Chapter 3

Mitä tulee niihin, jotka suuremmassa tai pienemmässä määrässä joutuvat kateuden esineiksi, niin sellaisia ovat: Ensiksi henkilöt, jotka omaavat jaloja ominaisuuksia, eivät menestymisellään herätä erittäin paljo kateutta, sillä heidän onnensa näyttää ansaitulta, oikeutetulta; eikä kukaan kadehdikaan velan maksua, mutta pikemminkin palkkioita ja lahjoja. Ja taas kun ihminen vertaa itseänsä toisiin, herää hänessä aina kateutta, kun taas siellä, missä ei ole vertailun varaa, ei liioin ole kateutta. Niinpä kuninkaita kadehtivat vain kuninkaat. Kuitenkin on tarkoin huomattava, että ansiottomia ihmisiä kadehditaan enimmän juuri silloin, kun he tulevat esille, mutta aikaa voittain sellainen kateus helposti haihtuu, kun taas ansiokkaat ja hyvin arvokkaat henkilöt saavat osakseen enenevää kateutta sitä mukaa kuin heidän menestyksensä pitkittyy, sillä silloin näet heidän hyveillään ja ansioillaan, vaikkakin ne ovat pysyneet muuttumattomina, ei ole samaa välkettä; on kohonnut uusia miehiä, jotka sitä himmentävät.

Jalosukuisia henkilöitä kadehditaan vähemmän, kun he ylenevät, sillä asia ymmärretään niin, että heille ei ole tapahtunut muuta kuin oikeus ja kohtuus, heidän sukuperäänsä katsoen; sitäpaitsi se ei näytä lisäävän paljokaan heidän onneansa ja hyvinvointiansa. Ja kateus on niinkuin auringonsäteet, jotka paahtavat kuumemmin penkereistä ja jyrkästi kohoovaa maata kuin tasankoa; niinpä niitä, jotka ovat asteettain kohonneet, kadehditaan vähemmän kuin niitä, jotka ovat nousseet äkisti, yhdellä ainoalla hyppäyksellä.

Ne, jotka ovat maineensa ja kunniansa ansainneet laajoilla matkustuksilla, tai huolien ja suurien vaarojen kautta, joutuvat vähemmän kateuden esineiksi, sillä ihmiset arvelevat, että he ovat saaneet kunniata vaivaustensa palkkiona ja säälivät heitä useinkin. Sääli, nähkääs, aina parantaa kateuden. Niinpä lienette huomanneet sen merkillisen seikan, että kaukonäköisimmät ja terävimmät politikoitsijat sekä valtion että yksityisen elämän aloilla hyvin usein valittelevat, miten muka heidän elämänsä on nurjaa, miten se on täynnä tukaluuksia; ei sillä, että se heistä todellisuudessa sellaiselta tuntuisi, vaan siten tylsyttääkseen kateuden terää. Mutta tämä on totta ainoastaan sellaisten toimien suhteen, jotka on annettu henkilön suoritettavaksi, eikä sellaisten, mihin hän itse ryhtyy, sillä mikään ei lisää kateutta siinä määrässä kuin tarpeeton ja kunnianhimoinen (suurellinen) hommien ja toimialojen laajentaminen. Ja korkeaan virkamieheen nähden vähentää kateutta se, että hän pysyttää kaikki alemmat virkailijat paikoillaan ja oikeuksissaan, sillä silloin on niin monta varjostinta hänen ja kateuden välillä.

Ennen kaikkea joutuvat kateuden esineiksi ne, jotka ylpeästi ja röyhkeästi esiintymällä antavat menestyksensä ja suuruutensa näkyä, koskaan olematta täysin sellaisia, millaisina he esiintyvät, mutta kun he sitä ovat, tahtovat he näyttää, miten mahtavia he oikeastaan ovat, joko ulkonaisella loistolla ja komeudella, tai ilkkumalla kaikkea vastustusta ja kilpailua, jotavastoin älykkäät miehet ovat valmiit uhraamaan kateudelle, sallien joskus vallan tahallaan itseänsä loukattavan ja kohdeltavan röyhkeästi sellaisissa asioissa, jotka eivät heitä erityisesti liikuta. Kuitenkin on varmaa, että suuruus, jonka annetaan selvästi ja peittelemättä näkyä -- ilman julkeutta ja turhaa komeilua --, saa osakseen paljo vähemmän kateutta kuin jos se esiintyisi viekkaammassa ja ovelammassa muodossa, sillä niin menetellenhän ihminen vain kieltäytyy onnesta ja näyttää olevan tietoinen omasta arvottomuudestaan, joutuen avomielisyytensä kautta alttiiksi kateudelle. -- Niin päättelevät ihmiset ja kadehtivat häntä paljo vähemmän kuin muuten tekisivät.

