Part 13

"Sillä naisen rakastettavuus perustuu pääasiallisesti siihen, että hän on turvaa tarvitseva, ja että hän miehen turvaa pyytää. Mies ei koskaan, sanoo ei koskaan, rakasta itsenäistä taikka itseensä turvaavaa (sjelftillräcklig) naista. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellainen nainen pyydä hänen rakkauttaan — taikka jos pyytää, ei ole enään itseensä turvaava."

"Sangen kunnioitettavia avioliittoja voidaan rakentaa. Vanha kunnioitettava mies voipi naida kunnioitettavan vaimon, ja liitto voi olla onnellinen, mutta sangen vissi on, että vaimon puolella silloin paitsi kunnioitettavuutta myös on rakastettavuutta. Tämä ei riipu vissistä ijästä. Iso-äitikin nojatuolissaan voipi vielä olla rakastettava. Mutta perus on aina siinä, että nainen tarvitsee turvaa ja pyytää sitä. Tämä kutsutaan ja tämä on naisellisuus. Ja tämä se on, jonka nainen kadottaa sen mukaan, kuin hän pyrkii miehen asemaa yhteiskunnassa täyttämään."

Että tekijä "ei ole tyytynyt tekemään Herthasta pelkkää kunnioitettavaa naista, vaan on samalla tahtonut hänestä tehdä rakastettavan ja antaa hänelle nuoren rakastajan — se ei ole soveltunut yhteen". — Siinä on arvostelijan mielestä kirjan päävika.

"Sopivaisuutta vastaavaa on ainoastaan se, ettei vapautunut nainen milloinkaan tule perheen äidiksi. Muutenkin perheesen jo syntyy paljon onnettomuutta sen kautta, kun niin monet vaimot eivät ymmärrä hallita rakastettavuudellansa, vaan koettavat sitä tehdä järjellä ja todistavaisesti — taikka mitä he sellaisena pitävät. Vapautunut nainen, kasvatuksen saanut kuin mieskin kouluissa ja yliopistoissa ja tottunut miehen-omaisiin toimiin, lääkärinä, opettajana taikka muuna virantekijänä, astuisi arvattavasti perheenelämään miehelle kuuluvilla vaatimuksillakin. Ja ettei sellainen kannata, sitä ei tarvitse todistaa."

Jotain nurillista myöntää arvostelija kuitenkin olevan naisen yhteiskunnallisessa asemassa. Hätätiloihin nähden, missä nainen ei voi avioliiton kautta päästä turvattuun asemaan, pitäisi lakien ja tapain helpoittaa hänelle toimeentulonsa hankkiminen, eikä häntä siinä estää, kuten arv. myöntää useimmissa maissa tehtävän. "Mutta jos naisen kasvatus, niinkuin miehen on järjestetty, suoraan johdattaisi ja valmistaisi häntä hänen kutsumukseensa, niin semmoisien hätätilojen luku pian vähenisi — ja silloin ei neiti Bremerin vapautustuumia syntyisikään", lopettaa suuri valtioviisaamme.

