Chapter 5

Ensimmäinen parannus- tai ehkäisykeino on tyytymättömyyden oleellisten syiden, puutteen ja köyhyyden, poistaminen kaikin mahdollisin neuvoin. Ja siihen soveltuvia toimenpiteitä on kaupan laajentaminen ja järjestäminen, teollisuuden edistäminen, joutilaisuuden hävittäminen, ylellisyyden ja tuhlaavaisuuden ehkäiseminen erikoisen lainsäädännön kautta, maanviljelyksen kohottaminen, tavaran hintojen säännöllistäminen, verojen ja maksujen pitäminen kohtuullisina y. m. s. Niinikään on pidettävä huolta siitä, ettei maan asukasluku (vallankin jollei se ole sotien kautta huvennut) pääsisi paisumaan suuremmaksi kuin mitä maan varastot voivat elättää. Eikä ole otettava huomioon asujamiston lukumäärää yksinään, sillä pienempikin joukko sellaisia ihmisiä, jotka kuluttavat enemmän ja ansaitsevat vähemmän, tekee lopun varallisuudesta pikemmin kuin suurempi joukko, joka tulee vähällä toimeen, mutta tuottaa sitä enemmän. Senpä vuoksi aateliston ja muiden säätyläisten luvun lisääntyminen suhteettomasti, verrattuna varsinaisen kansan lukuun, syöksee valtion nopeasti ahdinkotilaan; ja sama on kovin lukuisaksi paisuneen papiston laita, sillä he eivät lisää varastoja; ja se pitää paikkansa ylimalkaan vapaita ammatteja varten valmistuvien suhteen, jos sellaisia ilmestyy enemmän kuin on virkoja.

Mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, että maan varallisuus ja rahat eivät pääse kerääntymään muutamien harvojen käsiin, sillä muussa tapauksessa maassa tulee puute, vieläpä nälänhätäkin, vaikka olisikin riittävästi viljaa ja muuta hyvää. Raha näet on niinkuin lanta, mihinkään kelpaamaton, jollei sitä hajotella. Ja kysymyksessä oleva asia voidaan järjestää siten, että koronkiskomisesta tehdään loppu tai että se ainakin asetetaan ankaran silmälläpidon alaiseksi sekä menetellään samoin monopoleiksi pyrkivien liikerenkaiden, suurten karjatilojen y. m. suhteen.

Mitä tulee tyytymättömyyden tai ainakin sen vaaran poistamiseen, tulee huomata, että jokaisessa valtiossa on, kuten tiedämme, kahta lajia alamaisia: aatelisia ja rahvas. Milloin ainoastaan toinen niistä on tyytymätön, ei vaara vielä ole suuri. Varsinainen kansa näet on hidasta lähtemään liikkeelle, jollei yläluokka sitä kiihota, ja jälkimmäinen puolestaan on heikko voimiltaan. Mutta silloin on vaara suuri, kun yläluokka vain odottaa tyytymättömyyden puhkeamista rahvaan keskuudessa, antaakseen tuulta omalle tyytymättömyydelleen. Vanhan ajan runoilijat kertovat sellaisen tarinan, että muka toiset jumalat kerran aikoivat sitoa Jupiterin, joka saatuaan siitä tiedon Pallaan neuvosta noudatti avukseen Briareuksen, jolla oli sata kättä. Tämä epäilemättä on vertauskuva, jonka tarkotuksena on osottaa, miten suuri turva hallitsijoilla on kansan hyvässä tahdossa.

Hyvä keino on antaa nurinan ja tyytymättömyyden häiritsemättä haihtua ilmaan, sillä silloin se ei pääse paisumaan liian röyhkeäksi tai kovakouraiseksi. Nähkääs, se, joka tukahuttaa pilaantuneen veren juoksun ja saattaa haavat vuotamaan sisäänpäin, saa aikaan vaarallisia paiseita ja tarttuvia ajoksia.

