Part 6
Onko, onko se minun syyni, että ilmestyi rikkureita, pettureita... ettei mistään saatu apua... että kaikki...
(Hänet valtaa niin voimakas mielenliikutus, ettei voi puhua; kumartuu vain käsiensä varaan.)
KAARLO vapisevalla äänellä.
Älkää ihmisparka enää syyttäkö... kyllä tämä jo muutenkin on liian kamalaa...
VAIMO
Miksi yllytitte lakkoon? Miksette ajatellut — ja nyt ei Vihtori pääse työhön. Me saamme kuolla nälkään...
(Purskahtaa sydäntäsärkevään itkuun.)
KORPI hetken kuluttua hieman tyyntyneenä; vakuuttavasti.
Väärin te minua syytätte... yllytyksestä. Minä päinvastoin varoitin, sanoin että häviämme jolleivät kaikki pysy päätöksessään — se oli kaikkien yhteinen päätös. Ja kai tekin sen ymmärrätte, että täytyi edes koettaa vastustaa tuollaista palkanalennusta. Vai olisiko siihen pitänyt suostua? Miten tekin lapsilaumanne kanssa olisitte tulleet toimeen? Työväen täytyy koettaa pitää puoliaan jos se tahtoo elää! Ja kun jokainen tekisi vain velvollisuutensa, niin kyllä työväkikin jotain voisi vielä — ja se kerran voittaakin...
VAIMO epätoivoisesti.
Ei- koskaan! Kyllä patruuna puolensa pitää...
(Juoksee itkien ulos.)
KAARLO tarttuu päähänsä tuskan ja epätoivon vallassa.
Voi, mitä minä nyt teen...? Se on _minun_ syyni! Miksi syytin häntä niin ankarasti? Enkä ehtinyt peruuttaa, hyvittää — pyytää anteeksi sanojani... Voi minua!
KORPI
Ei — kyllä minä suurempi syyllinen olen... Ajattele, että minä olin hänen vanha toverinsa — ja kuitenkin syytin! — (Tuijottaen eteensä kauhusta laajentunein silmin.) — Kalle-raukka... Mitä hän kärsikään tietäessään lastensa jäävän sellaiseen kurjuuteen — kun hän viimeisen kerran heitä hyväili, silitellen pikku Maninsa tukkaa. — (Hypähtää seisoalleen.) — Tämä elämä on helvettiä pahempi!
(Istuutuu jälleen.)
KAARLO
Mutta miksi, miksi kaikki menee noin...?
KORPI hetken äänettömyyden jälkeen, synkästi.
En tiedä, mutia kyllä nyt kaikki menee...
KAARLO surullisesti.
En ehtinyt ajoissa auttaa Halostakaan... Ja heti aamulla aioin viedä heille jotain syötävää... Olisinhan minä sen verran saanut siitä revolverista. — (Vaikenee uuden ajatuksen valtaamana, ja hänen silmänsä leimahtavat pahaenteisesti; sitten lähenee Korpea, istahtaa pöydänreunalle ja kysyy teennäisen tyynesti ja rauhallisesti.)
Korpi. Sanokaa, eikö teidän mielestänne mestari ole syyllinen siihen että lakko syntyi?
KORPI hetken ajateltuaan.
Jaa, kyllä minun täytyy se myöntää. Patruuna olisi luultavasti peräytynyt, ja tuskinpa hän olisi huomannut, ehkei kehdannutkaan ruveta koko hommaan ilman mestaria — kun juuri syksyllä palkkoja alennettiin. Mutta jos hänelle osoitetaan miten voi saada kymmenin tuhansin puhdasta säästöä, niin mitä hän silloin työläisistä välittää. Mutta mestari ei tunne sellaista sanaakaan kuin häpy.
KAARLO vähitellen, iloitsevalla vihalla.
