Part 8

Kertomus uhkuu enemmän hartautta kuin nerokkuutta. Apokryfiset evankeliumit, verrattuina kanonisiin, Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumiin, vaativat vieläkin enemmän sokeaa uskoa. Mutta ensimmäisten kristittyjen maailmankatsomukseen nähden apokryfeilla on aivan erinomaisen suuri merkitys. Kuinka feminiininen kristinoppi jo alusta aikain on ollut, selviää tästäkin kertomuksesta. Sanankuulijoitten joukossa naisilla on halki vuosisatojen ollut ehdoton enemmistö. Naiset ja muutamat vanhat miehet täyttävät tänäkin päivänä kirkkomme.

Samaa aihetta, perheen hajaantumista naisten lemmenlakon takia, kehittävät lukemattomat muutkin apokryfiset kertomukset. Kristinopissa maallinen rakkaus on määräävänä tekijänä. Ensin syntiinlankeemuksen historiassa, sitten Kristuksen syntymässä ja lopuksi alkukristittyjen hysteerisessä neitseellisyyden ihannoimisessa. Koko uskon ydin kierii neitseellisyyden ja sen kadottamisen ympärillä. Pidättyvien pyhien miesten pakkokäsitteitä ja pakkonäkyjä!

Mutta eivätkö nämä lakkoilevat naiset olleet nykyajan naismansipatsionin edustajia? Kuta sivistyneemmiksi yhteiskunnat käyvät, sitä suurempi vapaus ja oikeus naisille suodaan. Oltuaan miesten leluja muuttuvat he itsemäärääviksi olennoiksi. Ibsenin Nora ja Tekla ovat sittenkin sisaruksia, huolimatta niin erilaisista pyrkimyksistään.

Lukianos.

Lukianos oli sukkelimpia tyylitaitureita Kreikan kirjallisuudessa. Syntyisin hän oli Syyrian Samotrakesta, mutta omasi täydellisen kreikankielen taidon ja oli elävöitynyt täydelleen helleeniläiseen henkeen. Oli kiertänyt koko silloisen sivistyneen maailman reetorina ja nautti sellaisena suurta mainetta. Ateenassa Lukianos eleli useita vuosia pitäen luennolta kaupungin sivistyneimmälle hienostolle. Hän ivaili henkevissä dialogeissaan uskonnollisia hullutuksia ja filosofisia turhanpäiväisiä riitoja. Loppuikänsä hän oleili Egyptissä korkeana hallinnollisena virkamiehenä. Kuoli noin 180 j. K.

Lukianos on kaiken taikauskon säälimätön pilkkaaja. Hän se oli, joka ivallaan karkoitti jumalat Olymposta. Juuri sentähden hän nautti suurta suosiota ensimmäisten kristittyjen silmissä. Hän nimittäin tasoitti tietä heidän käännytystoiminnalleen. Tosin tarkkanäköisimmät ja oppineimmat kristityt huomasivat, että Lukianoksen uskonpuhdistus pyrki myöskin lakaisemaan pois perustuksen heidänkin opiltaan, niin että oli aikoja, jolloin Lukianoksen kirjoja kartettiin kristinopille sangen vaarallisina. — Filosofiset oppisuunnat taistelivat Lukianoksen aikana ankarasti keskenään yleisön suosiosta. Tämä kilvoittelu ja taistelun useinkin turhamaiset pääpukarit joutuivat myöskin Lukianoksen pistävimmän ivan esineiksi. Sanotaan tavallisesti, ettei Lukianoksella itsellään ollut mitään varmaa kantaa ajan polttavissa kysymyksissä, että hän vain ivasi ivan vuoksi. Mutta se, joka lukee tarkkaavasti esim. tässä kirjassa julkaistun kertomuksen "Manalanmatka", ei voi olla tekemättä sitä huomiota, että Lukianos voimakkaasti asettuu puoltamaan sitä maailmankatsomusta, joka ilmenee köyhän suutarin puheista. Hän ilkkui kyynikoitten hassua esiintymistä, mutta heidän opilleen hän sittenkin antoi arvoa. Apostoli Luukas ja Kyniskos, eräässä Lukianoksen dialogissa, lausuvat melkein sanasta sanaan samalla tavalla seuraavan ajatuksen: "autuaat olette te, jotka täällä itkette; sillä te tulette nauramaan". Niinikään hän ankarasti paheksui sotia ja valtakuntien kesken syntyneitä vihoja. Hauskimpia hänen kertomuksiaan on sarja "Todenperäisiä juttuja", joissa hän hymyilee lempeästi aikakautensa ihmekertomuksille. Lukianos ajattelee kuin uudenaikaisin ihminen, hän on sivistynyt mies aivan meidänaikaiseen malliin. Hän kirjoittikin Ateenan hienoimmalle yleisölle, joka hänen sanojensa mukaan oli kuuluisa yhtä paljon korkean sivistyksensä kuin köyhyytensä takia.

