Part 16

Minä nukuin muutamia tunteja, mutta minua häiritsivät alinomaa unennäöt maasta, jonka olin jättänyt, ja vaaroista, joista olin pelastunut. Herätessäni tunsin itseni kuitenkin paljoa virkeämmäksi. Kello oli suunnilleen kahdeksan illalla, ja kapteeni käski tarjota heti illallista, koska otaksui minun paastonneen jo liiankin kauan. Hän keskusteli kanssani sangen ystävällisesti havaittuaan, etten näyttänyt mielettömältä enkä puhunut sekavasti, ja kun sitten jäimme kahden kesken, hän pyysi minua kertomaan retkistäni ja kuinka olin joutunut tuuliajolle tuohon valtavaan puukirstuun suljettuna. Hän kertoi suunnilleen kello kahdentoista aikaan päivällä, kaukoputkella tähystäessään, havainneensa sen matkan päässä, luulleensa sitä purjealukseksi ja aikoneensa ohjata sen luo, koska se ei ollut etäällä hänen omasta suunnastaan, toivoen saavansa ostaa hiukan korppuja, kun oma varasto alkoi olla vähissä. Lähemmäksi ehdittyään ja huomattuaan erehtyneensä hän lähetti isonvenheen tarkastamaan, mikä se oikeastaan oli; mutta miehet tulivat takaisin säikähtyneinä ja vannoivat nähneensä uivan talon. Kapteeni nauroi heidän typeryyttään, astui itse venheeseen ja käski miehiä ottamaan mukaan lujan köyden. Sää oli tyyni, hän souti asumukseni ympäri useat kerrat ja näki ikkunani ja niiden suojaksi sommitellut rautaristikot. Sillä seinällä, joka oli pelkkää puuta, vailla valoaukkoa, hän näki kaksi sinkilää, komensi miehensä soutamaan sinne, kiinnitti köyden toiseen sinkilään ja käski hinaamaan arkkiani (kuten hän asumustani nimitti) laivaa kohti. Sinne ehdittyään hän komensi sitomaan toisen köyden katossa olevaan renkaaseen ja kohottamaan arkkiani väkipyörien avulla, mutta merimiehet eivät kyenneet yhteisvoimin nostamaan sitä enempää kuin pari kolme jalkaa. Hän kertoi, että he olivat nähneet keppini ja nenäliinani pistävän esiin aukosta, mistä olivat päätelleet, että jokin onneton ihminen oli tyrmään suljettuna. Minä kysyin, oliko hän tai joku miehistä nähnyt ilmoilla jättiläislintuja suunnilleen siihen aikaan, jolloin hän ensi kerran havaitsi alukseni. Hän kertoi keskustelleensa tapahtumasta miesten kanssa minun nukkuessani ja erään heistä sanoneen huomanneensa pohjoiseen päin lentämässä kolme kotkaa, jotka eivät kumminkaan olleet näyttäneet tavallista suuremmilta, mikä luullakseni lienee johtunut siitä, että linnut lensivät ylen korkealla. Kapteeni ei arvannut, miksi tuota kysyin. Sitten tiedustelin häneltä, kuinka kaukana rannikolta hän otaksui meidän olevan. Hän sanoi, että matkaa oli parhaiden mahdollisten arvioiden mukaan vähintään sata meripeninkulmaa. Minä vakuutin hänelle, että tuon arvion täytyi olla vähintään kaksi kertaa liian suuri, koska olin lähtenyt maasta, josta tulin, vasta kaksi tuntia sitten. Nyt hän alkoi jälleen epäillä minua mielenvikaiseksi, vihjaisi siihen suuntaan ja kehoitti minua menemään levolle hyttiin, jonka oli antanut järjestää minua varten. Minä vakuutin hänelle erinomaisesti virkistyväni hänen hupaisessa seurassaan ja olevani järjissäni yhtä hyvin kuin milloinkaan ennen eläessäni. Hän kääntyi vakavaksi ja pyysi saada avoimesti kysyä minulta, eikö omaatuntoani rasittanut painollaan jokin suunnaton rikos, josta minua oli rangaissut joku ruhtinas käskemällä lähettää minut vesille tuossa arkissa, samoinkuin toisten maitten pahantekijöitä on pakotettu purjehtimaan ulos merelle vuotavassa aluksessa ja ilman elintarpeita. Hän lisäsi, että vaikka olisikin ikävää, jos hän oli ottanut alukseensa sellaisen rikoksentekijän, hän siitä huolimatta vakuutti kunniasanallaan laskevansa minut vahingoittumattomana maihin ensimmäisessä satamassa, johon saavuttaisiin. Hän sanoi vielä epäluulojensa melkoisesti vahvistuneen eräistä alustani eli arkkiani koskevista aivan mielettömistä lausumista, joita olin esittänyt ensin merimiehille ja sitten hänelle itselleen, sekä merkillisistä katseistani ja eleistäni illallista syötäessä.

