Chapter 6

Epäluulo ajatusten sarjassa muistuttaa yölepakkoa lintujen joukossa, joka aina lentelee hämärässä. Sitä on tukahutettava, tai ainakin pontevasti hillittävä; sillä epäluulo samentaa mielen, karkottaa ystävät ja turmiollisesti vaikuttaa asioihin; se taivuttaa kuninkaat tyrannuuteen, aviomiehet mustasukkaisuuteen ja mielevät miehet epäröimisiin ja synkkämielisyyteen. Se on vika, jota on etsittävä päästä eikä sydämestä, sillä se voi tulla vallitsevaksi ylpeimmissäkin ja lujimmissakin luonteissa, josta Englannin kuningas Henrik VII:s on esimerkkinä. Ei ole miestä luulevaisempaa kuin hän eikä jäykempää. Vaikka totta on, että epäluuloisuus sellaisessa henkilössä ei saa vallan paljo ikävyyksiä aikaan, sillä sellainen mies ylimalkaan avaa mielensä epäluulolle vasta tarkan harkitsemisen jälkeen, punnittuaan asianhaarojen todennäköisyyttä. Mutta pelokkaissa luonteissa se useimmiten pääsee liian nopeaan vauhtiin. Mikään ei ole enemmän omansa johtamaan ihmistä luulevaisuuteen kuin vähätietoisuus, joten ihmisten tulisi etsiä parannusta luulevaisuudelleen kartuttamalla tietojaan eikä koettaa tukahuttaa sitä sydämessään. Mitä ihmiset tahtovat? Luulevatko he, että ne, joiden kanssa he tulevat tekemisiin, ovat pyhimyksiä? Eikö kullakin ole omat pyrkimyksensä; ja eivätkö ihmiset ole uskollisempia itselleen kuin toisille? Senpävuoksi paras keino luulevaisuutta vastaan on ottaa huomioon se mahdollisuus, että sellainen epäluulo on tosiperäinen, mutta samalla pitää sitä toistaiseksi aiheettomana ja sen mukaan sitä hillitä: toivoa parasta, mutta olla samalla varustautunut pahimman varalle. Sellaiset epäluulot, joita herää itsestään ihmisen mielessä, eivät ole kuin mehiläisen surinaa; mutta piikkisiä ovat sellaiset epäluulot, joita toisten jutut ja kuiskeet synnyttävät ja lietsovat. Paras keino sille, joka tahtoo raivata tiensä epäluulojen metsän läpi, on vilpittömästi esittää asia sille henkilölle, jota epäillään; sillä siten hän varmimmin pääsee niiden uskottavaisuudesta selvyyteen; ja siten hän ennen kaikkea antaa kysymyksessä olevalle henkilölle syytä olla vastaisuudessa aiheuttamatta epäluuloja. Mutta niin ei ole hyvä menetellä sellaisiin henkilöihin nähden, joilla on alhainen luonne, sillä jos sellaiset kerta huomaavat itseänsä epäillyn, ei heihin sen koommin voi luottaa. Italialainen sanoo: "saspetto licentiafede",[1] ikäänkuin jos kerran herännyt epäluulo tekisi keskinäisen luottamuksen mahdottomaksi; mutta pikemminkin sen tulisi virittää luottamusta, voidakseen vapauttaa itsensä.

[1] "Epäluulo on luottamuksen matkapassi."

IHMISTEN LUONTEISTA.