Manalanmatka eli Tyranni.

Kertomuksessa esiintyvät jumalat.

_Karon_. Lautturi, joka kuljetti kuolleiden sielut manalaan.

_Kloto_. Kohtalon jumalatar, joka hoiti ihmisten elämän lankoja. Kun hän kenen langan katkaisi, se ihminen kuoli. Hänen päätöksiään eivät jumalatkaan voineet järkyttää.

_Hermes_. Jumalien sanansaattaja, joka toimeenpani varsinkin Zeun tekemiä päätöksiä maailmassa.

_Radamantys_. Kuolleitten tuomari.

_Kerberos_. Manalan ilkeä rakki.

_Karon_: Riittää jo, Kloto. Minun purteni on jo aikoja sitten kunnossa ja ylimenoa varten valmis; vesi on jo pumputtu aluksesta, masto on pystyssä, purjeet viritetyt ja ruoteli on kiinni vitaksissaan. Minun puolestani ei ole esteitä nostaa ankkuri ja lähteä matkalle. Ainoastaan Hermes, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt olla täällä, pidättää vielä meitä; matkustajista on puute, ja sensijaan että me tänä päivänä jo olisimme voineet kulkea kolme kertaa, sujuu juhla-aatto ohi, ansaitsematta pennin pyörääkään. Ja nyt luulottelee Pluto, minä tunnen hänet hyvin, että se johtuu minun kuhnimisestani, vaikka toisessa on syy. Aivan varmaan on tuo suloinen sielunkuljettaja juonut liiaksi viiniä ja unohtanut saapua meidän luoksemme; tai huvittelee hän jossakin urheilupaikalla kilpaillen nuorten poikien kanssa tai kitarata soittamalla tai leikkii puhujata ja näyttelee typeriä ruumiinasentojaan. Ehkäpä tuo jalo herra myös sivumennen on saanut jotakin mauskuteltavakseen; tämä myöskin kuuluu hänen konsteihinsa. Hermes ottaa itselleen suuria vapauksia meihin nähden, vaikkapa hän puoliksi on meidän palveluksessamme.

_Kloto_: Mistä sinä voit tietää, Karon, vaikkapa hänellä olisi muita viivytyksiä, ja Zeus mahdollisesti on häntä käyttänyt tavallista kauemmin taivaallisissa hommissaan. Sillä onhan Zeus myöskin hänen herransa.

_Karon_: Niin kauas ei hänen oikeutensa ulotu, että hän yhteistä palvelijaa saa käyttää yli tarpeellisen ajan! Emmehän mekään häntä pidätä, kun hänen täytyy lähteä. Taivaassa taas kaikki on yhtä hymyä, ja ambrosia ja nektari valuu virtanaan. Onhan luonnollista, että siellä mieluimmin viipyy. Meiltä hän aina kiitää kuin vankilasta.