Niin, sen kyllä ymmärtää, etteivät työnantajat välitä meistä silloin — oma etu on kyseessä — mestari tässä syyllinen on! Tekin myönnätte, että lakko on hänen ansiotaan — ja hänen juontensa tähden jouduimme myös tappiolle! Hän hankki petturit, värväsi rikkurit, hän toimitti, ettemme saaneet mitään velaksi... hän pakotti Halosen... Oo! — hän se onkin syyllinen Halosen kuolemaan! Aina, aina vain tuo kirottu mestari! — (Kähisee hiljaa.) — Ja, ja... mitä hän mahtoi tehdä Annille...? — Tuon roiston ottaa kerran saatana!
KORPI koettaen puhua tyynnyttävästi.
Älähän nyt Kaarlo... kyllä hän kaiken tuon tehnyt on, mutta pääsyyllinen on sittenkin nykyinen kapitalistinen järjestelmä, kun tarkemmin ajattelet... Kun mestarien toimena juuri on puristaa työläisten työvoima mahdollisimman tarkkaan työnantajan hyväksi, pakottaa se jo itsestään sortamaan työväkeä, ja sellaiset vallanhimoiset luonteet kuin Holm saattaa häikäilemättä tulla usein suorastaan painajaiseksi. Kun hän rikostensa vuoksi tietää asemansa horjuvaisuuden ja huomaa voivansa varmentaa sen onnistuneella palkanalennuksella, niin tietysti hän koettaa sitä ja myös käyttää kaikkia keinoja onnistuakseen ja nujertaakseen perinpohjin työväestön nousevan yhteisvoiman, joka vaatii hänen eroaan. Hän on siis tehtailijan palkkarenki, saman järjestelmän vähäpätöinen ase, joka patruunankin pakottaa maksamaan työväelle niin vähän kuin suinkin. Se' on siis pääsyyllinen ja kun emme voi pitää puoliamme, saamme kärsiä, — se on nykyinen olotila, kapitalistinen järjestelmä... Ooh, nyt minä unohdan Halosen! Minun täytyy heti lähteä.
(Lähtee.)
(Anni aikoo myös poistua mutta vilkaistuaan Kaarloon, pysähtyy kuin jähmettyneenä. Kaarlo tuijottaa tutkivasti, kuumeisin katsein Annia sanomatta mitään.)
ANNI lähenee vihdoin Kaarloa, tarttuu arasti hänen käsiinsä sopertaen levottomasti.
Kaarlo... sinä olet sairas... sinun kätesi ovat aivan tulikuumat ja silmäsi... Sinä olet kuumeessa... Voi, minä pelkäsin sitä...
KAARLO
Se ei mitään merkitse — nyt puhutaan muusta... sillä...
ANNI aavistaa Kaarlon ajatuksen ja keskeyttää hätääntyneellä, vapisevalla äänellä.
Voi Kaarlo... sinun täytyy heti lähteä kotiin... Jospa siellä olisi edes vähän lämpimämpi... Ehkä minä tulen saattamaan sinua...?
KAARLO painavasti, syyttäen.
Kotiin! Mitä minä kotona teen? Eihän nykyään kellään ole kiirettä kotiin! Eikös niin Anni?
ANNI koettaen hymyillä.
Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitat?
KAARLO
Etkö ymmärrä? Eihän sinullakaan tuntunut olevan mitään kiirettä kotiin tänä iltana... Missä sinä olitkaan?
ANNI katsoen maahan.
Kävin vähäsen Väänäsellä — maitoa etsimässä...
KAARLO silmät välähtävät, Anni ei huomaa ivaa.
Maitoa! Äitisi sanoi että jauhoja...
ANNI ei kohota katsettaan eikä huomaa Kaarlon pahanenteistä tyyneyttä; koettaa sanoa välinpitämättömästi.
Niin, se on totta — oli minun määrä kysyä jauhojakin.
KAARLO
Ahaa! Sinulla oli siis kaksi asiaa — maito ja jauhot! No saitko maitoa ja jauhoja? — Ja mitä siellä muuten kuului? Oliko Kalle kotona?
ANNIN kasvoilla kuvastuu tuskallinen jännitys, koettaessaan keksiä jotain — niinkuin pelkäisi unohtavansa jonkun kysymyksistä.
En tuota, saanut... eikä siellä mitään erikoista. — Kalle oli kyllä kotona.
