Part 3

Ja sama oli laita muissakin perheissä. Fredrika huomasi, kuinka tyttäriä pidettiin vaan kuin jonkinmoisia tarvekaluja, yleisen hauskuuden ja mukavuuden ylläpitämiseksi. Hänen sielunsa asettui yhä kiivaammasti vastarintaan ja taisteli usein vastakkaita tunteita ja aikomuksia vastaan. Semmoiset sanat kuin totuus, vapaus, kunnia, kuolemattomuus sytyttivät hänessä rakkauden kaikkeen suureen ja hyvään, mutta hän tunsi olevansa suljettuna kaikesta totisesta toiminnasta. Tästä sai hän sydämeensä kalvavan tuskan, joka hänen mielensä käänsi kaikkien onnettomien puoleen. Ja kaikkialla, minne hän silmänsä käänsi, näki hän kärsimystä, sortoa ja surua. Häntä rupesi epäilyttämään, tokko se onkaan oikeus ja totuus, joka ihmisen elämän ohjaa. Aikaisesta lapsuudestaan oli hän oppinut, että Jumala oli kaiken hyvän tekijä ja suosija, että hän oli kaiken rakkauden lähde ja että hän rakkaudesta oli luonut maailman. Mutta se tuska ja onnettomuus, jonka hän näki ympärillään, ei hänestä todistanutkaan hyvää ja rakastavaa luojaa. Missä löytäisi hän tuon oikean Jumalan? kysyi hän.

Maailma on langennut syntiin, vastattiin hänelle, eikä siis enään voi olla luojansa oikea kuva, mutta Jumalan sanassa, raamatussa, oli hän löytävä täydellisyyden Jumalan. Hän rupesi siis lukemaan raamattua; mutta eipä sekään herra, joka siellä ilmestyi, vastannut hänen oikeuden käsitettänsä ja sitä ihannetta, jonka hänen sielunsa oli Jumalasta luonut. Mitä raamatussa hänelle ankaran sanan nojalla opetettiin ehdottomana totuutena, ei hän saattanut uskoa. Hän etsi järjellisyyttä; mutta kun Jumala toisessa paikassa esitettiin ijankaikkisena oikeutena, hyvyytenä ja ehdottomana järkenä, luki Fredrika toisessa paikassa semmoisista Jumalan antamista käskyistä ja töistä, jotka todistivat kokonaan toista. Kuinka taitaisi hän oikeuteen sovittaa esim. semmoisia asioita kuin Jumalan käskyt Israelin kansalle ottaa egyptiläisiltä heidän kultansa ja hopeansa ja säälimättä tappaa ja hävittää kananealaisen kansan? Sama Jumala, joka kymmenissä käskyissä opettaa: ei sinun pidä varastaman, ei sinun pidä tappaman, käskee raamatun historiassa Moseksen sekä varastaa että tappaa. Vanhassa testamentissa Fredrika tapasi Jumalan kovana, vallanhimoisena ja oikullisena hallitsijana, jonka lapseksi ei hän tahtonut alistua. Uuden testamentin aate oli hänelle selvempi. Jesus oli hänestä suurempi ja korkeampi, kuin v.t:n herra, joka vaati uhria ja verta ensimäisten ihmisten synnin sovitukseksi. Oliko tämän synnin rikollisuus niin äärettömän suuri, että sen kautta kaikellainen epätila ja onnettomuus olisi tullut maailmaan? Sitä ei Fredrika voinut käsittää. Omassa sydämessään tunsi hän rakkautta hyvään, eikä voinut itsessään löytää muuta sukulaisuutta Adamin ja Evan syntiin, kuin tuon hillimättömän halun ottamaan hänkin tiedon puusta, josta hän ynnä koko sukupuolensa kanssa tiesi olevansa estettynä.