Minä pyysin häntä kärsivällisesti kuuntelemaan tarinaani, jonka uskollisesti hänelle esitin kertoen tapahtumista viime Englannista-lähdön ja sen hetken välillä, jolloin hän oli minut havainnut. Ja koska totuus aina pakostakin raivaa tiensä järkeviin mieliin, niin tämä kelpo mies, jolla oli hiukan vihiä opillisesta sivistyksestä ja erittäin hyvä luonnollinen ymmärrys, uskoi heti, että puhuin vilpittömästi ja totuudenmukaisesti. Tahdoin kuitenkin vielä sitovammin osoittaa todeksi kaikki, mitä olin kertonut, ja pyysin häntä käskemään tuoda lipastoni, jonka avain oli taskussani (hän näet oli jo ilmoittanut minulle, kuinka merimiehet olivat kohdelleet olokammiotani), avasin sen hänen läsnäollessaan ja näytin ne vähäiset nähtävyydet, joita olin kerännyt maassa, josta olin niin merkillisellä tavalla pelastunut. Minulla oli siinä kampa, jonka olin valmistanut käyttäen Kuninkaan parransängen kappaleita, ja toinen, jonka piit olivat samaa ainetta, mutta kiinnitetyt Kuningattaren peukalonkynnen sirusta vuoltuun selustaan. Oli kokoelma silmä- ja nuppineuloja, jalan ja puolen kyynärän väliltä; neljä ampiaisenpistintä, jotka olivat puusepännaulain pituiset; kammattaessa lähteneitä Kuningattaren hiuksia; kultasormus, jonka hän oli eräänä päivänä lahjoittanut minulle kaikkein rakastettavimmalla tavalla, ottaen sen pikkusormestaan ja laskien sen kaulukseksi kaulaani. Minä pyysin kapteenia hyväntahtoisesti ottamaan tämän sormuksen kiitokseksi minulle osoittamastaan ystävällisestä kohtelusta, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti. Minä näytin hänelle känsän, jonka olin omin käsin leikannut erään hovineidin varpaasta. Se oli suunnilleen Kentin kreivikunnassa kasvavien pippiniomenien kokoinen ja oli niin kovettunut, että Englantiin tultuani annoin kovertaa sen maljaksi ja kehystää hopealla. Lopuksi pyysin häntä tarkastelemaan ylläni olevia housuja, jotka oli valmistettu hiirennahasta.

Minä en saanut häntä ottamaan vastaan mitään muuta kuin erään hovipalvelijan hampaan, jota hän katseli erittäin uteliaana ja jota hän ilmeisesti halusi. Hän otti sen ja kiitteli minua kovin, paljoa enemmän kuin sellaisen vähäpätöisen kalun vuoksi oikeastaan olisi kannattanut. Taitamaton välskäri oli epähuomiossa tullut kiskaisseeksi sen erään Glumdalclitchin palvelijakuntaan kuuluvan hammassärkyä potevan miehen suusta, vaikka se oli hänen kaikkein terveimpiä hampaitansa. Olin sen puhdistanut ja liittänyt kokoelmaani. Se oli suunnilleen jalan pituinen ja neljä tuumaa läpimitaltaan.