KAARLO
Vai oli Kalle kotona?'Sepä hyvä! Sinä olit kai hänen kanssaan kamarissa silloin kun minä kävin Väänäsellä.
ANNI katsahtaa Kaarloa hämmästyneenä ja änkyttää vapisevin äänellä.
Mitä — kamarissa? Eihän Väänäsellä kamaria olekaan... Kaarlo...
KAARLO pelottavan kylmästi ja tyynesti.
Vai ei ole — vai niin! Olin vain kuulevinani sinun äänesi. Mutia mahdollisesti olit jossakin muualla juuri silloin?
ANNI alkaa hengittää raskaasti ja toistaa koneellisesti kuin uneksien.
Niin minä olin jossakin muualla juuri silloin...
KAARLO huokaa raskaasti ja katsoo kauan Annia, joka vääntelee käsiään — niinkuin tuo läpitunkeva katse painuisi hänen sydämeensä.
Anni — pikku Anni...
(Anni kohottaa hätääntyen katseensa ja hänen rintansa alkaa kohoilla rajusti.)
Pikku Anni — mitä nyt on tapahtunut?
(Anni vavahtaa ja tarttuu voihkaisten rintaansa, niinkuin tuo tuskasta värisevä, rukoileva kuiskaus sattuisi häneen kuolettavana kuulana. Sitten vilkaisee hätäisesti ympärilleen kuin aikoisi paeta, mutta kun Kaarlo yhä katsoo häntä, peittää hän yhtäkkiä kasvonsa ja änkyttää käheästi.)
Kaarlo! Älä katso Kaarlo... Minä pyydän, älä katso...
KAARLO toistaa tolkuttomasti.
Älä katso — Älä katso? Mitä on tapahtunut, missä olet ollut kun minä en saa enää katsoa silmiisi? Minä — pikku Annini? Missä pieni Anni parka on ollut?
(Anni ei vastaa.)
(Kaarlon kasvot vääntyvät kirvelevästä tuskasta ja hänen äänensä särähtää särkyneenä lausuessaan hiljaisella ja värisevällä äänellä.)
Anni, onko se minun Annini? Etkö sinä edes vastaa minun kysymykseeni...? Anni, vastaathan sinä minulle. Missä sinä olit, Anni?
(Äänettömyys.)
Anni — mitä tämä...
(Yhtäkkiä Anni heittäytyy parahtaen Kaarlon eteen syleillen hänen polviaan, ja hänen hengityksensä korisee kuin näkymättömän käden puristuksessa.)
KAARLO
Voi Anni raukka, mitä nyt on tapahtunut?
ANNI vaikeroiden.
Oi Kaarlo älä kysy, älä kysyi — Annetaan olla... älä.
KAARLO hiukan lujemmin.
Ei Anni — minun täytyy saada se tietää!
ANNI hätääntyneenä, tolkuttomasti.
Sanoinhan minä jo... äsken.
KAARLO lempeän surullisesti.
Eihän minun pikku Annini voi tuollaisia sanoessa katsoa minua silmiin — sillä ne ovat vielä kirkkaat, rehelliset sinisilmät.
(Aikoo suudella.)
ANNI parahtaen.
Ei Kaarlo, et saa, et saa!
KAARLO pysähtyy ja tuijottaa hetken kuin jähmettyneenä, kuin aavistaen totuuden. Sitten hänen äänensä yhtäkkiä muuttuu lyhyeksi, käskeväksi.
Anni — sano heti missä olet ollut?
ANNI katsahtaa häneen pelokkaasti.
Oi älä kysy Kaarlo, älä kysy! Olenhan pyytänyt.
KAARLO kiihtyen.
Anni, sinun täytyy sanoa totuus.
(Anni vaikeroi nyyhkyttäen eikä vastaa.)
KAARLO jyrkästi.
Sinun täytyy sanoa totuus — minä en voi elää, ellet sano totuutta! Anni, olitko sinä siellä, siellä...
ANNI parahtaa epätoivoisesti ikäänkuin keskeyttääkseen.
Voi Kaarlo, miksi sinä kiusaat minua! Olenhan jo sanonut...
KAARLO ikäänkuin ei olisi kuullut Annin sanoja.