Kun hän pantiin valmistettavaksi Herran ehtoolliselle, luuli Fredrika viimein saavansa selitystä moniin epäilyksiinsä, mutta yhtä pimeä ja kolkko oli hänen sielunsa sieltä tullessa kuin sinne mennessä. Hän pyysi valoa ymmärrykseensä, mutta sitä ei hänelle annettu; hädässään rupesi hän kyselemään papilta, par'aikaa kun tämä selitteli erästä kohtaa lunastusopista, mutta kiivaasti ja nuhtelevalla äänellä kielsi pappi häntä kyselemästä, sanoen: "Ei oppilaan sovi niin kysyä opettajalta, ihmisen tulee uskoa, mitä ei hän taida ymmärtää." Tämä vastaus hävitti hänessä kaiken toivon, sillä oppi, jonka tunnustukseen häntä nyt vietiin, soti hänen ymmärrystänsä vastaan; ja samoin kuin Jumala luojana ja ylläpitäjänä, oli hänelle lunastustyökin käsittämätön. Onnettomana ja kapinallisessa mielessä meni hän Herran-ehtoollispöytään. Valoa pimeään sieluunsa ei hän siitä löytänyt eikä lohdutusta sydämellensä, mutta pysyväisen pääsylipun seuraelämään sai hän sen kautta.

Julkiset huvitukset hurmauttivatkin häntä ensin, hän löysi niissä yhtä toista nautittavaa ja antautui huvien intoon kuin muutkin. Vähitellen oli hänen onnistunut jotenkuten parantaa ulkonaista käytöstään, hankkia välttävä taito seurustelemaan ihmisten kanssa, olipa myös alkanut ilmi panna huomattavaa vilkkautta ja sukkeluutta puheessaan. Ja samassa kuin hän oppi antamaan jälkeen ja taipui mukautumaan, otettiin hänen hyvä päänsä ja älynsä armoihin, hän sai vastaanottaa kiitosta ja suosionosotuksia — ja koki tukehduttaa kaikki epäilyksensä. Mutta pian heräsivät uudelleen tuskat ja kilvoitukset, joita ei seuraelämän viehätys voinut enään tukehduttaa. Vuonna 1821 matkusti koko perhe etelä-Ranskaan asumaan talveksi. Kaksissa vaunuissa, valjastettuina kummatkin neljällä hevosella, lähdettiin ensin Ruotsin etelärannikolle, sieltä laivalla yli Stralsund'iin ja taas maamatkaa eteenpäin, useasti kuusi hevosta vaunujen edessä ja kaksi ratsastajaa johtamassa. Kun päästiin Darmstadt'iin, sairastui Fredrika, joka jo kauan oli ollut heikkona, ja matka täytyi katkaista useammaksi viikoksi. Voisi ajatella, että matkustus kaunisten seutujen läpi olisi kaikille tuottanut nautintoa, mutta ne harmit ja rettelöt, jotka syntyivät siitä, että perheenisän ankarat määräykset lähtöajan suhteen levähdyspaikoista eivät aina tulleet säntilleen seuratuiksi, painoivat koko seurueen alakuloiselle mielelle.

Aikomus oli Geneve'stä jatkaa matka Marseilleen ja siellä asettua talvimajoille, mutta tiellä saatiin kuulla, että Marseillensa kävi tarttuva kuumetauti, jonka vuoksi palattiin takaisin ja asetuttiin Paris'iin, senjälkeen kuin Bremer Geneve'ssä oli nuorimman poikansa, Klaus'en, toimittanut erään professorin luo opintoja tekemään. Paris'issa piti Charlottan, Fredrikan ja Heddan taas ruveta soittamaan, maalaamaan, laulamaan, ja hyvät sekä kalliit opettajat hankittiin heille. Parhaat teatterit, joissa sen ajan etevimmät näyttelijät, Talmaa, neiti Mars y.m. näyttelivät, piti heidän myös nähdä ja tämä huvitus heitä hyvin miellytti. Yhtäpaljon kuin Talmaa'n mahdottoman suuri maine, herätti heissä suurta kummastusta se seikka, että kuta paremmin hän osasi heiluttaa ja tutistuttaa ilmaan koroitettuja käsivarsiansa, sitä kiivaammasti ihastunut yleisö taputti käsiinsä. Museoissa, maalausgallerioissa ja muissa taidekokoelmissa he usein kävivät, ja koska vanhemmat olivat tehneet tuttavuutta muutamissa etevimmissä ranskalaisissa perheissä, saivat tytöt olla muassa näiden tanssihuveissa. Mutta Fredrikalle tuotti tämä matka vaan uusia kärsimyksiä, uutta taistelua. Hän näki ja kuuli paljon uutta, mutta kuta enemmän pitkälle kehittyneen luonnon ja sivistyksen ihmeet laventivat hänen näköpiiriään, sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa tietoon ja sitä onnettomammaksi hän tuli.

