Chapter 2
Filosofi Seneca tapasi sanoa stoalaiseen tapaan: "Toivottavia ovat ne hyvät asiat, jotka kuuluvat menestykseen, mutta ihailtavia ovat ne hyvät asiat, joita vastoinkäymiset tuovat mukanaan" ("Bona rerum secundarum optabilia, adversarum mirabilia.") Jos ihmeet ovat yliluonnollisia, niin niitä esiintyy enimmän vastoinkäymisissä. Vielä merkillisempi ja kuvaavampi on saman filosofin toinen lausunto, joka on melkein liian korkea pakanan ajatukseksi: "Suurenmoista on omata itsessään samalla kertaa ihmisen heikkous ja Jumalan lujuus." Tämä tosin olisi paremmin soveltunut runouteen, missä mahdottoman voimakkaat kuvaukset ovat tavallisempia; ja todella runoilijat ovatkin sitä aihetta paljo käsitelleet. Samaa juurta on aihe tuossa vanhassa ja merkillisessä tarinassa, jota ovat esittäneet useammat vanhan ajan runoilijat ja joka ei näytä olevan vailla salaperäistä viisautta, kun siinä kerrotaan, miten jumalainen Hercules, mennessään vapauttamaan kahleistaan vuoreen sidottua Prometheusta (joka on ihmisluonnon edustaja), purjehti halki aavan valtameren savesta tehdyllä astialla, jotta ihmiset -- kuten runoilijat hienosti sanovat -- lohduttaisivat ja vahvistaisivat mieltään eivätkä vallan tuhottomasti pelkäisi ja kuvittelisi oman olemuksensa ahtautta ja heikkoutta. Mutta vakavasti puhuen, menestyksen hyve on kohtuullisuus ja vastoinkäymisen hyve urhoollisuus, joka siveellisessä suhteessa on edellistä korkeampi. Menestys on Vanhan Testamentin siunaus, vastoinkäyminen on Uuden Testamentin siunaus, joka viimemainittu sisältää suuremman siunauksen ja Jumalan hyvyyden osotuksen. Ja yksin Vanhassa Testamentissakin, jos kuuntelette Davidin harppua, saatte kuulla yhtä monta suruvirttä kuin ylistyslauluakin. Menestyksellä on omat pelkonsa ja hankaluutensa; ja vastoinkäymisissä puolestaan on huvia ja lohdutusta. Koruompeluksissa me näemme, miten paljo hauskemmalta helakat värit näyttävät synkällä ja vakavan juhlallisella pohjalla kuin tummat ja synkät värit vaalealla pohjalla. Ja sitä voi käyttää vertauskohtana päätellessään sydämen iloja silmien iloisuudesta. Hyve on ihanan hajunesteen kaltainen, joka tuoksuu suloisimmin silloin, kun sitä poltetaan tai puserretaan: Sillä onni ja menestys paraiten nostattaa esille paheet, mutta vastoinkäyminen sitävastoin löytää hyveet.
TEESKENTELYSTÄ JA ULKOKULTAISUUDESTA.
Ulkokultaisuuteen turvautuvat raukkamaiset ihmiset, jotka arkaillen toimivat, sillä siltä, joka tietää, milloin totuus on sanottava ja joka sen lausuu julki, vaaditaan terävää järkeä ja rohkeata mieltä. Senvuoksi heikoimmat politikot tavallisesti ovat suurimpia teeskentelijöitä.
