Part 7

Blefuscun keisarikunta, saarivaltio, sijaitsee Lilliputin pohjois-koillisella puolella, ja sitä erottaa viimeksimainitusta vain kahdeksansadan kyynärän levyinen kanaali. Minä en ollut vielä nähnyt sitä, ja saatuani tiedon suunnitellusta maihinnoususta varoin näyttäytymästä sillä puolella rannikkoa, koska pelkäsin jonkin vihollislaivan miehistön minut huomaavan. Blefuscussa ei ollut vielä kuultu mitään minusta, sillä sodan kestäessä oli kaikkinainen yhteys valtakuntien kesken ankarasti kielletty, kuoleman uhalla, ja Keisarimme oli antanut takavarikoida kaikki alukset. Minä ilmoitin Hänen Majesteetilleen aikovani vallata vihollisen koko laivaston, joka vakoojiemme tiedonannon mukaan oli ankkurissa satamassa, valmiina purjehtimaan suotuisan tuulen sattuessa. Tiedustelin kokeneimmilta merimiehiltämme kanaalin syvyyttä, jonka he olivat mitanneet moneen kertaan, ja he sanoivat sen olevan keskikohdaltaan nousuveden aikana seitsemänkymmenen _glumgluffin_ syvyisen, mikä vastaa suunnilleen kuutta jalkaa eurooppalaisissa mitoissa, ja muuten korkeintaan viisikymmentä _glumglufjia_. Minä lähdin Blefuscun puoliselle koillisrannikolle, paneuduin makuulle erään kumpareen taakse, otin pikkulakkaristani kaukoputken ja katselin ankkurissa olevaa vihollisen laivastoa, johon kuului suunnilleen viisikymmentä sotalaivaa ja suuri joukko kuljetusaluksia. Sitten palasin kotiin ja käskin (minut oli siihen valtuutettu) tuomaan suuren määrän vahvinta köyttä ja rautatankoja. Köysi oli suunnilleen käärelangan vahvuista, ja tangot olivat kaikin puolin sukkapuikkoa muistuttavia. Minä kiersin köyden kolminkertaiseksi tehdäkseni sen kestävämmäksi, ja samassa tarkoituksessa kiedoin yhteen kolme rautatankoa, joiden päät väänsin koukuiksi. Kiinnitettyäni sitten viisikymmentä koukkua yhtä moneen kaapeliin palasin koillisrannikolle, riisuin takkini, kenkäni ja sukkani ja lähdin kahlaamaan, nahkanuttu ylläni, suunnilleen puoli tuntia ennen nousuveden tuloa. Minä liikuin niin nopeasti kuin suinkin voin ja kanaalin keskipaikkeilla uin noin kolmekymmentä kyynärää, kunnes pohjasin. Niin saavuin laivaston luo vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Minut nähdessään vihollinen säikähti niin, että kaikki miehet hyppäsivät laivoista veteen ja uivat rantaan, minne kokoontui ainakin kolmekymmentä tuhatta sielua. Minä otin esiin kojeeni, kiinnitin koukun jokaisen laivan keulaan ja solmin yhteen kaikkien touvien päät. Minun siinä toimessa ollessani vihollinen ampui useita tuhansia nuolia, joista monet osuivat käsiini ja kasvoihini ankaran kirvelyn ohella vielä pahoin häiriten työtäni. Eniten varoin silmiäni, jotka olisin auttamattomasti menettänyt, ellei yhtäkkiä olisi mieleeni johtunut hyvä keino. Muiden pienten tarve-esineiden joukossa oli minulla silmälasit salataskussa, jota Keisarin tarkastajat, kuten jo aikaisemmin huomautin, eivät olleet tutkineet. Minä otin ne esiin, asetin ne nenälleni niin lujasti kuin voin ja jatkoin siten asestettuna rohkeasti työtäni huolimatta vihollisen nuolista, joista useat sattuivat laseihini voimatta kuitenkaan muuta kuin hiukan horjahduttaa niitä oikeasta asennostaan. Nyt olin kiinnittänyt kaikki koukut, tartuin solmuun ja aloin vetää, mutta yksikään laiva ei liikahtanut. Niitä kiinnittivät ylen lujasti ankkurit, ja niinmuodoin oli jäljellä yritykseni uskaliain osa. Minä päästin touvin kädestäni, jätin koukut kiinni aluksiin ja leikkasin päättävästi veitselläni poikki ankkuriköydet saaden samalla kaksisataa nuolta kasvoihini ja käsiini. Sitten tartuin jälleen yhteensolmittuihin köysiin, joihin koukut oli kiinnitetty, ja vedin varsin helposti viisikymmentä vihollisen suurinta sotalaivaa jäljessäni.