Luonnettaan on verrattain helppo peitellä, joskus sen voi voittaakin, mutta sangen harvoin tukahuttaa. Väkivalta synnyttää luonteessa väkivaltaa. Oppi ja sivistynyt seurustelu tekee luonteen vähemmän tunkeilevaksi ja nenäkkääksi; mutta _ainoastaan tottumus voi muuttaa luonnetta ja asettua itse sen tilalle_. Elköön se, joka mielii voittaa luonteensa, ryhtykö ylen suuriin tai liian pieniin ponnistuksiin siinä suhteessa, sillä edellisessä tapauksessa taajaan sattuvat epäonnistumiset masentavat hänen mielensä, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa edistys käy hitaasti, joskin voittoja saavutetaankin usein. Mutta ennen kaikkea käytettäköön ensi alussa apuneuvoja, niinkuin uimista opettelevat käyttävät kohopatjoja; mutta sitten, kun on pitemmälle edistytty, uudistettakoon samat harjoitukset mahdollisimman epäedullisissa olosuhteissa, kuten tanssitaitoa harjottelevat käyttävät paksupohjaisia kenkiä, sillä erinomainen taitavuus on saavutettavissa sen kautta, että harjotukset ovat vaikeampia kuin itse taito. Siellä, missä luonne on hyvin voimakas ja senvuoksi voitto vaikea, täytyy pyrkiä asteettain, askel kerrallaan, esim. opetella hillitsemään mieltään erinäisinä tärkeinä hetkinä, niinkuin tekevät ne, joilla on tapana luetella aakkoset peräkanaa milloin suuttuvat. Mitä tulee jonkun nautinnon vähentämiseen, on edullista menetellä niinkuin ne menettelevät, jotka siirtyvät maljojen kilistelemisestä ruokaryyppyyn ja vihdoin luopuvat koko juomatavasta. Mutta paras tietysti on vapautua kerta kaikkiaan, jos kerran henkilöllä on kylliksi siihen tarvittavaa lujuutta ja päättäväisyyttä, kuten Ovidius sanoo runoelmassaan "Rakkauden lääke": "Parhaan osotuksen henkensä vapaudesta antaa se, joka murtaa rintaansa ahdistavat kahleet ja samalla kertaa lakkaa murehtimasta." Eikä liioin ole epäonnistunut vanhojen roomalaisten ohjesääntö, että luontoa on taivutettava päinvastaiseen suuntaan niinkuin keppiä, jotta se oikenisi ja suoristuisi -- nim. niin ymmärrettynä, että se vastakkainen äärimmäisyys ei vie paheeseen. Elköön kenkään väkisin istuttako itseensä jotakin tapaa, vaan pidettäköön pieni väliaika, sillä sekin on omansa sitä juurruttamaan. Mutta elköön liiaksi luotettako sellaiseen luonteen suhteen saavutettuun voittoon, sillä luonne saattaa uinua kätkössään pitkät ajat herätäkseen uudestaan sopivalla hetkellä tai kiusauksen sattuessa, kuten Aesopon neitonen, joka muuttui kissasta naiseksi ja hyvin vakavan näköisenä istui pöydän päässä, kunnes hiiri juoksi sivuitse. Senvuoksi elköön sellaisia tilaisuuksia kokonaan kierrettäkö, mutta ei ole liioin edullista asettaa liian usein luonnettaan sellaiselle koetukselle, jos mieli saavuttaa mahdollisimman suuri lujuus tässä suhteessa. Ihmisen todellinen luonne tulee paraiten näkyviin yksityisessä, jokapäiväisessä elämässä, sillä siinä ei teeskenteleminen ja tekopyhyys tule kysymykseen; mielen ollessa kiihottuneessa tilassa, sillä se kiskasee ihmisen irti niistä ohjesäännöistä (resepteistä), joita hän muulloin harkitusti noudattaa; sekä silloin, kun ihminen joutuu perin uusien asioitten ja kokemusten kanssa tekemisiin, sillä silloin tottumus jättää hänet oman onnensa nojaan. Mitä tulee opintoihin ja kirjallisiin harrastuksiin, säätäköön kukin -- olkoonpa hän sitte miten päättäväinen tahansa -- määrätunnit sitä varten. Mutta se ei ole tarpeellista sellaisiin harrastuksiin nähden, joihin hänellä on luontaisia taipumuksia, sillä hänen ajatuksensa suuntautuvat niihin niin usein kuin muut toimet sen sallivat. Ihmisen luonne taipuu joko laadullisiin kasveihin tai rikkaruohoon; senvuoksi järkiperäisesti kasteltakoon edellisiä ja hävitettäköön jälkimmäisiä.

TOTTUMUKSESTA JA KASVATUKSESTA.

