Part 2

Årstassa, jossa saatiin olla vähän vapaampina, viihtyivät lapset paremmin, vaikkei sielläkään minkäänlaista vaihtelua ollut saatavissa. Kaikellainen vieraankäynti täällä maalla vaivasi Bremeriä; pitäjän kirkkoherra ja kappalainen kutsuttiin pari kertaa kesässä päivällisille, siinä kaikki. Mitä laatua muu vaihtelu siellä saattoi olla, kuvaa paraiten seuraava tapaus: Bremer, joka nuoruudessaan oli tottunut liikkuvaiseen elämään, halusi siis kuitenkin jonkinmoista vaihtelua ja lähti silloin kaupunkiin muutamiksi päiviksi, joilta matkoiltaan hän kuitenkin usein palasi missään käymättä ja kenenkään kanssa seurustelematta. Tultuansa kotiin kyseli hän aina, mitä, uutta oli tapahtunut, mutta koska ei Årstassa milloinkaan mitään tapahtunut, niin ei ollut kellään mitään kerrottavaa. Kerran kuitenkin oli todella jotain tapahtunut Bremerin kaupungissa ollessa. Joukko härkiä, jotka oli laskettu irti juomaan eräästä lammikosta, juoksivat sieltä takaisin tullessaan pienen puistokentän läpi ja syttyivät toinen toisensa perästä semmoiseen kiihkoon, että rupesivat kaikki kiivaasti hyppäämään ja sätkyttelivät takajaloillaan kuin olisivat olleet suunniltaan. Tämä oli Årstassa merkillinen tapaus ja herätti lasten huomion. Kun isä kotiin tultuaan ehtoolla ensimäiseltä, jonka hän tapasi, kysyi niinkuin ennenkin, kertoi tämä päivän ihmeellisen tapauksen. Senjälkeen tuli toinen ja kolmas lapsista kertoen samaa asiaa ja viimeksi Fredrika, joka alkoi niinikään: "Tiedättekö, isä... härät..." Nyt Bremer suuttui koko asiaan, eikä sinä iltana puhuttu enään mitään mistään.

Fredrikan vanhempi sisar oli kerta nimipäiväkseen saanut pienen maanpalstan puiston syrjässä, isä oli siihen teettänyt pienen sohvan, ja paikka vihittiin juhlallisesti virvoituksia tarjoomalla ja puheella, jossa isä sanoi antaneensa tämän paikan tyttärellensä kokonaan omaksi. Sitten arveltiin sisarusten kesken, että kai Fredrikakin saapi samallaisen seuraavana kesänä, kun hän täyttää 10 vuotta. Hän saikin pienen lohkon mäkirinteessä, mutta ei saanut sohvaa eikä puhetta eikä vihkiäisjuhlaa, — josta Fredrika silloin päätti, ettei hän mahtanutkaan olla isällensä niin rakas. Mutta tuohon pieneen maapalukkaansa istutti hän sitten kolme pientä tammentaimea ja hoiti niitä huolellisesti. Kun pari vuotta sitten kävin Årstassa, Fredrika Bremerin nuoruuden kodissa, seisoivat tammet siellä nyt korkeina tuuheina puina ihanimmassa kesäpuvussaan, vakavina todistajina istuttajansa onnistuneesta työstä.

Kesällä 1813 sattui Årstassa poikkeus, joka etenkin virkeämpää elämää kaipaavalle Fredrikalle tuotti suurta hauskuutta. Erään sotarykmentin, joka oli määrätty Saksaan lähetettäväksi, piti astua laivoihin Dalarö'ssä likellä Årstaa, ja nyt tultiin pyytämään päällikkyydelle asuntoa Årstassa, johon Bremer myöntyi. Samassa olikin siellä koko päällikköjoukko sekä rykmentin soittokunta, ja 1000 miestä majoitettiin likisiin torppiin ja kyliin. Nyt sai Fredrika nähdä ja kuulla paljon erinomaista. Kahdesti viikossa tuli nyt postikin Årstaan, ja Fredrika kuunteli suurimmalla ihmetyksellä, kun isä ehtoollisen jälkeen luki uutiset sotatantereelta. Napoleon oli paraikaa paluumatkalla Venäjältä, jossa hänen oli niin huonosti käynyt, ja Euroopan vallat laittoivat sotajoukkonsa häntä vastaan. Osa Ruotsin armeijaa oli perintöprinssin, Karl Johan'in johdolla mennyt Saksaan. Fredrikassa syntyi nyt vastustamaton halu mennä taistelemaan Napoleonia vastaan. Itse onneton ja katkerassa vastarinnassa kaikkea sortavaa ylivaltaa vastaan tunsi hän sorrettuja ja onnettomia kohtaan syvää sääliä ja olisi tahtonut heitä auttaa. Kaksi kertaa lähti hän kotoa siinä vahvassa aikomuksessa, ettei enää palata, vaan jonkun matkustajan hevosella päästä Tukholmaan ja sieltä perintöprinssin riveihin sotimaan. Mutta kummallakin kerralla kävi huonosti: ei näkynyt ketään tiellä ottamassa häntä hevoseensa ja hänen täytyi surumielin palata takaisin kotiin. Nämä sotaiset tuumat haihtuivat sitten jonkun ajan perästä itsestään.