Blefusculaiset, jotka eivät voineet aavistaakaan, mitä aioin tehdä, olivat aluksi aivan ymmällä. He olivat nähneet, kuinka katkaisin ankkuriköydet ja luulivat minun vain aikovan päästää laivat valtoimiksi tai toisiinsa törmäämään; mutta nähdessään sitten koko laivaston liikkuvan hyvässä järjestyksessä ja minun vetävän touvista, he kajahduttivat ilmoille sellaisen kauhun ja epätoivon huudon, että sitä on melkein mahdoton kuvailla tai käsittää. Päästyäni nuolten kantamaa kauemmaksi pysähdyin hetkeksi poimiakseni käsistäni ja kasvoistani nuolet, jotka olivat vielä niissä kiinni, ja sivelin kirveleviä kohtia sillä voiteella, jota oli käytetty Lilliputiin saavuttuani, kuten jo aikaisemmin mainitsin. Sitten otin lasit nenältäni, odotin suunnilleen tunnin ajan, kunnes nousuvesi oli ehtinyt hiukan laskeutua, kahlasin saaliineni salmen poikki ja tulin onnellisesti Lilliputin satamaan.

Keisari seisoi koko hoviseurueensa kanssa rannalla odottamassa tämän suuren yrityksen tulosta. He näkivät laivain liikkuvan eteenpäin laajana puoliympyränä, mutta eivät nähneet minua, kun olin vedessä rintaani myöten. Kun olin ehtinyt salmen keskelle, joutuivat he vieläkin suuremman levottomuuden valtaan, sillä minä olin vedessä kaulaan asti. Keisari luuli minun hukkuneen ja vihollisen laivaston lähestyvän turmiollisissa aikeissa. Pian hänen pelkonsa kuitenkin haihtui, sillä salmi madaltui joka askelella, ja tultuani kohta kuulomatkan päähän minä kohotin touvikimppua, johon laivasto oli kiinnitetty ja huusin korkealla äänellä: _Kauan eläköön Lilliputin suurivaltaisin Keisari!_ Tämä mahtava ruhtinas lausui minulle maihin noustuani erinomaiset kiitokset ja nimitti minut heti _nardaciksi_, joka on sen maan korkein arvonimi.

Hänen Majesteettinsa toivoi minun käyttävän jotakin sopivaa tilaisuutta tuodakseni kaikki jäljelläolevatkin vihollisen laivat hänen satamaansa. Ja niin määrätön on ruhtinaiden kunnianhimo, että hän ilmeisesti suunnitteli koko Blefuscun keisarikunnan muuttamista alusmaaksi, jota hallitsisi varakuningas. Sitäpaitsi hän ajatteli tuhota tylppäpäät maanpakolaiset ja pakottaa blefusculaiset murtamaan muniansa suipommasta päästä, joten hän, Lilliputin keisari, tulisi koko maailman hallitsijaksi. Minä yritin kuitenkin saada häntä luopumaan tästä suunnitelmasta vetoamalla moniin poliittisiin sekä oikeudellisiin syihin ja selitin suoraan, etten milloinkaan suostuisi toimimaan välineenä vapaata ja urhoollista kansaa orjuutettaessa. Kun kysymystä sitten käsiteltiin valtioneuvostossa, kannattivat viisaimmat ministerit minun mielipidettäni.