Kuten alussa sanoimme, että nimittäin kateudessa ja kadehtimisessa on jonkillaista noituutta, niin eipä ole kateudelle liioin muuta parannuskeinoa kuin juuri taiat. Täytyy manata kirot ja siirtää ne jonkun toisen tilille. Ja siinä tarkotuksessa mahtavat henkilöt, nim. ymmärtäväisimmät heistä, aina hommaavat näyttämölle jonkun, johon suuntautuu se kateus, mikä muuten olisi tullut heidän osalleen. Siihen tarkotukseen valitaan tavallisesti joku luottamusmies tai palvelija, joskus virkatoveri tai joku muu lähimpään ympäristöön kuuluva henkilö j.n.e. Ja siihen tarkotukseen sopivia henkilöitä on aina tarjolla, huimapäisiä ja seikkailunhaluisia luonteita, jotka kilvan tarttuvat siihen, mahtia ja jotakin hommaamista saadakseen.

Mitä tulee julkiseen kateuteen, siihen, mikä kohtaa julkisuuden henkilöitä, niin siinä on jotakin hyvää, jotavastoin yksityisessä kateudessa ei ole mitään sellaista. Julkinen kadehtiminen näet on jonkillainen ostrakismos[1], joka himmentää liian suuriksi ja mahtaviksi paisuvat miehet, siten ollen jonkillaisena muistutuksena suurille miehille pysyä asioissa.

[1] Hän tässä nähtävästi tarkottaa ateenalaisten tapaa karkottaa ostrakismos-äänestyksellä maanpakoon tasavallan johtavia miehiä, jotta he eivät paisuisi liian mahtaviksi.

Tämänlainen kateus (envy) jota latinankielessä ilmaistaan sanalla "invidia", tunnetaan uudemmissa kielissä nimellä tyytymättömyys (discontentment), josta me tulemme puhumaan enemmän tuonnempana. Se on tauti valtiossa, samallainen kuin tartunta, sillä niinkuin tartunta leviää siihen, mikä on tervettä ja ehjää, samoin kateus, kun se on kerran saanut jalansijan valtiossa, solvaa ja häpäisee hallituksen paraimpia tekoja ja saattaa ne huonoon valoon. Sellaisessa tapauksessa ei niin ollen ole paljoakaan hyötyä siitä, että hallitus koettaa sovittaa menettelyään yleisesti hyväksyttäväksi, sillä se osottaa vain heikkoutta ja pelkoa, mikä vahingoittaa sitäkin enemmän, aivan niinkuin tarttuvat taudit, jotka nekin tarttuvat monin verroin helpommin siihen, joka niitä pelkää.

Tämä julkinen kateus näyttää suuntautuvan etupäässä korkeimpia viranomaisia ja ministereitä vastaan. Harvemmin sen esineiksi joutuvat kuninkaat ja valtiot itse. Mutta yleisenä sääntönä voimme pitää, että jos kateus ministeriä kohtaan on suuri, vaikka hänessä itsessään on siihen vähän syytä, tai jos valtion kaikkia ministereitä kadehditaan samalla lailla, silloin kateus (vaikkakin suloisesti) tarkottaa itse valtiota. Tämä riittänee selostukseksi julkisesta kateudesta eli tyytymättömyydestä ja siitä, miten se eroaa yksityisestä kateudesta, mistä puhuttiin aluksi.

Olkoon yleensä sanottu, että, mitä kateuteen tulee, se on häikäilemättömin ja pitkittävin kaikista mielihaluista, sillä muut mielihalut näyttäytyvät vain tilapäisesti. Niinpä osuvatkin paikalleen sanat "Invidia festos dies nonagit",[1] sillä se on aina liikkeellä, tehden kiihotustyötään. Ja huomattava on niinikään se seikka, että kateus ja rakkaus saattavat kärsimyksiä sellaisellekin henkilölle, johon eivät pysty muut intohimot, sentähden että ne eivät ole niin pitkittäviä. Se onkin alhaisin mielihalu ja kurjin, jonka vuoksi se sopii hyvin perkeleelle omistettavaksi, jota kutsutaankin raamatussa "kateelliseksi mieheksi, joka tuli yöllä ja kylvi ohdakkeita nisujen sekaan". Kateus näet aina vaikuttaa salaa ja pimeässä, hyvien asioiden vahingoittamiseksi, joita nisulla tarkotetaan tuossa vertauksessa.