Epimetheuksen osa saattaa sopia hyvin Prometheukselle, mitä tulee valtiossa kytevään tyytymättömyyteen[1]. Epimetheus, kun vaivat jo olivat ylen yleisiä, vihdoin sulki kannen ja pidätti toivon maljakon pohjalle. Varmasti toivon virittäminen ja ylläpitäminen poliittisilla ja keinotekoisilla neuvoilla ja kansan kiidättäminen toivosta toiseen on paraita vastamyrkkyjä tyytymättömyyden myrkkyä vastaan. Ja se on viisas hallitus, joka voi kiinnittää itseensä kansan sydämet toivon siteillä, silloin kun se ei voi sen vaatimuksia tyydyttää, ja kun se osaa asiat niin hoitaa ja järjestää, ettei pahinkaan paikka eikä kohta näytä toivottomalta, mikä on verrattain helppo tehdä siihen katsoen, että erinäiset henkilöt ja puolueet ovat taipuvaisia imartelemaan itseään ja kerskailemaan sellaisella, mitä he itsekään eivät usko tai pidä mahdollisena.

[1] Tässä tarkotetaan Hesiodin tarinaa n. s. Pandoran maljasta, jonka Merkurius oli lahjottanut Epimetheukselle ja jota oli kielletty avaamasta, mutta jonka Pandora kiellosta huolimatta avasi, jolloin kaikki ihmiselle ennestään tuntemattomat pahat levisivät ympäri maailman. Mutta kansi ennätettiin sulkea paraiksi juuri ennenkuin Toivo, joka oli pohjimmaisena, pääsi lehahtamaan ulos.

Myöskin huolehtiminen siitä, että tyytymättömäin saatavissa ei olisi ketään johtajaksi sopivaa henkilöä, joka ottaisi järjestääkseen tyytymättömäin hajanaisia voimia, on yleisesti tunnettu, mutta siitä huolimatta aina tepsivä varovaisuustoimenpide. Minun käsittääkseni sellaiseksi johtajaksi sopii mahtava ja mainehikas henkilö, jolla on luottamusta tyytymättömän ryhmän keskuudessa, johon he kiinnittävät katseensa, ja jolla itsellään otaksutaan olevan tyytymättömyyteen syytä. Sellaiset henkilöt on voitettava ja taivutettava hallituksen puolelle, tahi järjestettävä asiat niin, että heille ilmestyy kilpailija saman puolueen keskuudessa jakaen maineen ja suosion. Yleensä hallitusta vastustavien puolueiden ja ryhmien jaottaminen ja hajottaminen keskenänsä riiteleviksi järjestöiksi ja niiden loitontaminen toisistaan ei suinkaan ole huonoimpia keinoja. Arveluttava on valtion asema silloin, kun ne, jotka kannattavat sitä ja hyväksyvät sen menettelyn, ovat keskenänsä huonosopuisia, jotavastoin vastustajat elävät sovussa ja vetävät yhtä köyttä.

Minä olen tehnyt sen huomion, että jotkut näppärät ja terävät huomautukset, joita ruhtinaat ovat tehneet, ovat joskus puhaltaneet tyytymättömyyden ilmi liekkiin. Caesar vahingoitti asiaansa arveluttavasti sanoessaan: "Sulla nescivit literas, non potuit dictare", sillä ne roomalaiset, jotka olivat toivoneet, että hän joskus vapaaehtoisesti luopuisi diktatorinvirastaan, tunsivat pettyneensä[1]. Galba valmisti oman perikatonsa sanoillaan: "Minä en palkkaa sotaväkeä, minä teen sotapalveluksen velvollisuudeksi", sillä sotajoukot menettivät sen kautta toivon saada yhä edelleen nauttia palkkaa. Samoin kävi Probuksen, joka lausui seuraavat sanat: "Si vixero, non opus erit amplius Romano imperio militibus."[2] Ja monta muuta samallaista esimerkkiä voisi mainita. Niin että todellakin ruhtinasten on syytä arkaluontoisissa asioissa ja kriitillisinä aikoina tarkoin ottaa vaaria sanoistaan, ja erittäinkin tuollaisista lyhyistä lausunnoista, jotka kiirivät kautta maan niinkuin ammutut nuolet, ja joiden yleensä otaksutaan tulkitsevan heidän salaisia tarkotuksiaan. Laajemmilla puheilla sen sijaan ei ole sellaista merkitystä eivätkä ne herätä siinä määrin huomiota.