Tämä avoin ja rohkea selitykseni oli siinä määrin ristiriidassa Hänen Keisarillisen Majesteettinsa tarkoitusten ja politiikan kanssa, ettei hän voinut milloinkaan antaa sitä minulle anteeksi. Hän mainitsi sen erittäin taidollisesti valtioneuvostossa, missä muutamat viisaimmat, mikäli minulle kerrottiin, ainakin vaikenemalla osoittivat yhtyvänsä minun mielipiteeseeni. Toiset, jotka olivat salaisia vihamiehiäni, eivät kumminkaan voineet pidättyä lausumista, joihin sisältyi minua koskevia vihjailuja. Siitä ajasta alkoi Keisarin ja minuun karsaasti suhtautuvien ministerien välinen salainen juonittelu, jonka vaikutus tuli ilmi, ennenkuin oli ehtinyt kulua kahta kuukautta, ja joka oli syöstä minut kerrassaan tuhon omaksi. Niin vähän merkitsevät ruhtinaille suurimmatkin palvelukset, kun niiden vastapainona on kieltäytyminen heidän intohimoisten pyyteittensä täyttämisestä.

Suunnilleen kaksi viikkoa tämän sankariteon jälkeen saapui Blefuscusta juhlallinen lähetystö, joka nöyrästi aneli rauhaa. Rauha solmittiinkin pian, ja ehdot olivat Keisarillemme erittäin edulliset. En kumminkaan tahdo lukijaa väsyttää niitä tässä luettelemalla. Lähettiläitä oli kuusi, heillä oli mukanaan suunnilleen viidensadan hengen seurue, ja pääkaupunkiimme saapuminen oli erinomaisen juhlallinen, kuten heidän hallitsijansa suuri maine ja asian tärkeys edellyttikin. Kun neuvottelut, joissa minä tein heille erinäisiä hyviä palveluksia sen luottamuksen nojalla, jota nautin tai ainakin näytin nauttivan hovissa, olivat tulleet päätökseen, kävivät heidän Ylhäisyytensä, joille oli yksityisesti kerrottu, kuinka lämpimästi olin heitä puoltanut, minua virallisesti tervehtimässä. He aloittivat lausumalla monia kohteliaisuuksia, kiittämällä urhoollisuuttani ja jalomielisyyttäni, kutsuivat minut hallitsijansa Keisarin nimessä käymään valtakunnassaan ja pyysivät minua osoittamaan rajatonta voimaani, josta olivat kuulleet paljon ihmeellisiä kertomuksia. Minä täytin auliisti heidän pyyntönsä, mutta en vaivaa lukijaa asian yksityiskohtaisella selostamisella.

Siten vähän aikaa huvitettuani heidän Ylhäisyyksiään heidän sanomattomaksi tyydytyksekseen ja hämmästyksekseen, pyysin heitä hyväntahtoisesti esittämään kunnioittavimmat terveiseni herralleen Keisarille, jonka hyveiden maine oli syystäkin täyttänyt ihastuksella koko maanpiirin ja jonka keisarillista Henkilöä olin päättänyt käydä tapaamassa, ennenkuin palaisin omaan maahani. Kun siis seuraavan kerran kohtasin oman Keisarini, pyysin hänen suosiollista lupaansa käydäkseni tervehtimässä Blefuscun hallitsijaa, ja Keisari suvaitsi antaa luvan, kuten havaitsin, erittäin kylmäkiskoisesti. En voinut arvata syytä, ennenkuin eräs henkilö kuiskasi korvaani, että Flimnap ja Bolgolam olivat selittäneet keskusteluni lähettiläiden kanssa uskottomuuden merkiksi. Omatuntoni kuitenkin sanoo minulle, että sydämeni oli täysin vapaa sellaisesta vilpistä. Tällöin aloin ensi kerran, joskin puutteellisesti, ymmärtää hovielämää ja ruhtinaiden luonnetta.

