujostella, lapsukaiseni", sanoi hän, "täällä on pelkkiä hyviä ystäviä."

Kshemankari ylpeili tytön kauneudesta ja siitä, että hän kantoi ylhäisen hienosti lainahöyheniänsä. Niinpä hän tahtoikin valmistaa toisille yllätyksen. Hemnalinin otaksuttu kylmäkiskoisuus oli loukannut hänen äidintunteitansa, ja Kshemankaria miellytti se ajatus, että Nalinaksha suorittaisi vertailuja, jotka eivät olisi eduksi hänen kihlatullensa.

Kamilan saapuminen oli tosiaankin yllätys kaikille muille. Kun Hemnalini oli hänet ensi kerran nähnyt Kshemankarin sairasvuoteen ääressä, oli hän ollut yksinkertaisissa pukimissa, oli ujostellen pysytellyt taka-alalla ja oli kadonnut, ennenkuin Hemnalini ehti hänet kunnollisesti nähdä. Nyt hän, hetkisen ylen hämmästyneenä ujoa Kamilaa katseltuaan, tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä istumaan.

Kshemankari tunsi, että voitto oli hänen; kukaan ei voinut olla hänen suojattiansa katsellessaan syvimmässä sydämessään myöntämättä, että sellainen kauneus on harvinainen jumalien lahja. Kshemankari sanoi Kamilalle: "Vie, kultaseni, Hem huoneeseesi; siellä voitte rauhassa jutella. Minä pidän huolta aamiaisesta."

Kamila ihmetteli itsekseen, mitä Hemnalini hänestä ajatteli; hetki oli hänelle vaikea. Hemnalini oli pian saapuva taloon Nalinakshan morsiamena kohoten siten emännän asemaan, joten hänen mielisuosionsa ei voinut olla Kamilalle yhdentekevä asia. Hän torjui sen ajatuksen, että oli oikeastaan itse tämän talon valtiatar. Hän tahtoi välttää mustasukkaisuuden häivääkin ja päätti olla vaatimatta mitään oikeuksia itselleen.

Hänen polvensa värähtelivät, kun hän lähti huoneesta.

"Äiti on kertonut minulle teistä", virkkoi Hemnalini leppoisasti. "Teidän tulee pitää minua sisarenanne. Onko teillä oikeita sisaria?"

"Ei ole; on vain serkku -- isäni veljentytär", vastasi Kamila, jota Hemnalinin ystävällinen sävy rohkaisi.

"Ei minullakaan ole sisarta", virkkoi toinen, "ja äitini kuoli, kun olin vielä aivan pieni. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut: 'Minulla ei ole äitiä; kunpa minulla olisi sisar, jolle voisin kaikki uskoa!' Tuon kaipauksen tunnen aina, olinpa onnellinen tai murheellinen. Ihan pienestä pitäen minun on täytynyt sulkea ajatukset omaan mieleeni, ja nyt se on muuttunut siinä määrin tottumukseksi, etten voi enää purkaa mieleni taakkaa kenellekään. Ihmiset pitävät minua kovin kopeana, mutta minä toivon, ettet _sinä_ ajattele niin, rakas sisko. Seikka on vain se, etten voi helposti avata sydäntäni."

Kamilan ennakkoluulot hälvenivät kerrassaan. "Onko tosiaankin mahdollista, että sinä voit minusta pitää, _didi_?" kysyi hän. "Minä olen kovin tuhma."

Hemnalini hymyili. "Kunhan opit minut tuntemaan, niin huomaat, että minäkin olen kovin tuhma. Minä tiedän vain muutamia kirjoista oppimiani asioita, ja senvuoksi tahtoisin sinun pysyvän aina luonani, jos minä tulen tähän taloon. Minua peloittaa hirveästi se ajatus, että minun pitäisi yksin hoitaa taloutta."

"Jätä se kokonaan minun huolekseni", sanoi Kamila lapsellisen koruttomasti. "Minä olen suorittanut sellaisia töitä pienestä pitäen. Minä en pelkää mitään sellaista. Me hoidamme talouden yhdessä, kuin sisaret ainakin. Sinä teet hänet onnelliseksi, ja minä pidän huolta teistä kummastakin."

"Miten onkaan, kultaseni", virkkoi Hemnalini sitten, "sinä et ole koskaan kunnolla nähnyt miestäsi; voitko vielä muistaa, minkä näköinen hän oli?"