_Kloto_: Elähän kiivastu, Karon; tuoltahan hän jo tulee, niinkuin näet, ja tuo meille suuren joukon väkeä tai ajaa ruoskallaan yhteen katraaseen sullottuna niinkuin vuohilaumaa edessään — mutta mikäs tämä on? Yksi heistä on sidottu, toinen naureskelee ja kolmannella on eväskontti selässään ja sukankudin kädessään. Ja näetkös, miten Hermeksestä hiki valuu koko ruumiista, kuinka pölyyntyneet hänen jalkansa ovat ja miten hän puhkuu ja tuskin saa hengitetyksi? — Mitähän se merkinnee, Hermes? Miksi niin kiihkeänä? Sinähän olet poissa tolaltasi?

_Hermes_: Minähän olen tuon matkamiehen perässä saanut laukata niin kauan, että jo pelkäsin etten enää näkisi teidän laivaanne koko päivänä.

_Kloto_: Kuka se on ja mikä häneen tuli, kun hän juoksi karkuun?

_Hermes_: Koska hän mieluimmin olisi elänyt, sehän on selvä. Mikä liekään kuningas tai ruhtinas, mikäli minä hänen ulvonnastaan ja voihkimisistaan olen voinut päättää.

_Kloto_: Niinkö, tuo hölmö ihminen on siis tahtonut karata, ikäänkuin hän voisi jatkaa elämätä, kun kerran minun kehräämä lankani on rapsahtanut poikki!

_Hermes_: Hän tahtoisi juosta pois, sanot sinä? Minä vakuutan sinulle, jollei tuo potra poika sukankudin kädessä olisi minua auttanut häntä ottamaan kiinni ja häntä sitomaan, olisi hän nyt kaiken maailman teillä. Sillä siitä hetkestä, jolloin Atropos hänet luovutti minun käsiini, ponnisteli hän koko matkan vastaan tai tarrasi jaloillaan vasten maata, niin että minä tuskin sain hänet paikaltaan liikkumaan. Joskus hän heittihe polvilleen eteeni ja pyysi minua rukoillen ja luvaten suuria lunnaita, että antaisin hänen lyhyeksi ajaksikin livistää pois. Tietysti en laskenut häntä menemään, hän kun pyysi minulta mahdottomia. Mutta kun me jo melkein joen suuhun olimme saapuneet, hankki tuo kirottu mies, en tiedä miten, tilaisuuden livahtaa tiehensä. Laskiessamme kuolleitten luvun huomasimme, että yksi puuttui, ja Aiakos tahtoi minua syyttää, että olin yhden hengen pimittänyt. "Sinun näppäryytesi näpistelyssä ei aina osu oikeaan aikaan", sanoi hän; "taivaassa saat tehdä kepposia, niin paljo kuin sinua haluttaa, mutta kuoleman valtakunnan asioissa on kaikki tarkasti hoidettava, eikä täällä saa laiminlyöntiä tapahtua. Niinkuin näet, on listassa tuhatneljä kappaletta, ja sinä tuot tänne vain tuhatkolme. Tahtonetko sinä väittää, että Atropos olisi laskenut väärin?"

Kun minä näin, että mies oli hävinnyt, ajoin minä häntä takaa sitä tietä myöten, joka vie elävien maihin. Tämä mainio mies tässä seurasi minua vapaasta tahdosta; me juoksimme, niinkuin kilpajuoksu olisi ollut kysymyksessä, ja otimme kiinni karkurin. Ei paljoa puuttunut, ettei hän livahtanut käsistämme.

_Karon_: Mitäpä me tässä kauemmin viivymme, ikäänkuin aikaa ei olisi kulunut kylliksi?

_Kloto_: Olet oikeassa; heidän täytyy astua laivaan! Minä asetun tapani mukaan lista kädessä kipparin viereen ja tutkin jokaista laivaan tulijaa, kuka hän on, mistä hän on kotoisin ja mihinkä tautiin hän on kuollut; sinä Hermes aseta ne riviin ja järjestykseen. Mutta sitä ennen nakkaa vastasyntyneet tänne; eiväthän ne mitään älyä minulle vastata.

_Hermes_: Katso tänne, lauttamies! Heitä on kolmesataa luvultaan.