[1] "Sulla ei ollut tietomies, joten hän ei osannut dikterata." Näin väittää Suetonius Julius Caesarin sanoneen, tahallaan käyttäen kaksimielistä sanaa "dictare", joka merkitsee sekä kirjurille sanelemista että diktatorina olemista. Ja kun hän samalla viittasi Sullan tietämättömyyteen, tämän vallasta luopumisen vaikuttavana syynä, niin roomalaiset, jotka hyvin tunsivat Caesarin mainion oppineisuuden, vetivät hänen sanoistaan sen johtopäätöksen, että hän ei aikonut hevillä luopua vallastaan.

[2] "Jos minä elän, niin Rooman valtakunnassa ei enää tarvita sotaväkeä." -- Keisari Probuksen murhasivat sotajoukot v. 282 j. Kr.

Lopuksi, kaikkien mahdollisuuksien varalta, olkoon hallitsijoilla joku mahtava mies, yksi tai mieluummin useampia sotilashenkilöltä lähellään, jotta rauhattomuudet voidaan tarpeen vaatiessa tukahuttaa heti alussa, sillä muuten rettelöiden puhkeaminen synnyttää hovissa hämminkiä enemmän kuin on soveliasta.

ATEISMISTA.

Minä olisin taipuvainen ennemmin uskomaan tosiksi "Kultaisen Legendan"[1], Talmudin[2] ja Alcoran[3] kuin että Kaikkeus on vailla sielua; ja senpä vuoksi Jumala ei ole tehnytkään yhtään ihmettä kumotakseen ateismin, sillä kaikki hänen tekonsa jo sellaisinaan sen tekevät. Totta on, että vähäinen määrä filosofiaa on omansa taivuttamaan ihmisen mielen ateismiin, mutta filosofiaan syventyminen palauttaa ihmisen takasin uskontoon[4], sillä kun ihminen tarkastelee toisarvoisia syitä hajallaan, niin hän joskus pysähtyy niihin eikä pyri kauvemmaksi, mutta kun hän näkee niiden yhdistyneen ketjun, näkee ne yhtenäisissä sarjoissa, niin hänen täytyy paeta kaitselmukseen ja Jumaluuteen. Niinpä yksin se koulukunta, jota enimmän syytetään ateismista, on antanut tukea uskonnolle. Minä tarkotan sitä koulukuntaa, jonka tunnetuimpia ajattelijoita ovat Leucippus[5], Democritus[6] ja Epicurus[7]. Minusta on tuhat kertaa uskottavampaa se, että neljä muuttuvaista alkuainetta ja viidentenä muuttumaton henki ijankaikkisesti paikoilleen sijotettuina eivät tarvitse Jumalaa, kuin se, että lukematon joukko pieniä hiukkasia tai siemeniä, ilman mitään järjestävää henkeä, olisi aikaansaanut tämän luomakunnan kaiken järjestyksen ja kauneuden.

[1] Kokoelma pyhimystaruja, kirj. Jacobus Varagine 13:nnella vuosisadalla.

[2] Juutalaisten pyhien kertomusten ja lakien kokoelma.

[3] Muhametin uskontunnustus- ja lakikirja.

[4] Nämä sanat nähtävästi sisältävät aiheen Popen kuuluisiin säkeisiin:

"A little learning is a dangerous thing, Drink deep, or taste not the Pierian spring."

("Vähä tieto on vain vahingoksi, juo syvälti, tai elä lainkaan maista Pierian lähteestä.")

[5] Abderalainen filosofi, joka ensimmäisenä opetti atomijärjestelmää, jota myöhemmin edelleen kehittivät Democritus ja Epicurus.

[6] Leucippuksen oppilas ja hengenheimolainen. Häntä nimitettiin aikoinaan nauravaksi filosofiksi.

[7] Epicurus, viimeksi mainitun oppilas ja aatetoveri. Hän kielsi sielun olemassaolon kuoleman jälkeen. Häntä pidetään kokeilevan filosofian isänä, ja hän se ensimmäisenä opetti sitä, minkä nyttemmin tiede on vahvistanut, nim. että n. s. Linnunrata on sarja tähtiä.