Toisin kuului taas toisaalta. Ruvettiin viittaamaan auktoriteteihin molemmin puolin, ja jonkimmoista tasaannutta mielipiteissä lie vaikuttunut m.m. moniaat prof. _Agardh'in_ teoksista otetut ja julkaistut lauselmat, jotka olivat omiansa antamaan vapautus-ystäville kannatusta, yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa järjestyksessä ja tavoissa ylipäänsä puuttui kaikkia niitä aineksia, jotka naisessa tunnustetaan vaikuttaviksi", oli Agardh kirjoittanut. Naisen luonnossa on hienotunteisuutta, hellyyttä, oikeuden tuntoa, järkeä; mutta luonnottoman kasvatuksen kautta, joka vieroittaa hänen kaikesta totisesta, suunnitetusta, ja johdattaa häntä pelkkiin vähäpätöisyyksiin, tukehutetaan hänessä luonnollinen kehitys. Niinkuin Herodiaan tytär pannaan hän tanssillansa huvittelemaan toisia, ja kun hän on heidän vaatimuksensa täyttänyt, julistetaan hän sielun ja ruumiin puolesta miestä alemmaksi olennoksi. Että nainen olisi aiottu ainoastaan aliarvoisten töitten suorittamiseen ja mies yksistään kaikkiin niihin toimiin, joihin kysytään päätösvoimaa ja itsenäisyyttä, niinkuin usein oli väitetty, se on aivan väärä käsitys. Mikä naiselta puuttuu ruumiillisessa väkevyydessä, sen korvaa hänen kestävyytensä. Mies pikemmin nääntyy vastuksissa kuin hän, eikä ainoastaan henkisesti, vaan ruumiillisesti. Hän on jo elämänsä alusta vähemmän kuolevainen kuin mies, ja kestää paremmin taudissa ja vaivassa. Luoja oli hänen voimansa mitannut, kun määräsi hänen osakseen kovimman kaikista tuskista, mutta lahjoitti hänelle samalla suurimman kaikesta onnesta, äidin-onnen."

Viitattiin kokemukseen, joka osottaa että nainen totisimmissa elämänkohdissa samaten kuin painavimmissa toimissa on ilmiin pannut neroa ja järkähtämättömyyttä usein enemmän kuin mies. Kun mieheltä on rohkeus ja toivo paennut, on nainen hänelle antanut omastansa. "Sen vuoksi luomishistoriassa sanotaan, että vaimo luotiin miehen avuksi", oli Agardh kirjoittanut. Kreikan Aspasia, Corinna, Sappho ovat mainitut maansa etevimpinä, samaten Spartan naiset kestävyydessä, isänmaanrakkaudessa. Mainittiin roomalaisissa Veturian uhri, Porcia, Cato'n tytär, joka kuoli tasavallan voitoksi, Cornelia y.m. ja samallaisia esimerkkiä nykyisemmistä ajoista.

Perheellisessä elämässä hän samalla lailla voipi miehen rinnalle astua. Hän se on, joka useasti talon voimassa pitää, ojentaa, säästää ja korjaa siellä, missä miehen huolettomuus hävittää. Samaten monet niistä harvoista naisista, joille valtakuntain hoito oli uskottu, olivat kiitettävästi kutsumuksensa suorittaneet. Väärin on siis väittää, ettei luonto olisi varustanut naista semmoisiin toimituksiin, joissa tarvitaan järjestystä, huolenpitoa, älyä ja järkähtämättömyyttä, sillä tosiasiat näyttävät hänellä niihin kykyä olevan, vaikka hän on yhteiskunnassa niistä suljettu ja mies on ne itsellensä etuoikeutena säilyttänyt.

Mutta jos on totta, että nainen on osottanut itsensä väkeväksi sellaistenkin olojen vallitessa, jotka pitkin aikoja ovat häntä pakoittaneet pysymään vaan vähäpätöisillä aloilla, niin vaikuttavampana vielä ilmestyy hän silloin, kun lakien ja tapain panemat esteet poistuvat hänen kehityksensä tieltä ja hän, niinkuin tähän asti mies, saapi vapaasti viljellä lahjojansa, muistutettiin.

Vastakohtana sille tarkastelulle ja valtioviisaudelle, jolla J.V. Snellman punnitsi Fredrika Bremerin herättämiä aatteita sukupuolensa vapautuksesta orjuuttavien lakien ja tapain alta, on se kirjoitus, jonka "Aftonbladet" [1 p. Lokak. 1856] toimituksen nimessä julkaisi "Herthan" ilmestymisen johdosta. Lars Johan Hjertan valtiollinen kanta oli kyllin tunnettu, eikä siis ollut mitään odottamatonta tavata naisvapautus-asian vakaata puoltoa lehdessä, joka kolmattakymmentä vuotta oli ollut mainitun valtiomiehen johdon alla ja käynyt vapaamielisen valtiosuunnan eturivissä.