Ihmisten ajatukset suuressa määrässä muodostuvat heidän mielihalujensa ja taipumustensa mukaisiksi;[1] heidän keskustelunsa ja lausuntonsa muodostuvat heidän oppinsa ja omaksumiensa mielipiteitten mukaan; mutta heidän tekonsa määrää tottumus. Niinpä Machiavelli sattuvasti lausuu, että ei ole luottamista luonteen lujuuteen tai ponnahteleviin ja rohkeihin sanoihin, jollei tottumus niitä vahvistaja takaa. Hän arvelee, että uhkarohkeaa salaliittoa toimeenpantaessa ei ole koko painoa pantava toimeenpanijaksi valittavan henkilön luonteen hurjuuteen tai päättäväisyyteen ja tarmokkuuteen, vaan on valittava sellainen mies, jonka käsiä veri on ennenkin punannut. Ja vaikka Machiavelli ei tiennytkään mitään pappi Clementista, Ravillacista,[2] Jaureguy'ista[3] tai Baltazar Gerardista,[4] pitää hänen sääntönsä vieläkin paikkansa, ettei nimittäin luonne eivätkä vakuutukset ole läheskään niin vaikuttavia tekijöitä kuin tottumus. Ainoastaan uskonraivo voi tehdä vereen tottumattomalle ihmiselle mahdolliseksi kylmäverisen murhaamisen; muussa tapauksessa tottumus voittaa kaikki muut vaikuttimet yksin veritöihinkin nähden. Kaikilla muilla elämänaloilla tottumuksen kaikkivalta on kauttaaltaan huomattavana. Ihmiset vakuuttavat, panevat vastalauseita, valallaan vahvistavat ja kunniansa kautta lupaavat ja sitte kuitenkin menettelevät aivan samoin kuin ennenkin, ikäänkuin jos he olisivat hengettömiä kuvia tai koneita, joiden ainoana liikuntovoimana on tottumus. Tottumus voipi muodostua vallitsevaksi mahdiksi, oikeaksi tyrannuudeksi ihmisten keskuudessa. Uskovaiset hindut voivat tyynesti asettua pitkäkseen roviolle ja uhrata itsensä liekeissä. Eikä sillä hyvä, heidän vaimonsa usein vaativat, että heidän on sallittava uhrata itsensä miestensä kanssa. Spartan nuorukaiset vanhoina aikoina kilvan pyrkivät uhrattaviksi Dianan alttarilla, kestäen koetuksen värähtämättä. Minä muistan, miten Elisabetin hallituskauden alkuaikoina eräs irlantilainen kapinoitsija, joka oli tuomittu kuolemaan, anoi hallitukselta, että hänet hirtettäisiin pajunraipalla eikä nuoralla, sentähden että niin oli tehty entisille kapinallisille. Venäjällä on munkkeja, jotka voivat istua vesiastiassa kokonaisen yön, kunnes jäätyvät lujasti kiinni. Ja paljo voisi luetella esimerkkejä tottumuksen voimasta sekä ruumiiseen että mieleen nähden. Niin että koska tottumus kerran on valtavin tekijä ihmisen elämässä, pyrkikööt ihmiset kaikin mokomin omaamaan hyviä tottumuksia. Ja epäilemättä on paras hankkia sellaista tottumusta mahdollisimman nuorella ijällä. Tätä me nimitämme kasvatukseksi, joka sellaisenaan ei ole muuta kuin aikaista totuttelemista. Niinpä me tiedämme, että kieli on taipuvaisempi tulkitsemaan erilaisia ääniä ja sointuja ja jäsenet ovat notkeammat tekemään kaikellaisia liikkeitä nuorempana kuin myöhemmällä ijällä. Mutta jos tottumuksen voima on suuri yksinkertaisena, erillään ollen, niin on se sitäkin suurempi yhteissuuntaisissa, yhteiskunnallisissa ilmenemismuodoissaan; sillä toisten esimerkki opettaa, seurapiiri elähyttää, kilpailu kannustaa, kunnia ja kuuluisuus kohottaa. Ja juuri näissä suhteissa tottumuksen voima nousee ylimmilleen. Niinpä onkin hyveiden juurruttaminen ihmisluonteeseen todellisten seurapiirien korkein tehtävä, jota vastoin yhteiskunta ja hyvin järjestetty valtio kyllä edistää jo ennestään ihmisluonteessa tavattavia hyviä avuja, mutta niiden kylväminen siltä jää tekemättä.

[1] Eräs sananlasku kuuluu: "Haluaminen on ajatuksen isä."

[2] Hän murhasi Ranskan kuninkaan Henrik IV:nnen v. 1610.

[3] Teki murhayrityksen Orangen prinssiä Wilhelmiä vastaan v. 1582, jonka päästä Espanjan Filip II oli luvannut palkinnon hänen protestanttisten mielipiteittensä vuoksi.

[4] Murhasi prinssi Wilhelmin v. 1584. Sanotaan, että tämä fanatikko suunnitteli verityötään kokonaista kuusi vuotta.