On huomattava, että lähettiläät puhuivat minulle tulkin avulla, koska näiden maiden kielet eroavat toisistaan yhtä suuressa määrässä kuin mitkä Euroopan kielet tahansa ja kumpikin kansakunta ylpeilee oman kielensä iästä, kauneudesta ja voimasta julkisesti ylenkatsoen naapurinsa kieltä. Laivaston valtaamisesta johtuneen etusijansa nojalla pakotti Keisarimme kuitenkin heidät jättämään valtuuskirjansa ja pitämään puheensa Lilliputin kielellä. Ja tunnustaa täytyy, että molempien valtakuntien välinen vilkas liikeyhteys ja kauppa sekä alinomainen kummallekin taholle suuntautuva pakolaisvirta samoinkuin molemmissa maissa vallitseva tapa lähettää nuoria aatelismiehiä ja varakkaampien porvarien poikia naapurivaltakuntaan täydentämään kasvatustaan katselemalla maailmaa ja perehtymällä ihmisiin ja heidän tapoihinsa, saa aikaan, että rannikkoseuduilla on vain ylen harvoja sivistyneitä henkilöitä, kauppiaita tai merimiehiä, jotka eivät osaa puhua kumpaakin kieltä. Tämä selvisi minulle, kun muutamia viikkoja myöhemmin kävin tervehtimässä Blefuscun keisaria. Vihamiesteni ilkeydestä aiheutuneissa suurissa vastoinkäymisissä tämä matka osoittautui minulle erittäin onnelliseksi, kuten aikanaan tulen kertomaan.

Lukija muistanee, että kun allekirjoitin ne artiklat, joiden nojalla minulle myönnettiin vapaus, oli ehtojen joukossa eräitä kohtia, jotka eivät minua miellyttäneet, koska olivat liian alentavia. Ainoastaan äärimmäinen pakko oli voinut saada minut ne hyväksymään. Nyt, kun olin _nardac_ ja siis valtakunnan korkea-arvoisimpia henkilöitä, sellaiset toimet katsottiin arvooni soveltumattomiksi, ja Keisari (toden tunnustaakseni) ei enää milloinkaan maininnut niistä minulle mitään. Ennen pitkää tarjoutui minulle kuitenkin tilaisuus tehdä Hänen Majesteetilleen ainakin omasta mielestäni varsin huomattava palvelus. Minä kavahdin hereille keskellä yötä monen sadan hengen huutaessa oveni ulkopuolella ja olin äkkiä herättyäni jonkinlaisen pelonkauhun vallassa. Väkijoukko kuului lakkaamatta toistavan sanaa _burglum_. Sitten raivasivat muutamat Keisarin hovimiehet tien väkijoukon läpi ja pyysivät hartaasti minua tulemaan palatsin luo. Keisarinnan huoneistossa näet oli tuli päässyt valloilleen erään hovinaisen huolimattomuuden tähden hänen nukahtaessaan kesken romaanin lukua. Minä nousin heti, ja kun oli annettu käsky pitää tie vapaana minua varten ja kun sitäpaitsi yö oli kuutamoinen, onnistui minun päästä palatsin luo polkematta ketään kuoliaaksi. Minä havaitsin, että oli jo pystytetty tikapuita huoneiston seinää vasten ja että astioita oli riittävästi, mutta vedensaantipaikka oli joltisenkin matkan päässä. Astiat olivat isonlaisen sormustimen kokoisia, ja ihmisrukat toimittivat niitä minulle niin nopeasti kuin suinkin voivat, mutta tulen voima oli niin suuri, ettei niistä ollut paljoakaan hyötyä. Minä olisin helposti voinut sammuttaa tulen takillani, mutta olin kiireissäni sen pahaksi onneksi unohtanut ja lähtenyt vain nahkanuttu ylläni. Asia näytti kerrassaan epätoivoiselta ja valitettavalta, ja upea palatsi olisi ehdottomasti palanut perustuksiaan myöten, ellen olisi yleensä minulta puuttuvaa mielenmalttia osoittaen yhtäkkiä keksinyt tepsivää keinoa. Olin edellisenä iltana juonut runsaat määrät erinomaista _glimigrim_-viiniä (blefusculaiset mainitsevat sitä lajia nimellä _flunec_, mutta meidän merkkiämme pidetään parempana), joka vaikuttaa suuressa määrin virtsaa-erittävästi. Oli maailman onnellisin sattuma, etten ollut vielä luovuttanut yhtään siitä ulos. Liekkien välittömästä läheisyydestä ja niiden sammuttamisen vaatimista ponnistuksista aiheutunut ruumiin kuumeneminen sai viinin vaikuttamaan mainitulla tavalla. Minä tyhjensin itsestäni sellaisen määrän vettä ja suuntasin sen niin osuvasti oikeihin paikkoihin, että tulipalo sammui täydellisesti kolmessa minuutissa ja muu osa tuota jaloa rakennusta, joka oli vaatinut useiden vuosisatojen työn, säilyi tuhoutumasta.