"Tämän kertomuksen ("Herthan") johtava aate ja se tarkoitus, johon sen tekijä silminnähtävästi tähtää, on ehdottomasti yksi niitä likisimmän tulevaisuutemme tärkeimpiä kysymyksiä, jonka ratkaisemista ei, ilman vaaraa yhteiskunnalle, voi lykätä: naisen vapauttaminen niistä kahleista, jotka sitovat hänen kasvatuksensa, hänen itsetoimintansa, hänen taipumuksensa" — sanoo "Aftonbladet". Muistutettuansa kuinka soveliasta oli, että se nainen, joka oli niin monta hyvää siementä kylvänyt ruotsalaisten sydämiin ja joka oli alkuun pannut järjestetyn rakkaudentyön oman sukupuolensa puolelta, nyt myöskin näiden sisartensa nimessä ja heidän eduksensa julkilausui parannuksen naisen asemassa välttämättömäksi tarpeeksi ja paljasti ne ilmeiset vääryydet lainsäädännössä, jotka tätä asiaa koskevat, jatkaa lehti: "Samaten on paikallansa, että Ruotsin miehet kuuntelevat tätä sanaa, ja kehoitusta seuraten poistavat lakisäädännöstänsä kaikki, mikä siinä on naiselle alentavaa ja siis miehellekin loukkaavaista. Tosiaankin on kummallisia epäsäännöksiä olemassa nykyisessä suhteessa miehen ja naisen välillä. Tuo niin sanottu väkevämpi pitää hyvänänsä maailmaan tulla tuon niinsanotun heikomman suurimpain tuskain ja vaivain kautta, häneltä vastaan ottaa hoitonsa ja kasvatuksensa ja hänen kauttansa valmistautua inhimillisyyden korkeimpaan etuoikeuteen, rakastamaan ja rakkautta nauttimaan, ottaaksensa vihdoin tauti- ja kuolinvuoteellansa vastaan apunsa ja hoitonsa hänen kädestänsä. Näissä juhlallisissa tiloissa elämän vaelluksella saapi nainen ei ainoastaan olla muassa, vaan vieläpä pääosan niissä toimittaa, sillä sangen huonosti tulisi mies semmoisissa toimeen ilman häntä.

Mutta noilla pitkillä väliajoilla, koko elämän aikana muuten, pitää mies oikeana ja kohtuullisena sekä hyvään järjestykseen sopivana asiana, että toinen puoli ihmiskunnasta yksinomaan elää ja toimii toisen nukkena, keittäjinä, pesijinä, vaatteidenpaikkaajina. Tämän tarkoituksen voittamiseksi on tavallisesti naisen kasvatus niin järjestetty, ettei mitään opeteta hänelle, joka valmistaisi häntä itsenäiseen toimitukseen, eikä missään aineessa mitään perusteellisuutta noudateta. Samaten on häneltä tie suljettu useampiin ammatteihin ja elatuskeinoihin, varmaankin senvuoksi että muussa tapauksessa ei olisi niin helppoa saada halpoja apulaisia taloudenhoitoon. Mutta kun ei nämäkään keinot olleet kyllin riittäviä, vaan oli joitakuita ammatteja, joihin häntä täytyi laskea, keksittiin uusi tehokas keino: kiellettiin häneltä oikeus itse hallita ja käyttää tavaraansa ja riistettiin senkautta häneltä mahdollisuus ammatin hoitamiseen. Ilman arvelua, mutta ei suinkaan ilman palkkioa otti toinen sukupuoli kaikki hänen asiansa toimittaakseen, ei naisen vapaasta anomuksesta, vaan sillä perusteella että katsottiin oltavansa jonkimmoisia holhoojia, syntyneitä johtamaan naisia, hallitsemaan heitä ja ennen kaikkea hoitamaan heidän rahojansa. Mutta kun ei tällainen yksinvaltius aineellisella alalla ollut vielä täydellisesti tyydyttävä, ulotettiin valta myöskin sydämen asioihin ja ruvettiin naima-isännyyden nimellä harjoittamaan uutta tyrannisuutta, joka on pahempi kaikkia muita. Ja kun vihdoin nainen, kaikilla aloilla karkoitettuna suoralta tieltä, alkoi käyttämään viekkautta ja juonia sortajiansa vastaan, niin nämä yksinkertaisuudessaan sitä suuresti kummastelivat ja huomasivat siinä syytä kiristämään nuorat entistä lujemmalle."