Vuoden perästä Tukholmaan palattua alkoi perhe vetääntyä enemmän yksinäisyyteen kuin ennen. Eikä Fredrika puolestaan seuraelämää enään pyytänyt, se oli käynyt hänelle yhä tyhjemmäksi ja mitättömämmäksi. Entiset haaveiluksensa ja unelmansa olivat murenneet pirstaleiksi; ne ruusut ja kukkaset, joita mielikuvastin oli maalannut hänen eteensä, tapasi hän tosielämässä joutavina koristeina taikka pistävinä okasina. Hän etsi totisempaa sisällystä elämällensä, mutta ei voinut löytää tietä siihen. Hän ei päässyt ryhtymään tarkoitukselliseen, suunniteltuun työntekoon, vaan missä hän siihen yritti, tapasi hän ovet suljettuna, ja hänen täytyi taantua. Hän näki rohkeuden ja elämän-innon loistavan miehen silmässä, hän näki hänen pelkäämättä ja vapauden oikeudella julkituovan tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaa arpaansa ei hän löytänyt vapaitten uurnasta. Omansa ja koko sukupuolensa kohtalo näyttäytyi hänelle katalana ja käsittämättömänä. Hänkin tunsi voivansa siivillänsä lentää, mutta missä hän niitä koetti nostaa, niin ne katkaistiin. Kun ei hänen halunsa ja pyrintönsä löytänyt missään osanottoa, puuttui hän vanhempain ihmisten ohjausta samaten kuin isän rahallista apuakin. Sillä vaikka perheen varallisuus avasi pojille tilaisuuden vapaihin opintoihin ja itsenäisen ja tuetun tulevaisuuden saavuttamiseen, jätti se sitävastoin tyttäret paikoilleen. Jos Fredrika olisi ollut varattomasta kodista, olisi hän ehkä jo aikaiseen omistanut sen väen ja voiman, jonka jokapäiväisen leivän pakollinen hankkiminen antaa ihmiselle, ja joka taitaa läpi kantojen ja kivien itsellensä tien raivata. Mutta nyt hän puuttui sitäkin. Hän tarttui taas romaneihin, mutta ne vaan kiihoittivat häntä semmoisen onnen ja rakkauden ikävöitsemiseen, jota todellinen elämä ei valmista; hän luki saarnoja, jotka eivät hänestä parempaa eikä onnellisempaa ihmistä saaneet; hän soitti, neuloi, puuhasi, mutta yhä enemmän selveni hänelle, kuinka mitätön ja joutava olento hän oli, jota ei kukaan tarvinnut ja josta ei kenelläkään hyötyä ollut. Vuosien vieriessä hänen onnettomuutensa yhä häntä sorti ja murti. Sopii otaksua, että hän on ajatellut omaa nuoruuttansa, kun hän _Herthan_ kasvatukseen, samannimisessä kirjassaan, sovittaa Lutheruksen sanat: "Ihmisen sydän on kuin myllynkivet: jos kaadat hyviä jyviä kiven silmään, jauhavat ne tasaisesti ja tekevät hyviä jauhoja, mutta jos et mitään pane heille jauhettavaksi, jauhavat he itseänsä."

Fredrikan sisaret, jotka olivat todistajina hänen taisteluunsa ja tuskaansa, ottivat sydämellisesti osaa hänen onnettomuuteensa, ja sen kautta sisarten kesken rakentui hellä ja uskollinen rakkaus toisiinsa, joka Fredrikalle valmisti pysyväisimmän ilon läpi elämän. Samassa kuin omat tuskansa enenivät, heltyi hänen mielensä yhä enemmän kaikkia onnettomia kohtaan koko luonnossa. Eräässä kirjeessään Franzénille v. 1842 puhuu kirjailija tästä. Mainittuaan kuinka se murtotila, jossa hän eli, olisi voinut hänen vietellä suuriin vaaroihin ja erehdyksiin, jatkaa hän: "Asianhaarat varjelivat minua ja saattoivat minun kehitykseen, joka oli katkera, mutta terveellinen. Se johti minua syvemmälle kärsimyksiin, sillä pitkän ajan elämästäni olin sangen onneton ja elämä painoi minua raskaana taakkana. Ilman vaihtelua, ilman virvoitusta kuin elin pitkät vuodet, näkyi minulle yhä selvemmin maailman onnettomuus. Tulin likemmäksi luontoa, ja näin siinä samat ristiriidat kuin ihmiselämässäkin. Näin rajut luonnonvietit valtaavan eläimissä ja näin toiselta puolen, kuinka heidän täytyi kärsiä paljon sortoa ihmisiltä. Ja kun en uskonut eläimille toisen paremman elämän koittavan eikä heidän siis oikeutta saavan kuolemankaan jälkeen, oli minusta kärsivien luontokappalten kova kohtalo vieläkin kipeämpi todistus hyvää luojaa vastaan. Niin kovalta tuntui tämä minulle, että minusta päivänkoittokin oli kuin pilkantekoa onnettomasta maailmasta, joka kaikkialla osotti pelkkää viheliäisyyttä. Nyt oli luonto astunut luojan ja minun väliini samaten kuin raamattukin, ei yhdistämään, vaan eroittamaan meitä?"