[1] "Kateus ei pidä juhlapäiviä".

RAKKAUDESTA.

Näyttämö on suuremmassa kiitollisuuden velassa rakkaudelle kuin ihmisen elämä, sillä mitä näyttämöön ja näytelmiin tulee, niin rakkaus on myötäänsä huvinäytelmien ja silloin tällöin murhenäytelmien aiheena; mutta elämässä se saa aikaan paljon pahennusta, muistuttaen milloin vienoa Sireniä, milloin Raivottaria. On huomattava, että suurten ja mainehikkaitten henkilöitten joukossa vanhalla enempää kuin uudellakaan ajalla ei ole yhtään ainoata, joka olisi ollut hurjuuteen asti rakastunut, mikä on omansa osottamaan, että suuret henget ja suuret asiat pysyttelevät erillään tästä heikosta intohimosta. Tästä säännöstä tekevät sentään poikkeuksen Marcus Antonius, Rooman vallan toisen puolen hallitsija, ja Appius Claudius,[1] decemviri ja lainsäätäjä, joista edellinen tosin oli hekumoitsija ja liiallisuuksien mies, mutta jälkimmäinen sitävastoin oli ankara järjen mies. Niin että näyttää siltä, joskin harvoin, että rakkaus pääsee tunkeutumaan, ei ainoastaan avoimeen sydämeen, vaan myöskin hyvin varustettuun, jollei sen suhteen olla hyvin varuillaan. Epicurus lausui seuraavat epäonnistuneet sanat: "Satis magnum alter alteri theatrum sumus"[2], ikäänkuin jos ihmisen, joka on luotu mietiskelemään ja tutkimaan taivasta ja kaikkea jaloa ja ylevää, pitäisi polvistua pienen epäjumalan edessä ja alistua -- joskaan ei suunsa orjaksi, niinkuin eläimet --, niin toki silmänsä vallittavaksi, silmän, joka annettiin korkeampia tarkotuksia varten. Tämän intohimon liiallisuus on hämmästyttävä samoinkuin sekin, miten se uhmaillen muuttaa luonnolliset suhteet ja hymyilee yleisesti tunnustetuille arvoille, niin että loppumaton hyppeleminen toisesta liiallisuudesta toiseen ei somista mitään muuta niin hyvin kuin juuri rakkautta. Eikä tämä suinkaan ole pelkkää sanahelinää. Niinpä on seuraava lause erittäin sattuva, nim. "että suurin imartelija, jonka kanssa pikku-imartelijat ovat tuttavuussuhteissa, on ihminen itse". Mutta rakastunut varmasti vie tässäkin suhteessa voiton, sillä ei kopeinkaan mies ole niin hyvissä luuloissa itsestään kuin rakastaja rakastetustaan. Siksipä sattuvatkin näppärästi sanat: "Ei voi samalla kertaa rakastaa ja olla järkevä." Ja tämän heikkouden huomaa, paitsi syrjäiset, myöskin se, jota rakastetaan, lukuun ottamatta niitä tapauksia, joissa rakkaus on molemminpuolista. Sääntönä näet on, että rakkaus tulee aina korvatuksi eli vastatuksi, joko sitte vastarakkaudella tai sisällisellä ja salaisella inholla, jota suuremmalla syyllä ihmisten tulisi karttaa tätä intohimoa, joka kaiken muun lisäksi menettää itsensä. Mitä tulee niihin muihin vahinkoihin, niin antaa siitä sattuvan arvauksen Ovidius Parisista ja Helenasta puhuessaan, kun hän sanoo: "Hän, joka valitsi Helenan, suostui luopumaan Junon ja Pallaan antimista", sillä todellakin se, joka pitää rakkauden tunteita liian suuressa arvossa, luopuu sekä rikkauksista että viisaudesta. Tämä intohimo tulvii juuri heikkouden hetkinä, suuren menestyksen ja suurten vastoinkäymisten hetkinä, vaikka tätä viimemainittua suhdetta harvemmin huomataan. Sekä menestys että vastoinkäyminen sytyttävät rakkautta ja tulistuttavat sitä, siten osottaen, että se on hupsuuden lapsi. Paraiten menettelevät ne, jotka eivät voi vastustaa rakkautta, pakottamalla sen pysymään aisoissa sekä erottamalla sen kokonaan elämän vakavista toimista ja tehtävistä, sillä jos se kerrankaan saa jalansijaa jokapäiväisen elämän toimissa, niin saattaa se helposti aikaansaada rettelöitä ja vaikuttaa sen, että säännöllisimmätkään henkilöt eivät pysy uskollisina päämäärilleen. Miten lienee, mutta sotilaat ovat herkkiä rakkaudelle; minusta tuntuu, että se johtuu samasta syystä kuin sekin, että he ovat hetaita viinille, sillä vaarat tavallisesti vaativat huvituksia palkakseen. Ihmisluonnossa on salainen sisällinen taipumus rakkauteen toisia ihmisiä kohtaan, joka -- jollei sitä tuhlata jollekulle tai muutamille harvoille -- muodostuu laajaperäiseksi ihmisrakkaudeksi, tehden ihmisistä humaanisia ja hyväsydämisiä, jollaisia usein tapaa luostariveljien keskuudessa. Aviollinen rakkaus luo ihmiskunnan, ystävällinen rakkaus jalostaa sen, mutta irstas rakkaus turmelee ja alentaa sen.