Sen jälkeen mainitsee kirjoittaja että vaikka tosin ne ajat ovat menneet, jolloin nainen pidettiin ainoastaan huonekalun vertaisena, niin tämä esi-isäin katsantotapa vielä vallitsee naimis- ja perintö-kaareissa; aviovaimo niinkuin tytärkin ovat kokonansa holhouksen alaisia, ainoastaan leskivaimo saapi itsenäisesti hallita itsensä ja tavaransa. Semmoinen tila on hänestä väärä.

"Seuraelämässä suodaan naiselle kaikellaisia pieniä etu-oikeuksia", jatkaa hän, "annetaan hänen esim. ensiksi astua ovesta sisään, mutta niin pian kuin kysymys tulee siitä portista, joka eroittaa täysi-ikäiset ala-ikäisistä, silloin astuu yhdenkolmatta vanha nuorukainen kursailematta kynnyksen yli, sanoen naiselle: Jää ulkopuolelle, sinun paikkasi on alaikäisten ja mielettömien seassa. Sanotaanpa vielä että tuo holhonalaisuus se onkin todellisen naisellisuuden välttämätön ehto ja että se menisi häviöön jos nainen laskettaisiin holhouksen alta irti ja päästettäisiin itsetoimintaan. Meidän vakuutuksemme mukaan tuo on aivan perätöntä pelkoa, uskomme päinvastoin sen pikemmin voivan tapahtua jäykän pakollisuuden tilassa kuin vapaassa työssä. Pyrkimys vissiin tarkoitukseen, taatun aseman voittamiseen tulevaisuudessa ja tieto voimainsa oikeasta käyttämisestä antaa ihmiselle mielen jäntevyyden, jota ei voi kyllin korkealle arvostella?"

Kehoitettuansa Ruotsin yleisöä lukemaan Fredrika Bremerin puheena olevaa kirjaa, päättää tekijä lausumalla sen toivon, että jalon naisen sanat pääsisivät vaikuttamaan miesten sydämissä ja niin välillisesti ennen pitkää matkaansaattaisivat parannuksen Ruotsin naisen oikeussuhteissa.

Sen oli vastaisuus osottava.

Niinkuin aina kun mielet nousevat kiihkoonsa, iskettiin tässäkin kahakassa monta kertaa syrjälle asiasta. Muutamassa kirjoituksessa tuomittiin Fredrika Bremerin koko siihenastinenkin kirjallinen vaikutus arvottomaksi, eikä sitäkään ainoastaan, vaan vielä vedettiin hän ihmisenäkin tarkastus-istuimen eteen, jossa pilkkaa ja soimausta ei säästetty. Kutsuttiin muun muassa kirjailijaa kunnianhimoiseksi maineenpyytäjäksi, joka on kulkenut ulkomailla vaan hankkiakseen itselleen "puhvia" ja jonka matka Amerikaankin sai alkunsa paraasta päästä vaan maineen himosta.