Tacitus sanoi: "Livia osasi nerokkaasti tehdä erotuksen miehensä taitavuuden ja poikansa teeskentelytaidon välillä ja käyttää niitä molempia kummallekin sopivalla tavalla, antaen taitoa vaativia toimia Augustuksen suoritettavaksi ja Tiberiukselle sellaisia, joihin vaadittiin etupäässä teeskentelyä ja salakähmäisyyttä." Niinpä Mucianus, yllyttäessään Vespasianusta kapinaan keisari Vitelliusta vastaan, sanoo: "Meitä ei tule kohtaamaan Augustuksen läpitunkeva arvostelukyky eikä liioin Tiberiuksen äärimmäinen varovaisuus ja tarkka salaperäisyys." On näet tehtävä tarkka erotus taitavuuden ja kyvykkäisyyden sekä teeskentelyn ja salaperäisyyden välillä; ne ovat kokonaan eri asioita. Sillä jos jollakulla on sellainen läpitunkeva arvostelukyky, että hän voi ilman muuta päättää, mitkä asiat on jätettävä peittämättä, ja mitkä salattava ja peitettävä, ja mitkä näytettävä puolittain, ja kenelle ja milloin (joka todella on tärkeä kyky sekä valtion että yksityisen elämän aloilla, niinkuin Tacitus sanoi), niin sellaiselle ihmiselle teeskentely ja salaperäisyys on haitaksi ja vahingoksi. Mutta jos ihmiseltä puuttuu sellainen arvostelukyky, silloin hänen yleensä ei auta muu kuin olla salaperäinen ja teeskennellä, sillä sellaisen henkilön, jolla ei ole käytettävänään useammanlaisia menettelytapoja, on paras valita varmin ja varovaisin keino, niinkuin sen, joka ei näe hyvin, on parasta kulkea hiljaa. Totta on, että kaikkina aikoina kyvykkäimmät miehet ovat olleet avomielisiä ja vilpittömiä toimissaan, varmoja ja luotettavia; mutta hepä ovatkin niinkuin hyvin opetetut hevoset, jotka arvaavat tarkoin määrätä, milloin on pysähdyttävä, milloin käännyttävä. Ja jos he joskus tulivat siihen johtopäätökseen, että ulkokultaisuus on välttämätöntä heidän asialleen, ja jos he sellaisessa tapauksessa sitä käyttivät, ei se tullut yleisemmin tunnetuksi, senvuoksi että heidän maineensa avonaisen ja suoran pelin miehinä oli niin syvästi juurtunut ihmisten mieliin, tehden heidät milt'ei näkymättömiksi.
Voisimme jakaa kolmeen osaan tämän itsensä piilottamisen ja verhoamisen. Ensimmäiseen luokkaan kuuluisivat: varovaisuus, varaaminen ja salaperäisyys, kun ihminen ei anna toisille tilaisuutta tehdä itsestään huomioita tai ottaa selkoa siitä, mikä hän on. Toiseen luokkaan kuuluu ulkokultaisuus, teeskentelyn kielteinen muoto, kun ihminen peittää kaikki merkit ja todistuskappaleet, joista voitaisiin päättää, mikä hän on miehiään, kuka hän todellisuudessa on, kun hän tahtoo uskotella, että hän ei ole sitä, mikä hän on. Ja kolmanteen luokkaan lukisimme sellaisen teeskentelyn, jonka tarkotuksena on uskottaa ja vakuuttaa ihmisille, että joku on se, mikä hän todellisuudessa ei ole.
Mitä tulee ensinmainittuun, salaamiseen nimittäin, on se rippi-isän hyve; ja varmaa on, että salaava mies saa kuulla monta tunnustusta, sillä kukapa tahtoisi mitään ilmaista juorulle ja lörpöttelijälle. Mutta jos jotakuta pidetään salaperäisenä, on se jo viittaus hänen ilmitulemiseensa, samoinkuin tiiviimpi ilma imeytyy ohuempaan; ja niinkuin ripissä salaisuuden paljastamista ei tehdä maailmallisessa tarkotuksessa, vaan sydämen keventämiseksi, niin pääsevät salaisuudenpitävät miehet monen sellaisen asian perille. Ihmiset näet mieluummin tyhjentävät mielensä kuin ammentavat sinne asioita. Lyhyesti sanottuna, mysteeriot saavat kiittää olemassaolostaan juuri salaperäisyyttä. Sitäpaitsi, totta puhuen, alastomuus on rumaa sekä henkisessä että ruumiillisessa suhteessa; ja ihmisten tapojen ja toimien arvokkuutta on omansa lisäämään se, että he eivät ole kokonaan avonaisia. Niinkuin esim. suunpieksäjät ja joutilaat ihmiset ovat yleensä turhamielisiä ja jonninjoutavia, sillä se, joka juttelee, mitä tietää, hän myöskin juttelee sellaista, mitä hän ei tiedä. Senvuoksi huomattakoon, että salaperäisyys on sekä viisasta että siveellistä. Ja tähän katsoen on suotava, että ihmisen kasvot jättävät kielelle puheenvuoron, sillä suurta heikkoutta ja itsensä pettämistä on tulla paljastetuksi kasvonilmeittensä kautta, niistä kun näet useinkin päätetään enemmän ja niihin pannaan enemmän painoa kuin sanoihin.