Kapteeni oli erittäin tyytyväinen koruttomaan kertomukseeni ja sanoi toivovansa, että Englantiin ehdittyämme ilahduttaisin suurta yleisöä kirjoittamalla ja julkaisemalla sen. Minä vastasin olevani sitä mieltä, että meillä oli jo ennestään matkakertomuksia enemmän kuin riittävästi, ettei nykyjään voinut ajatellakaan julkaista muuta kuin aivan erinomaisia asioita käsitteleviä teoksia ja että tekijät tällöin nähdäkseni pitivät vähemmän silmällä totuutta kuin omaa turhamaisuuttansa tai hyötyänsä tai tietämättömien lukijoiden huvittamista. Selitin, ettei kertomukseeni voinut sisältyä juuri mitään muuta kuin aivan tavallisia seikkoja ja että siitä puuttuivat ne eriskummallisten kasvien, puiden, lintujen ja muiden luontokappaleiden, barbaaristen tapojen ja villikansojen epäjumalanpalveluksen koristeellinen kuvailu, jota useimmat muut kirjailijat tarjoavat yllin kyllin. Kiitin häntä kuitenkin hänen hyvästä ajatuksestaan ja lupasin ottaa asian harkittavakseni.

Hän sanoi kovin ihmettelevänsä erästä seikkaa, nimittäin että puhuin ylen kovalla äänellä, ja kysyi, olivatko tuon maan kuningas ja kuningatar huonokuuloiset. Minä selitin hänelle tottuneeni sellaiseen puhetapaan kolmatta vuotta kestäneen oleskeluni aikana jättiläismaassa ja sanoin samoin ihmetelleeni hänen ja hänen miestensä ääniä, jotka kuuluivat korviini pelkältä kuiskeelta, joskin varsin hyvin erotin, mitä he sanoivat. Tuossa maassa eläessäni olin puhunut niinkuin henkilö, joka puhuttelee toista kellotapulin huipulta kurkistavaa, ellei minua sijoitettu pöydälle tai joku pitänyt minua kädessään. Mainitsin hänelle vielä erään seikan, joka oli herättänyt huomiotani laivaan tullessani, nimittäin että ympärilleni kerääntyneet laivamiehet näyttivät surkeimmilta kaikista milloinkaan näkemistäni olennoista. Mainitun ruhtinaan valtakunnassa ollessani en näet ollut sietänyt katsoa kuvastimeen totuttuani näkemään niin valtavan suuria olioita, sillä vertailusta johtui erittäin alentava käsitys omasta itsestäni. Kapteeni kertoi havainneensa, että olin illallispöydässä silmäillyt kaikkea ikäänkuin ihmetellen ja että minun oli ilmeisesti usein ollut vaikea pidättää nauruani. Hän ei ollut oikein ymmärtänyt, mitä tästä kaikesta ajatella, mutta oli otaksunut sen johtuvan jonkinlaisesta aivoissani tapahtuneesta häiriöstä. Tunnustin, että hän oli aivan oikeassa, ja ihmettelin vain, kuinka olin voinut olla nauramatta nähdessäni edessäni hänen lautasensa, jotka olivat pienen hopeakolikon kokoiset, liikkiön, joka tuskin riitti suupalaksi ja pähkinänkuorta pienemmän pikarin. Samaan tapaan kuvailin sitten hänen muitakin talousesineitään ja elintarpeitaan. Vaikka näet Kuningatar oli toimittanut minulle täydellisen pikkukaluston ollessani hänen palveluksessaan, oli mieltäni sittenkin askarruttanut yksinomaan se, mitä näin ympärilläni, ja niin olin ummistanut silmäni omalta pienuudeltani niinkuin ihmiset yleensä ummistavat silmänsä omilta virheiltään. Kapteeni ymmärsi varsin hyvin leikinlaskuni ja vastasi hilpeästi vanhalla englantilaisella sananlaskulla, sanoi pelkäävänsä, että silmiini mahtui enemmän kuin mahaani, koska ei ollut huomannut minun ilmaisevan erinomaista ruokahalua, vaikka olin paastonnut kokonaisen päivän. Samaan leikkisään sävyyn puhettaan jatkaen hän sitten vakuutti, että olisi mielellään maksanut sata puntaa, jos olisi saanut nähdä laatikkoni kiikkumassa kotkan nokassa ja kuinka se sitten putosi huimaavasta korkeudesta mereen. Se olisi epäilemättä ollut hämmästyttävä näky, jota olisi kannattanut kuvailla tulevia sukupolvia varten, ja Phaethoniin vertaaminen oli niin läheinen asia, ettei kapteeni voinut olla sitä esittämättä, vaikka minä en pitänyt hänen mielijohdettaan erikoisen onnistuneena.