Mutta kaiken tämän kestäessä alkoi moni ihminen lainaamaan huomiotansa asioille, jotka näihin saakka olivat olleet häneltä kokonaan hämärässä taikka vaan kaukaisina varjoina haamoitelleet hänen mielessään, ja hän pahoitettiin kyselemään järkeänsä avuksi kiistanalaisten kysymysten selvittämiseksi. Siten Fredrika Bremerin julkituomat aatteet pääsivät leviämään yhä laajemmalle, ja kaikessa hiljaisuudessa ilmi kävi monen ihmisen sydämessä, että Fredrika Bremer toki oli osannut sanoa vaan, mitä itsekin olivat usein tunteneet. Sen mukaan mimmoisiksi asiat siis selvenivät kunkin käsityksessä, halkesivat mielipiteet erilleen, kunnes luokkautuivat kahteen vastakkaiseen suuntaan, joista toinen, pienempi, liittyi Fredrika Bremeriin, toinen taas suurena enemmistönä yhtyi pysymään kiinni tähänastisessa asiaintilassa.

Kaikesta tästä, suusanallisista ja kirjallisista kiistoista ja otteluista, soimauksista, ei kuitenkaan kirjailija itse tietänyt mitään. Ennustaen pahaa melskettä tulevaksi oli hän, saatuansa käsikirjoituksensa valmiiksi, lähettänyt sen kaiken kiireen kustantajallensa, puristanut lähimpäin ystäväinsä käsiä jäähyväisiksi ja lähtenyt Tukholmasta matkalle, jonka hän jo aikaisemmin oli päättänyt tehdä ja joka tällä kertaa oli aiottu kauas itäänpäin, vanhain kansain muistettaviin maihin. Mekin tahdomme jättää Hertha-liikkeen likisimmät vaikutukset toistaiseksi, seurataksemme Fredrika Bremeriä hänen pitkälle itämaiselle matkallensa.

VII. ITÄMAINEN MATKA. BRÜSSEL'IN KONGRESSI.

Totuuden tuntemisen palava halu se oli, joka nytkin käski kirjailijan vaihtamaan rauhallisen kotinsa tuntemattomiin asuntoihin vieraissa maissa ja kansoissa kaukana isänmaastansa. Aleksander Vinet'n uskontoa käsittelevät teokset ja viimeiseksi hänen: "Discours Evangeliques", jonka Vinet'n' leski oli lähettänyt Fredrikalle, suuntasivat hänen matkansa alkua Schweiziin, päästäksensä elämässä tutustumaan niihin vapaa-oppisempiin liikkeihin, joissa tämä suuri opettaja oli vaikuttanut. "Vinet'n suuri henki kutsui minut Schweiz'iin", kirjoittaa hän siitä itse.

Sateessa ja rumassa ilmassa matkusti hän alkukesästä 1856 Tukholmasta meritse, "mutta ystäväin sydämellisyys oli pannut niin paljon kukkasia sydämeeni ja käsiini, ettei paha ilma minua ensinkään häirinnyt, ja minä sain elää rauhassa sisällisen kukkaistarhani päiväpaisteessa", kirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä. Heti tultuansa Schweiz'iin rupeaa hän tekemään matkaltansa muistiinpanoja, jotka sitten nimellä "Lifvet i gamla verlden" (Elämää vanhassa maailmassa) kotimaassa annettiin painosta kolmessa osassa, sitä myöten kuin ne tekijänsä kädestä valmistuivat. Tässä kirjassa avataan lukijalle suuri osa Europaa: luonnonkuvauksia, kertomuksia maiden ja paikkakuntain sekä kansain silloisista ja sen edellisistä oloista, elämäntavoista, henkisistä liikkeistä eri aloilla.