Raamattu sanoo: "Tyhmät sanovat sydämessänsä, ei Jumalata olekaan"; mutta siinä ei sanota, että tyhmät niin ajattelevat sydämessänsä, niin että sellaiset ihmiset näin puhuvat oikeastaan ulkopuolelta sydäntään eivätkä niin, että he sitä itsekään uskoisivat tai olisivat siitä täysin vakuutetut. Kukaan näet ei kiellä Jumalaa, paitsi ne, joille siitä on etua. Sitä, että ateismi on ihmisten huulilla enemmän kuin sydämellä, ei mikään ole niin omansa osottamaan kuin se, että ateistit pakkaavat alinomaa puhumaan mielipiteistään, ikäänkuin jos he itsekin olisivat horjuvalla kannalla ja etsisivät toisilta vahvistusta. Ja vieläpä kaiken lisäksi usein nähdään ateistien haalivan itselleen opetuslapsia niinkuin kaikellaiset lahkot yleensä tekevät. Mutta kaikista merkillisintä on se, että on sellaisiakin, jotka kärsivät ateisminsa tähden, mutta eivät silti pyörrä takaisin uraltaan, josta päättäen tuntuu kummalliselta, että he vaivaavat itseään, jos kerran ajattelevat, että sellaista kuin Jumalaa ei ole olemassa. Epicuruksen väitetään vain kujeilleen raha-asioittensa vuoksi silloin, kun hän myönsi, että on siunattuja luonteita, mutta sellaisia, jotka elävät onnellisina omaa elämäänsä välittämättä maailman hallituksesta, jota lausuessaan Epicuruksen sanotaan toimineen asianhaarojen pakottamana, vaikka muka hän sydämessään oli vakuutettu siitä, että Jumalaa ei ole. Mutta totisesti häntä on väärin tulkittu, sillä hänen omat sanansa ovat jalot ja jumalalliset: "Non deos vulgi negare profanum; sed vulgi opiniones diis applicare profanum."[1] Plato ei olisi voinut sanoa enempää. Hänellä ei ollut voimaa kieltää luontoa, vaikka hän olikin valmis kieltämään sen hallinnon. Lännen indiaaneilla on omat nimensä erinäisille jumalilleen, mutta mitään erityistä nimeä heillä ei ole Jumalalle -- ikäänkuin jos pakanoilla olisi ollut nimitykset Jupiter, Apollo, Mars y. m., mutta ei sanaa Deus -- mikä osottaa, että näillä luonnonkansoillakin on jonkillainen käsitys, vaikkakin siitä puuttuu koko sen varsinainen laajuus ja valtavuus, joten siis ateisteja vastaan nousevat yksin villitkin, käsi kädessä suurimpien ajattelijoiden kanssa. Harvoin todelliset ajattelijat ovat ateisteja. Saattaa kyllä olla joku Diagoras[2], Bion[3], Lucian[4] ja muutamia muita. Mutta heitä tuntuu olevan enemmän kuin todellisuudessa onkaan, syystä siitä, että kaikki ne, jotka vastustavat jotakin vallitsevaa uskontoa tai taikauskoa, leimataan vastustajain taholla ateisteiksi. Mutta suuret ateistit todellakin ovat teeskentelijöitä, jotka alinomaa vatkaavat pyhiä asioita, tunteettomasti, josta he ennen pitkää joutuvat "kuumille raudoille".

[1] "Jumalien pilkkaamista ei ole alhaisten jumalien olemassaolon kieltäminen, mutta pilkkaamista on omistaa jumalille alhaison heistä saamia käsityksiä."

[2] Ateenalainen filosofi, jonka Areopagi tuomitsi karkotettavaksi maanpakoon jumalien pilkkaamisesta.

[3] Skytialainen filosofi, tunnettu pilantekijä ja satirikko. Hänet tunnettiin ateistisista mielipiteistään, mutta siitä huolimatta hän ennen kuolemaansa tunnusti Kaitselmuksen olemassaolon ja voiman. Kuoli v. 241 e. Kr.

[4] Kreikkalainen kirjailija, kotoisin Samosatasta, keisari M. Aureliuksen suosikki. Hän ruoski sekä pakanuuden että kristinuskon taikauskoa.

Ateismin syitä ovat: hajaantuminen uskonnollisella alalla, jos nimittäin sellaisia puolueita ilmestyy lukuisasti; toinen on pappien paheellinen elämä, kun sillä alalla on menty niin pitkälle kuin siihen aikaan, josta Bernard Clairvauxilainen sanoi: "Meidän ei käy enää sanominen, että sellainen on seurakunta kuin on pappi, sillä kansa ei ole niin viheliäistä kuin ovat papit;" kolmantena syynä on pyhien asioiden joutuminen pilkallisten huomautusten esineiksi, jonka kautta uskonnon kunnioitus vähitellen murenee; sekä vihdoin opilliset, valistuneet ajat, vallankin jos rauha ja hyvinvointi vallitsee, sillä rettelöt ja vastoinkäymiset ovat omansa taivuttamaan ihmisten sydämiä uskontoon.