ONNISTUMISESTA.

Kieltämätön tosiasia on, että ulkopuoliset, tilapäiset sattumat melkoisesti vaikuttavat ihmisen onnistumiseen; suosio, hyvä tilaisuus, toisten kuolema, kysymyksessä olevaan tapaukseen soveltuva ominaisuus j. n. e. Mutta ylimalkaan ihminen pitelee onnensa kaavaa omissa käsissään: "Faber quisque fortunæ suæ",[1] lausui runoilija; ja kaikista yleisimpiä ulkonaisia syitä on se seikka, että toisen tyhmyys ja turhamaisuus on toisen onni; sillä kenenkään menestys ei käy niin nopeasti kuin sen, joka hyötyy toisten erehdyksistä.

[1] "Kukin on oman onnensa seppä" (Sallustuksen teoksesta De Republica Ordinanda).

"Serpens nisi serpentem comederit non fit draco."[1] Hyvin huomattavat ja ulkonaisesti silmäänpistävät avut, etevät ominaisuudet saavat osakseen kiitosta; mutta ne ovat salaisia ja peitettyjä ominaisuuksia ihmisluonteessa, mitkä tekevät menestymisen (erittäinkin rikastumisen) mahdolliseksi. Se on jonkillaista sisällistä joustavaisuutta, peräänantavaisuutta, jolla ei ole erityistä nimeä. Espanjalainen nimitys "disemboltura"[2] osiksi tulkitsee sitä, kun ihmisen luonteessa ei ole mitään esteitä tai haittoja, vaan kiitää mieli yhtä rinnan onnenpyörän kanssa. Niinpä Livius kuvaa Cato vanhempaa seuraavin sanoin: "Se mies omasi sellaiset tavattomat ruumiin ja sielun voimat, että hän olisi väkisin kohonnut korkealle, vaikka hän olisi syntynyt sukuperäänsä nähden minkälaisilla edellytyksillä hyvänsä"; mutta hän unohtaa, että Catolla oli harvinainen kyky tavattoman nopeasti perehtyä hänelle entisestään vallan outoihin asioihin (versatile ingenium). Niinpä ihminen voi nähdä kohtalonsa, jos hän kiinnittää siihen terävän ja läpitunkevan katseen; sillä jos se liekin sokea, näkymätön se ei ainakaan ole. Menestyksen tie on niinkuin linnunrata taivaalla, sikermä pienoisia tähtiä, jotka eivät erillään ollen näkyisi, mutta jotka yhdessä luovat valoa. Samoin on joukko vähäisiä, tuskin huomattavia avuja, eli oikeammin taipumuksia ja tottumuksia, jotka määräävät ihmisen onnistumisen ja menestyksen. Italialaiset ovat panneet merkille niistä muutamia, joita harvoin tulee ajatelleeksikaan. Kun he puhuvat sellaisesta henkilöstä, jolle kaikki onnistuu, niin he sanoa sukaisevat, että hän muiden ominaisuuksiensa lisäksi on "poco di matto"[3]; ja varma on, että ei ole kahta ominaisuutta, jotka niin edistävästi vaikuttavat ihmisen menestymiseen kuin olla hiukan hupsu ja mahdollisimman vähän rehellinen. Siksipä äärimmäisyyteen asti isänmaataan rakastavat ihmiset esim. eivät koskaan edisty huomattavammin; eivätkä he voikaan, sillä kun ihminen kiinnittää ajatuksensa oman itsensä ulkopuolelle, niin hän ei enää kule omia teitään. Nopea menestyminen tekee ihmisestä häilyvän seikkailijan, joka haluaa siirtää paikoiltaan kaikki tielleen sattuvat rajapyykit, mutta tyynesti ja ponnistusten kautta saavutettu menestys tekee miehestä kelvollisen. Menestys saa osakseen kunnioitusta tyttäriensä, luottamuksen ja hyvän maineen kautta, sillä näissä kahdessa piilee sen siunaus, joista edellinen on ihmisessä itsessään ja jälkimmäinen toisissa häntä kohtaan. Kaikki älykkäät miehet tapaavat omistaa kykynsä ja etevät ominaisuutensa Kaitselmukselle ja Onnettarille, siten suunnatakseen pois itsestään toisten ihmisten käteen vasamat sekä saadakseen sitä paremman tilaisuuden käyttää suurta kykyään. Onhan sitäpaitsi suuremmoista olla korkeamman voiman huolenpidon alaisena. Niinpä Cæsar sanoi laivurille myrskyssä: "Cæsarem portas et fortunam ejus"[4]. Niinikään Sulla[5] otti nimekseen "Felix" (onnellinen) eikä "Magnus" (suuri). Ja merkillinen seikka on se, että niille, jotka julkisesti tekevät omasta viisaudestaan ja taitavuudestaan ylen suuren numeron, tavallisesti ennen pitkää käy onnettomasti. Historia kertoo, että Timotheus Atenalainen[6], esittäessään valtionsa hallitukselle kertomusta toimistaan, tuon tuostakin sanoa sutkautti "eikä tässäkään onnella ollut mitään osaa". Mutta kävipä niin, että mikään ei enää sen koommin hänelle onnistunut. Epäilemättä on niitä, joita Onnetar erityisemmin suosii, joille kaikki näyttää luonnistuvan niinkuin runojen rustaaminen Homerolle, jota kukaan toinen runoilija ei voittanut sujuvaisuudessa ja joustavuudessa.