Fredrikan vilkasta ja tulista luontoa kuvaa sattuvasti pieni seikka, jonka kirjailija on solminnut Fransiska-rouvan kertomukseen "Grannarne" nimisessä, romanissaan ja joka perustuu tosi-tapaukseen Fredrikan nuoruudessa. Sankari siinä on Fredrika itse.

"Seuraa minua voimisteluun sankariseikkailuksiini", puhuu Fredrika, "seuraappa minua siihen aikaan, jolloin vielä olin vallan nuori, jolloin ei vielä veri näin hiljalleen vierinyt, aikaan, jolloin olin niin perin kyllästynyt näkemään aina samaa aurinkoa ja yksiä kasvoja, jolloin mieleni paloi seikkailuksiin vaikka millä kaupalla, jolloin tulipalo taikka joku muu melske minulle oli terve virkistys ja 'Pragin tappelu' ja 'Fleuryn tappelu' olivat mieluisempia soittokappaleitani, jolloin itkin, kun en ollut mies ja päässyt sotaan, jolloin niin halusin hullutuksia, että join viisi kuppia hupeloista teetä kamreri Arbell'issä jossa rouva oli joutunut semmoiseen tarjoomisen kiihkoon, että tahtoi pakottaa minua vielä kuudettakin kuppia juomaan. Olin silloin kuudentoista vanha, ja avuksi levottomalle mielelleni rupesi toinen hartioistani kasvamaan väärään. Voimistelu oli siihen aikaan muodissa, sillä haettiin apua kaikennäköisiin vikavuuksiin, ja vanhempani päättivät panna minutkin voimistelemaan. Puettuna leveihin housuihin ja viheriäverkaiseen nuttuun, päässä harsomyssy ruusunkarvaisilla nauhoilla, astuin eräänä päivänä toisten tyttöjen joukkoon, jotka melkein samallaisessa pukemisessa kuin minäkin jo hyppelivät köysien, tikapuitten ja salkojen välitse suuressa salissa. Tuo näytti kummalliselta ja vähän kamalalta. Ensi päivänä pysyin hiljaisena ja sain opettajattarelta selkätaivutusta ja käden ja jalan ojennuksia. Toisena päivänä jo sinuttelin muutamia tyttöjä, kolmantena kilpailin heidän kanssaan köysi- ja tikapuuharjotuksessa, ja ennen toisen viikon loppua johdatin kolmatta linjaa ja aloin sitä halustuttaa kaikellaisiin temppuihin.

"Siihen aikaan luin Kreikan historiaa, ja sen sankarit ja urhotyöt rupesivat voimistelussa näyttäytymään mielikuvituksessani. Ehdottelin joukkiolleni, että ottaisimme muinaisaikuisia mies-nimiä emmekä voimistelussa milloinkaan nimittäisi toisiamme muilla kuin semmoisilla, niinkuin esim. Agamemnon, Epaminondas, Pelopidas. Itselleni otin nimen Oreste ja parasta ystävääni kutsuin Pyladeeksi. Eräs pitkä laiha tyttö, joka murti suomeksi ja joka minua ei ollenkaan miellyttänyt, syystä että hän harmittavalla huolimattomuudella kohteli minua sekä uusia aatteitani, otti pilkkaa tehdäkseen meidän nimimuutoksistamme ja puhutteli naureskellen minua sekä ystävääni — pienet kuin olimme — nimellä Orre [Teeri] ja Pylle. Tämä pisti minua vihaksi, etenkin kun huomasin kuinka sen kautta joukostani hävisi se kreikkalainen henki, jota siihen tahdoin juurruttaa.