Mitä taas tulee toiseen kohtaan, nim. ulkokultaisuuteen, niin se useinkin suorastaan johtuu salaperäisyyden noudattamisesta asioiden omasta pakosta; niin että sen, joka mielii säilyttää salaisuuksia, täytyy olla jossakin määrin ulkokullattu; sillä ihmiset ovat liian juonikkaita salliakseen jonkun olla täydellisesti tasapainossa, horjumatta puolelle tai toiselle. He ahdistelevat ihmistä kysymyksillään ja vetävät ja kiskovat häntä siinä määrässä, että hänen on taivuttava puoleen tai toiseen, jollei mieli turvautua naurettavaan vaitioloon; tai jollei hän sitä tee, teeskentele nimittäin, niin he saavat selville hänen vaikenemisensa kautta yhtä paljo kuin jos hän puhuisi. Mitä tulee kaksimielisyyksiin tahi arvoituksellisiin sanamuotoihin, ei niilläkään pitkälle pääse, joten siis kukaan ei voi suojella salaisuuksia harjottamatta jossakin määrin ulkokultaisuutta, mikä on ikäänkuin salaisuuden peite eli verho.
Mutta mitä tulee kolmanteen luokkaan, johon luimme teeskentelyn ja väärät esitykset, niin minä pidän sitä enemmän rikollisena kuin taitavuutena, paitsi milloin se esiintyy suurenmoisissa ja erittäin harvinaisissa asioissa; ja senvuoksi yleinen teeskentelemisen tapa on pahe; joka johtuu joko luontaisesta valheellisuudesta tai pelokkuudesta tahi suurista luonteenvioista, jotka saattavat ihmisen harjottamaan teeskentelyä, muissakin paitsi sellaisissa asioissa, joissa naamarin käyttäminen on välttämätöntä.
Ulkokultaisuuden ja teeskentelemisen kautta voidaan saavuttaa kolmenlaisia etuja: Ensiksi, nukutetaan vastustajat ja yllätetään, sillä se, joka ilmaisee aikomuksensa, hätyyttää vastaansa kaikki ne, jotka niitä vastustavat. Toiseksi saavutetaan sen kautta kunnollisen peräytymisen mahdollisuus, sillä jos ihminen julkisesti julistaa ryhtyvänsä johonkin asiaan, täytyy hänen se viedä läpi, jollei halua luopion nimeä. Ja kolmanneksi, paremmin saadakseen selville toisen aivoitukset ja mielipiteet, sillä sille, joka avaa itsensä, ihmiset eivät mielellään tee samallaista vastapalvelusta, vaan useimmiten antavat hänen puhua suunsa puhtaaksi, itse käyttäen ajatuksen vapautta sananvapauden asemasta. Siksipä onkin erinomaisen sattuva se espanjalainen sananlasku, joka sanoo: "Puhu valetta, jos tahdot tietää totuuden", ikäänkuin se, joka osaa oikein teeskennellä, ei koskaan voisi paljastua.
Mutta on niinikään kolme haittaa, mitkä johtuvat ulkokultaisuudesta ja teeskentelystä, ollen tasapainona äskenmainituille eduille. Ensiksikin, ne yleensä kantavat pelkuruuden leimaa, joka on omansa hankaloittamaan kysymyksessä olevan henkilön toimia ja tarkotuksia. Toiseksi, se siinä määrin hämmentää ja sekottaa monien käsitystä, että sellaisetkin, jotka muuten olisivat ryhtyneet yhteistoimintaan kysymyksessä olevan henkilön kanssa, luopuvat hänestä ja hän saa useinkin ypö yksin kulkea teitään päämääriänsä kohti. Kolmanneksi -- mikä on kaikkein tärkeintä -- se riistää ihmiseltä toiminnan oleellisimman välikappaleen, luottamuksen ja uskon. Ohjesäännöksi kelpaa: avonaisuus julkisissa toimissa ja mielipiteissä; salaperäisyys elämäntavoissa; ulkokultaisuutta, milloin sellainen on paikallaan; sekä taito osata teeskennellä, milloin muita keinoja ei voi käyttää.
VANHEMMISTA JA LAPSISTA.