Anni, olitko sinä äsken tehtaalla — mestarin luona?
ANNIN ruumis vavahtaa, hän vääntelee tuskaisesti käsiään, muttei vastaa.
KAARLO nostaa hänet tylysti.
Katso minua silmiin! Minun täytyy tietää totuus! Kuuletko?
ANNI itkien.
Mitä, mitä minun pitää sanoa?
KAARLO karjaisten.
Mitä? - (HHiljemmin, uhkaavasti.) — Ellet sinä paikalla sano totuutta, niin me emme enää milloinkaan näe toisiamme.
ANNI parahtaen.
Kaarlo...
KAARLO armottomasti.
Onko se totta?
ANNI huohottaa raskaasti ja katsahtaa ympärilleen kuin tahtoisi paeta; vihdoin kuiskaa värisevin huulin.
On...
KAARLO hypähtää ylös kuin käärmeen puremana ja hänen kätensä puristuvat nyrkkiin. Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa hän oudolla, käheällä äänellä.
Sinä, sinä! Etkö, etkö sinä huutanut... koettanut vastustaa...?
ANNI häpeän ja tuskan valtaamana.
Kaikki tein... mitä voin... Se peto uhkasi huomispäivänä toimittaa sinut vangituksi ja suoraa päätä Siperiaan. Ja kiristi kurkustani, painoi kädellään suutani... olin tukehtua...
KAARLO tarttuu päähänsä, ja hänen kurkustaan tunkeutuu kummallinen koriseva ääni — ikäänkuin haavoitetun pedon karjahdus.
Ooh!
ANNI on tuskallisesti tarkastanut hänen kasvojaan; parahtaa äkkiä käheästi.
Kaarlo...! hylkäätkö sinä nyt minut...? Etkö voi enää antaa anteeksi?
KAARLO
Eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa... Ethän sinä ole mitään rikkonut, Anni parka... Mutta miksi menit sinne?
ANNI
Niin, en aikonut mennä, mutta se oli niin kamalaa ajatella että sinä joutuisit... Niin lue itse...
(Hakee vapisevin käsin hameensa taskusta rypistyneen kirjeen ja ojentaa sen Kaarlolle.)
KAARLO lukee kiihkeän jännityksen vallassa; loppupuolen lausuu huomaamattaan ääneen.
"Tahdon siis vielä kerran varottaa, viimeisen kerran: ellet saavu huomenna selittämään, miksi olet minua narrannut niin monta kertaa, lähtevät isäsi, veljesi ja sinä itse seuraavana päivänä iäksi täältä, ja rakastajasi tulee katoamaan kokonaan maastamme. Minulla on kirje jo valmis. Minun kanssani ei enää leikitellä. Muista nyt: tämä on viimeinen kerta!
Mutta jos sinä selität syyn petolliseen menettelyysi ja käyttäydyt toisella tavalla, niin pidän huolta, ettei sinulta puutu mitään tällaisenakaan aikana. Eikä palkanalennus tule myöskään koskemaan sinun omaisiasi.
Isällinen ystäväsi."
KAARLO hurjalla vimmalla.
Voi tuota kirottua konnaa! Kyllä minä sen... Odotappas, — odotappas sinä "isällinen ystävä!"
ANNI tarttuu hänen käteensä, sopertaen levottomana,
Mitä sinä ajattelet, Kaarlo...? Kuule, sinä et saa vain tehdä mitään! Lupaa se minulle...
KAARLO hurjasti, aivankuin syyttäen.
Mitä sinä sanot! Puolustatko sinä tuota... tuota roistoa?
ANNIN kasvoilla kuvastuu vaikea taistelu, mutta lopulla leimahtaa hänen silmissään tulinen viha.
En! Tahtoisin nähdä hänet _kuolleena_! Se on niin kauan ahdistanut ja kiusannut minua... ja nyt vielä...
KAARLO mutisee uhkaavasti, hammasta purren.
Hyvä on, hyvä on... Se on hänen viimeinen pahatyönsä täällä...
ANNI uudestaan hätääntyen.