Päivä oli koittanut, ja minä palasin kotiin odottamatta Keisaria saadakseni onnitella häntä; vaikka näet olinkin tehnyt hänelle suurenmoisen palveluksen, en kuitenkaan tietänyt, miten Hänen Majesteettinsa suhtautui käyttämääni menettelytapaan. Valtakunnan perustuslait näet kieltävät kaikkia ilman erotusta, kuoleman rangaistuksen uhalla, erittämästä vettänsä palatsin alueella. Minua kuitenkin hiukan rauhoitti Hänen Majesteettinsa lähettämä sana, että hän tulisi käskemään korkeimman tuomioistuimen toimittaa minulle asianmukaisen armahduskirjan. Sitä en kumminkaan onnistunut milloinkaan saamaan. Yksityisesti sain tietää, että Keisarinna, jossa menettelyni oli herättänyt mitä syvintä inhontunnetta, oli muuttanut linnan etäisimpään osaan lujasti päättäen, ettei entistä huoneistoa milloinkaan korjattaisi hänen käytettäväkseen. Lähimpien uskottujensa piirissä hän oli vielä uhannut kostaakin.

KUUDES LUKU

Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja tavoistaan; heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä. Tekijän elämäntapa tässä maassa. Hän puolustaa erään ylhäisen naisen mainetta.

Vaikka aionkin jättää tämän valtakunnan kuvailemisen erikoisessa tutkimuksessa suoritettavaksi, tyydytän kuitenkin mielelläni jo ennakolta lukijan uteliaisuutta mainitsemalla muutamia yleisiä seikkoja. Asukkaiden keskimääräinen koko on hiukan vaille kuusi tuumaa, ja kaikki muut eläimet sekä kasvit ja puut ovat kooltaan aivan täsmällisessä suhteessa ihmisiin: niinpä ovat esimerkiksi suurimmat hevoset ja härät neljän ja viiden tuuman väliltä, lampaat ovat puolitoista tuumaa, hiukan enemmän tai vähemmän, hanhet ovat suunnilleen varpusten kokoiset, ja niin koko asteikko alaspäin aina kaikkein pienimpiin eläviin olentoihin, joita tuskin kykenin näkemään. Luonto on varustanut lilliputilaisten silmät hyvin näkemään kaikkia heidän nähtävikseen soveltuvia olioita; he näkevät erittäin täsmällisesti, mutta eivät kovin kauas. Heidän tarkkaa näköänsä kuvaavina esimerkkeinä mainitsen tässä, että kerran huvikseni katselin, kuinka eräs keittäjä kyni leivosta, joka ei ollut tavallisen kärpäsen kokoinen, ja kuinka eräs nuori tyttö pujotti näkymätöntä silkkilankaa näkymättömään neulaan. Korkeimmat puut ovat suunnilleen seitsemän jalan pituiset; tarkoitan eräitä kruununpuistossa kasvavia puita, joiden latvaan juuri yletyin nyrkkiin puristetulla kädelläni. Muut kasvit saman asteikon mukaiset; mutta minä jätän asian lukijan mielikuvituksen varaan.

Lausun tässä vain muutaman sanan heidän sivistyksestään, jonka kaikki eri alat ovat vuosisatoja kukoistaneet heidän keskuudessaan. Mutta heidän kirjoitustapansa on varsin omituinen: he näet eivät kirjoita vasemmalta oikealle niinkuin eurooppalaiset, eivät myöskään oikealta vasemmalle niinkuin arabialaiset, eivät ylhäältä alas niinkuin kiinalaiset eivätkä alhaalta ylös niinkuin kaskagilaiset, vaan vinosti paperin toisesta kulmasta toiseen niinkuin naiset Englannissa.