[1] "Käärmeestä ei tule lohikäärmettä, jollei se ensin niele toista käärmettä."

[2] "Nurinkäännettäväisyys", ominaisuus, joka tekee henkilölle mahdolliseksi helposti mukautua olosuhteitten mukaan.

[3] "Jonkun verran hupsu."

[4] "Sinulla on purressasi Cæsar ja hänen kohtalonsa."

[5] Sulla, kuuluisa roomalainen sotilas ja valtiomies, joka kohottautui yksinvaltiaaksi. -- Hän julisti menestyksensä Herculeen ansioksi, jota hän erityisellä hartaudella kunnioitti.

[6] Voitokas atenalainen kenraali, Cononin poika ja Platon ystävä.

OPINNOISTA.

Opinnot kelpaavat huviksi, koristukseksi ja taitavuuden hankkimiseksi. Niiden nautinnollisuus ilmenee yksityisessä elämässä ja yksinäisyydessä; niiden koristeellisuus tulee näkyviin seurustelussa ja keskusteluissa; ja niiden taitavuus tulee kysymykseen asioiden ymmärtämisessä ja hoidossa. Sellaiset henkilöt, jotka ovat taitavia asiantuntijoita jollakin erityisellä alalla, ovat kyllä kukin omalla alallaan päteviä arvostelijoita ja toimeenpanijoita; mutta yleiset neuvot, laajemmat suunnitelmat ja asiain johto onnistuu paraiten niiden avulla, jotka ovat oppineita. Liiallinen ajan kuluttaminen historiallisten tietojen esittämiseen on joutilaalle merkillinen ominaisuus; niiden ylellinen käyttäminen koristuskappaleina tuntuu teennäiseltä ja etsityltä; ja kirjatoukille ominaista on käyttää niitä kaiken arvostelun pohjana ja selityksenä. Tiedot näet täydentävät ihmistä, kun taas kokemus puolestaan täydentää tietoja. Sillä ihmisen luontaiset taipumukset ovat kasvien kaltaisia siinä, että ne kehittyäkseen ja täydentyäkseen kaipaavat puutarhurin saksia opintojen muodossa; ja opinnot puolestaan haarottuvat liiaksi ja muodostuvat hajanaisiksi harrastuksiksi, jollei kokemus ole niitä ohjaamassa. Kierät ja ovelat ihmiset halveksivat opintoja, yksinkertaiset ihmiset ihailevat niitä, ja mielevät ihmiset käyttävät niitä hyväkseen, sillä ne eivät sellaisinaan kelpaa käytettäviksi, vaan ne ainoastaan opettavat ja selittävät sitä viisautta, minkä huomioita tekevä tutkimus on voittanut. Elä lue siinä mielessä, että saisit kumota ja todistaa vääriksi siinä esitetyt asiat, mutta elä liioin usko ja pidä kaikkea todistettuna, eläkä lue löytääksesi näppäröitä sanamuotoja ja tietoja puheesi höysteeksi, vaan punnitse ja harkitse tarkoin luettavasi sisältöä. Muutamat kirjat ovat maisteltavia, muutamat nieltäviä ja muutamat harvat pureskeltavia ja sulatettavia; s.o. muutamia kirjoja on luettava vain osiksi, toiset luettava läpi, mutta ei erittäin tarkkaavaisesti, ja muutamat harvat luettava kokonaan, hartaasti ja harkiten. Lukeminen tekee mahdolliseksi liikkua vapaasti ja väljästi; opettavaiset keskustelut tekevät pirteäksi ja nopsaliikkeiseksi; ja kirjottaminen tekee ihmisen täsmälliseksi ja säännölliseksi. Senpävuoksi tarvitsee sillä, joka kirjottaa vähän, olla hyvä muisti, sillä, joka keskustelee vähän, lennokas järjenjuoksu, jota vastoin sen, joka lukee vähän, täytyy olla hyvin ovela ja keinokas, näyttääkseen siltä, että hän tietää sen, mitä hän todellisuudessa ei tiedä. Perusteelliset tiedot tekevät miehet viisaiksi, runoilijat teräviksi ja sukkelasanaisiksi, matematikon taitavaksi, luonnontieteet syviksi, moraalin vakavan arvokkaaksi, logikan ja retorikan pystyväksi väittelyssä; niin että opinnot tulevat tottumuksiksi. Ihmisen sielunkyvyissä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi kehittää ja viljellä sopivasti valittujen opintojen kautta, aivan samoinkuin ihmisruumista voidaan harjotusten ja liikkeiden avulla karaista monemmoisia tauteja vastaan. Niinpä ihmiselle, jonka on vaikea pitää ajatuksiaan koolla, laskuopilliset harjotukset tekevät hyvää, matematisissa tehtävissä kun näet pieninkin hajamielisyys poikkeuksetta tekee välttämättömäksi lähteä uudestaan alusta asti; sellaisen taas, jonka on vaikea huomata eroavaisuuksia ja jaotuksia, on paras tutkia skolastikkojen[1] kirjotuksia, sillä niitä voi syyllä sanoa hiuksen halkomiseksi. Mutta jos häneltä puuttuu kyky hallita käsillä olevaa kysymystä sekä taito valaista ja todistaa joku seikka käyttämällä toista esimerkkinä eli vertauskohtana, niin on hänen edullista tutkia asianajajain pitämiä puheita. Siten jokaiselle tällaiselle puutteellisuudelle löytää kullekin korjaantumisen keinon.