Ei, ei, Kaarlo! Älä sentään ajattele mitään sellaista... Katsos, kaikkihan olisi hukassa, jos, jos... — (Tarttuu Kaarlon kaulaan ja painaa itkien päänsä hänen rinnalleen.)
Oi rakas, minä olen niin onneton...
(Äänettömyys.)
KAARLO puristaa häntä lujasti rintaansa vasten ja hänen suustaan kuuluu terävä hammasten kiristys, sitten käheä kuiskaus.
Anni...
(Äänettömyys.)
(Aikoo suudella, mutta jäykistyy yhtäkkiä liikkumattomaksi niinkuin olisi koskettanut jotain kylmää ja kosteata.)
ANNI kääntyy poispäin, koettaa irroittautua ja voihkasee sydäntäsärkevästi.
Jumala jumala! Ei, ei häntäkään ole...
KAARLO
Anni, Anni, voitko vielä antaa anteeksi?
ANNI nyyhkytystensä lomassa katkonaisesti.
Voi Kaarlo parka... älä sinä... pyydä anteeksi. Ei sinulla...
(Emil tulee sisään ja he erkanevat hämmentyneinä.)
(Äänettömyys.)
EMIL masentuneesti.
Voitko sinä ymmärtää, miksei isälle anneta jauhoja velaksi?
KAARLO
Tiedäthän sinä sen ennestään, ettei lakkolaisille mitään velaksi anneta.
EMIL
Kyllä minä sen tiedän, mutta heti kun lakko oli päätetty lopettaa, olivat monet jo taas saaneet... Sentähden minäkin menin pyytämään kaksi kiloa velaksi, mutta kauppias ei antanut.
KAARLO jännittyneenä.
Mitä hän sanoi?
EMIL
Ei paljo mitään... näytti vain omituisen salaperäiseltä. Ja kun kysyin uudelleen miksei hän meille anna niinkuin toisillekin, niin mutisi jotakin, että mestari oli toistaiseksi kieltänyt antamasta isälle...
KAARLO aivankuin käsittäen.
Mitä se merkitsee...? Aikovatkohan ne...?
(Vaikenee, katsahtaen Anniin.)
ANNI tuskallisesti.
Niin, niin... mestari vihaa niin kauheasti isää... Jospa se nyt toimittaa isän pois tehtaasta...?
KAARLO synkästi.
Vaiti! Ole huoletta, Anni. — (Päättävästi.) — Ei — sitä hän ei tule tekemään. Ei, se on liikaa!
ANNI yhä tuskallisemmin.
Voi, voi... Kaikki, kaikki on nyt hukassa... Kävitkö sinä kylälläpäin, Emil...? Tiedätkö sinä jo...?
EMIL katkerasti.
Kyllä minä sen tiedän, että nyt saadaan oikein komeasti kuolla nälkään ja mestarilla on taas täydellinen vapaus riiata!
KAARLO hitaasti, raivosta värisevin äänin.
Sitä hän ei myöskään enää täällä tee. Ei, jumalauta! Sen täytyy loppua!
EMIL väsyneesti, hartioitaan kohauttaen.
Minkä sille voit! Et mitään! — (Ivallisesti.) — Ja kun sinä olet tullut niin järkeväksikin...
ANNI varoittaen.
Emil...
KAARLO kähisee hammasta purren.
Älähän viitsi ilkkua Emil... jospa minä sittenkin voin...?
(Huomaa Annin pelästyneen ilmeen ja hillitsee vihansa ankaralla tahdonponnistuksella, vieläpä koettaa hymyilläkin, mutta hänen kalpeat, vapisevat huulensa vain vääntyvät surkeaan irvistykseen. Ovella hän kääntyy ja sanoo kokonaan toisellaisella äänellä.)
No niin... täytynee kai lähteä tästä kotiin — nukkumaan... Hyvästi....
(Menee.)
ANNI hätääntyneesti.
Kaarlo...
(Tämä ei enää kuule. Anni jää jähmettyneenä seisomaan.)
KORPI tulee sisään ja sanoo synkästi.