Ne, jotka kieltävät Jumalan, hävittävät ihmisen jalosukuisuuden, sillä eihän käy kieltäminen, että ihminen ruumiinsa kautta on eläimille sukua; ja jollei hän ole henkensä kautta Jumalalle sukua, niin hän on alhainen ja viheliäinen olio. Se hävittää samalla jalomielisyyden ja ehkäisee ihmisluonnon kohoamisen. Ottakaamme esimerkiksi koira, niin me huomaamme, miten suurta jalomielisyyttä ja rohkeutta se on valmis osottamaan sellaiselle miehelle, joka hänelle on Jumalan sijaisena, ja mikä rohkeus silminnähtävästi on mahdollinen ainoastaan sen vuoksi, että se näkee ihmisessä itseään korkeamman ja paremman olennon. Niinpä ihminen ikään, kun hän panee luottamuksensa ja turvansa jumalalliseen suojelukseen ja suosioon, saavuttaa sen kautta sellaisen voiman ja uskon, mitä ihmisluonto sellaisenaan ei voisi saavuttaa; joten ateismi on sitäkin hylättävämpi, kun se riistää ihmiseltä keinot, joiden avulla hänelle kävisi mahdolliseksi kohota mitättömyyden yläpuolelle. Ja sama kuin yksilöjen on kokonaisten kansakuntain laita. Ei ole koskaan ollut suurenmoisempaa valtiota kuin oli Rooma. Kuulkaahan mitä Cicero sanoi tästä valtakunnasta: "Me saatamme ihailla itseämme miten paljo tahansa, me patres conscripti (senatorit); mutta varmaa on, että me emme suurella lukumäärällämme lannistaneet espanjalaisia, tahi gallialaisia ruumiillisella voimallamme, tahi kartagolaisia ovelalla taitavuudellamme, tahi kreikkalaisia taiteellamme, samoin kuin sekin, että me emme alistaneet valtamme alle italialaisia ja muita latinalaisia tämän meidän kansamme ja rotumme synnynnäisellä älykkyydellä, vaan hartaudellamme ja uskonnollisuudellamme; juuri tämä ainoa todellinen viisaus, nim. käsitys siitä, että kaikkea vallitsee ja järjestää kuolemattomain Jumalien Kaitselmus, on tehnyt meille mahdolliseksi pakottaa vallanalaisuuteemme kaikki kansakunnat ja rodut."

TAIKAUSKOSTA.

Parempi on se, ettei omaa mitään käsitystä Jumalasta, kuin että häntä käsitetään hänen arvoaan alentavalla tavalla; sillä edellinen on uskottomuutta, mutta jälkimäinen solvausta; ja epäilemättä taikausko on jumaluuden pilkkaa. Plutarchus on lausunut tässä suhteessa erittäin sattuvat sanat: "Varmasti minä mieluummin soisin, että lukuisat ihmiset sanoisivat, ettei sellaista miestä kuin Plutarchus ole koskaan ollut olemassa, kuin että he sanoisivat, että eräs Plutarchus oli olemassa, joka tapasi syödä lapsensa heti niiden synnyttyä", niinkuin runoilijat kertovat Saturnuksesta; ja niinkuin solvaus on suurempi Jumalaan nähden, niin on vaara suurempi ihmisiin nähden. Ateismi jättää ihmiselle järjen, filosofian, luonnollisen hurskauden, lait, kunniallisen nimen, kaiken sen, mikä kelpaa oppaaksi ulkonaiseen siveellisyyteen ja hyveisiin, vaikka uskonto puuttuisikin. Mutta taikausko kumoo tämän kaiken ja julistautuu ehdottomaksi yksinvallaksi ihmisten mielissä. Niinpä ateismi ei olekaan koskaan saanut aikaan häiriöitä ja kiihotusta valtiossa, sillä se saattaa ihmiset kyllästymään itseensä, he kun eivät katsele tätä elämää ja itseänsä kauvemmaksi. Sitenpä me näemmekin, että ateismiin taipuvat aikakaudet, kuten esim. Augustus Cæsarin aika Roomassa, ovat olleet rauhan aikoja. Mutta taikausko sen sijaan on syössyt sekasortoon monta valtiota ja nostattanut esille uuden tekijän, joka ravistaa hallituksen kaikkia liitoksia.