Saamme näissä kuvauksissa ensin seurata kirjailijaa hänen matkallansa Schweiz'issä. Bern'istä ja sen seutuvilta, hiljaisista laaksoista korkeine vuorikukkuloilleen ja siintävine järviselkineen Lausanne'n kaupunkiin ja eteenpäin vuorelta vuorelle, toisesta alppilaaksosta toiseen saamme kertojan kanssa siirtyä, käydä hänen kanssansa täällä niinkuin Amerikassakin monissa yhteiskunnallisissa laitoksissa, kirkoissa, kokouksissa, kansanjuhlissa. Schwüz'in kantonassa matkaellessaan kuulustelee kirjailija siellä otaksutun ruotsalaisen asutuksen jälkijä, ja luuleekin semmoisia tapaavansa. Muistoista Wilhelm Tell'in ajoilta ja monellaisia taruja vapautussodasta kerrotaan lukijalle. Schwüz'in kaupungista matka johtaa Lucern'een ja Rhigivuorelle, josta tekijä viehättävällä tavallaan opastaa meitä ihantelemaan suuremmoista luonnon näytelmää; ja sieltä taas Zürich'iin, jossa käydään useissa armeliaisuuden laitoksissa ja eräässä munkkiluostarissa pakinoimassa pyhäin veljien kanssa heidän uskonnollisesta tunnustuksestaan.

Mutta kun syyspuoleksi valmistettiin kansainvälistä kokousta Brüssel'iin, jonka kokouksen tarkoituksena oli keskusteleminen apukeinoista yhä lisääntyvän köyhyyden estämiseksi ja torjumiseksi, ja johon Fredrika Bremer jo aikaisemmin oli saanut kutsumuksen saapua, palasi hän jälleen takaisin pohjoiseen, kutsumusta ja omaa haluansa noudattaen. 300:sta kokouksen osanottajasta on hän ainoa nainen, eikä siis ole ihmeellistä, jos häntä kohdellaan erityisellä kunnioituksella jo senkin vuoksi; mutta se asianlaita että hän oli saanut sinne kutsumuksen, todistaa kuinka arvossa hänen nimeänsä ja merkitystänsä pidettiin.

Erityisestä pyynnöstä kirjoitti hän esitelmän, jossa hän huomauttaa kokousta miten tarpeellista olisi vaikuttaa siihen suuntaan, että köyhempien kansankerrosten tyttärille valmistettaisiin parempi opetus, etupäässä ammatillinen, sillä senkautta työväen perheelle karttuisi suuri aineellinen apuvoima, jota paitsi ei se voi tulla toimeen. Näemme siis ettei Fredrika Bremerin vapautus-aatteet suinkaan supistuneet säätyläisnaisiin, vaan että hän piti silmällä koko sukupuolta, eikä tehnyt sitä vaan naissuvun, vaan koko sukukunnan tilan kohoittamiseksi. Tämä esitelmä luettiin kokouksessa ja voitti suurta kannatusta.

"Aftonbladet'iin" lähetti Fredrika Brüssel'istä useampia kirjoituksia, joissa hän kertoo kongressin istunnoista, sen toimitushallinnosta, sen näyttelystä ja viimein sen etevimmistä jäsenistä, etenkin niistä, jotka ilmaisivat tiedonantoja asiain kehkeymisestä heidän isänmaassaan. Luonnollista oli että Fredrika Bremer, joka oli käyttänyt suuren osan elämästään lähimmäisensä palveluksessa, tahtoi koko sydämellänsä osallistua siihen työhön, jota varten kokous oli toimitettu. Olihan tämä kirjailija jo kymmenen vuotta sitten romanissa "Syskonlif" ihanteena kuvaillut semmoista yhteiskuntaa, josta köyhyyden kärsimykset ovat poistetut yhteisen huolenpidon avulla. Sanalla ja työllä hän oli, niinkuin olemme nähneet, isänmaassaan kehoittanut kansalaisiaan ja erittäin omaa sukupuoltaan ryhtymään toimenpiteihin puutetta vastaan, ja viimeksi oli hän tehnyt sitä "Herthassa". Täytyihän hänen siis iloita, kun nyt näki koossa nerollisia tiede- ja valtiomiehiä melkein kaikista Europan maista, joiden mieli ja aikomus oli etsiä ratkaistusta kysymyksille, jotka enin painavat Europan kansoja ja uhkaavat sen tulevaisuutta, kysymykset köyhyyden vastustamisesta ja poistamisesta.