_Karon_: Oi voi! Huono saalis!

_Hermes_: Eiköhän heitetä samaan joukkoon myöskin ne, joita ei kukaan itke ja sure, Kloto.

_Kloto_: Tarkoitatko sinä vanhoja? Olkoon menneeksi — kaikki, jotka ovat yli kuudenkymmenen vuoden, tulkoot tänne! — Mitä tämä on? He eivät ole kuulevinaan minua. Olisivatkohan ne kaikki vanhuuttaan käyneet huonokuuloisiksi? Sinun täytyy ne tänne kantaa, kun he niin heikkokinttuisia ovat.

_Hermes_: Heitä on täällä lopulleen neljäsataa, kaikki heikkoja ja kypsyneitä ja oikeaan aikaan poimittuja!

_Karon_: Jumalan nimessä! Nehän ovat kaikki kurttuisia kuin kuivat rusinat.

_Kloto_: Tuo nyt haavoihin kuolleet esille — sanoppas minulle ennenkaikkea syyt, miksi he ovat täällä. — Eilen on Mediassa kaatunut kahdeksankymmentäneljä eräässä tappelussa, ja niiden joukossa Gobares, Oksyarteen poika.

_Hermes_: Tässä ne ovat.

_Kloto_: Seitsemän on tehnyt itsemurhan onnettoman rakkauden takia, ja filosofi Teagenes erään megaralaisen ilotytön takia.

_Hermes_: Tässä!

_Kloto_: Ja yksi joka vaimonsa ja hänen honkkinsa käden kautta murhattiin?

_Hermes_: Tuossa, sinun vieressäsi.

_Kloto_: Tuo nyt myös kuolemaantuomitut, kuoliaaksi piiskatut, ristiinnaulitut. Ja missä ovat ne kuusitoista, jotka maantierosvot murhasivat?

_Hermes_: Tässä ne ovat haavoineen. — Kokoanko minä myös sinulle naishenkilöt?

_Kloto_: Tietysti ja merionnettomuudessa hukkuneet — ja myös ne, jotka kuumeeseen ovat kuolleet, sekä heidän lääkärinsä Agatokles. — Mutta missä on filosofi Kyniskos, jonka tietysti täytyi kuolla, koska hän oli ahminut raakana kokonaisen mustekalan.

_Kyniskos_: Tässä olen jo kauan seisonut, rakas Kloto. Mitä minä olen rikkonut, että sinä minut niin hirvittävän pitkäksi ajaksi olet jättänyt tuonne ylös. Minä olin niin kyllästynyt, että usein koettelin katkaista elämäni langan; mutta en tiedä, miten lie ollutkaan, se ei tahtonut katketa millään ilveellä.

_Kloto_: Minä annoin sinun elää, jotta saisit olla inhimillisen typeryyden tarkastaja ja lääkitsijä. Nyt astu veneeseen ja ole tervetullut!

_Kyniskos_: Hitto vieköön, ei ennenkuin me olemme tämän sidotun tuoneet laivaan. Minua peloittaa, että hän sinut rukouksillaan hellyttää.

_Kloto_: Kuka hän sitten on?

_Hermes_: Tyranni Megapentes, Lakydeksen poika.

_Megapentes_: Elä vielä, kaikkivaltias Kloto! Anna minun vähäksi aikaa palata maailmaan! Minä tulen itsestäni ja kutsumatta takaisin.

_Kloto_: Ja minkä takia sinun pitäisi päästä takaisin maailmaan?

_Megapentes_: Minä tahtoisin niin kernaasti rakentaa palatsini valmiiksi, sillä se jäi keskeneräiseksi.

_Kloto_: Elä lorua! Astu sisään!

_Megapentes_: Minä en pyydä pitkiä aikoja, oi Moira; anna minun edes yhdeksi ainoaksi päiväksi jäädä, jotta voisin puolisolleni antaa käskyjä ja sanoa hänelle, mihin suuren aarteen olen kätkenyt.