Taikauskon isä on kansa; ja kaikissa taikauskoissa järjen miehet seuraavat narreja; ja käsitteitä sovellutetaan käytäntöön ylösalaisin käännetyssä järjestyksessä. Eräs korkea kirkonmies lausui Trentin kokouksessa[1], missä skolastilaiset oppineet näyttelivät huomattavinta osaa, että nämä muka ovat kuten tähtitieteilijät, jotka pitivät kiinni olemattomista liikkeistä ja kuvitelluista taivaankappalten radoista y.m. sellaisista otaksumista, voidakseen selittää itse ilmiöt, ja jotka niin menettelivät, vaikka hyvin tiesivät, että sellaisia liikkeitä ja ratoja ei ole olemassakaan. Samalla tavalla skolastikot olivat laitelleet joukon hienoja ja viekkaita selviöitä ja teoremeja kirkon opille tueksi.

[1] Trentin kirkolliskokous alkoi v. 1545 ja kesti sitä kahdeksantoista vuotta. Sen tarkotuksena oli ryhtyä vastustamaan nousevaa protestantismia sekä pohtia ja ratkaista katolisen kirkon riidanalaisia opinkappaleita.

Taikauskon syitä ovat tunteita hivelevät ja aistilliset juhlamenot ja hartaustoimitukset; ylenpalttisuuteen menevä ulkonainen ja farisealainen pyhyys; vanhojen tapojen ja katsantokantojen liiallinen kunnioittaminen, joka saattaa vain tuottaa ikävyyksiä kirkolle; kirkon johtomiesten omia pyyteitä tarkottavat juonittelut; hyvien tarkotusten liiallinen suosiminen, joka avaa portin monenmoisille päähänpistoille ja uutuksille; se, että ihmiset ryhtyvät tähystelemään jumalallisia asioita, mistä ei voi olla seurauksena muu kuin käsitteiden sekaantuminen; ja vihdoin raa'at aikakaudet, vallankin suurien onnettomuuksien ja maanvaivojen yhteydessä.

Taikausko ilman peittävää harsoa on ruma. Aivan samoinkuin apinan rumuutta lisää se, että se on niin kovin ihmisen näköinen, samoin taikausko tuntuu rumemmalta juuri senvuoksi, että se niin suuressa määrässä muistuttaa uskontoa.

Mutta taikauskon ehkäisemisessä joudutaan usein toiseen taikauskoon, menemällä äärimmäisyyksiin uudistuksissa; senvuoksi onkin tarkoin varottava, että sellaisessa puhdistuksessa hyvää ei huuhdottaisi pois pahan mukana, joka usein tapahtuu, milloin kansa on puhdistajana.

MIKÄ ON VIISASTA IHMISEEN ITSEENSÄ NÄHDEN.

Muurahainen on viisas eläin itsessään, mutta viheliäinen kappale puutarhassa. Jaa järkevästi harrastuksesi itsesi ja isänmaan välillä, ja ole itsellesi yhtä uskollinen kuin sinä olet toisille vilpitön, erittäinkin kuninkaalle ja isänmaalle. Viisaus on ihmiselle itselleen kiusankappale sangen monessa suhteessa. Rotat ovat viisaita siinä, että ne jättävät rakennuksen hyvissä ajoin ennen sen luhistumista. Ketun viisaus perustuu siihen, että se työntää ulos myyrän, joka kaivoi sille kolon. Krokodilit ovat viisaita siinä, että ne vuodattavat kyyneliä silloin, kun ne aikovat niellä saaliinsa. Mutta erittäin merkillistä on se, että "ne, jotka ovat itserakkaita ilman kilpailijaa" (kuten Cicero sanoi Pompeijuksesta), ovat tavallisesti hyvin onnettomia; ja senvuoksi, että he ovat uhranneet kaiken ajan omaksi hyväkseen, he joutuivat lopulta onnen häilyväisyyden uhriksi, onnen, jonka siivet he luulottelivat sitoneensa itseviisaudellaan.

VIISAALTA NÄYTTÄMISESTÄ.