"Kiitän Jumalaa kaikesta, mitä olen täällä nähnyt ja kuullut ja siitä tulevaisuuden toivosta, jonka tämä kokous on antanut minulle ja monelle", päättää hän kirjoituksensa kongressista.

Käytyänsä kirjailijan kera kutsutussa keskustelussa kuningas Leopold:in luona siirretään lukija Genfiin tutustumaan pitsivalmistuksiin ja sieltä Antverpen'in kautta lyhemmäksi aikaa Paris'in kirjavaan elämään, josta Fredrika tekee sen muistutuksen, että sen suurin kurjuus nyt on korjattu pois näkyvistä paremmin kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen, jolloin Fredrika asui siellä vanhempainsa kanssa, jättäen kuitenkin päättämättä, oliko muutos parempaan päin vai ei. Lontoossa oli Fredrika nähnyt kuinka koetettiin kaupungin halvempia osia kuntoon panna ja sen asukkaille toimittaa raitista ilmaa ja tilavuutta, mutta Parisissa näki hän vaan sen keskus-osia, jossa rikkaat ja mahtavat asuivat, kaunistettavan, mutta köyhäin ja onnettomain asuntopiirit kaupungin perällä saivat vartoa, kunnes heidän vuoronsa tulisi.

ITÄMAINEN MATKA. SCHWEIZ'ISSÄ.

Kesäkauden 1857 asuu kirjailija Genève'ssä ja tutustuu siellä historioitsijan Merle d'Aubigné'n kanssa, joka silloin paraikaa valmisteli Ranskan uskonpuhdistuksen-historiaa. Elävästi kuvailee Fredrika meille seudun suuremmeistä luontoa, kertoo Genève'n taskukellojen valmistuksesta, sen menneestä ja silloisesta henkisestä elämästä, etevistä miehistä ja naisista, jotka siellä ovat eläneet: Rousseau'sta, Pestalozzi'sta, rouva Staël'ista, Père Gérand'esta. Calvin'in teos: "Institution Chretienne", jonka kirjailija täällä lukee taikka niinkuin hän sanoo, paremmin "taistelee" läpi, antaa hänelle aihetta mietteihin, jotka osottavat, ettei suuren uskonpuhdistajan kova oppi ennakkomääräyksestä (prédestinationista) häntä ollenkaan tyydyttänyt. Hän kiittää tekijän pontevuutta ja terävää kirjoitustapaa vieraiden tunnustuksien kumoomisessa sekä oman oppinsa puolustuksessa, mutta surkuttelee että niin suuri henki kuin Calvin'in on saattanut makealla mielihyvällä kuvailla niiden sielujen ijankaikkista tuskaa, jotka ennakkomääräyksen mielivallasta ovat tuomitut kadotukseen. Semmoinen oppi oli Fredrika Bremerille inhoittava. "Syystä ja toisesta voin antaa anteeksi, jos joku määrätyssä aineessa pitää typeriä mielipiteitä, mutta kuka saattaa iloita semmoisesta opista, joka tekee Jumalan väärintekijäksi ja ihmiset hänen sokeiksi ja sydämettömiksi käskyläisikseen, hänelle en voi anteeksi antaa", kuuluu kirjailijan muistiinpanoissa.

Matkustettuansa Neuchatel-järven ympärillä, St. Pierre'n saarelle katsomaan Rousseau'n asuntoa, St. Bernhardille, Mont Blanc'in tienoille, ja palattuansa vielä Genève'hen sekä tehtyään lukijalle loppukuvauksen maasta, jossa hän nyt enemmän kuin vuoden oli elänyt, sanoo kirjailija Schweiz'ille kiitolliset hyvästit ja ohjaa matkansa Italiaan.

ITÄMAINEN MATKA. WALD0LAISET. VAPAUTUSLIIKKEISTÄ.