Kamila ei vastannut suoraan tuohon kysymykseen. "Minä en silloin tietänyt, että minun olisi pitänyt painaa hänen kuvansa mieleeni, _didi_. Setä Tshakrabarttin luona serkkuni Saila ja minä tulimme hyviksi ystäviksi. Minä näin, miten hän oli kiintynyt mieheensä, ja se avasi minun silmäni. Minä en ole oikeastaan koskaan nähnyt miestäni, mutta siitä huolimatta aloin häntä sydämestäni rakastaa ja kunnioittaa. Jumala palkitsi minun uskollisuuteni, sillä minulla on nyt mielessäni selvä kuva miehestäni. Hän tosin ei ole koskaan löytänyt minusta vaimoaan, mutta minusta näyttää siltä, kuin olisin löytänyt hänestä mieheni."

Kertomus Kamilan uskollisesta kiintymyksestä löysi vastakaikua Hemnalinin sydämestä. "Minä ymmärrän hyvin mitä tarkoitat", sanoi hän vähäisen vaitiolon jälkeen. "Kun sillä tavalla jotakin saamme, niin saamme sen todellakin omaksemme. Kaikki muu on ulkokohtaista ja kestämätöntä."

Mahdotonta on sanoa, ymmärsikö Kamila tuon täysin vai eikö. Hän katseli Hemnalinia hetkisen silmää räpähdyttämättä ja virkkoi sitten: "Sen täytyy olla totta, _didi_, koska sinä sen sanot. Minä en sitä murehdi; olen täysin onnellinen. Olen saanut palkkani."

Hemnalini tarttui Kamilan käteen. "Mestarini sanoo, että todellinen voitto on vain siinä, missä häviö ja voitto merkitsevät samaa. Varmaa on, rakkaani, että jos voitan ehdottomalla antaumuksellani niin paljon kuin sinä olet voittanut, niin voin kiittää itseäni tosiaankin onnelliseksi." Kamila silmäili ihmeissään Hemnalinia. "Mitä tarkoitatkaan, _didi_? Sinulla tulee olemaan kaikki; sinulta ei varmaankaan puutu mitään?"

"Minä voin olla ihan tyytyväinen, kun osakseni tulee mikä minulle on säädetty", vastasi Hemnalini. "Jos enemmän saisin, niin saisin huolta ja surua. Sinä varmaan hämmästyt kuullessasi minun näin puhuvan, mutta minä tunnen, että Jumala käskee minua tämän sanomaan. Tiedätkö, rakkaani, minulla oli tänään raskas paino sydämelläni, mutta sinut kohdattuani se on poissa, ja minä tunnen saaneeni uutta voimaa. Senvuoksi minä juttelen näin paljon. En ole milloinkaan ennen sitä osannut. Kuinka saitkaan avatuksi sydämeni, rakas sisar?"

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Kshemankarin luota palattuansa Hemnalini löysi ison kirjeen oleskeluhuoneen pöydältä. Osoitteen käsialasta hän näki, että se oli Rameshilta. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti, kun hän otti sen mukaansa makuukammioon, sulki oven ja alkoi lukea.

Ramesh kertoi koko tarinan suhteestansa Kamilaan, mitään salaamatta. Kirje päättyi näin: "Olosuhteet ovat katkaisseet sen siteen, jolla taivas oli liittänyt yhteen meidän elämämme, teidän ja minun. Te olette nyt antanut sydämenne toiselle. Minä en teitä ollenkaan siitä soimaa, mutta tekään ette saa soimata minua. Vaikka Kamila ja minä emme ole koskaan eläneet yhdessä miehenä ja vaimona, on minun kuitenkin teille tunnustaminen, että ajan mittaan kiinnyin häneen yhä enemmän. En kykene nyt tarkoin määrittelemään tunteitteni tilaa. Ellette te olisi minusta luopunut, olisi sydämeni löytänyt varman sataman teidän rakkaudestanne. Tätä toivoen minä riensin hämmentyneessä tilassani teidän luoksenne. Mutta kun ihan ilmeisesti minua karttelitte, koska ette minusta enää välittänyt, ja kun lisäksi kuulin, että olitte suostunut menemään naimisiin toisen kanssa, niin kaikki epäilykseni palasivat. Minä tunsin, etten voi koskaan täysin unohtaa Kamilaa. Mutta unohdinpa tai en, siitä ei kärsi maailmassa kukaan muu kuin minä itse. Ja miksi kärsisin minäkään? Minä en voi milloinkaan unohtaa niitä kahta ainoata naista, jotka milloinkaan ovat saaneet sijaa sydämessäni, ja arvaamattomana onnenani on heidän muistonsa säilyttäminen koko elämän ajan.