[1] Hän rakasti kohtuuttomuuteen asti Virginiaa, Virginiuksen tytärtä, jonka hänen isänsä surmasi estääkseen häntä joutumasta Claudiuksen himojen uhriksi. Tämä tapaus vei decemvirin perikatoon, ja kerran oli raivostunut kansa vähällä polttaa Claudiuksen ja Virginian elävinä. Claudius oli muitten mukana laatimassa sitä lakikokoelmaa, joka tunnetaan nimellä "Kahdentoista taulun lait".

[2] "Meillä on toinen toisessamme riittävästi tutkimisen aihetta." Kuitenkin Pope on samaa mieltä kuin Epicurus, tästä Baconin moittivasta arvostelusta huolimatta:

"Siis tunne itsesi, eläkä lähde Jumalata seulomaan; Tutkia ihmisyyttä sopii ihmisen."

Ihmisestä (Popen Essays-teoksesta).

Ja todellakin Bacon näyttää erehtyneen näiden Epicuruksen sanojen suhteen, joilla ei tarkoteta, että ihmistä on tarkastettava ainoastaan ruumiillisilla silmillä, vaan että hän soveltuu myöskin sisäisen hengen tutkimusesineeksi.

HUOMATTAVASTA ASEMASTA.

Korkeissa asemissa olevat miehet ovat kolminkertaisia palvelijoita -- hallitsijan tai valtion palvelijoita, maineen palvelijoita ja virkatehtäväinsä palvelijoita, siihen katsoen, että heillä ei ole vapautta, ei persoonansa, toimensa eikä aikansa suhteen. Se on omituinen halu, joka etsii valtaa kadottaakseen vapautensa; tai pyrkii vallitsemaan toisia kadottaakseen valtansa oman itsensä suhteen. Korkeaan asemaan kohoaminen on työlästä; ja vaivan kautta ihmiset tulevat vielä suurempaan vaivaan. Ja sangen usein se on kaiken muun lisäksi alhaista, niin että usein ihmiset kulkevat arvottomia teitä arvoasemiin. Paikallaan seisovan jalka helposti luiskahtaa, ja peräytyminen merkitsee alas putoamista joko kohtisuoraan tai ainakin kaaressa, mutta ikävätä se on kumpaisessakin tapauksessa: "Cum non sis qui fueris, non esse cur velis vivere."[1] Sellainen on elämä, että ihminen ei voi vetäytyä syrjään milloin haluaa, eikä toiselta puolen tahdo silloin, kun olisi siihen syytä, vaan vielä vanhoillaankin ankaran tarkasti noudattavat salaperäisyyttä, mikä edellyttää piilottelemista. Heitä voisi verrata kylän vanhuksiin, jotka aina vaan haluavat istuskella kadunpuoleisella, portaalla, vaikka he siten saattavat vanhuuden pilkan esineeksi. Mahtavain miesten täytyy lainata toisten ihmisten mielipide, jos mielivät päästä siihen käsitykseen, että he ovat onnellisia, sillä jos he päättelevät omien tunteittensa mukaan, eivät he mitään sellaista löydä itsestään. Mutta jos he ajattelevat itsestään samaa kuin toiset ihmiset ajattelevat heistä ja että toiset ihmiset hartaasti haluaisivat olla sitä, mitä he ovat, silloin he ovat onnellisia -- maailman edessä, jos niin sanoisimme, jotavastoin he omassa mielessään ehkä tuntevat kaikkea muuta mutta eivät onnea, sillä he ensiksi löytävät omat surunsa ja kärsimyksensä, jos kohtakin viimeksi huomaavat omat vikansa. Varmaa on, että isoiset ja mahtavat miehet ovat vieraita itselleen ja suurissa asioissa puuhaillessaan heiltä ei liikene aikaa huolehtimaan terveydestään, ruumiinsa enempää kuin henkensäkään terveydestä. "Illi mors gravis incubat qui notus nimis omnibus, ignotus moritur sibi."