Ei Halonen enää tule avustustahoja pyytämään. Ja meidän pikku Aune ei myöskään taida tarvita enää maitoa... Hengittää niin vaikeasti... Mutta miksi Kaarlo oli niin kummallinen? ei vastannut minullekaan mitään. Mistä te väittelitte? Ethän vain mitenkään suututtanut häntä...?
EMIL epäröiden.
Enhän minä...
ANNI keskeyttää tuskallisesti moittien.
Voi Emil... sinä suorastaan ärsytit häntä! Miksi, miksi niin teit...?
KORPI levottomasti.
Mitä sinä sanoit hänelle?
ANNI
Ettei Kaarlo voi mitään... ettei hän voi estää... mestaria elämöimisestä... Voi jospa hän nyt tekee jotakin...
KORPI ankarasti.
Emil, mitä sinä teit? Etkö sinä ymmärrä, että hän on kaikesta kiihottunut ihan äärimmilleen! Ja vielä kuumeessa, nälässä.
EMIL mutisee katuvasti.
En taas tuota ymmärtänyt. Tässä ei muista muuta, kun ruokaa — aina vaan ajattelee, kun saisi pienen palan leipää. Ja minä kun luulin, että saadaan jo tänä iltana jauhopuuroa. — Ajatelkaa, mitä lapset olisivat sanoneet! Eikä mitään — kaikki on kuin kamalaa unta...
(Purskahtaa rajuun itkuun.)
KORPI lähenee Emiliä, silittää hellän kömpelösti hänen tukkaansa, änkyttää särkyneesti.
Älä nyt... poikaparka... Kyllä vielä saadaan...
EMIL koettaen hillitä itseään.
Ei se mitään.... isä... En minä mitään... Mutta jos se mestari toimittaa teidät, meidät kaikki pois... Ja kun se sitten vielä...
ANNI keskeyttää hätkähtäen, ja nyyhkyttää.
Ja minä onneton sanoin vielä hänelle sen... voi, voi...
KORPI havahtuen.
Mitä sinä sanoit?
ANNI vältellen.
Tuota... en minä...
KORPI kiivaasti.
Sano paikalla... mitä olet puhunut! —
ANNI kuiskaa häpeän valtaamana.
Sanoin, että... että... se oli... Se koski mestaria.
KORPI astuu askeleen Annia kohden niin uhkaavan näköisenä kuin aikoisi iskeä tyttärensä kuoliaaksi ja sähähtää raivokkaasti.
Sinä, sinä... Koskiko se mestaria ja sinua...? Voi sinua!
ANNI seisoo kasvojansa peittäen, nyyhkyttäen.
Voi isä, jos tietäisitte, mitä se... Ja uhkasi ajaa kaikki pois työstä... teidätkin... ja... ja...
(Koskettaa vaistomaisesti kaulaansa.)
KORPI huomaa sen ja tarkastaa Annin kaulaa, mutisee.
Anni, Anni-parka... vielä sekin! Voi sitä, voi sitä konnaa! Se ei ole ihminen!
EMIL voimattomalla uhkalla ja samalla masentuneena.
Voi tuota kirottua! Onko, saako se tehdä nyt sitte mitä vaan! Saako, saako... se?
ANNI nyyhkyttäen.
Voi, isä, minun täytyy lähteä pois, jonnekin kauas... tai kuolla... En voi olla täällä... niinkauan kuin _se_ on! En voi... Isä-kulta... älkää... antakaa anteeksi...
KORPI
Voi lapsi parka...
(Anni juoksee itkien hänen syliinsä. Hän silittää tyttärensä tukkaa ja kuiskaa hiljaa, surullisesti.)
Voi lapsi parka, pikku Anni raukka...
(Näyttää taas kuin havahauvan ja lausuu kolkosti, vaivoin hilliten itsensä.)
Se mies on tehnyt _liian_ paljon pahaa! Sille täytyy tulla huono loppu, sillä...
(Vaikenee äkkiä kuin sanojaan pelästyen, tarttuu päähänsä änkyttäen hätääntyen.)
Herra jumala! Mitä, olenko minä jo hullu, kun en muista mitään? Lörpöttelen tässä... ja Kaarlo ehtii, ehtii.. Voi.... jos nyt tapahtuu jotain... kamalaa. Missä on takkini...? Pian, pian...