Kuitenkin tässä murheen tilassa on tavattavana valoisampiakin kohtia. Sääli toisia kärsiväisiä kohtaan johti Fredrikan köyhäin ja sairaitten luo antamaan heille sekä aineellista apua että neuvoja ja opetusta monissa asioissa. Ja Årstan suurella alueella oli tarvitsevaisia kylläksi, jotka kiitollisesti ottivat vastaan avun, mikä heille tarjottiin. Kasvikunnan moninaisuus ja kauneus oli Fredrikaa lapsuudesta asti ihmetyttänyt, hän oli kirjain ja ahkerain kokeiden avulla oppinut tuntemaan monien yrttien käytännön haavain parantamiseen ja lääkkeenäkin. Missä joku oli saanut käärmeen piston, lyönyt haavan, vilustunut, siellä oli Fredrika tarjoomassa hoitoaan, ja hän paransi monta, jotka ymmärtämättömän, kaikkea tietoperustusta puuttuvan hoidon käsissä olisivat jääneet makaamaan sairasvuoteelle tai kuolleet. Missä köyhyys ja puute ajoi lapset käymään ryysyissä ja nälkäisinä, taikka vanha tahi työhön kykenemätön kärsi puutetta, saatiin usein Fredrikalta apua. Vanhoista vaatteista, joita ei kotona enään käytetty, neuloi hän paitoja, hameita, nuttuja lapsille, usein säästi hän omasta ruokaosastaan taikka oli kokonaan syömättä, voidakseen valmistaa nälkäiselle ikävöidyn suupalan. Fredrika tuli täten tervetulleeksi ja rakastetuksi vieraaksi köyhäin, ja antaman lääkeapunsa tähden varakkaittenkin asunnossa. Hänen apuansa ruvettiin hakemaan yhä kauemmas, ja kun eivät ainekset enään voineet hänelle riittää, rupesi hän vakavasti miettimään jotakin keinoa, millä hän taitaisi ansaita rahaa, voidakseen sydämensä käskyä panna käytäntöön edelleenkin.

Hänen taipumuksensa piirustukseen tuli hänelle nyt avuksi. Hän oli jo ennenkin koettanut käyttää värejä ja pensseliä; nyt hän ryhtyi siihen uudella innolla, maalasi pieniä muotokuvia Napoleonista, joka oli päivän sankari, kuninkaasta, perintöprinssistä ja muista tunnetuista henkilöistä, möi ne hiljaisuudessa ja sai vuoden kuluessa 200 riksiä, jotka käytti köyhäin hyväksi. Sama tarkoitus sittemmin herätti hänessä päätöksen kirjoittaa yleisöä varten, ja kun hän lähetti ensimäisen käsikirjoituksensa kustantajalle, ajatteli hän enemmän sitä, kuinka hän nyt voisi pelastaa lähimmäisiänsä ruumiillisesta nälästä, kuin sitä, mitä kohtaloa vastaan hänen kirjoituksensa meni. On luonnollista, että näissä nuoren tytön ahkeroissa hyväntekeväisyyden toimissa oli määrältään haaveiluakin, niinkuin kirjailija itse myöhemmin sanoo olleen, mutta se seikka ei voinut estää niiden jalostuttavaa vaikutusta hänen omaan kehitykseensä. Toiselta puolen taas ei voi itsekieltäväisyyden ja onnettomain lähimmäisten hyväksi uhrattu työ milloinkaan jäädä merkityksettä, jos kohta siinä muassa on ollut vaikuttamassa alempiarvoisiakin aineksia.