_Kloto_: Sana seisoo; rukouksesi ovat turhat.

_Megapentes_: Ja sellainen kultakasa joutuu hukkaan! Kloto: Elä ole huolissasi; serkkusi Megakles löytää sen. Megapentes: Mikä häpeä! Minunko katkerin vihamieheni, jonka minä pelkästä huolimattomuudesta jätin lähettämättä maailmasta ennen itseäni!

_Kloto_: Juuri se; ja hän tulee enemmän kuin neljäkymmentä vuotta elämään sinun jälkeesi ja anastamaan sinun jalkavaimosi, sinun komeat vaatteesi ja kaikki sinun rikkautesi.

_Megapentes_: Onhan väärin, Kloto, että sinä jaat omaisuuteni katkerimmalle viholliselleni!

_Kloto_: Mitenkä? Etkös juuri ole samaa itse tehnyt, mainio mies? Etkö sinä ole tällaista kaikkea anastanut edeltäjältäsi Kydimakokselta, sitten kun ensin olit tappanut hänet itsensä ja hänen lapsensa hänen kuolevien silmiensä edessä?

_Megapentes_: Mutta nythän ne olivat minun!

_Kloto_: Sinun omistamisoikeutesi aika on nyt juossut umpeen.

_Megapentes_: Kuuleppas minua, Kloto, minulla on sinulle sanottavaa kahdenkesken. Te toiset väistykää vähän syrjään. Jos lasket minut salaa pakenemaan, niin lupaan sinulle, että annan sinulle käteesi vielä tänä päivänä tuhat talenttia lyötyä kultarahaa.

_Kloto_: Houkkio mies! Sinulla on vieläkin pää täynnä aina vain kultaa ja talentteja.

_Megapentes_: Jos sinä tahdot, niin annan vielä lisäksi kaksi kultaista maljaa, jotka minä voitin tappamalla Kleokritoksen, ja molemmat painavat sata talenttia hienointa kultaa.

_Kloto_: Laahatkaa hänet veneeseen! Hän ei näytä hyvällä astuvan alukseen.

_Megapentes_: Minä otan teidät todistajiksi siihen vääryyteen, mikä minulle tapahtuu. Muurit ja laivanvarustus jäävät valmistumatta, jotka minä olisin saattanut täyteen kuntoon, jos olisin saanut elää vielä viisi päivää kauemmin.

_Kloto_: Elä huolehdi, kyllä joku toinen valmistaa.

_Megapentes_: Mutta se, mitä nyt haluan, on ainakin ylen oikeutettua.

_Kloto_: No mikä se olisi?

_Megapentes_: Saada elää niin kauan, kunnes olisin kukistanut pisidialaiset, pakottanut lyydialaiset maksamaan veroa ja pystyttänyt itselleni muhkean muistomerkin ja varustanut sen kaikilla suurten ja kuninkaallisten tekojeni muistikirjoituksilla.

_Kloto_: Kuinka? Sinähän haluat nyt elää kaksikymmentä vuotta yhden päivän asemasta?

_Megapentes_: Minä lupaan asettaa nopean palaamisen! vakuudeksi vaikkapa ainoan poikani tänne sijaisekseni.

_Kloto_: Konna! Ja tuolla ylhäällä pyysit jumalia niin usein, että hän jäisi elämään sinun jälkeesi!

_Megapentes_: Sen tein ennen, mutta nyt olen oppinut tuntemaan elämisen arvon paremmin.

_Kloto_: Myöskin poikasi saat kohta täällä nähdä, uuden kuninkaan murhaamana.

_Megapentes_: Ethän, hyvä Moira, kiellä tätä viimeistä pyyntöäni!

_Kloto_: No mitä sitten?

_Megapentes_: Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä, mitenkä minun talossani eletään kuolemani jälkeen.

_Kloto_: Sinä saat sen kuulla, ja vähän iloa sulla on siitä oleva. Sinun vaimosi joutuu entisen orjan osaksi, jonka kanssa hän harjoitti jo kauan aikaa aviorikosta.