"Pitkä vihamieheni ei sanonut tahtovansa koskaan muusta nimestä tietää kuin Brita Kaisasta, minä kuitenkaan en herjennyt nimittämästä häntä Darius'eksi. Toisia eripuraisuuden aiheita tuli lisäksi. Vaikka olin päätäni myöten mieltynyt Kreikan historiaan, suosittelin Ruotsin historiaa puolueellisesti. Kaarle XII oli epäjumalani, usein huvitin ystäviäni osastossamme juttelemalla hänen urotöitään, ja jouduin silloin itse palavimpaan sankari-intoon. Eräänä päivänä astui Darius eteeni, väittäen että tsari Pietari I oli suurempi mies kuin Kaarle XII, aate joka tuntui kuin olisi saavillinen vettä kaadettu päähäni. Minä tartuin kiivaasti ja sisällisessä vimmastuksessa asiaan kiinni. Vastustajani toi kylmästi ja varmasti esiin moniaita tositapauksia väitteensä perustukseksi, ja kun minä välittämättäni niistä tahdoin ylentää oman sankarini pilviin, heitettiin minulle aina Pultava ja Bender eteen. Pultava, Pultava, onpa monta kyynelkarpaloa vierinyt veriselle tappotantereellesi, mutta ei ainoatakaan niin katkeraa kuin ne, jotka minä vuodatin kun — niinkuin ennen Kaarle XII — jouduin siellä tappiolle. Siinä oli kipu, jota en nyt enään käsitä. Vastustajaani rupesin vihaamaan yhtä paljon kuin itse Pietari tsaria ja sitä kansaa, jonka herra hän oli.

"Kolmas kipinä vielä tarvittiin, niin tuli leimahti. Pieni suloinen ontuva tyttö, jonka naisellista ja kainoa olentoa miespuku ei voinut vähentää, voitti kokonaan suosioni, ja minä ilmoitin itseni hänen — ritarikseen. Eräänä päivänä kun hänelle deklamoitsin runoja Racine'lta, seisahtui tuo pahanilkinen Darius odottamatta viereeni ja sanoi korskeasti: 'Tässä näet kilpailijasi." Minä painoin kilpailijaani masentavan katseen ja sanoin ylenkatseellisesti: "Brita Kaisa, pysy sinä neulassasi vaan.' Tuo pisti Brita Kaisaa, hän punastui samassa kuin minun puolueeni puhkesi kaikuvaan nauruun.

"Vähän aikaa sen jälkeen, kun istuin köysitikapuilla katsellen liehuvaa seuraa allani, tunsin yht'äkkiä väkevän käden käyvän kiinni jalkaani, ja näin pitkän vihamieheni seisovan käsi ojennettuna ja pitäen minua kiinni, sanoen ivallisesti: 'Hoi sinua siellä yläällä! Auta nyt itseäsi, jos Oreste olet, taikka istu puolapuullasi teerenä ja kujerra meille!' Mitä Oreste olisi tehnyt minun tilassani, en tiedä, mutta varmaan vihani, huutoni ja liikenteeni paremmin muistuttivat ansaan tarttunutta lintua kuin vangittua sotasankaria, sillä suunnattoman suuri nauru nousi yltympärilläni ja se minut vasta pani täyteen vimmaan. Kovalla äänellä huusin Pyladesta avukseni. Pylades näytti pelkurilta, koetti puhutella vihamiestäni, mutta ilman pontta sanoissaan.

"Minä vaadin sinua miekkailuun, minä tahdon hyvitystä!" huusin Darius'elle, joka vaan naureskeli ja sanoi: "Hei, Teeri, hei! katsohan, juuri näin tsari Pietari piteli Kaarle XII:sta Bender'issä."

"Olin juuri tekemälläni hurjan työn, kun yksi opettajattarista tuli, lopetti metelin ja vapautti minut. Mutta sydämessäni kiehui harmi, menin Pyladeen luo ja sanoin: 'Olet käyttäytynyt kuin raukka, Pylades! Tule paikalla kanssani, minä vaadin kaksintaisteluun tuon suurisuisen ylpeilijän, sinun pitää olla todistajani.' Pylades pelkäsi kuin jänes, mutta ei uskaltanut kieltää.