Mutta pysyväisempää mielen tyydytystä ei tämäkään vielä Fredrikalle tuottanut. Yksin ja osanottoa vailla kuin oli, ei valjennut hänelle vielä se vakaa työsuunta, jota hän lakkaamatta etsi. Miltei ainoa kohta, missä hän tuli yhteyteen muun sivistyneen maailman kanssa, oli seuraelämä, ja se häntä, niinkuin tiedämme, miellytti yhtä vähän kuin hän niitä ihmisiä, joiden tuttavuuteen hän sen kautta joutui.

Tähän aikaan, kesällä 1824, oli rouva Bremer Heddan ja Klaus'en kanssa saattamassa perheen nuorinta tytärtä, Agathaa, erääsen sairasvoimistelulaitokseen Paris'issa, johon jättivät potilaan kahdeksi vuodeksi parannuksille. Samaan aikaan Bremer joutui pitkälliseen kivuloisuuteen, joten perheenjäsenten tarkkuus ja huoli nyt kääntyi häneen. Tauti oli kestävää luuvaloa, joka kesäaikoina antautui vähän paremmaksi, mutta piti talvet sairaan vuoteella. Se raskasmielisyys joka perheenisää oli vaivannut, väheni taudin tultua, hän tuli hilpeämmäksi ja tyytyi pienempiin vaatimuksiin kuin ennen. Omaiset koettivat nyt kaikki paraimman mukaan helpoittaa hänen vaivojaan ja lyhentää häneltä ajan pituutta. Kun kipu myönsi, luettiin sairaalle matkakertomuksia ja muuta raitista kirjallisuutta, joka häntä huvitti, toiste taas otettiin shakkipeli esille. Bremer oli aina ollut tähän ajanviettoon innostunut, mutta suuttui ja harmistui aina, kun joutui tappiolle. Koska Hedda ei vielä osannut pelata, olivat Charlotta ja Fredrika vuorottain isän vastapelaajina. Mutta jälkimäistä shakkipeli ei ollenkaan huvittanut, ja häntä kummastutti aina, että isä, joka hyvin suuttui, kun itse tappasi, makeasti nauroi heitä, kun kävi samoin heille. Väliin kun Fredrika ei voinut pidättää itkua, lähetti isä hänen pois ja tuotatti Charlottan jatkamaan, joka otti asian tyynesti ja pelasi niin, että joka ilta voitti jonkun pelin; mutta viimeisen kerran voitti aina isä, ja silloin oli lopputarkoitus, virkistystä sairaalle, voitettu. Charlotta kehoitti Fredrikaakin ottamaan seikan sellaisena, mutta siihen ei tämä saanut mieltänsä taipumaan, vaikka kyllä koetti. Kun kesä tuli ja päästiin maalle, tarjoutui heille taas vapaampi olo ja elämä.

Kahden vuoden perästä oli Agatha niin parantunut että pääsi kotiin, josta tällä kertaa Charlotta ja Klaus rouva Bremerin kanssa lähtivät Paris'iin häntä hakemaan. Hänen parantamistansa oli kuitenkin vielä jatkettava Paris'ista tuotujen koneitten avulla, ja kun tämä katsottiin paraiten voivan tapahtua Årstassa, päätettiin että Fredrika ja Hedda jäisivät häntä hoitamaan ja perheen muut jäsenet muuttaisivat niinkuin ennenkin talveksi kaupunkiin. Tosin heidän toiveensa eivät olleet suuret Fredrikan kyvystä voimistelukoneiden käyttämisessä, mutta koska Bremer ennemmin otti Charlottan seuraksi itselleen kaupunkiin, ja Fredrika puolestaan ei parempaa halunnut kuin jäädä maalle pääkaupungin tyhjänpäiväistä seuraelämää pakoon, ei voinut paremmallakaan tavalla asiasta suoriutua. "Hyvä Hedda" se olikin, jonka huoleksi sairaan hoito oikeastaan uskottiin, Fredrika sai jäädä auttelemaan, missä taisi. Hänelle itselleen ei näytetty mitään epäilyksiä hänen kykeneväisyydestään, ja jos hän tunsikin semmoisten liikkuvan ilmassa, otti hän ilolla perheneuvoston päätöksen vastaan. Rakkaan sisarensa hoitamiseen tahtoi hän sydämestään ottaa osaa, siinä yksi asia, ja kaupungin elämää tahtoi hän paeta, siinä toinen asia, joka painoi muut tunteet hänessä vaikenemaan.