_Megapentes_: Kirottu roikale, jolle minä vaimoni esirukouksien perusteella lahjoitin vapauden!

_Kloto_: Sinun tyttäresi annetaan nykyisen kuninkaan jalkavaimoksi, ja kaikki kuvat ja kuvapatsaat, jotka sinun kunniaksesi muinoin valtion varoilla pystytettiin, sorretaan kumoon ja joutuvat sivukulkijain ilkkumisen esineiksi.

_Megapentes_: Mitenkä? Ja minun ystäväni katselevat tätä kaikkea rauhallisina? Eikö kukaan heistä vihan vimmoissa asetu vastustamaan?

_Kloto_: Etkö siis tiedä, että kaikki se väki, joka maahan saakka sinua kumarsi ja piti mainiona kaikkea mitä sinä sanoit ja teit, että se teki tämän pelosta tai toivosta ja käänsi kaapunsa tuulen mukaan ja oli hallitsijan eikä Megapenteksen ystävä.

_Megapentes_: Ja iltamissa, joita heille pidin, oli tapana ensimmäinen malja juoda minun terveydekseni toivottaen minulle kaikenlaista hyvää.

_Kloto_: Viimeinen malja, joka sinulle kaadettiin, on sinut tänne nakannut.

_Megapentes_: Senkö takia siinä oli niin katkera sivumaku? Mutta miksikä hän sen teki?

_Kloto_: Sinä kyselet liian paljon. On jo aika sinun vihdoinkin nousta laivaan.

_Megapentes_: Onhan minulla vielä eräs seikka, joka minua erityisesti painaa ja jonka tähden minä vielä kerran tahtoisin vilkaista päivänvaloon.

_Kloto_(ivallisesti): Sepä mahtaa olla vallan erinomaisen tärkeä. Mitähän se lienee?

_Megapentes_: Karion, eräs minun orjiani, luikahti myöhään yöllä, kuultuaan että minä olin kuollut, siihen huoneeseen, missä minä makasin ja missä minun armas jalkavaimoni Glykerion yksinään valvoi ruumiini ääressä. Kun hän huomasi tilaisuuden sopivaksi, sulki hän oven (hän kun luuli olevansa aivan yksin) ja armasteli neitoa tavalla, josta huomasin, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Aikansa armasteltuaan katsahti konna minuun ja sanoi: Ota nyt palkkasi, kirottu mies niistä paukuista, jotka niin monesti syyttömästi olet minulle antanut! Ja samassa kiskaisi hän minua parrastani, antoi minulle tillikoita, kunnes väsyi, yskäisi hurjasti ja sylkäisi silmilleni ja pyysi minua menemään hiiden pisoihin sekä poistui vihdoinkin. Olin harmista haljeta enkä voinut ryökäleelle mitään tehdä, koska olin jo sekä kylmä että tönkkä. Mutta tuo vietävän tytön huitukka, niin pian kuin hän kuuli ihmisten tulevan, kostutti silmänsä syljellä, ikäänkuin olisi itkenyt ruumiini ääressä, ja lähti ulvoen ja nimeäni hellästi huutaen pois. Oi jospa minä vielä kerran tavoittaisin ne molemmat!

_Kloto_: Säästä uhkauksesi ja astu laivaan. Aika on nyt käsissä sinun astua tuomiolle.

_Megapentes_: Kuka uskaltaa ruveta itsevaltiaan tuomariksi?

_Kloto_: Ei itsevaltiaan tuomariksi kukaan, mutta kuolleitten tuomariksi, Radamantys, jonka kohta näet tulevaksi ja josta olet huomaava, että hän ankarasti mutta oikeudenmukaisesti tuomitsee kaikkia ansion mukaan. Elä viivytä meitä enää.

_Megapentes_: En välitä enää kuninkuudesta — anna minun vain elää.

_Kloto_: Hermes, vedä hänet kintuista sisään, jollei hän tahdo hyvällä astua laivaan.