[2] Korkeassa asemassa olevalla on tilaisuus tehdä sekä hyvää että pahaa, joista juuri jälkimmäinen on hänen kirouksensa, sillä mitä pahaan tulee, niin mahdollisimman paras suhde on olla tahtomatta sitä, siis haluttomuus pahaan, ja lähinnä paras on olla voimaton, kykenemätön sitä tekemään. Mutta oikein ja paikallaan on pyrkiä vaikutusvaltaiseen asemaan, voidakseen sieltä käsin tehdä hyvää. Sillä hyvät ajatukset, vaikkakin ne kelpaavat Jumalalle, eivät ihmisiin nähden ole paljoa parempia kuin hyvät unet, paitsi jos ne pannaan käytäntöön. Ja sitä ei voi huomattavammassa määrässä tehdä ilman voimaa ja vaikutusvaltaista asemaa, jotka ovat tässä suhteessa välttämättömiä edellytyksiä. Ansiot ja hyvät työt kelpaavat ihmisen pyrkimysten päämääräksi, ja tietoisuus siitä takaa ihmiselle levon ja rauhan. Sillä koska ihminen voi olla osanottajana Jumalan teatterissa, niin voi hän niinikään ottaa osaa Jumalan lepoon. "Et conversus Deus, ut aspiceret opera, quae fecerunt manus suae, vidit quod omnia essent bona nimis"[3]. Ja niin tuli sapatti.

[1] Koskapa et ole sitä, mitä olit, sinulla ei ole syytä toivoa eläväsi edelleen.

[2] Kuolema painaa raskaasti sitä, jonka kaikki muut tuntevat, mutta joka kuolee tuntematta itseään.

[3] "Ja Jumala katsoi tekojansa, joita Hänen kätensä olivat tehneet, ja hän näki, että kaikki oli hyvin." 1 Mos. 1. 31.

Virkavelvollisuuksia täyttäessäsi käytä paraita esimerkkejä hyväksesi, sillä jäljittelemisessä on paljo hyvää opittavana. Ja jonkun ajan kuluttua, ala seurata omaa esimerkkiäsi sekä tutki itseäsi tarkoin, saadaksesi selville, teitkö paraiten ensimmäisellä kerralla. Eläkä liioin laiminlyö niiden esimerkkiä, jotka ovat huonosti käyttäytyneet samassa virassa, ei niin, että sinä heidän muistollaan imartelisit itseäsi, vaan että sen johdolla oppisit paremmin tietämään, mitä sinun on vältettävä. Niinpä tee uudistuksia ja korjauksia kerskailematta ja häpäisemättä entisiä aikoja ja henkilöitä. On otettava tarkoin huomioon, että hyvien esimerkkien luominen on yhtä arvokasta kuin niiden seuraaminenkin. Seuraa asioita niiden alkujuuriin saakka ja tarkasta, missä ja miten ne ovat rappeutuneet. Mutta kysy sentään neuvoa molemmilta ajoilta, menneeltä ajalta, mikä on parasta, ja myöhemmältä ajalta, mikä on sopivinta. Pyri säännöllisyyteen toiminnassasi, jotta ihmiset tietäisivät jo edeltäpäin sen, mitä heillä on syytä odottaa; mutta, elä ole liian positiivinen ja ehdoton päätöksissäsi, ja selitä kantasi hyvin silloin, kun teet poikkeuksen varsinaisesta säännöstäsi. Pidä kiinni virkasi oikeuksista, mutta elä herätä kysymyksiä, joita ratkaistaessa täytyisi vedota lakiin. Koeta, mikäli mahdollista, saavuttaa oikeutesi hiljaisuudessa ja de facto[1]. Niinikään ylläpidä alaistesi virastojen oikeuksia, ja ajattele, että on kunniakkaampaa ohjata asioiden menoa kuin olla itse käsin kaikissa. Pyydä ja ota vastaan apua ja neuvoja, mitkä soveltuvat sinun virkatehtäviisi, eläkä karkota luotasi tunkeilijoina sellaisia, jotka tuovat sinulle tietoja, vaan ota heitä runsaasti vastaan.