Yksinäinen olo maalla virkisti Fredrikaa: hän sai nyt esteettä ja ilman ympäristönsä epäluuloista tarkastelua liikkua ulkona ja vapaasti käyttää aikaansa. Kahtena seuraavanakin vuonna sai Fredrika asua Årstassa talven yli. Ulkonainen hiljaisuus vaikutti häneen hyvästi, aikoja alkoi tulla, jolloin aaltojen pauhu hänen sydämessään hiljentyi ja tyyntymisen merkkejä rupesi yhä ilmestymään. Hän neuloi vaatteita köyhille, keitti lääkityksiä, hoiti sairaita, maalasi, luki paljon, kirjoitti lyhempiä ja pitempiä runoja ja muita kyhäyksiä. Näitä hän ei itse milloinkaan lähettänyt painoon, mutta hänen sisarensa Charlotta Bremer on julkaissut muutamia niistä, yhteydessä pienen elämäkerran ynnä muutamien kirjailijan kirjeiden kanssa, jotka yhdistettyinä tulivat painosta v. 1868, kolme vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Kun nuo maalauksista saadut 200 riksiä oli lopussa, etsi Fredrika kyllä sepityksiensä joukossa jotain julkaistavaksi, mutta kun hänestä niissä ei ollut sopivia, rupesi hän todenteolla kirjoittamaan uutta. Niinpä valmistuikin ennen pitkää neljä kertoelmaa, joille hän yhteiseksi sarjanimeksi pani "Teckningar ur hvardagslifvet" (Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä), tuo päällekirjoitus, jota hän sittemmin käytti kertomuksillensa ja jonka lukeva yleisö vähän ajan kuluessa omisti tuttavakseen. Näitä oli "Axel och Anna eller en brefvexling mellan tvenne våningar" (Aksel ja Anna eli kirjevaihto kahden huonekerran välillä), sukkela kuvaus ensimäisen lemmen juoksusta nuoren tytön ja nuorukaisen sydämissä. Aksel asuu setänsä luona yläkerrassa ja Anna tätinsä luona alakerrassa. Palava, voittamaton rakkaus uhkaa heitä perikadolla, elleivät toisiansa saa, mutta koska asianomaiset isäntähenkilöt rakastavien mielestä pitävät heitä sydämettömän tarkalla silmällä eivätkä milloinkaan saata heitä tilaisuuteen seurustelemaan toistensa kanssa, purkavat he hehkuvat tunteensa pienille kirjelipuille, joita nopeajalkainen salaposti, Janne nimisen pojan muodossa, lennättää edestakaisin toisesta huonekerrasta toiseen. Monta harmia ja vastoinkäymistä sattuu rakastaville, ja kun he vihoviimein, kaikki lemmentuskat kärsittyään, ilmoittavat rakkautensa holhoojilleen, pyytäen heiltä naimalupaa, niin nämä kovasydämiset ihmiset kieltävät sen ja käskevät heidän olla asiasta sen kovemmin hiiskumatta. "Ja minulla on 300 riksiä vuosituloa, sanoo nuori herra, emmekös me kaksi henkeä nyt sillä toimeen tulisi kuolemaamme saakka? Mitähän sen enemmällä tekisimmekään?" Epätoivoissaan lähetti hän nyt kirjeen Annalle, jossa sanoo päättäneensä heidän karata pois noiden ankarain sukulaisten luota ja käskee Annan laittamaan itsensä valmiiksi. Mutta kun tämä vastauksessaan ilmoittaa ei voivansakaan suostua niin sopimattomiin hankkeisin, menee Aksel pelaamaan, menettää kaikki rahansa ja velkautuu. Tästä taas ahkeraa kirjevaihtoa: Anna nuhtelee häntä, itse hän kiroo itsensä ja kärsii katkeraa katumusta, sanoo ikuiset jäähyväiset lemmityllensä ja ilmoittaa päättäneensä paeta ulkomaille. Mutta — juuri kun lähdön hetki lyö ja tuskat ovat ylimmällään, tulee sydänkäpyseltä pieni lippu, joka kertoo että rakastetun velat ovat maksetut ja että asianomaiset ovat luvanneet heille laittaa oman kodin ja suostuvat heidän naimiseen! Jonkun ajan kuluttua vietetään heille häät ja he astuvat ikuiseen onnelaan. Kuvaus loppuu pienessä kirjeessä Jannelta Ulla-sisarelleen, jossa Janne valittaa kuinka hänen tuottava postivirkansa nyt on loppunut, kun herra ja neiti menivät naimiseen. "Mutta", lisää hän iloisesti, "olenhan toimellani ansainnut 30 riksiä, nyt juoksen kotiin ja ostan niillä äidille — talon." — Viimeisessä kertomuksessa, "Bref från Stockholms soaréer" tehdään tosiolojen mukainen kuva Tukholman iltaseuroista, jossa jotenkin paljaasti esiintyy se joutavuus ja aikaa, varoja ja voimia tuhlaava elämä, joka on niiden tuntomerkkinä.