Yleensä on olemassa sellainen käsitys, että ranskalaiset ovat viisaampia kuin miltä he näyttävät, ja että espanjalaiset sitävastoin näyttävät viisaammilta kuin he todellisuudessa ovat; mutta olkoonpa asianlaita miten tahansa eri kansallisuuksiin nähden, varmaa on, että tämä käsitys pitää paikkansa eri henkilöihin nähden. Niitä on paljo, mitä viisauteen ja kykeneväisyyteen tulee, jotka tekevät joko vähän tai eivät tee mitään, mutta sen hyvin juhlallisesti, "magno conatu nugas."[1] Hullunkurista on nähdä, mitä kaikkia metkuja ja koukkuja sellaiset muodollisuuksien ihmiset tekevät saadakseen pintapuolisuudet näyttämään läpikotaisilta asioilta, joissa on sekä syvyyttä että laajuutta. Muutamat ovat niin tarkkoja ja varovaisia, että eivät halua asettaa tavaroitaan näkyville muulloin kuin pimeänhämyssä, antaen samalla näkyä, että he salaavat jotakin; ja usein he eivät puhu siitä, minkä he hyvin tietävät, vaan sen sijaan ottavat puheeksi sellaisen, mitä he eivät tunne, jotta ihmiset tulisivat siihen käsitykseen, että he tietävät ja tuntevat hyvin nekin asiat, mistä he eivät halua keskustella. Toiset taas käyttävät apunaan kasvonilmeitä ja ruumiin ja kädenliikkeitä, jotka ymmärretään viisauden kyltiksi; kuten Cicero sanoi Pisasta, että kun tämä vastasi hänen puheeseensa, niin nosti hän toisen puolen kulmakarvat ylös otsalleen ja painoi ne toisella puolella alas leukaan saakka -- sanoakseen kaikella tällä juhlallisuudella, että julmuus ei häntä miellytä. Muutamat arvelevat paraiten voittavansa tarkotuksensa puhumalla suuresti ja ehdottomalla varmuudella, siten pakottaen toiset myöntämään sen, mitä he eivät pysty todistamaan. Toiset taas, tavatessaan sellaista, mikä on heidän käsitys- ja tietopiirinsä ulkopuolella, osottavat pitävänsä sitä mitättömänä, sellaisena, mistä ei maksa vaivaa puhua, tai julistavat, ettei se kuulu käsilläolevaan keskustelukysymykseen, tai selittävät, että se on tavattoman harvinainen seikka. Näin he toivovat saavansa tietämättömyytensä näyttämään tietävyydeltä. Muutamat taasen ovat aina valmiit väittelemään sellaisessa tapauksessa, ja onnistuu heidän yleensä miellyttää toisia hiuksia-halkovilla saivarteluillaan ja niin repostella koko asia mitättömäksi. Sitä lajia ihmisiä kuvaa Plato Protagoras-teoksessaan, jossa sellaisten tyypillisenä edustajana esiintyy Prodicus, jonka pitämä puhe on tällaisia saivartelevia liverryksiä alusta loppuun. Yleensä nämä tällaiset henkilöt kaikissa kysymyksissä pitävät mukavampana asettua kielteiselle kannalle ja tehdä vastaväitteitä kuin itse esittää jotakin omintakeista; sillä esitetyistä väitteistä pääsee kieltämällä ne, mutta jos ne suostutaan ottamaan keskustelunalaisiksi, on niiden kiertämisessä taas uusi työ. Sanalla sanoen, ei ole yhtään vararikkoaan kohti kulkevaa kauppamiestä tai köyhyyttään peittelevää kerjäläistä, joka temppuilisi siinä määrin rahallista luottoansa ylläpitääkseen kuin temppuilevat nämä tällaiset sisällisesti tyhjät ihmiset ylläpitääkseen ihmisten hyvää käsitystä heidän tietävyydestään ja pystyväisyydestään. Viisaalta näyttävät ihmiset kyllä usein saavat osakseen kannatusta ja suosiota; mutta asiallisissa toimissa ne eivät ole paikallaan, vaan on jonkun verran typeräkin mies parempi kuin sellainen, jonka koko viisaus perustuu ulkopuolisten tapojen ja muotojen tavattoman tarkkaan noudattamiseen.

[1] "Mitättömiä pikkuasioita suurella ponnistuksella."

EPÄLUULOISUUDESTA.