Kapteeni oli käynyt Tonkinissa ja oli Englantiin palatessaan ajautunut koilliseen neljännenviidettä leveysasteen ja sadannenkolmannenviidettä pituusasteen kohdalle. Kaksi päivää laivalle-tuloni jälkeen jouduimme pasaadituuleen, purjehdimme kauan etelään, sivuutimme Uuden Hollannin, pidimme länsiluoteista ja sitten eteläluoteista suuntaa, kunnes kiersimme Hyväntoivon niemen. Matkamme oli erittäin suotuisa, mutta minä en tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisesti siitä kertomalla. Kapteeni poikkesi parissa satamassa ja lähetti ison venheen maihin noutamaan ruokavaroja ja raikasta vettä, mutta minä en poistunut laivasta ennenkuin Downsiin tultuamme, mikä tapahtui kesäkuun kolmantena päivänä 1706, suunnilleen yhdeksän kuukautta pelastumiseni jälkeen. Minä tarjouduin jättämään tavarani kuljetusmaksun pantiksi, mutta kapteeni vakuutti, ettei missään tapauksessa ottaisi minulta pennin puolikasta. Me hyvästelimme toisiamme sydämellisesti, ja minä sain hänet lupaamaan, että tulisi tervehtimään minua kodissani Redriffissä. Sitten vuokrasin hevosen ja oppaan kapteenilta lainaamillani viidellä shillingillä.

Nähdessäni matkan varrella, kuinka pieniä rakennukset, puut, karja ja ihmiset olivat, aloin uskoa joutuneeni takaisin Lilliputiin. Pelkäsin tallaavani jokaisen vastaantulijan ja huusin heille kovalla äänellä, että väistyisivät syrjään, ja vähältä piti, etten parissa tapauksessa saanut korvatillikkaa hävyttömyydestäni.

Saavuttuani omaan asumukseeni, joka minun täytyi kyselemällä etsiä, ja palvelijan avattua oven minä kyykistyin (niinkuin hanhi veräjän alitse mennessään); pelkäsin näet kolahduttavani pääni kamanaan. Vaimoni riensi minua syleilemään, mutta minä lyykähdin hänen polviaan alemmaksi, koska otaksuin, ettei hän muuten tavoittaisi suutani. Tyttäreni polvistui pyytäen siunaustani, mutta minä näin hänet vasta hänen noustuaan; olin näet ylen kauan tottunut suuntaamaan katsettani kuudenkymmenen jalan korkeuteen. Sitten kumarruin tarttuakseni häntä vyötäisiin ja nostaakseni hänet ilmaan toisella kädelläni. Palvelijoita ja paria läsnäolevaa tuttavaa katselin alentuvasti, niinkuin jättiläinen ainakin katselee kääpiöitä. Sanoin vaimolleni, että hän oli ollut liian säästeliäs, kun oli nälkää nähden riuduttanut itsensä ja tyttärensä melkein olemattomiin. Sanalla sanoen: käyttäydyin niin oudosti, että kaikki olivat samaa mieltä kuin kapteeni minut ensi kerran kohdatessaan: otaksuivat minun menettäneen järkeni. Mainitsen tämän tottumuksen ja ennakkoluulojen suurta voimaa osoittavana seikkana.

Aivan pian aloimme kuitenkin ymmärtää hyvin toisiamme, minä ja perhekuntani sekä tuttavani. Vaimoni vannotti minua olemaan koskaan enää merelle lähtemättä. Paha kohtaloni sääti kuitenkin niin, ettei hänellä ollut voimaa minua pidättää, kuten lukija tulee tuonnempana näkemään. Päätän kumminkin tällä kertaa onnettomien retkieni toisen osan.

KOLMAS OSA

MATKA LAPITTAAN, BALBINARBIIN, GLUBBDUBDRIBIIN, LUGGNAGGIIN JA JAPANIIN

ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä lähtee kolmannelle matkalleen. Joutuu merirosvojen käsiin. Ilkeä hollantilainen. Tekijä saapuu erääseen saareen. Hänet otetaan vastaan Laputassa.