"Menin nyt hakemaan Darius'ta; harmittavan tyyneenä seisoi hän selkä nojassa seinää vasten ja hyräili. Silmäkulmat rypyssä astuin hänen eteensä ja sanoin: "Mitä tarkoitit äsken?" Brita Kaisa heitti minuun ylpeän silmäyksen ja vastasi huolettomasti: "Mitäkö tarkoitin? sitä juuri, mitä sanoinkin." "Sitten mulla on sinulle sana sanottava", huusin vimmastuneena. "Olet sopimattomalla tavalla loukannut minua ja minä vaadin, että julkisesti koko osastomme edessä pyydät minulta anteeksi ja myönnät että Kaarle XII oli suurempi kuin tsari Pietari; taikka sinun täytyy tapella kanssani, jos sinussa kunnian tuntoa on ja jollet ole pelkuri." Brita Kaisa punastui, mutta sanoi suututtavan kylmästi: "Vai anteeksi? Ei, sitä en huoli tehdä. Tapellakko? No, kyllä! mutta missä ja millä, nuppineuloillako vai?..."

"Miekalla, jollet pelkää, ja täällä. Voimme tulla tänne puolta tuntia ennen toisia. Aseet minä tuon mukaani. Pylades on minun todistajani, valitse sinä itsellesi toinen." Tämän sanoin mainion ylpeästi.

"En minä todistajasta välitä", sanoi taas Brita Kaisa ilkeässä ylimielisyydessä, "minussa on kylläksi teitä molempia vastaan". — "Mutta sulla täytyy olla todistaja", huusin minä ja löin jalkaani permantoon. "Se kuuluu sääntöihin." — "No, olkoon menneeksi! — Grönvall, tules tänne vähän."

Grönvall, jota kutsuttiin Nestoriksi, tuli ja kun hänelle oli asia selitetty, suostui hän olemaan vastustajani todistaja.

"Huomenna kl. 9", sanoin ja erosin heistä.

"Kl. 9", toisti Brita Kaisa ivallisesti naurahtaen.

Kotimatkalla sain vihdoin viimein Pyladeen suostumaan; turhaan koetettuaan minua saattaa järkeeni, lupasi hän, kyyneleet silmissä, olla vaiti ja pysyä minulle uskollisena kuolemaan asti.

Veri kuohui minussa, mutta illalla kun makasin vuoteellani ja kaikki oli hiljaa huoneessa, rupesi minua kammoittamaan teko, johon olin päättänyt käydä.

Mutta peräytyä ja siten pistää Kaarle XII pulaan, jättää häväistykseni kostamatta ja antaa pilkkaamisen syytä viholliselleni, ei, sitä en saattanut! Ennemmin sitten kuolema. Nyt johtui mieleeni Jumalan kymmenet käskyt ja vanhempani, joille kuolemallani saattaisin syvän surun.

Vastustajani kuvastui eteeni vahvana ja väkevänä kuin tsari Pietari, ja minä taas — sen hyvin tunsin — en ollut mikään Kaarle XII. Ajatellessani, kuinka vanhempani itkisivät, rupesin minäkin itkemään ja nukuin, ja kun heräsin oli kl. 1/2 9.

Jopa oli koko kaksintaistelu melkein murennut mereen, mutta silmiäni hieroessani oli kuin pasuunalla olisi soitettu korviini: kl. 9! Hyppäsin ylös ja yhtäkkiä selveni asia mielessäni. Viidessä minuutissa olin valmiina ja tempasin käteeni kaksi pientä miekkaa, jotka iltaa ennen olin ottanut veljeni huoneesta. Olin juuri menossa, mutta samassa tuli taas vanhempani mieleeni ja että minun toki pitäisi heille kirjoittaa, jos kuolisin tappelussa. Pienelle paperikaistaleelle kirjoitin lyijykynällä: "Rakkaat vanhempani, kun nämä rivit tulevat silmiinne!" — — — kuulkaa! kello lyö neljännestä vaille 9! nyt myöhästyisin, jos en kohta menisi. Heitin alkamani kirjelipun laatikkoon, heittäysin Cesar'in tavoin onneni helmoihin ja kiiruhdin, miekat päällysnuttuni alla, voimisteluun.