Vanhemman ilot samoinkuin surut ja pelotkin ovat salaisia; he eivät saata ilmaista toista, samalla mainitsematta toistakin. Lapset sulostuttavat työn, mutta ne tekevät myöskin onnettomuuden katkerammaksi; ne lisäävät elämän huolia, mutta samalla tekevät kuoleman muistelemisen siedettävämmäksi. Huolenpito lajinsa jatkumisesta on ominainen eläimille; mutta muistot, kunnia ja jalot työt ovat sopivia ihmisille. Mutta varma on, että jaloimmat ihmistöistä ovat lapsettomain miesten tekemiä, jotka ovat pyrkineet tulkitsemaan sisimpiä toiveitaan ja mielikuviaan siinä, missä he ruumiillisesti eivät ole onnistuneet, niin että oikeastaan ne, joilla ei ole jälkeläisiä, pitävät tulevista sukupolvista parempaa huolta kuin ne, joilla niitä on. Ne, jotka ovat itse kohottaneet ja rakentaneet sukunsa arvon, tavallisesti hemmottelevat lapsiansa, katsellen heitä ei ainoastaan sukunsa, vaan myöskin työnsä jatkajina, siis sekä lapsinaan että luotuinaan.
Erilaisuus vanhempain tunteissa lapsiaan kohtaan on useinkin epäoikeata ja joskus kokonaan arvotonta, semminkin äidissä; niinkuin Salomo sanoo: "Viisas poika ilahuttaa isänsä sydämen, mutta kevytmielinen poika tuottaa äidillensä häpeätä." Niinpä saa nähdä esim. sellaisissa taloissa, joissa on iso liuta lapsia, miten yksi tai pari vanhinta on kunnollisia ihmisiä, mutta nuoremmat sen sijaan hillittömiä elostelijoita ja kokonaan saamattomia, mutta muutamat keskimmäisistä, jotka on ikäänkuin unohdettu vallan, useinkin siitä huolimatta osottautuvat parhaiksi. Kitsaus vanhempien puolelta varojen myöntämisessä lasten käytettäväksi on ikävä erehdys, joka on omansa tekemään heistä kehnoja, totuttamaan heitä petoksiin, seurustelemaan huonojen toverien kanssa sekä saattaa heidät ahmimaan ylen määrin, silloin kun he saavat suuremmat varat käsiinsä. Siksipä onkin viisaampaa kohdistaa valtansa ja huolenpitonsa kärki lapsiinsa enemmän kuin kukkaroonsa. Ihmisillä on muuan typerä tapa (sekä vanhemmilla, opettajilla että palvelijoilla), se nimittäin, että he herättävät ja kasvattavat kilpailun henkeä veljesten välillä lapsuudenaikana, josta usein sukeutuu epäsopua ja eripuraisuuksia, mitkä monasti päättyvät vakaviin rettelöihin perheen keskuudessa[1]. Italialaisten keskuudessa ei tehdä vallan suurta erotusta omien lasten, veljen ja sisaren lasten tai muiden läheisimpien sukulaisten välillä; heidät kaikki luetaan samaan pesuuteen, vaikka eivät olekaan samojen vanhempien lihaa ja luuta; ja totta puhuen asianlaita luonnossa on silminnähtävästi sama, ja usein tapaa henkilöitä, jotka ulkomuodoltaan muistuttavat setäänsä, enoansa tai jotakuta muuta sukulaista enemmän kuin omia vanhempiaan. Parasta on vanhempain hyvissä ajoissa valita ne toimialat ja urat, joille he lapsiaan aikovat, sillä ei ole paikallaan olla liian joustava tässä suhteessa ja jättää lasten itsensä päätettäväksi, mille alalle heillä on paraiten taipumusta. Totta kylläkin on se, että jos lapsella on tavattomat lahjat ja taipumukset johonkin, niin on paras olla sekaantumatta hänen valintaansa. Mutta ylipäänsä kelpaa seuraava sääntö ohjeeksi tässä suhteessa: "Valitse se elämänala, mikä on kaikista edullisin, tottumus kyllä pian tekee sen miellyttäväksi ja siedettäväksi."