Olin ehtinyt viettää kotona vain kymmenen päivää, kun cornwallilainen kapteeni William Robinson, kolmensadan tonnin vetoisen _Hyvä-Toivo_ nimisen jykevän aluksen komentaja, tuli käymään luonani. Olin aikaisemmin ollut välskärinä eräässä toisessa hänen kuljettamassaan ja neljäntenä miehenä omistamassaan aluksessa sen käydessä Levantissa. Hän oli aina kohdellut minua pikemmin veljenään kuin käskyläisenään ja tuli nyt, kuultuaan palaamisestani, minua tervehtimään. Minä otaksuin asian johtuvan pelkästä ystävällisyydestä, sillä me juttelimme vain niinkuin tuttavat ainakin oltuaan kauan erossa. Mutta sitten hän alkoi käydä usein talossa, sanoi olevansa iloinen havaitessaan hyvän terveyteni ja kysyi, olinko nyt vetäytynyt lepoon loppuiäkseni, lisäten aikovansa kahden kuukauden kuluttua lähteä Itä-Intiaan. Vihdoin hän tiedusteli minulta suoraan, joskin hiukan anteeksipyydellen, rupeisinko hänen alukseensa välskäriksi, sanoi, että saisin kumppanikseni toisen välskärin ja sitäpaitsi kaksi apulaista, että palkkani olisi kaksi kertaa tavallista välskärinpalkkaa suurempi ja että hän, koska tiesi minun perehtyneen merenkulkuun ainakin yhtä hyvin kuin hän itse, suostui joka suhteessa noudattamaan neuvoani, ikäänkuin kuuluisin laivan päällystöön.

Hän lausui minulle vielä useita muita kohteliaisuuksia, ja koska tunsin hänet kelpo mieheksi, en voinut hänen tarjoustaan hylätä; haluni päästä näkemään maailmaa oli näet kaikista kokemistani onnettomuuksista huolimatta yhtä kiihkeä kuin ennen. Ainoa vaikeus oli siinä, kuinka saisin vaimoni suostumaan. Lopulta se onnistui, kun selitin, millaisia etuja siten koituisi hänen lapsilleen.

Me lähdimme matkaan elokuun viidentenä 1706 ja saavuimme Fort St. Georgeen huhtikuun yhdentenätoista 1707. Siellä viivyimme kolme viikkoa, jotta miehistömme, jossa oli useita sairaita, pääsisi toipumaan. Sieltä purjehdimme Tonkiniin, mihin kapteeni päätti jäädä joksikin aikaa, koska useat niistä tavaroista, joita hän aikoi ostaa, eivät olleet valmiit lastattaviksi ja koska hän siis ei voinut otaksua pääsevänsä lähtemään ennenkuin muutaman kuukauden kuluttua. Toivoen ansaitsevansa takaisin osan siten koituvista kulungeista hän osti pienen aluksen, lastasi siihen erinäisiä tavaroita, joita tonkinilaiset kuljettavat kaupaksi läheisiin saariin, toimitti alukseen neljätoista miestä, niistä kolme maan asujainta, ja nimitti minut aluksen päälliköksi valtuuttaen minut harjoittamaan kauppaa kahden kuukauden aikana hänen hoitaessaan asioitaan Tonkinissa.

Olimme purjehtineet vain kolme päivää, kun nousi ankara myrsky. Me ajauduimme viisi päivää pohjoiskoilliseen ja sitten itään; sitten sää muuttui paremmaksi, mutta puhalsi yhä vielä voimakas läntinen. Kymmenentenä päivänä meitä alkoi ajaa takaa kaksi merirosvoa, jotka pian meidät saavuttivat; alukseni näet oli niin lujassa lastissa, että se eteni varsin hitaasti, ja me emme kyenneet mitenkään puolustautumaan.

Kimppuumme kävivät yhtaikaa molemmat merirosvot, jotka hyökkäsivät purteemme miestensä etunenässä. Havaitessaan, että makasimme pitkänämme, kasvot aluksen kannessa (olin näet antanut sellaisen määräyksen), he sitoivat meidät lujasti, asettivat vahdin ja alkoivat tutkia alusta.