Ett'ei minulla ollut rahtuakaan aavistusta miekan käyttämisestä, on tiettyä, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut. Tullessani paikalle oli vastustajani jo siellä todistajansa kanssa. Pyladesta ei näkynyt. Darius ja minä tervehdimme toisiamme kopeasti. Annoin hänen valita miekoista toisen. Hän piteli sitä kädessään niin harjaantuneesti ja sujuvasti, kuin olisi ollut siihen vallan tottunut. Mielikuvituksessani näin jo itseni lävistetyksi. Nyt tuli Pylades, vaaleana, kauhistuneena. Minä iskin häneen vihastuneen katseen ja väänsin oven lukkoon.

"Herran tähden, älkää murhatko toisianne", huusi nyt Pylades. "Se on hulluutta."

"Vaiti", huusin vihastuneena, ja kääntyen päin Darius'ta: "Sinä siis vieläkään et tunnusta vääryyttäsi etkä pyydä minulta anteeksi?"

"En", sanoi Darius, verrattoman tyyneesti taivutellen miekkaansa laattiaan. — "Tsari Pietari oli suuri mies."

"Kuolema hänelle! Eläköön Kaarle XII!" lausuin tulisesti ja tein asentoa. Darius teki samoin.

"Vartokaa, vartokaa!" huusi Pylades. "Vartokaa!"

"Minä en varro!" huusin minä, "kuole, ryssänystävä, minä luen kolmeen, ja me tapellaan! Yks, kaks, kolme!" — Miekkamme kalskahtivat toisiinsa, — ja samassa makasin aseetonna maassa. Darius seisoi minun ylitseni, ja luulin nyt viimeisen hetkeni tulleeksi. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun hän heittää miekkansa maahan, tarttuu minua käteen ja nostaa minut ylös iloisesti virkkaen: "Noh, tuossa oli sulle hyvitystä! Ruvetaanpa nyt ystäviksi. Olethan sinä urhoollinen ihminen."

Pylades makasi polvillaan tainnoksiin menossa. Nestor istui tikapuilla hillittömässä itkussa. Minä olin suunniltani ja tuijotin entiseen viholliseen!, jonka kaulasta vuoti verta. "Sinä olet haavoitettu", huudahdin sitten, "minä olen sinut murhannut". — "Vielä vaan! Pieni naarmahan tuo vaan on. Muuten tahdon sanoa sinulle, että en minä pidä venäläisistä enemmän kuin sinäkään, olin vaan pitävinäni, saadakseni" — — — Hän vaaleni ja täytyi istua.

"Mitä minä onneton olenkaan tehnyt", valitin tuskissani, kiertelin laattialla ja voivotin: "anna, anna toki anteeksi!" Samassa kuului jyskettä ovella, Pylades juoksi avaamaanpa sisään syöksi miekkailuksen opettaja ja kolme opettajatarta. Minä menin tainnoksiin.

Vasta viikkoja jälkeenpäin sain tietää, että Pylades oli pettänyt minun ja kirjoittanut yhdelle opettajattarista, pyytäen häntä estämään onnettomuutta. Piletti myöhästyi, ja opettajatar tuli saapuville kun asia jo oli saatettu loppuun.

Brita Kaisa parani pian, mutta minä jouduin vuoteen omaksi isoksi aikaa. Tämä tauti teki minulle hyvää ja jäähdytti tulista luontoani. Kun paranin, sain kuulla Brita Kaisan menneen vanhempainsa keralla Suomeen ja että hän usein oli käynyt minua tervehtimässä sairaana ollessani, sekä ollut kovin pahoillaan siitä että hän minua oli kiusotellut ja että hänen täytyi lähteä Ruotsista, ennenkuin tulin terveeksi ja saimme tehdä täydellisen sovinnon. Samaten olin minäkin pahoillani, kun en saanut sanoa vastustajalleni ystävällistä jäähyväissanaa, mutta toinnuttuani taudistani jouduin niin monellaisien vaikutuksien alaiseksi, että vastamenneet tapaukset haihtuivat mielestäni."