[1] Tässä huomautuksessa on paljo perää. Lapsia tulisi opettaa tekemään sitä, mikä on oikein sen itsensä vuoksi ja senvuoksi, että se on heidän velvollisuutensa, ja että heitä ei johdettaisi siihen itsekkääseen tyydytykseen, minkä tuottaa tieto siitä, että on saavuttanut palkinnon, joka on jäänyt saamatta hänen tovereiltaan, ja pitämään itseään tovereitaan parempana. Maailmalle jouduttuaan heillä tulee olemaan tarpeeksi asti kilpailua, välttämätöntä ja pakollista.
AVIOLIITOSTA JA NAIMATTOMUUDESTA.
Jolla on vaimo ja lapsia, hänellä on pantti lunastettavana kohtalolta, sillä perhe on suurena haittana suuriin yrityksiin ryhdyttäessä, olkoonpa sitte kysymys kunniallisista toimista tai vallattomuudesta. Parhaat puuhat ja kansalle edullisimmat ovat lähteneet naimattomain tai lapsettomain miesten alotteesta, jotka sekä tunteisiin että omaisuuteen nähden ovat olleet liitossa yhteiskunnan kanssa ja tehneet sen perillisekseen. Itsestään selvä asia on se, että ne, joilla on lapsia, paraiten huolehtivat tulevaisuudestaan, jonka suhteen he tietävät itsellään olevan kalleimmat velvollisuudet täytettävänä. On sellaisia, jotka, vaikka elävätkin naimattomina, eivät ajattele itseään pitemmälle eivätkä mietiskele tulevaisuuttaan; ja sellaisiakin on, jotka käsittävät vaimon ja lapset pelkkinä menoerinä; vieläpä on sellaisiakin, rikkaita ja ahneita miehiä, jotka ylpeilevät lapsettomuudellaan, syystä että heitä mahdollisesti pidettäisiin rikkaampina senvuoksi. Mutta naimattomuuden tavallisimpana syynä on vapaudenrakkaus, vallankin muutamanlaisilla leikkisillä ja itseensä tyytyvillä luonteilla, jotka ovat tavattoman arkoja kaikellaisten rajotusten suhteen, niin että he melkein pitävät sukkanauhojaan ja vyötään siteinä ja kahleina. Naimattomat miehet ovat paraita ystäviä, paraita isäntiä, paraita palvelijoita, mutta eivät läheskään aina paraita alamaisia, sillä heidän on helppo päästä pakoon ja melkein kaikki pakolaiset ovatkin naimattomia miehiä. Kirkonmiehille (papeille) sopii naimattomuus hyvin, sillä armeliaisuus tuskin kastelee sellaista maapalaa, missä sen on ensin täytettävä kuoppa[1]. Yhdentekevää se on tuomareille ja virkamiehille, sillä jos he ovat lahjottavia ja helposti ostettavia, niin on heillä tavallisesti palvelija, joka on monin verroin pahempi kuin konsaan vaimo olisi. Mitä tulee sotilaihin, minä olen huomannut, että päälliköt kehotuspuheissaan useinkin terottavat miesten mieliin vaimoja ja lapsia; ja minä luulen, että avioliiton halveksiminen turkkilaisten keskuudessa tekee jo muutenkin raa'asta sotilaasta sitäkin alhaisemman. Epäilemättä vaimo ja lapset tulevat miehelle jonkillaiseksi humaaniseksi kurivalvonnaksi; ja naimattomat miehet, vaikka he usein ovatkin taipuvaisempia hyväntekeväisyyteen, syystä että heillä ei ole niin paljo pakollisia menoja, silti toiselta puolen ovat karskimpia ja kovasydämisempiä sentähden, että heillä ei ole niin usein tilaisuutta osottaa hellyyttään. Ankaran vakavat luonteet, jotka noudattavat totuttuja tapoja, siten pysyen aina muuttumattomasti samallaisina, ovat ylimalkaan hyviä aviomiehiä, niinkuin sanotaan Odysseuksesta, että hän piti iäkästä vaimoansa Penelopea kuolemattomuutta parempana, kun Calypso-jumalatar houkutteli häntä jäämään luokseen ja muuttumaan kuolemattomaksi. Siveät naiset ovat ylpeitä ja uppiniskaisia, tehden heidän siveytensä heidät ylpeiksi ja itserakkaiksi. Erinomaisena takeena vaimon sekä uskollisuudesta että siveydestä on se, että hän pitää miestään hyvin älykkäänä, jota hän ei tee koskaan, jos hän huomaa aviomiehessään mustasukkaisuutta. Vaimot ovat nuorten miesten rakastajattaria, keski-ikäisten seuralaisia ja vanhojen miesten hoitajattaria, niin että naimisiin-menolla voi olla omat syynsä kunakin ikäkautena. Mutta viisasten joukkoon on luettu se mies, joka vastasi seuraavalla tavalla, kun häneltä kysyttiin, milloin miehen olisi mentävä naimisiin: "Nuoren miehen ei vielä, vanhemman miehen ei koskaan." Usein sattuu, että pahoilla miehillä on erittäin hyvät vaimot, johtuneeko se sitte siitä, että he arvioivat ylen korkealle ne hyvät tuulet, joita joskus sattuu heidän miestensä elämässä, vaiko siitä, että sellaisten miesten vaimot ylpeilevät kärsivällisyydellään. Mutta järkähtämätön sääntö on se, että, jos nainen on joutunut pahalle miehelle omasta valinnastaan, vastoin ystäväinsä hyväksymistä, niin hän varmasti tekee kaiken voitavansa asioiden järjestämiseksi parhain päin.