[1] Niinkuin konsanaankin itsestään selvät asiat.

Viranomaisten väärinkäytökset ovat pääasiallisesti neljää lajia: laiminlyömiset, lahjottavaisuus, töykeä esiintyminen ja liian helppo luoksepääsy. Oltakoon täsmällisiä määräaikojen suhteen; vietäköön perille asti se, mikä on käsillä, elköönkä tehtäkö keskeytystä asiallisissa toimissa ja tehtävissä, jollei se ole välttämätöntä. Mitä tulee lahjomisiin, niin elä ainoastaan sido omia ja palvelijoittesi käsiä lahjomisia vastaan, vaan pidätä myöskin anojain kädet tarjoomasta lahjuksia. Vilpittömyys ja suoruus käytännössä saa aikaan edellisen, mutta julkisesti julistettu ja vakuutettu vilpittömyys, jonka yhteydessä ilmaistaan hyvin räikeällä tavalla inho lahjomisia vastaan, aiheuttaa lahjomisyrityksiä. Ja paras on välttää sekä itse vika että sellainen epäluulo. Jokainen, joka on vaihtelevainen ja muuttuu huomattavassa määrässä ilman huomattavaa syytä, saattaa itsensä epäluulonalaiseksi lahjusten ottamisesta. Senpä vuoksi aina, kun muutat mielipiteesi tai suuntasi, ilmaise se selvästi ja tee tunnetuksi ynnä ne syyt, mitkä saivat sen aikaan, eläkä yritäkään salata sitä. Palvelijaa tai suosikkia, joka on hyvin läheinen, ilman mitään näkyvää ansiota, yleisesti pidetään välikätenä, joka toimittaa lahjukset määräpaikkaansa. Mitä tulee töykeään esiintymiseen, herätetään sillä tarpeetonta tyytymättömyyttä, sillä: ankaruus siittää pelkoa, mutta töykeys vihaa. Niinpä esim. virallisten nuhteitten tulisi aina olla vakavia, mutta ei pilkallisia. Mitä tulee liian suureen taipuvaisuuteen, on se pahempi kuin lahjusten ottaminen, sillä lahjat tulevat kysymykseen verrattain harvoin; mutta jos suosion kosimiset ja joutavat kunnianosotukset johtavat ihmistä, niin ei hän pääse niistä koskaan erilleen. Salomo sanoi, että sellainen mies, joka erityisellä suosiollisuudella kiintyy johonkin tuntemattomaan henkilöön, antaa lahjoa itsensä leipäpalasella.

Erinomaisen sattuva on se vanhojen kreikkalaisten sana, että asema osottaa mikä mies on miehiään. Ja se paljastaa sekä hyvät että pahat. "Omnium consensu, capax imperii, nisi imperasset", sanoo Tacitus Galbasta;[1] mutta Vespasianuksesta[2] hän sanoi: "Solus imperantium, Vespasianus mutatus in melius." Tosin edellisen suhteen tarkotetaan pystyväisyyttä ja jälkimmäisen suhteen tapoja ja tunne-elämän suhteita. Se, että kunnia ja maine parantaa sen tapoja ja siveellistä olemusta, jonka osalle se tulee, on jalon ja ylevän mielen varma merkki. Sillä kunnia näet on, tai sen ainakin tulisi olla, hyveitten varsinainen olinpaikka. Aivan niin kuin esineet luonnossa rajulla liikkeellä pyrkivät lepoasemiinsa ja niihin päästyään tyyntyvät, samoin hyve pyrkivän mielen kannustamana on raju, mutta tarkotuksensa saavutettuaan tyyni ja rauhallinen.