He hautaavat vainajansa pää suoraan alaspäin, koska uskovat heidän kaikkien ylösnousevan yhdentoistatuhannen kuunkierroksen kuluttua, jolloin maa (jonka he otaksuvat litteäksi) kääntyy ylösalaisin ja vainajat niinmuodoin ylösnoustessaan ovat ilman muuta pystyssä ja jaloillaan. Heidän oppineet miehensä tunnustavat tämän uskomuksen mielettömäksi, mutta kansanomaisen käsityksen mukainen käytäntö jatkuu yhä.

Tässä valtakunnassa on eräitä sangen omituisia lakeja ja tapoja, ja elleivät ne olisi niin jyrkästi vastakkaisia oman rakkaan maani lakeihin ja tapoihin verraten, tekisi mieleni sanoa jotakin niiden puolustukseksi. Toivottavaa vain olisi, että niitä sovellettaisiin yhtä erinomaisella tavalla. Ensimmäinen mainitsemani seikka koskee ilmiantajia. Kaikki valtiolliset rikokset rangaistaan mitä ankarimmin, mutta jos syytetty voi tutkittaessa täysin todistaa viattomuutensa, niin syyttäjä tuomitaan heti häpeälliseen kuolemaan, ja hänen omaisuudestaan ja tiluksistaan korvataan viattomalle syytetylle nelinkertaisesti hänen ajanhukkansa, se vaara, johon hän oli saatettu, vankeuden vaivat ja kaikki puolustautumisesta johtuneet kulungit. Elleivät ilmiantajan varat siihen riitä, käytetään auliisti valtion varoja. Keisari antaa syytetylle jonkin julkisen suosionosoituksen, ja hänen viattomuutensa kuulutetaan koko kaupungissa.

Petosta he pitävät pahempana rikoksena kuin varkautta ja rankaisevat sen siitä syystä tavallisesti kuolemalla. He näet ovat sitä mieltä, että huolta, valppautta ja tavallista tervettä järkeä käytellen voi suojella omaisuuttaan varkailta, mutta ettei kunniallisuus voi mitenkään varjella itseään voittoisaa kavaluutta vastaan, ja koska on käynyt välttämättömäksi alinomainen luoton varassa tapahtuva ostaminen, myyminen ja tavarainvaihto, jossa petos on sallittu ja suvaittu tai ei ole mitään lakia sitä rankaisemassa, joutuu rehellinen asianosainen aina häviöön ja konna hyötyy. Muistan, kuinka kerran puolustaessani Hallitsijan edessä erästä rikoksentekijää, joka oli karannut kavallettuaan herraltaan suuren rahasumman, tulin maininneeksi Hänen Majesteetilleen lieventävänä asianhaarana, että kysymyksessä oli ainoastaan luottamuksen väärinkäyttö (miehellä näet oli ollut valtakirja rahasumman nostamiseen). Mutta Keisarin mielestä oli kerrassaan kaameata, että mainitsin lievennyksenä seikan, joka mitä suurimmassa määrässä rikosta raskautti. Toden tunnustaakseni en osannutkaan puolustuksekseni lausua paljoakaan muuta kuin sen tavallisen vastauksen, että eri kansojen keskuudessa vallitsevat erilaiset tavat. Olin näet kieltämättä herttaisesti häpeissäni.