[1] Tässä tarkotetaan sitä, että jos papeilla on perheen elatukseen tarvittavain varojen hankkiminen huolenaan, niin heillä tuskin on keinoja tai halua hyväntekeväisyyden harjottamiseen seurakuntalaistensa keskuudessa.
KATEUDESTA.
Ei mikään ihmismielen kiintymyksistä vaikuta niin lumoovasti ja tenhoovasti kuin rakkaus ja kateus; niihin kumpaankin liittyvät kiihkeät halut; ne ovat hetaat luomaan mielikuvia ja päähänpistoja, ja ne kuvastelevat silmissä, varsinkin niiden esineen ollessa saapuvilla. Niinpä kutsutaan kateutta raamatussa "pahaksi silmäksi"[1]; ja astrologit kutsuvat tähtien huonoja vaikutuksia pahoiksi katseiksi, niin että näyttää siltä kuin yleensä otaksuttaisiin kateuden vaikuttavan kadehdittuun henkilöön silmien välityksellä. Menevätpä eräät niin pitkälle, että väittävät huomanneensa kateen silmän iskun olevan tehoisimman silloin, kun henkilö, johon se suunnataan, on loistossa ja kunniassa, sillä se terottaa kateuden; ja sitäpaitsi sellaisina hetkinä kadehditun henkilön sisäinen olemus kohoaa enemmän ulkoneviin ruumiinosiin ja siten kohtaa iskun.
[1] Vanhaan aikaan tämä käsitys oli sangen yleinen, ja roomalaiset yleensä pitivät mahdollisena, että kateen ihmisen silmä voisi vahingoittaa saapuvilla olevaa henkilöä, säteilemällä tähän kateuden myrkkyä. Lordi Bacon tässä nähtävästi tarkottaa Markuksen 7: 21, 22: "Ihmisen sydämestä käy ulos petos, irstaisuus ja pahat tarkotukset" (englanninkielellä "evil eye", "nurja silmä").
Mutta jättääksemme nämä merkillisyydet (jotka epäilemättä ovat miettimisen veroisia sopivassa tilaisuudessa), me siirrymme tutkimaan, millaiset henkilöt ovat taipuvaisia kadehtimaan toisia, millaisia henkilöitä enimmän kadehditaan, ja mikä on erotus julkisen ja yksityisen kateuden välillä.
Sellainen ihminen, jolla itsellään ei ole yhtään hyvettä, poikkeuksetta kadehtii toisten hyveitä; sillä ihmisen mieli saa tyydytyksensä, joko omasta hyvyydestään tai toisten pahuudesta; ja se, jolta toinen puuttuu, jompikumpi näistä, hän pyrkii toiseen. Ja se, jolla ei ole toivoa saavuttaa toista hyveissä, koettaa päästä tämän tasalle, painamalla alas hänen pyrkimyksiään.
Vilkas ja utelias henkilö ylimalkaan on kateellinen, sillä liiallinen tieto toisten ihmisten asioista ei käy päinsä syystä siitä, että kaikki sellainen touhu ja huolenpito toisten ihmisten asioista voi vaikuttaa hänen omiin asioihinsa vahingoittavasti. Senvuoksi on välttämätöntä, että me katselemme toisten ihmisten asioita niinkuin yleisö teatterissa seuraa esityksiä näyttämöllä. Eikä liioin se, joka huolehtii vain omista seikoistaan, voi löytää paljo kadehdittavaa. Kateus näet on harhaileva intohimo, joka kuleksii pitkin kujia eikä viihdy kotona. Sellaiset ihmiset, jotka kärkkäästi pistävät nokkansa toisten asioihin, itse säännöllisesti ovat ilkeämielisiä.