_Megapentes_: Minulle kuuluu ylin paikka. Jumalan nimessä, olinhan hallitseva ruhtinas ja olihan minulla kymmenentuhatta sotilasta.

_Kloto_: Jos tuo Kyniskos tuolla ottaa sinut hoitoonsa, on itsevaltius maistuva sinusta katkeralta.

_Megapentes_: Kyniskoksen tapainen mieskö rohkeneisi kohottaa keppiä minua vastaan? Etkö muista enää, kuinka läheltä piti, etten antanut sinua ristiinnaulita, kun uskalsit ruveta minua vastaan motkottamaan.

_Kyniskos_: Senpätähden sinut nyt naulataan mastoon kiinni.

_Mikyllos_: Voi sanoppas minulle, Kloto, eikö minun tapaistani miestä teidän silmissänne miksikään arvostella, ja täytyykö minun, koska vain köyhä mies olen, viimeisenä astua laivaan?

_Kloto_: Kuka sinä oikeastaan olet?

_Mikyllos_: Suutari Mikyllos

_Kloto_: Sinä olet kuullut, miten paljon tyranni lupasi antaa päästäkseen edes lyhyeksi ajaksi irti; ja sinulle ei tämä vitkastelu ole mieleen?

_Mikyllos_: Minä tahdon sinulle sanoa suorastaan mitä minä meinaan, Moira rakas. Tyrannin elämä ja minun elämäni ovat täydellisiä vastakohtia. Tyranni piti itseään onnellisena; hän oli korkeassa arvossa, jokainen häntä pelkäsi, ja hänellä oli kultaa ja hopeaa kosolta, hänen piti jättää jälkeensä koreita vaatteita, ihanoita hevosia, kauniita poikia ja ihanoita naisia; hänestä tietysti tuntuu hirvittävältä irtautua kaikista näistä. En tiedä, miten lienee, mutta on aivan kuin sielu takertuisi näihin esineisiin kiinni niinkuin lintu liimapuikkoon eikä voisikaan siitä irtaantua; ne ovat siteitä, jotka yhä tiukemmiksi tulevat, kuta kauemmin niitä kantaa, ja niihin kytketyt tottuvat kahleisiinsa niin, että he suuresti voivottaen huutavat, kun heitä väkivallalla viedään vankilasta. Niinkuin tämä narri tässä teki, joka tahtoi livistää pakoon ja sinua on tässä vaivannut hellittämättömillä rukouksillaan. Minä taas, jolla ei ole peltoja eikä rakennusta eikä hovia, ei pennin pyörääkään, ei kunniapaikkoja eikä esi-isien kuvia maailmassa, minä olin heti valmis matkalle. Atropoksen ensimmäisestä viittauksesta heitin iloisena suutaripuukkoni ja puolivalmiin kenkäni, joka minulle käsiin sattui, nurkkaan, hypähdin ylös paljain jaloin huuhtomatta pihkaakaan käsistäni, ja suorastaan riensin juoksu jalkaa kuolemaa kohti ja katselin vain eteenpäin, koska en jättänyt mitään, joka olisi houkutellut minua päätäni kääntämään. Pidän myöskin kaikkea teidän luonanne sangen ihanana, ja erityisesti on täällä noudatettu tasa-arvoisuutta minun makuni mukaan. Arvattavasti velan antaja ei täällä velkamiestä ahdista; toivottavasti ei täällä makseta veroja, ja mikä pääasia on, luulenpa melkein täällä olevani turvassa paleltumasta talvella ja sairaaksi tulemasta ja säilyväni mahtavien kepiniskuilta. Täällä on ilo loppumaton; me köyhät miehet nauramme täällä, rikkaat valittavat ja voihkavat.

_Kloto_: Sentähden sinä olet koko ajan ollut niin hyvilläsi. Mutta mikä sinusta tuntui kaikkein naurettavimmalta?