[1] Skolastikot olivat jumaluusoppineita kirjailijoita ja kirkonmiehiä keskiajalla.

LYHYITÄ LAUSELMIA.

Galban, Neron seuraajan, aikana Roomassa vallitsi kaikellainen vallattomuus ja epäjärjestys, jonka johdosta eräs senatori sanoi keskellä senatin täysistuntoa, että olisi parempi elää sellaisessa yhteiskunnassa, missä mikään ei olisi laillista, kuin sellaisessa, missä kaikki on laillista.

Themistokles sanoi erään vähäisen valtion lähettiläälle, joka puhui suurista asioista: "Ystäväiseni, sinun sanasi vaativat suurkaupunkia."

Cæsar Borgia, oltuaan pitkät ajat riidoissa Romagnon aatelisten kanssa, vihdoin teki sovinnon heidän kanssaan. Tässä sopimuksessa oli m.m. sellainen ehto, että hän ei saisi koskaan kutsua näitä herroja koolle kaikkia samalla kertaa. Tarkotus oli tehdä tälle julmuudestaan ja petomaisuudestaan kuuluisalle ruhtinaalle mahdottomaksi surmata heidät kaikki yhdessä tukussa. Mutta mitäs ollakaan, taitavuudellaan ja teeskennellen suoruutta ja vilpittömyyttä, hänen onnistui koota heidät kaikki Cinigaglian kaupunkiin kokoukseen, missä heidät jok'ainoa murhattiin. Kun eräs kardinaali esitti kertomuksen tästä "onnellisesta mutta kamalasta tapahtumasta" paavi Aleksanterille, Cæsar Borgian isälle, niin tämä lausui: "Hehän itse rikkoivat sopimuksen tulemalla koolle kaikki yht'aikaa."