ANNI kauhistuen.
Voi isä, mitä tapahtuu...? Tarkoitatteko, että Kaarlo...
KORPI
No ei mitään Anni... tuo takkini nyt vaan...
ANNI
... minä tulen teidän kanssanne!
LIISAN ÄÄNI
Voi, nyt ymmärrän... Minä tulen teidän kanssanne.
LIISAN ÄÄNI
Vilho, Vilho... tule tänne!
KORPI
En ehdi! Minun täytyy lähteä...
LIISA ilmestyy kamarin ovelle, hätäisenä, kalpeana.
Minä pelkään, että Aune rupeaa nyt kuolemaan... Hän on kamalan näköinen... Älä vain lähde minnekkään, Vilho...
KORPI mutisee tolkuttomasti.
Mitä, mitä tämä on...? Minunhan pitäisi heti...
LIISA on aivan suunniltaan ja vaikeroi epätoivoisesti.
Voi minua! Aune kuolee — minun syntieni tähden... Minä ansaitsen vaikka minkä rangaistuksen, mutta kun pikku Aunen täytyy kuolla minun syntieni sovitukseksi, niin se on liian kamalaa. Vilho, minä en kestä sitä yksin, ole minun kanssani, tule...
(Poistuu nyyhkyttäen.)
KORPI on raatelevan tuskan ja ristiriidan vallassa. Ähkyen puristaa hän kaksin käsin päätään niinkuin luulisi sen halkeavan, kaikki entinen päättäväisyys on kadonnut, hän aikoo juosta kyökkiin, mutta pysähtyy epäröiden.
ANNI hätäisesti, tarjoo päällystakkia hänen ylleen.
Isä kulta... meidän täytyy mennä...
KORPI astuu askeleen Annia kohden, mutta pysähtyy vieläkin ja mutisee hiljaa.
Mutta jos Aune?
ANNI rukoillen.
Isä... Aune voi parantua... mutta jollemme pian mene, niin kaikki on myöhäistä...
KORPI nopeasti, päättävästi.
Niin, minun velvollisuuteni on mennä — meidän asiamme täytyy pelastaa.
(Anni auttaa parhaillaan takkia hänen ylleen, kun epäselvästi kuuluu)
LIISAN ÄÄNI
Tule pian, pian...
KORPI
En voi sentään lähteä, mene sinä Emil, juokse...
EMIL
Kyllä... isä...
KORPI
Niin — et sinä voi mitään... ei hän sinusta välitä... Minun täytyy itse mennä... Missä on takkini?
(Napittaa hermostuneesti takkiaan.)
ANNI käsiään väännellen.
Kiirehtikää... isä... juostaan hänen kortteeriinsa. Hän lupasi mennä sinne... Minä pelkään... pelkään...
LIISAN ÄÄNI käheänä, kauhun valtaamana.
Isä... isä... tule... Jumalan tähden... Hänen kasvonsa vääntyvät... muuttuvat sinisiksi... Pieni rinta korisee... korisee...
KORPI näyttää miltei mielettömältä, kun hän kohottaa vapisevat nyrkkinsä ilmaan, hänen laihoilla, nääntyneillä kasvoillaan ja koleassa, soinnuttomassa äänessään kuvastuu kiduttava neuvottomuus ja epätoivo ja leuka vavisten huutaa oudolla, kolealla äänellä.
Mitä minä teen? Mitä teen...? En enää ymmärrä... Täytyykö minun tulla hulluksi... hulluksi...?
Esirippu.
Kolmas näytös.
Sama paikka kuin ensimmäisessä näytöksessä. On ilta; seinäkello näyttää olevan jo kahdeksan. Mestari istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja pikkupomo seisoo keskellä lattiaa, pidellen kädessään suurta koneenavainta.
MESTARI hieman äreästi.
Menkää nyt ja koettakaa laittaa sitä konetta, niinkuin päivällä neuvoin, ettei se pilaantuisi!
POMO raapaisten päätään.