Jalosukuiset miehet ovat huomattavasti kateellisia uusia miehiä, hiljakkoin aateloituja kohtaan, sillä välimatka on muuttunut. Siinä on jotakin sellaista ikäänkuin silmät pettäisivät, niin että kun toiset tulevat esille, niin he luulevat itse menevänsä takaperin.
Epämuotoiset henkilöt ja kuohilaat (eunukit) ja vanhukset ovat kateellisia, sillä se, joka ei kunnollisesti voi pitää huolta omista asioistaan, tekee kaiken voitavansa haitatakseen toisia, paitsi siinä tapauksessa, että sellaiset luonnon viat ovat sattuneet erittäin uljaalle ja sankarilliselle luonteelle, joka päättää kohottaa kunniaan nämä synnynnäiset puutteellisuutensa, jotta sanottaisiin "että eunukki tai rampa mies teki sellaisia mainetöitä", jotka ovat yhtä kuuluisia kuin ihmeet. Esimerkiksi tässä suhteessa kelpaa Narses,[1] joka oli eunukki, sekä Agesilaus ja Tamerlan,[2] jotka olivat rampoja.
[1] Narses oli Belisariuksen jälkeen Italian sotajoukkojen päällikkönä keisari Justinianuksen aikana, voittaen taistelussa goottien kuninkaan Totilan, joka oli vallottanut Rooman.
[2] Tamerlan eli Timur oli syntyisin Samarkandista, jonka maakunnan keisariksi hän valittiin. Hän vallotti Persian, Georgian ja Hindostanin, ja otti vangiksi turkkilaisten uljaan sulttaanin Bajasetin Angoran taistelussa v. 1402. Hänen valtakuntansa ulottui Irtish ja Volga joista Persian lahteen ja Ganges-virrasta Kreikan saaristoon asti. Varustautuessaan lähtemään vallotusretkelle Kiinaan, Tamerlan kuoli 70:nnellä ikävuodellaan v. 1405. Hän oli pitkä ja kookas mies vartaloltaan, mutta toinen käsi oli hervoton ja oikea puoli rampautunut.
Sama on sellaisten miesten laita, jotka kohoovat onnettomuuksien ja suurten vaikeuksien perästä, sillä he ovat omaan aikakauteensa suuttuneita miehiä, jotka pitävät toisten ihmisten vastoinkäymisiä omien kärsimystensä lunnaina.
Ne, jotka kevytmielisyydessään ja turhamaisuudessaan pyrkivät saavuttamaan erinomaisuutta liian monella alalla, ovat aina tavattoman kateellisia, sillä heillä on työtä puuttumatta, kun näet täytyy välttämättömästi olla niin, että heidät aina joku jollakin alalla voittaa. Sellainen oli m. m. keisari Hadrianus, joka katkerasti kadehti runoilijoita ja maalareita ja taiteilijoita muilla sellaisilla aloilla, joilla hän halusi saavuttaa mainetta.
Ja vihdoin läheiset sukulaiset ja virkatoverit sekä ne, jotka ovat kasvaneet yhdessä, ovat taipuvaisia kadehtimaan vertaisiaan, silloin kun nämä kohoavat virassa tai arvossa ylimalkaan, sillä sen kautta heidän omat pyrkimyksensä joutuvat moitittavaan valoon heidän omissa silmissään, se ikäänkuin osottelee heitä, muistuttaa entisiä suhteita heidän mieleensä, ja toisetkin sen verrattain paljo helpommin huomaavat. Onhan tietty asia, että kateus kasvaa kaksinkertaiseksi sellaisen henkilön suhteen, josta paljo puhutaan ja jonka maine on suuri. Kainin kateus veljeänsä Abelia kohtaan oli niin pahansuopaa ja katalata senvuoksi, että ketään ei ollut näkemässä, silloin kun hänen uhrinsa kelpasi paremmin kuin veljen uhri Näin paljo niistä, joilla on taipumusta kateuteen.