II. ENSIMÄISET KYHÄELMÄT. ENSIMÄINEN NUORUUS.

Kahdeksanvuotisena kirjoitti Fredrika ensimäisen sepityksensä, se oli laulu kuulle, ranskankielellä, ja alkoi: "O corps céleste de la nature", ja pari vuotta myöhemmin tuli uusi kyhäys, jonka esineenä oli pikku Melani Elvaskólastin linnassa, sekä heti sen perästä alku suureen runoelmaan "maailman luomisesta", — joka päättyi kesken. Sitten kirjoitti Fredrika vähä väliä runonpätkiä kaikenmoisista aineista, useammasti onnentoivotuksia perheen nimi- ja syntymäpäiviksi. 12 vanhana sepitti hän operan, joka soitettiin ja näytettiin kotona Årstassa yläkerran isossa salissa. Vaikka kaikki kävi hyvin, loukkaantui tekijä kipeästi vanhempain vait'olosta ja pani epätoivoissaan maata illalla. Mutta yhtäkkiä pisti hänelle mieleen, että tottakai vanhemmat kuitenkin jotain sanovat hänen operastaan, ja vaikka vakava ääni hänen sydämessään kielsi menemästä oven taakse kuuntelemaan, ei ollut mahdollista pidättää itseänsä, ja samassa hän seisoi ovenraossa, vaikka ilkeältä se tuntui. Hän kuuli äitinsä sanovan: "En ole koskaan nähnyt niin kummallista lasta kuin tuo meidän Fredrika on, saadaan nähdä, niin tulee hänestä jotakin merkillistä", eikä olisi voitu parempaa sanoa, joka kerrassaan pienen tytön sydämestä poisti monen salaisen surun muistot.

Fredrikan lahjat rupesikin tulemaan ilmi ja veti vanhempain huomion puoleensa, pian näki hän että hän pääsi heidän suosioonsa sitä myöten kuin osasi osottaa etevyyttä. Isä oli innostunut, kun tyttärensä pieniä kyhäelmiä luettiin taikka näytettiin, ja kirjoitti usein itse näytelmäkappalten osat puhtaiksi. Mutta pysyväistä tyytyväisyyttä hänessä ei se voinut vaikuttaa. Sillä tuo Fredrikan ainainen levottomuus, uutukaiset tuumat ja ennen kaikkea tuo hänen mietteissään ja pyrinnöissään ilmituleva taipumus itsenäisyyteen ja vapaasen työhön, oli isälle vastenmielistä.

Kotiopettajan valinnan mukaan saivat Charlotta ja Fredrika nyt illoin lukea ääneensä romania. Tämä heitä sanomattomasti huvitti. Kuten arvata sopii, sisälsivät kirjat enimmiten pilventakaisia seikkailuksia ilman luonnollista pohjaa ja esittivät henkilöitä, joiden mallit eivät olleet maasta eikä taivaasta kotosin. Tyttöjen päät ja sydämet tulivat täyteen kaikellaisia unelmia ja haaveiluksia, ja he rupesivat levottomasti odottamaan aikaa, jolloin kodin ovet avattaisiin ja he luostarillisesta yksinäisyydestään saisivat astua ulos maailmaan sankarittareiksi ihmeellisiin seikkailuksiin ja ilon pyörteihin. Fredrika odotti yöt päivät suurten merkillisten asiain tapahtumista. Charlotta taikka hän itse oli väkivaltaisuudella pois vietävä, sen hän tiesi varmaan, se oli tapahtuva keskellä päivää, kun he sunnuntai-aamuna ajoivat vaunuissa kirkolle opettajattaren kanssa. Joka kerta istui Fredrika koko matkan levottomasti odottaen, käännellen päätään joka suunnalle, katsoaksensa eikö pian hyökkäisi metsästä ratsastajajoukko esille. Mutta kun ei milloinkaan mitään kuulunut, alkoi asia häntä epäilyttää. Hän rupesi arvostelemaan itseänsä: ulkonäköänsä, pukuansa, liikkeitänsä, ja tuli siihen päätökseen, ettei hän mahdakkaan täyttää samoja vaatimuksia, kuin ryökkinät romaneissa. Nehän syntyestä olivat jo hyviä ja täydellisiä, hänessä sitä vastoin oli kaikellaisia virheitä ja vikavuuksia hengen sekä ruumiin puolesta, ettei hän suinkaan ollutkaan kelvollinen hyväksi ja rakastettavaksi neidoksi. Näin Fredrikan omakin arvostelu nyt, riippuen samoista perikuvista kuin rouva Bremerin, tuli samaan päätökseen.