Minä huomasin heidän joukossaan erään hollantilaisen, jolla näytti olevan jonkinlainen käskyvalta, vaikka hän ei ollut kummankaan aluksen päällikkö. Hän tunsi meidät ulkomuodostamme englantilaisiksi, puhua jankkasi meille omalla kielellään ja vannoi, että meidät sidottaisiin selkä selkää vasten ja paiskattaisiin mereen. Minä osasin säällisen hyvin hollanninkieltä, selitin hänelle keitä olimme ja pyysin häntä anomaan kapteenilta armahdusta, koska olimme kristittyjä ja protestantteja ja kahden läheisessä yhteydessä olevan naapurimaan asujaimia. Siitä hän ihan raivostui, toisti uhkauksensa, kääntyi seuralaistensa puoleen ja puhui ylen kiihkeästi, luullakseni japaninkielellä, käyttäen usein sanaa _christianos_.

Suuremman merirosvoaluksen päällikkönä oli japanilainen kapteeni, joka puhui hiukan hollanninkieltä, mutta varsin puutteellisesti. Hän tuli luokseni, esitti minulle erinäisiä kysymyksiä, joihin vastasin erittäin nöyrästi, ja sanoi, etten joutuisi kuolemaan. Minä kumarsin kapteenille sangen syvään, käännyin sitten hollantilaisen puoleen ja sanoin olevani murheellinen havaitessani enemmän laupeutta pakanassa kuin kristityssä veljessäni. Kohta sain kuitenkin aihetta katua typeriä sanojani, sillä tuon kehnon konnan, joka oli useat kerrat yrittänyt yllyttää kapteeneja viskaamaan minut mereen (mihin he eivät kumminkaan suostuneet, koska olivat luvanneet jättää minut henkiin), onnistui kuitenkin toimittaa minulle rangaistus, joka inhimillisesti katsoen oli kuolemaa pahempi. Miehistöni jaettiin kahteen yhtä suureen osaan ja komennettiin rosvoaluksiin, ja minun purteni miehitettiin uudestaan.

Minut päätettiin lähettää aavalle merelle pienessä kanootissa, jossa oli airot ja purje ja eväitä neljäksi päiväksi. Japanilainen kapteeni oli kyllin ystävällinen lisätäkseen evääni kaksinkertaiseen määrään omista varastoistaan ja kieltääkseen miehiään riistämästä minulta mitään. Minä astuin kanoottiin, ja laivan kannella seisova hollantilainen syyti suustaan kaikki ne kiroukset ja solvaukset, jotka hänen kielellään ovat mahdolliset.

Suunnilleen tuntia aikaisemmin kuin merirosvot olivat ilmaantuneet olin havaintojeni nojalla päätellyt, että olimme 46 asteen päässä pohjoista leveyttä ja 183 päässä itäistä pituutta. Ehdittyäni vähään matkaan merirosvoista näin kaukoputkellani kaakossa muutamia saaria. Tuulen ollessa suotuisa nostin purjeen päästäkseni lähimpään saareen ja saavuinkin sinne kolmen tunnin kuluttua. Se oli aivan karu, mutta minä löysin sentään joukon linnunmunia, iskin tulta ja sytytin kanervista ja kuivista kaisloista valkean, jossa paistoin munat. En nauttinut mitään muuta illallisekseni, sillä olin päättänyt säästää muonavarojani niin paljon kuin suinkin mahdollista. Yön vietin kallion onkalossa, makuusijanani hiukan kanervia, ja nukuin sangen hyvin.

Seuraavana päivänä purjehdin toiseen saareen, sieltä kolmanteen ja neljänteen, toisinaan käyttäen purjettani, toisinaan airoja. En kumminkaan tahdo rasittaa lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla vaivoistani, mainitsenhan vain, että viidentenä päivänä saavuin viimeiseen näkyvissäni olleeseen saareen, joka sijaitsi eteläkaakkoisessa edellisistä.