Kunnioittaen kaikkia liikkeitä, jotka ovat johtuneet totisesta totuuden halusta, tahtoo Fredrika nyt päästä näkemään mimmoisiksi historiassa tunnettujen Waldolaisten uskonnolliset käsitykset ja elämä ovat muodostuneet, ja oleskelee senvuoksi isomman ajan heidän umpilaaksoissaan Poo-virran lähteillä ja sitten Piemont'in tasangoilla, tutustuen heidän tapoihinsa ja heidän etevimpien johtajainsa kanssa. Oma tietohalunsa käskee hänen herättämään samaa halua muissakin, ja sanoen lukijalle: "Siksi sinulle asiasta vähän kerron, että tahtoisit oppia siitä muualta enemmän", antaa hän taitavan kynänsä nytkin piirrellä kuvauksia Waldolaisten menneistä elämänvaiheista, heidän kovista kärsimyksistään pakolaisina, heidän urhoollisista vaikka usein onnistumattomista vapauden yrityksistään, heidän uskostaan, lujuudestaan, sitkeydestään ja vihdoin heidän vapautuksestaan. Yhtä suurella innolla tutkii hän taas, Turin'iin tultuansa, Italian vapautusliikettä vuosisadan alkupuolella. Mimmoisiksi hän käsittää näiden suurien liikkeiden syyt ja tarkoitukset, kirjoittaa hän eräässä muistiinpanossaan seuraavaa:

"Mitä on inhimillinen sivistys? Siinä kysymys. Korukasviko semmoinen, jommoiseksi monet Itämaiden valtioista, Kreikan ja myöhemmin Italian tasavallat ovat sen kasvattaneet? Jos niin on, ei ole meillä paljon toivottavaa tulevaisuudessa. Sillä loistavampia ilmiöitä, suurempia miehiä: sotilaita, valtiomiehiä, taideniekkoja, jalompia töissään ja mainiompia taidetuotteissaan kuin he, ei meistä synny. Ja kuitenkin ovat kaikki ne kansat ja valtiot, joiden povesta he nousivat, hajonneet pirstaleiksi tai vajonneet voimattomuuteen. Mitä olemme me? minnekkä pyrimme, mitä parempaa me etsimme? me, jotka ylistämme taideteoksia, joiden vertoja emme voi luoda: Pyramideja, Parthenon'ia, Odyssé'aa, Pantheon'ia, Divina Comedia'a sekä Rafael'in ja Michael-Angelon luomia. Mutta, sanokaamme se nöyrästi iloiten — sillä vaan osaksi on ansio meidän — meillä on ja me pyydämme jotain suurempaa, korkeampaa Mitä se on, saapi Piemont'in ja nuoren Italian henki vastata."

Ja kirjailija viittaa ensin Silvio Pellico'n "Prighione'een" ja Spielberg'in vankien sydäntä särkeviin kertomuksiin, "joita ei sävyisinkään sydän saata lukea vihaan syttymättä Itävaltaa vastaan", ja jatkaa: "Kun vankihuoneet vihdoin avattiin, osotti vankien tunnustukset sitä pyhää maansa vapauden ja itsenäisyyden tulta, joka poltti Italian nuorison povessa. — Ne osottivat että mitä nuoret isänmaanrakastajat tahtoivat, ei ollut ainoastaan Italian vapauttamista muukalaisten vallasta, vaan koko maan yhteyttä ja uutta, uusia ihanteita toteuttavaa elämää." Nämä ihanteet antoi maanpakolaisuudestaan Gioberti, joka opetti kansallensa että korkein inhimillinen siveys, kauneus ja järjestys piti oleman uuden valtion tuntomerkki, jonka mukaan sitten muutkin kansat voisivat valtionsa muodostaa. Tämmöisen hengen johdatuksella Italian miehet taistelivat itsenäisyyden ja vapauden puolesta, sanoo Fredrika, ja se osottaa hänelle että ihmiset todella ovat menneet eteenpäin.

ITÄMAINEN MATKA. CAVOUR'EN LUONA.