Kerran sattui Roomassa, että Clodius nimistä nuorta aatelismiestä syytettiin jostakin hyvin törkeästä rikoksesta. Lautakunta oli hyvissä ajoin runsaasti lahjottu, ja anoi se senatilta aseellista joukkoa vartiokseen, jotta lautamiehet muka uskaltaisivat tehdä omantuntonsa mukaan tuomitessaan tätä rajuudestaan tunnettua ylimystä. Ja tämä toimenpide sai koko maailman vakuutetuksi siitä, että Clodius tuomittaisiin kuolemaan. Mutta syyttömäksi ja vapaaksi julisti hänet lautakunta. Seuraavana päivänä senatori Catulus tavatessaan eräitä mainitun lautakunnan jäseniä, sanoi näille: "Mikä saattoi teidät pyytämään meiltä sotaväkeä? Pelkäsittekö, että rahat otettaisiin teiltä pois?"

Yllämainitussa oikeusjutussa Cicero m.m. antoi valallisen todistuksen syytettyä vastaan, jonka 57-miehinen lautakunta vapautti, vastoin hänen todistustaan. Eräänä päivänä Cicero ja Clodius joutuivat vastakkain senatissa, jolloin Clodius, härnätäkseen etevätä vastustajaansa, sanoi tälle: "Lautakuntapa ei luottanut teihin." Siihen vastasi Cicero: "Kaksikymmentäviisi lautamiestä antoi minulle luottamuksensa; mutta siellä oli kolmekymmentäkaksi, jotka eivät antaneet teille luottamustaan, sillä he olivat saaneet maksun etukäteen."

Diogenes, joka näki Makedonian silloin vähäpätöisen vallan vielä kerran paisuvan suureksi ja mahtavaksi, sanoi, kun häneltä kysyttiin, miten hänet oli haudattava kuoltuaan: "Kasvot alaspäin; sillä piakkoin maailma tulee mullistumaan ylösalaisin, ja silloin minä jään lepäämään selälleni."

Kuuluisalla senatorilla Cato vanhemmalla oli tapana sanoa, että roomalaiset ovat niinkuin lampaat; niitä on helpompi ajaa laumassa kuin yksitellen.

Kun Lycurgus oli saanut tehtäväkseen laatia Spartalle uudet lait ja hallitusmuodon, niin eräs neuvoi häntä asettamaan ne ehdottoman yhdenvertaisuuden pohjalle. Siihen suuri lainsäätäjä vastasi: "Hyvä herra, pankaa alulle se toimenpide omassa talossanne." (Laaskaa ensin oman kynnyksenne alus.)

Bionille, tunnetulle kreikkalaiselle ateistille (jumalankieltäjälle) näytettiin eräässä merikaupungissa sijaitsevassa Neptunon temppelissä säilytettyä kokoelmaa, joka esitti sellaisten kuvia, jotka myrskyssä olivat rukoilleet Neptunoa avukseen ja pelastuneet haaksirikosta. "Mitäs te tästä sanotte?" häneltä kysyttiin, "ettekö tunnusta jumalien voimaa?" Siihen virkkoi Bion: "Niinpä kyllä, mutta missä ovat maalattuina niiden kuvat, jotka ovat hukkuneet rukouksistaan huolimatta?"

Cicero oli kerran päivällispidoissa, missä sattui samalla kertaa olemaan eräs ijäkäs nainen, joka puhui ijästään, sanoen olevansa ainoastaan neljänkymmenen vuoden vanha. Ciceron vieressä istuva vieras kuiskasi hänen korvaansa: "Tuo puhuu 40 vuodesta, vaikka hän epäilemättä on paljo vanhempi." Cicero vastasi hänelle: "Minun täytynee uskoa häntä, sillä minä olen kuullut hänen lausuvan samat sanat monta kertaa näiden viimeisten kymmenen vuoden aikana."

Keisari Vespasianus kysyi kerran Apolloniukselta, mikä oli syynä Neron perikatoon. Apollonius sanoi: "Nero osasi hyvin soitella harppua, mutta hallitusasioissa hän joko pingotti kielet liian korkealle tai löyhdytti ne liian mataliksi."

Kun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on kaikista tärkein ihmisen elämässä, niin hän vastasi: "Olla oppimatta sitä, mikä on turhaa."

Diogenes, filosofi, joka vapaaehtoisesti eli suuressa köyhyydessä, sanoi, kun hiiri tuli hänen luokseen hänen syödessään: "Minä huomaan, että yksin Diogeneskin elättää loisia."

Eräältä vanhan ajan filosofilta kysyttiin, millä tavalla viisas mies eroaa narrista. Hän vastasi: "Lähettäkää heidät molemmat alastomina niiden tykö, jotka eivät heitä ennestään tunne, ja te saatte nähdä."