* * * * *

Vanhempainsa tähden tahtoi Fredrika tarkasti karttaa kaikkea julkisuutta ja lähetti senvuoksi käsikirjoituksensa veljellensä Augustille, joka oli Upsalan yliopistossa ja oli luvannut kaupita Fredrikan kertomuksia kirjain kustantajille siellä. Tämä onnistuikin, tekijä sai palkkioksi 100 riksiä, ja kirja ilmestyi julkisuuteen lopulla vuotta 1828. Se tuli heti huomatuksi sanomalehtien arvosteluissa, saavutti paljon lukijoita ja pysyi kauan aikaa keskustelualueena julkisissa ja yksityisissä seuroissa. Kun tekijä oli kaikille tuntematon, puhuttiin Bremerilläkin kirjasesta, niin että Fredrika sai kuulla sekä moitteet että kiitokset. Eräs arvostelijoista oli lausunut sen ennustuksen, että jahka tekijän kirjailijataito nousee kehitykseensä, antaa se tulevaisuudessa syytä suurempaan kiitokseen. Paperikaistale, jolle Fredrika kopioitsi nuo sanat, kirjoitti hän: "Niin, hyvä ystävä, se on Jumalan kädessä."

Kesällä 1829 kirjoitti Fredrika toisen osan "Kuvauksiaan", mutta sai repposet kustantajalta, jolle hän ne tarjosi. Tämä masennutti ensin Fredrikan toiveet kirjakyvystään, mutta sitten hän kysyi ensimäisen kirjansa kustantajalta ja tämä painatti ja julkaisi hänen uudet kyhäyksensä syksyllä 1830. Niitä oli kolme pienempää kertomusta: "Den ensamma" (Yksinäinen), "Tröstarinnan" (Lohduttaja), sekä lyhempi romani "Familjen H." "Den ensamma" on turvaton orpotyttö, joka kylmäkiskoisten ihmisten palveluksessa kärsii paljon ja etsii haparoiden elämän onnea ja sydämensä rauhaa ulkoapäin ihmisten suosiosta, eikä omasta sydämestään, jossa hän kuitenkin sitten uskoo elämän oikian sisällyksen ja todellisen rikkauden olevan piiloitetun. Kappale kuvastaa paljon psykologista totuutta ja viehättää lukijaa sekä sillä että runollisella muodollaan, joka sille on omituinen. Jutelmassa tapaamme osaksi kirjailijan omia elämänkokemuksia kuvailtuna.

Näinä vuosina tuli Fredrikan kodissa tapauksia, jotka tekivät muutoksen perheen yleisessä järjestyksessä. Fredrikan vanhempi sisar Charlotta sai, kotiin tultuansa pitemmältä matkalta sukulaistensa luota, vanhempainsa suostumuksen mennä naimiseen lakitieteen tutkija Qviding'in kanssa. Perheenisän terveys oli yhä huonountunut, niin ettei keväällä 1830 muutettukaan enään Årstaan, vaan vuokrattiin kesäasunto likellä Tukholmaa, jotta tarvittaissa pikemmin saataisiin lääkärin apua. Tauti kiihtyi kuitenkin kesällä kiihtymistään ja Bremer kuoli perheensä keskellä heinäkuussa samana vuonna. "Tuntui niin hyvältä", kirjoittaa Fredrika jonkun aikaa sen jälkeen, "kun näin isäni nyt rauhallisena lepäävän, pelastettuna levottomasta elämästä; kun sain hänen puutuneelle kädelleen ja kylmälle otsallensa vuodattaa sovituksen kyyneleitä". Lopuksi kesää muutettiin vielä Årstaan, jossa Charlotan häät vietettiin, mutta talveksi asettuivat toiset jälleen kaupunkiin.