[1] "Kaikkien mielestä hän olisi ollut hyvä hallitsija, jollei hän olisi koskaan hallinnut." -- Servius Sulpicius Galba, Rooman sotajoukkojen päällikkö Saksassa ja Espanjassa, nousi kapinaan keisari Neroa vastaan v. 68 j. Kr. Nero surmasi itsensä ja Galba julistettiin keisariksi, mutta ennen pitkää hän jättäytyi kokonaan suosikkiensa ohjattavaksi, kukistettiin ja murhattiin.

[2] "Vespasianus oli keisareista ainoa, joka muuttui paremmaksi valtaistuimelle nousemisensa perästä". Vespasianus oli syntynyt v. 9 j. Kr. ja tuli keisariksi v. 69.

Korkeaan asemaan nouseminen tapahtuu kiertoportaita pitkin; ja tärkeätä on nousussa olevalle miehelle osata päättää, mille puolelle milloinkin on edullisinta asettua. Ja yhtä tärkeätä on tasapainon lakien tunteminen sille, joka jo on saavuttanut sellaisen aseman.

Käytä edeltäjäsi muistoa oikein ja hellävaroen, sillä jollet sitä tee, karttuu siitä sinulle velka, joka tulee varmasti maksettavaksi sinun erottuasi. Jos sinulla on virkatovereita, pidä heitä arvossa, ja kunnioita heitä vierailullasi silloin, kun heillä on vähimmän syytä odottaa sellaista kunnianosotusta. Yksityisessä keskustelussa varo olemasta kärkäs tekemään viittauksia virka-asemaasi, vaan pikemminkin esiinny niin, että ihmiset sanovat: "Virastossa ollessaan hän on vallan toinen mies."

JULKEUDESTA JA HÄIKÄILEMÄTTÖMYYDESTÄ.

Seuraavat sanat, vaikka löydämmekin ne alkeiskoulujen lukukirjoista, ovat kyllin merkilliset mielevänkin miehen miettiä: Demostheneelta kysyttiin, mikä on puhujan tärkein ominaisuus? Johon hän vastasi: Näytteleminen. Entä sitte? Näytteleminen. Ja sitte? Näytteleminen. Ja niin sanoi mies, joka sen paraiten tiesi, ja jolle itselleen luonto ei ollut suonut mitään edellytyksiä siinä taidossa, missä hän saavutti mestaruuden. Merkillistä, että puhujassa tuo puoli, joka koskee vain ulkokuorta, ollen oikeammin näyttelijän taito, arvioidaan niin paljo yläpuolelle noiden muitten jalojen lahjojen, joihin kuuluu aineen käsittelemisen taito, lausuntataito y. m., mennäänpä miltei niin pitkälle, että syrjäytetään kaikki muut puolet, ikäänkuin jos se yksinään olisi kaikki kaikessa. Mutta siihen on olemassa selvä syy. Ihmisluonnossa yleensä on enemmän narrimaisuutta kuin järkevyyttä, josta johtuu, että ne ominaisuudet ja kyvyt ovat vaikuttavimpia ja tulevat helpoimmin huomatuiksi, jotka koskettavat ihmisluonnon narrimaiseen puoleen. Ja merkillisesti samallainen on häikäilemättömän rohkeuden laita muillakin elämän aloilla. Sen käyttäminen on aina edullista; sillä on aina kantavuutta; sitä tarvitaan ja sitä käytetään ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi. Ja kuitenkin häikäilemätön varmuus ja rohkeus on tietämättömyyden ja kaiken alhaisen lapsi, paljo huonompi kaikkia muita ominaisuuksia. Mutta siitä huolimatta se lumoo ja sitoo sekä kädet että jalat sellaisilta, joilla on pintapuolinen arvostelukyky tai joilta puuttuu rohkeus, ihmisen vahvimmat puolet. Niin, ja vieläpä se vallitsee mieleviäkin miehiä heikkoina hetkinä. Siksipä se onkin tehnyt ihmeitä kansanvaltaisissa valtioissa, mutta verrattain paljo vähemmän siellä, missä hallitsevat senatit ja ruhtinaat. Ja huomattava on, että häikäilemätön rohkeus on vaikuttavimmillaan silloin, kun sellainen henkilö astuu näyttämölle ja ryhtyy toimeen sekä kohta sen jälkeen, sillä häikäilemätön rohkeus on huono lupauksensa pitäjä.