En oikein ymmärrä, miten saan sen yksin toimeen, se on kovin vaikea tehtävä... Sitäpaitsi menee tehtaassa paljon piloille, ellei jo pian aleta töitä...
MESTARI äkäisesti.
En suinkaan minä niitä rupea korvista tänne raahaamaan — kun eivät kerran tahdo työtä tehdä.
POMO arasti.
Mutta eiköhän mestari voisi vaikuttaa siihen, että lakko loppuisi, että palkat tulisivat entiselleen...
MESTARI kiivaasti.
Ja antaisin niiden rauhassa järjestää uuden lakon, yllyttää koko tehtaan työväenyhdistykseensä ja vaatia minua pois...
POMO
Minä pelkään, että tästä ei seuraa hyvää... Mitä enemmän kurjuus kasvaa, sitä suuremmaksi paisuu myöskin katkeruus ja viha...
MESTARI
Mitä te tarkoitatte? Pitäisikö minun jättää paikkani, ilmoittaa patruunalle, että kyllä minä lähden koska ne tahtovat... ja antakaa niille enemmän palkkaa... Ne vaativat minut maantielle ja nyt minä en hellitä ennenkuin nuo yllyttäjät lähtevät itse. — Sitäpaitsi te tulette jo toisen kerran tarjoamaan minulle neuvojanne ja sosialistisia oppejanne! Antakaa sen nyt myöskin olla viimeinen kerta...
POMO pelästyneenä.
En minä sellaista ole tarkoittanut enkä mitenkään tahdo neuvoa... enkä minä sosialistisia oppeja hyväksy... en...
(Menee.)
(Eteisessä tulee häntä vastaan Kettunen ja astun mestarin huoneeseen. Kävelee hiukan vaivaloisesti, mutta hymyilee kuitenkin nöyrästi ja mielistelevästi.)
MESTARI menee kiittelemään.
Jaha, hyvää iltaa, Kettunenkos sieltä tuli! Käykää istumaan!
KETTUNEN
Kiitos, kiitos! — (Aikoo istua, mutia hypähtää älähtäen ylös, niinkuin tuoli olisi ollut täynnä neuloja käret ylöspäin ja hänen hymynsä muuttuu hassunkuriseksi irvistykseksi.)
Minä tuota, mieluummin seison... tuota, herra mestari...
MESTARI ihmetellen.
Miksi niin? Istukaa nyt vaan, Kettunen!
KETTUNEN änkyttäen.
Niin, tuota, tuota... minä olen tänään tuota, istunut liian paljon... — (Nöyrästi.) — Mutta jos herra mestari tahtoo, niin kyllä minä, tuota...
(Taas ilmestyy Kettusen kasvoille tuo tuskallinen irvistys sekaantuen hänen nöyränimelään hymyynsä, kun hän varovasti istuutuu ihan tuolin reunalle.)
MESTARI
No, vastakos se kokous nyt loppui?
KETTUNEN puolustellen.
Ei, kyllä se loppui jo seitsemän aikana — mutta minä en tuota, usk... minä en voinut tulla tänne suoraan yhdistykseltä, tuota... Sillä ne olisivat voineet epäillä jotakin, ja tuota... karata minun päälleni... Ne ovat sellaisia kauheita roistoja... niinkuin se Korpikin — ja sen poika! — (Raivosta kihisevällä äänellä.) Niin, minä pyydän nyt herra mestarille ilmoittaa, että se hunsvotti, se poikalurjus hyökkäsi minun kimppuuni, tuota... Ja ihan kepillä, tuota... — (Koskettaa vaistomaisesti housuntakapuoltaan ja lisää sähisten.) — Niin, aivan niin se ryövärin penikka teki! Enkä minä sitä unohda — en, e—n!
MESTARI ei voi pidättää naurahdusta, vaan kääntyy toisaalle; hetken kuluttua.
Kas vaan tuota lurjusta! Kun uskaltaakin!
KETTUNEN kuin haltioissaan.
Jaa! Sanokaas muuta. Kun uskaltaa... senkin...
MESTARI maltittomana.
No niin, oliko siellä kysymys...
KETTUNEN ei huomaa mestarin kärsimättömyyttä, vaan jatkaa innostuneena.