Äitihän jo kauan oli ollut pahoillaan Fredrikan omituisesta käytöstavasta, joka kokonaan puuttui suunnitelmaa: kun olisi pitänyt olla kaarimaisia ja pehmeitä liikkeitä, teki Fredrika kankeita ja kulmikkaita j.n.e. eikä osannut milloinkaan "pitää ruumista eikä sielua rauhassa", niinkuin hän itse myöhemmin kirjoittaa. Kun sitten tytöt pääsivät vanhempainsa kanssa seuraelämään, kärsi äiti usein, kun näki kuinka poikkeava Fredrika oli muista ja kuinka oudosti hän käyttäytyi. Tämä taas Fredrikaa kovin suretti ja teki hänen entistä kömpelömmäksi, kun koetti parastaan panna.

Tehdäkseen vanhemmillensa mieliksi pakoitti Fredrika itseään ottamaan osaa talousaskareihin, joissa hän onnistuikin paremmin kuin tanssisalissa. Pianon soitossa hän myös oli ahkera, nousten usein kl. 4 aamulla soittamaan. Raittiin ilman ja riittävän liikunnon puute kuitenkin yhä talvisin kaupungissa rasitti, Charlotta ja Fredrika päättivät viimein pitkän neuvottelun perästä esitellä äidillensä kuinka tärkeätä raitis ilma ja liikunto on ihmiselle ja pyytää häneltä luvan edes pari kertaa viikossa käydä kävelemässä. Tähän vastasi äiti vaan ettei semmoinen ole sopivaa eikä hän pidä siitä että nuoret tytöt käyvät yksin kadulla. Raitista ilmaa oli kyllä kotosella, ja jos liikuntoa tarvitsivat, saivat hyppiä tasajaloin tuolin takana, pitäen selkäpuitteesta kiinni. Fredrika tuli alakuloiseksi, kiellossa oli jotain salaista, jota ei hän taitanut käsittää. Mitä varten, ajatteli hän, se ei ollut sopivaa että nuoret tytöt käyvät yksin kadulla ja miksei äiti pitänyt siitä? Jäähyväiset sanottuaan illalla koettivat tytöt kuitenkin seurata äidin neuvoa: Charlotta hyppäsi tuolin takana kaksisataa kertaa, mutta Fredrika ei ollut ehtinyt puoliväliin kun heitti kokeen sikseen, purskahti katkeraan itkuun ja heittäysi vuoteelleen, johon viimein nukkui. — Jälkeenpäin koettivat he arvostella tätä omituista voimistelutemppua romanielämän kannalta ja tulivat siihen päätökseen, ettei mikään romaninkirjoittaja olisi pannut sankareitansa tuolien taakse hyppäämään, varmaan hän olisi jonkun paremman keinon keksinyt hankkiaksensa liikuntoa suosikeillensa.

Yhä enemmän alkoi uusia ajatuksia nousemaan Fredrikassa. Hän kysyi, mitä varten ei hän ja hänen sisarensa saaneet liikkua ulkopuolella kotia, töissä ja toimissa, niinkuin hänen veljensä, mikseivät he päässeet ulos maailmaan oppimaan ja avaran luonnon töitä ja tuotteita ihantelemaan, sanalla sanoen, miksei heidän sallittu vapaina olla, vaan pidettiin aina kytkettyinä kodin ahdistavaan piiriin?

Saivathan he tosin aina jotain toimittaa: lukea, soittaa, piirustaa, maalata, virkata pitsiä ja mitä milloinkin, mutta kaikessa tuossa ilmaantui jotakin niin suunnatonta, niin joutavaa, jolla ei ollut mitään tarkoitusta. He saivat tehdä sitä taikka olla tekemättä, ei kukaan heiltä kysynyt, kuinka pitkälle he olivat tulleet. Vanhemmat olivat iloisia kun heidän tyttärensä osottivat edistymistä, varsinkin jos sen hedelmät tulivat näkyviin seuraelämässä ja tuottivat heille kiitosta muilta, mutta minkäänlaisen tarkoituksen saavuttamisesta ei ollut milloinkaan puhetta. Fredrikasta tuntui niinkuin hänen kirjallista taipumustaankin olisi katsottu vaan jonkinlaiseksi korukaluksi. Hän halusi päästä totisempiin opintoihin, hän olisi tahtonut neuvoja ja ohjeita elämäänsä, mutta hänen tuumansa otettiin vastaan välinpitämättömyydellä ja ivalla. Että vanhemmilla oli varoja riittävästi ja ettei rahaa suinkaan muuten tarkalla pidetty, huomasi hän aikaiseen, mutta ei tullut kysymykseenkään milloinkaan mitään tyttärien käytettäväksi antaa. Heitä vaan oletettiin.