"Kun tänä aamuna teidät jälleen vilahdukselta näin, koski se minuun niin, että asuntooni palatessani surkuttelin itseäni kaikkein onnettomimmaksi olennoksi; mutta nyt se on ohi. Minä sanon teille jäähyväiset tyynin, jopa hilpeinkin mielin. Teitä ja Sallimusta saan kiittää siitä, etten tänä eron hetkenä tunne vähintäkään katkeruutta. Minä toivotan teille kaikkea onnea ja menestystä. Älkää arvostelko minua ankarasti; minä en ole antanut teille siihen mitään aihetta."

Hemnalinin yht'äkkiä astuessa huoneeseen Annada Babun lukeminen häiriytyi.

"Etkö voi aivan hyvin, Hem?" kysyi hän.

"Voin kyllä, taatto, minua ei vaivaa mikään; olen saanut kirjeen Ramesh Babulta. Ota ja lue se ja anna se sitten takaisin minulle." Ojennettuaan kirjeen isällensä hän lähti huoneesta.

Annada Babu asetti lasit nenällensä ja luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän lähetti palvelijan viemään sen takaisin Hemnalinille ja istuutui asiaa ajattelemaan. Lopulta hän päätyi tähän tulokseen: "Onpa se tavallaan hyväkin! Nalinaksha on paljon otollisempi kuin Ramesh. Eipä haittaa, vaikka Ramesh onkin väistynyt."

Kohta senjälkeen ilmoitettiin Nalinaksha saapuneeksi. Annada Babu hieman hämmästyi hänet nähdessään ja ihmetteli, mikä asia hänet oli voinut taloon tuoda; olivathan he eronneet toisistaan vain pari tuntia sitten, pitkän keskustelun jälkeen. Hän johtui päättelemään, että Nalinaksha toisiaankin rakasti Hemnalinia, ja hymyili itsekseen lämpöisesti tuolle ajatuksellensa. Hän oli parhaillaan suunnittelemassa, miten saisi kutsutuksi Hemnalinin ja vetäytyisi itse jonkin tekosyyn nojalla pois, kun Nalinaksha kävi suoraan asiaan.

"Annada Babu, on suunniteltu, että minä nain teidän tyttärenne. Ennenkuin asiaa ehditään pitemmälle kehittää, tahdon kertoa teille jotakin, mikä teidän tulee tietää."

"Hyvä; siinä tapauksessa teidän tulee se kertoa."

"Te ette ole tietänyt, että olen jo naimisissa."

"Epäilemättä, olen siitä kuullut, mutta -- --"

_Nalinaksha_: "Minua ihmetyttää, että sen jo tiedätte. Joka tapauksessa te otaksutte ensimmäisen vaimoni kuolleen, mutta asia ei ole ollenkaan varma. Minä puolestani uskon hänen olevan elossa."

"Suokoon Jumala, että on niin laita. Hem! Hem!"

"Täällä, taatto!" Hemnalini astui huoneeseen.

_Annada Babu_: "Siinä kirjeessä, jonka Ramesh sinulle kirjoitti, on jotakin -- --"

Hemnalini ojensi kirjeen Nalinakshalle. "Hänen tulee saada tietää kaikki", sanoi hän lähtien jälleen huoneesta.

Nalinaksha luki kirjeen. Hän hämmästyi ihan sanattomaksi.

"Se on surullisimpia tarinoita, mitä ajatella saattaa", jatkoi Annada Babu. "Teille oli varmaan kiusallista lukea kirje, mutta olisimme menetelleet väärin, jos olisimme sen teiltä salanneet."

Lyhyen vaitiolon jälkeen Nalinaksha nousi ja sanoi hyvästi Annada Babulle. Ulos lähtiessään hän huomasi Hemnalinin seisovan vähän matkan päässä pohjoisenpuolisella kuistikolla. Neidon näkeminen hämmästytti häntä ilmeisesti. Hän kummasteli, kuinka Hemnalini voi seisoa ihan liikkumattomana, kasvot tyyninä ja rauhallisina, vaikka hänen povessansa täytyi myrskyn raivota! Hänen ilmeensä ei pienimmässäkään määrässä osoittanut, mitä hänen mielessänsä tapahtui. Nalinaksha ei rohjennut häneltä kysyä, voisiko jollakin tavoin häntä auttaa, ja tiesi, ettei olisi helppoa saada häneltä vastausta. "Voinko häntä mitenkään lohduttaa vai enkö?" kysyi hänen huolestunut sydämensä. "Ei, ne rajat, jotka erottavat ihmissieluja toisistaan, ovat auttamattomat. Kuinka peloittavan yksinäinen onkaan ihmisen sielu!"