Vaikka yleensä nimitämme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi, joiden varassa kaikkinainen hallitus liikkuu, en kumminkaan ole nähnyt tätä periaatetta käytäntöön sovellettuna minkään muun kansan kuin juuri lilliputilaisten keskuudessa. Jokainen Lilliputin asukas, joka voi riittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan lakeja kolmenkahdeksatta kuun aikana, saa määrätyt, säätyänsä ja elämänolojansa vastaavat erioikeudet sekä soveliaan rahasumman sitä varten järjestetystä rahastosta. Sitäpaitsi hän saa _snilpallin_ eli »lainkuuliaisen» arvonimen, joka liitetään hänen nimeensä, mutta ei ole perinnöllinen. Kun kerroin, että lainkuuliaisuutta tukivat meillä ainoastaan rankaisemismääräykset ja ettei palkinnosta ollut koskaan puhettakaan, pitivät he sellaista valtiotoimintaa sanomattoman puutteellisena. Siitä syystä onkin heidän oikeussaleissaan nähtävällä Oikeuden jumalattarella kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana ja silmä kummallakin sivulla valppauden merkkinä, kukkaro täynnä kultarahoja oikeassa kädessä ja vasemmassa tuppeen pistetty miekka, mikä kaikki osoittaa hänen taipuvan mieluummin palkitsemaan kuin rankaisemaan.

Valitessaan henkilöitä eri virkoihin he kiinnittävät enemmän huomiota hyviin moraalisiin ominaisuuksiin kuin suuriin kykyihin, koska ajattelevat, että hallituksen ollessa ihmissuvulle välttämätön inhimillisen ymmärryksen tavallinen määrä on sovelias toiseen tai toiseen asemaan ja ettei kaitselmus ole voinut tahtoa julkisten asioiden hoitoa tehtävän salaperäiseksi asiaksi, jota oivaltavat ainoastaan muutamat harvat ja harvinaiset erinomaisen nerokkaat henkilöt. Heidän mielestään kykenee jokainen hankkimaan itselleen totuudellisuutta, oikeamielisyyttä, kohtuullisuutta ja muita sellaisia ominaisuuksia, ja näiden hyveiden käytteleminen, kokemuksen ja hyvän tahdon tukemana, tekee jokaisen henkilön kelvolliseksi palvelemaan maatansa, mikäli toimi ei edellytä erikoisopintoja. Toisaalta he arvelevat, että moraalisten hyveiden puuttumista on aivan mahdoton korvata erinomaisilla älyllisillä lahjoilla ja etteivät virkatointa milloinkaan voida jättää niin vaarallisen henkilön huostaan. He ovat vielä sitä mieltä, etteivät kelpo luonteen tietämättömyydestä tekemät virheet voi milloinkaan vaikuttaa yleiseen menestykseen niin tuhoisasti kuin sellaisen henkilön toiminta, jota synnynnäinen taipumus johtaa rikoksiin ja joka suurten lahjojensa avulla voi rikollisia yrityksiään suorittaa, lisätä ja puolustaa.

Samoin pidetään jokaista henkilöä, joka ei usko Jumalalliseen Kaitselmukseen, mahdottomana mihinkään julkiseen toimeen, sillä koska hallitsijat avoimesti tunnustavat olevansa Kaitselmuksen edustajia, eivät Lilliputin asujaimet voi ajatella mitään mielettömämpää kuin että ruhtinas käyttäisi palveluksessaan miehiä, jotka eivät tunnusta hänen omaa auktoriteettiansa.

Tahdon huomauttaa, että tehdessäni selkoa näistä ja seuraavista laeista tarkoitan alkuperäisiä säädöksiä enkä sitä kamalaa rappiotilaa, johon tämä kansa on joutunut ihmisen kehnontuneen luonnon vuoksi. Häpeällinen tapa hankkia itselleen korkeita virkoja tanssimalla nuoralla tai kunniamerkkejä ja armonosoituksia hyppimällä keppien yli tai ryömimällä niiden alitse on näet, kuten pyydän lukijaa huomaamaan, vasta nykyjään hallitsevan Keisarin isoisän käytäntöön saattama ja on yhä yhtyvien puolueriitojen nojalla vähitellen kasvanut vallitsevaan määräänsä.

Kiittämättömyys on heidän keskuudessaan, samoinkuin eräissä toisissa maissa, joista olemme lukeneet, kuolemanrikos. He näet päättelevät, että ihmisen, joka palkitsee hyväntekijänsä kiittämättömyydellä, täytyy vihata kaikkia muitakin ihmisiä, joille hän ei ole minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa, ja ettei sellainen ihminen niinmuodoin ole sovelias elämään.