Saari oli kauempana kuin olin otaksunut, ja minä pääsin perille vasta viiden tunnin kuluttua. Purjehdin melkein sen ympäri, ennenkuin löysin sopivan maihinnousupaikan, suunnilleen kolme kertaa venhettäni leveämmän pienen poukaman. Saari oli karu ja kallioinen, vain siellä täällä näkyi heinämättäitä ja hyvätuoksuisia yrttejä. Minä otin esiin muonavarani, virkistäydyin ja sijoitin loput erääseen lukuisista luolista. Kallioilta keräsin suuren määrän munia ja lisäksi kuivia kaisloja ja nuutunutta ruohoa aikoen seuraavana päivänä paistaa munat niin hyvin kuin taisin. (Minulla näet oli mukanani piitä, iskurauta, taulaa ja polttolasi.) Yöni vietin luolassa, johon olin eväsvarani sijoittanut. Vuoteenani olivat ne ruohot ja kaislat, jotka olin kerännyt polttoaineeksi. En nukkunut paljoakaan, sillä mieleni levottomuus voitti väsymykseni ja piti minua valveilla. Minä ajattelin, kuinka mahdotonta oli pysytellä hengissä niin autiossa paikassa ja kuinka surkea loppu oli minua odottamassa. Tunsin itseni kuitenkin niin haluttomaksi ja hylätyksi, etten kyennyt sijaltani nousemaan, ja päivä oli ehtinyt jo pitkälle, kun vihdoin ponnistauduin ulos loukostani. Kävelin vähän aikaa kallioitten välissä. Taivas oli aivan sees, ja aurinko paistoi niin kuumasti, että minun oli pakko kääntää kasvoni toisaalle. Sitten se äkkiä himmeni, mutta mielestäni aivan toisin kuin pilven sattuessa väliin. Minä käännyin katsomaan ja havaitsin itseni ja auringon välillä valtavan suuren läpinäkymättömän kappaleen, joka liikkui kohti saarta. Se oli arviolta kahden peninkulman korkeudessa ja peitti auringon kuuden seitsemän minuutin ajaksi. En kumminkaan havainnut ilman jäähtyvän tai taivaan pimenevän paljoa enempää kuin jos olisin joutunut vuoren varjoon. Sen tultua lähemmäksi sen paikan yläpuolelle, missä seisoin, näin, että se oli jähmeä kappale, jonka tasainen, sileä pohja paistoi kirkkaana valon heijastuessa merenpinnasta. Minä seisoin kukkulalla suunnilleen kahdensadan kyynärän päässä rannasta ja näin tuon valtavan kappaleen laskeutuvan melkein tasooni tuskin englanninpeninkulman päähän itsestäni. Otin kaukoputkeni ja näin selvästi ihmisiä liikkumassa ylös ja alas tuon kappaleen kaltevilta näyttävillä sivuilla, mutta en kyennyt erottamaan, mitä he siinä tekivät.

Vaistomainen elämään-kiintymys herätti mielessäni jonkinlaista ilon liikahtelua, ja minä aloin heti toivoa, että tämä tapaus voisi jotenkin auttaa minua pelastumaan lohduttomasta tilastani. Mutta toisaalta lukija tuskin kykenee arvaamaan, kuinka hämmästyin nähdessäni ilmoilla leijailevan saaren, jossa asuvat ihmiset (mikäli havaitsin) voivat mielin määrin sitä kohottaa, laskea tai liikuttaa eteenpäin. En kumminkaan ollut siinä mielentilassa, että olisin huolinut ottaa ilmiön filosofisen harkinnan esineeksi, vaan tarkkasin mieluummin, mihin suuntaan saari alkaisi liikkua; se näet tuntui pysyvän hetkisen paikoillaan. Pian senjälkeen se kumminkin lähestyi, ja minä näin sen sivuilla parvekkeita toistensa yläpuolella ja niiden välissä aina määrätyn matkan päässä portaita, joita pitkin pääsi parvekkeelta toiselle. Alimmalla parvekkeella näkyi olevan väkeä, joka onki pitkillä vavoilla, ja toisia heitä katselemassa. Minä heilutin villatakkiani (hattuni näet oli aikoja sitten kulunut kelvottomaksi) ja nenäliinaani kohti saarta, ja sen lähemmäksi ehdittyä huusin minkä jaksoin. Tarkoin katsellessani huomasin sitten väkeä kokoontuvan sille sivulle, joka oli parhaimmin näkyvissäni. He viittoivat minuun päin ja elehtivät toisilleen, ja siitä päättelin, että he olivat minut huomanneet, vaikka eivät vastanneet mitään huutooni. Minä näin, että neljä viisi miestä juoksi kiireesti portaita pitkin saaren yläosaan, kadoten sitten näkyvistäni. Päättelin aivan oikein, että heidät lähetettiin seikan johdosta kysymään jonkun arvovaltaisen henkilön mieltä.