Nalinaksha päätti kulkea kiertotietä mennäkseen Hemnalinin ohitse, siltä varalta, että hänellä olisi jotakin sanottavaa; mutta hänen kuistikkoa lähestyessään tyttö pujahtikin sisään. "Ei ole helppo sielun kohdata sielua", ajatteli hän, "ihmistä toiseen yhdistävä side on monimutkainen." Hän astui alakuloisena vaunujensa luo.

Pian Nalinakshan poistuttua ilmaantui Dzhogen.

"Ihan yksinkö, Dzhogen?" virkkoi hänen isänsä.

"Ketä vielä odotit?" kysyi Dzhogendra.

"Rameshiapa tietenkin", vastasi Annada Babu.

_Dzhogendra_: "Älykkäälle ihmiselle riittää yksi sellainen vastaanotto kuin se, jonka hänelle valmistit! Minä en tiedä, miten hänen on käynyt, ellei hän mahdollisesti ole voittanut itsellensä ikuista autuutta syöksymällä Gangesiin Benaresissa. Minä en ole häntä sen koommin nähnyt; hän oli jättänyt vain paperilapun, johon oli kirjoitettu: 'Minä lähden pois. Veljesi Ramesh.' Minä en ole milloinkaan kyennyt käsittämään tätä melodraamaa. Minun on myös lähdettävä; nykyinen toimeni miellyttää minua erittäin. Sellainen koulumestarintyö on selvää ja mutkatonta; siinä ei ole tällaisia hämäriä kohtia!"

"Entä miten käy Hemin? Meidän on päätettävä -- --", aloitti Annada Babu.

_Dzhogendra_: "Mitäpä minä voin enää tehdä? Minä vain tekisin yhä päätöksiä, ja te kumoaisitte niitä. Siitä leikistä olen jo saanut kyllikseni." Älkää vetäkö minua enää siihen. Asiat, joita en ymmärrä, eivät minulle sovi. Tunnen itseni ihan voimattomaksi nähdessäni, kuinka erinomaisen nopeasti ja helposti Hem voi kääntyä käsittämättömäksi. Minä matkustan huomenna aamujunassa; matkalla minun täytyy pysähtyä Bankipurissa. Samassa Dzhogendra jo poistui huoneesta.

Annada Babu ei voinut tehdä muuta kuin hieroskella otsaansa ja miettiä miettimistään. Hänen maailmansa oli jälleen täynnä arvoituksia, joita hän ei kyennyt ratkaisemaan.

KUUDESKYMMENES LUKU

Pari päivää myöhemmin Sailadzha ja hänen isänsä olivat Nalinakshan äidin luona vieraissa. Saila ja Kamila istuivat kuiskuttelemassa viereisessä huoneessa Tshakrabarttin jutellessa Kshemankarin kanssa.

_Tshakrabartti_: "Minun lomani on nyt lopussa. Minun on lähdettävä huomenna takaisin Ghazipuriin. Jos Haridasi on teille jollakin tavoin rasitukseksi, tai jos te -- --"

_Kshemankari_: "Joko taas alatte! Mitä ajattelettekaan, hyvä ystävä? Aiotteko ottaa Haridasin takaisin?"

_Tshakrabartti_: "En, enhän minä ole sitä lajia, minä en ota lahjaa takaisin; mutta jos teillä on siitä haittaa -- --"

_Kshemankari_: "Te ette puhu ollenkaan vilpittömästi. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei mikään voi olla minulle otollisempaa kuin sellainen oiva pikku emäntä, joten -- --"

_Tshakrabartti_: "Hyvä, hyvä, ei puhuta siitä sen enempää. Te olette yskän ymmärtänyt. Käytin vain pientä juonta saadakseni kuulla teidän ylistävän Haridasia. Ainoastaan eräs seikka minua huolestuttaa, nimittäin se, että Nalinaksha Babu kenties pitää häntä tungettelijana. Meidän tyttömme on ylpeä, ja jos Nalinaksha hiemankaan osoittaa olevansa nyreissään hänen tähtensä, niin Haridasi panee sen kovin pahaksensa."

_Kshemankari_: "Mitä sanottekaan! Nalinko olisi nyreissään! Mahdotonta!"