_Mikyllos_: Sen minä tahdon sanoa sinulle, kaikkein kunnioitettavin jumalatar. Kun minä tuolla ylhäällä asuin aivan tyrannin luona, oli minulla tilaisuus huomata kaikkea tarkasti, mitä hänen luonaan tapahtui. Kim minä näin hänen palvelijoitten lauman ympäröimänä pöyhkeilevän kirjavassa purppuratakissaan ja näin hänen kultaisen palatsinsa ja kun minä vedin sieraimiini kallisarvoisten ruokalajien suloista lemua, silloin tuntui minusta, että hän oli enemmän kuin pelkkä ihminen ja onnellisin ja komein kaikista olennoista. Mutta nyt kun minä hänet näen kuolleena ja riisuutuneena kaikesta tästä koreudesta, huomaan minä, että hän on perin naurettava mies parka. — Mutta miksi emme lähde liikkeelle? Mehän voimme menomatkalla yhä naureskella; hänen liikutuksensa antaa meille yllinkyllin siihen aihetta.

_Kloto_: No nouse laivaan, että laivuri saa nostaa ankkurin.

_Karon_ (Mikyllokselle, joka tahtoo nousta laivaan): Hei, poikaseni, minnekkäs sinä? Laiva on jo täysi. Odota vaan siinä missä olet; aamulla varhain viemme sinut tästä yli.

_Mikyllos_: Karon, sinä teet minulle vääryyttä, kun minut jätät jälkeen, vaikka minä jo eilisestä asti olen ollut ruumiina. Minä valitan sinusta Radamantykselle, ettet sinä paremmin noudata lakia. — Voi voi! He lähtevät ja jättävät minut tänne aivan ypöyksin. — Mutta miks’en minä voi laivan perästä uida? Kun minä kerran olen kuollut, eihän minun tarvitse pelätä hukkumista. Eikä minulla olekaan yhtään suutarinmarkkaa, millä maksaisin lauttarahan.

_Kloto_: Seis, Mikyllos, on ankarasti kielletty sillä tavalla kulkemasta tästä yli.

_Mikyllos_: Ehkäpä niinä ennen muita ehtisin toiselle rannalle.

_Kloto_: Se ei käy päinsä. Meidän täytyy soutaa häntä vastaan ja ottaa hänet laivaan. Vedä hänet sisään, Hermes!

_Karon_: Mihin panemme hänet istumaan? Näithän sinä, että kaikki paikat ovat täynnä.

_Hermes_: Voihan hän nuokkua tyrannin olkapäillä, jos se sinun mielestäsi sopii.

_Kloto_: Mainio päähänpisto! — No astu laivaan ja kapua tuon onnettoman niskaan!

_Kyniskos_: Karon, lienee parasta, että heti sanon sinulle totuuden; en voi penninpyörääkään maksaa ylimenostani, sillä paitsi tätä konttia ja keppiä en omista yhtään mitään. Jos sinä taas tahdot, että minä pumppuan tai autan soutamisessa, niin valmis olen. Sinä tulet olemaan tyytyväinen, jospa vain annat minulle aimo airon.

_Karon_: No souda sitten.

_Kyniskos_: Saanko minä vielä luvan laulaa?

_Karon_: Anna soida, jos kauniin venelaulun osannet.

_Kyniskos_: Osaan useampiakin. — (Hän laulaa.) Kuuletko sinä miten nuo minua säestävät vinkumisillaan?

_Rikas mies_: Voi minun aarteitani!

_Toinen_: Voi minun ihanoita kartanoitani!

_Kolmas_: Höh! Höh! Lapsiparkani!

_Neljäs_: Kuka viinit poimii, jotka minä vuosi sitten istutin?

_Hermes_: Mikyllos, etkö sinä ymmärrä itkeä? Ei käy päinsä, että tästä kukaan kuivin silmin kulkee yli.

_Mikyllos_: Jätä minut rauhaan, Hermes; ei minulla ole syytä ulvomiseen, kun vauhti sujuu näin nopeasti.

_Hermes_: No huokaile nyt edes vähäsen noudattaaksesi yleistä tapaa.