_Tshakrabartti_: "Olette varmaan oikeassa! Mutta nähkääs: minä rakastan Haridasia sydämestäni, ja minun mieltäni ei ole helppo tyydyttää, kun hän on kysymyksessä. Hyvä on tietää, ettei Nalin ole nyreissään ja ettei hän ollenkaan ota tyttöä huomioon; mutta se ei tunnu minusta riittävältä. Minä en voi milloinkaan ajatella häntä aivan rauhallisesti, ellen tiedä hänen tässä talossa eläessään voivan pitää itseänsä perheen jäsenenä. Eihän hän ole mikään huoneensisustukseen kuuluva kappale; hän on elävä olento. Jos Nalinaksha sietää häntä ollenkaan hänestä välittämättä, ja jos tuo muodostaa koko heidän välisen suhteensa, niin -- --"

_Kshemankari_: "Älkää olko siitä huolissanne, ystäväni. Nalin suostuu varmaan mielellään pitämään häntä perheeseen kuuluvana. Nalinista on vaikea mitään havaita, mutta minä olen aivan varma siitä, että hän on jo ajatellut Haridasin asemaa ottaen huomioon hänen onnensa ja mukavuutensa. On varsin mahdollista, että hän on jo tehnyt jotakin hänen hyväksensä, vaikka meillä ei ole asiasta mitään tietoa."

_Tshakrabartti_: "Olen sangen iloinen tuon kuullessani. Mutta sittenkin keskustelisin mielelläni Nalinaksha Babun kanssa, ennenkuin lähden. Maailmassa ei ole montakaan miestä, joka tällaisessa tapauksessa tuntisi olevansa vastuussa naisen onnesta. Jos taivas on suonut Nalinaksha Babulle sellaista oikeata miehekkyyttä, niin tahtoisin hänelle sanoa, ettei hänen pidä turhan häveliäisyyden vuoksi pitää Haridasia loitolla itsestään; hänen tulisi arkailematta ottaa tyttö todelliseksi perheen jäseneksi."

Tshakrabarttin Nalinakshalle osoittama luottamus sai Kshemankarin sydämen hehkumaan äidinylpeyttä.

"Minä pelkäsin, ettei se olisi teille mieluista", sanoi Kshemankari, "ja senvuoksi olen pitänyt Haridasin loitolla Nalinakshan ollessa läsnä, mutta minä tunnen poikani ja tiedän voivani ehdottomasti häneen luottaa."

_Tshakrabartti_: "Niinpä sanon teille ihan avoimesti, mitä sydämelläni on. Minä olen kuullut, että Nalinaksha Babu menee naimisiin ja että hänen morsiamensa on iäkkäämpi ja sivistyneempi kuin nuoret morsiamet yleensä. Senvuoksi ajattelin, että Haridasi kenties -- --"

_Kshemankari_: "Minä ymmärrän. Siinä tapauksessa teillä kieltämättä olisi syytä levottomuuteen. Mutta siitä avioliitosta ei tule mitään."

_Tshakrabartti_: "Onko siis kihlaus purettu?"

_Kshemankari_: "Siinä ei ollut mitään purkamista. Nalin ei ole sitä lainkaan halunnut; minä se vain häntä pakotin, mutta olen nyt siitä luopunut. Ei ole hyvä pakottaa ihmisiä vastoin heidän halujansa ja taipumuksiansa. On mahdollista, että kuolen koskaan näkemättä häntä naimisissa. Me emme voi ennakolta tietää, mitä Jumala on meille määrännyt."

_Tshakrabartti_: "Niin ette saa puhua. Mitä varten ovat ystävänne olemassa? Onnellinen puhemies voi vaatia itsellensä päivälliset ja lahjan, ja sellainen syötti houkuttelee minua, totisesti!"

_Kshemankari_: "Siunatkoon hyvää sydäntänne! Nähkääs, Nalin vanhenee, ja minua kovin suretti se ajatus, että hän on minun tähteni yhä astumatta pyhään aviosäätyyn. Niinpä kävinkin asiaan ylen kiireesti käsiksi ja kosin hänen puolestansa tähyämättä sitä ennen kunnollisesti ympärilleni. Minun on täytynyt luopua puheena olleen avioliiton ajatuksesta, joten nyt saatte katsoa, mitä käy tekeminen; mutta älkää menettäkö aikaa, sillä minä en enää kauan elä."

_Tshakrabartti_: "Niin ette saa puhua. Saatte varmaan vielä nähdä poikanne elämänkumppaninsa keralla. Minä tiedän varsin hyvin, millainen miniä teitä miellyttää: ei kovin nuori, mutta teitä kohtaan kunnioittava ja kuuliainen; me emme valitse sellaista, joka ei näitä ehtoja täytä. No niin, älkää olko enää huolissanne sen asian vuoksi. Jos Jumala suo, niin asiaa sopii pitää päätettynä. Teidän luvallanne tahtoisin nyt Haridasia hieman neuvoa, miten hänen on täällä käyttäydyttävä. Minä lähetän siksi aikaa luoksenne Sailan; hän on puhunut teistä aina siitä asti, kun ensi kerran teidät näki."