Part 5

Hiljaa Antti! Etkö sinä vaikene! Herätät vielä pienemmätkin. Ja etkö sinä näe, että siinä on — vain kuumaa vettä... Mene nyt nukkumaan. — (Poika menee, Liisa nousee ja lausuu tuskan valtaamana.) — Voi, kun ne lapsukaiset nyt _vihdoinkin_ nukkuisivat...

(Lähtee väsynein askelin pojan jälkeen.)

(Kyökkiin kuuluu taas lasten hiljaista nyyhkytystä, joka vaikenee vähitellen. Anni istahtaa pöydän ääreen ja antaa päänsä vaipua käsiensä varaan. Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin pakkasen terävä paukahdus.)

LIISA tulee uudestaan sisään; pysähtyy tuijottavin katsein ja alkaa hiljaa, tuskallisesti:

Anni... minä en ymmärrä enää... Aune parka hengittää niin kummallisesti — en uskalla enää katsoa... (Ristien kätensä.) — Herra Jumala, auta, auta meitä! Kun ne nyt lakon lopettaisivat siellä kokouksessa, niin saisi vielä apua... lääkkeitä, maitoa... — (Painaa kasvat käsiinsä, nyyhkyttäen tukahtuneesti. Anni seisahtuu ja katsoo häntä omituisen tylsästi kuin käsittämättä mitään.)

LIISA

Ja isä vaan ei anna lopettaa lakkoa vieläkään. — (Vaikeroiden.) — Hän on niin järkähtämätön ja kova... Ja pikku Aune parka kuolee sen tähden.

ANNI havahtuen.

Äiti, mitä te sanotte? — (Värisevällä äänellä.) — Ettekö te muista, ettei isä ole itse kahteen vuorokauteen maistanut mitään... edes leivänmurua...?

LIISA hätkähtää; ojentaa Annia kohden kätensä kuin rukoillen ja änkyttää tuskallisesti katuen.

Anni kulta, ethän usko, että niin ajattelin... minä en ymmärrä enää mitään, en muista mitään... Sinä et tiedä, miten minuun koski, kun eilen saatiin se leipä lainaksi... eikä isä ottanut sitä pientäkään osaansa, vaikka pyysin... — (Värähtäen.) — Teki niin pahaa, kun hän hymyili ja käski minun vain syödä, jotta Aune saisi vähänkin maitoa... Ja sentään minä, katsos Anni... en muista, en ymmärrä... Kaikki on minulle niin kovin sekavaa... sekavaa...

ANNI hyväillen äitinsä päätä.

Niin juuri, äitiparka — kaikki on nyt sekavaa...

LIISA kuin itsekseen.

Ja sittenkään ei isä kertaakaan ole valittanut omasta puolestaan... Aina ajattelee vain toisia, kaikkia — koko työväenluokkaa... Ei koskaan itseään! — _Huomaamattaan innostuen._ — Sellainen on isä!

ANNI samoin.

Niin — isä on oikea mies!

LIISA alkaa yskiä terävästi; kun se lopulta laukoo, pyyhkäsee hän silmiään ja istahtaa nääntyneenä. Äänettömyys.

(Ulkona paukahtaa taas pakkanen. Liisa katsahtaa jäiseen ikkunaan, hänen ruumistaan puistattaa ja hän koettaa kietoa vanhaa shaaliaan paremmin ympärilleen.)

LIISA

Täällä on vielä kylmempi kuin kyökissä. — (Levottomasti.) — Kylmä sekin on... mitenkä ne lapset taas tämänkin yön tarkenevat...? — (Nousee ja poistuu väsynein askelin.)

ANNI

Ottakaa tämä takki lasten päälle.

LIISA ovella.

Pidä nyt vaan itse... ettet vilustu.

ANNI

Kyllä se siellä paremmin tarvitaan.

(Antaa takin Liisalle ja istahtaa yksin pöydän ääreen. Äkkiä ponnahtaa kuin iskun satuttamana, hypähtää seisoalleen kasvot vääristyneinä ja alkaa kävellä.)

LIISA hetken kuluttua; mutisee hätäisellä, käheällä äänellä.

Kun ne nyt tulisivat kokouksesta, että saisi edes tietää... Kaikkivaltias Jumala, toimita sinä, että lakko loppuisi! Että minun pieni tyttöseni saisi apua, että hän eläisi, _eläisi_...! Herra Jumala... Jumala!

(Tuo tukehtunut ääni katkeaa, niinkuin näkymätön, voimakas koura olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.)

ANNI näyttää kovin kiihtyneeltä ja katkeralta; hän seisahtuu ja aukaisee jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta pudistaakin päätänsä ja vaikenee.

LIISA kuin itsekseen.

Mutta jos se sinun tahtosi on, niin en...

ANNI katkerasti.

Mutta itsehän te äitiparka äsken sanoitte, että Aune on kuolemaisillaan sentähden, kun ei ole saanut maitoa! Ja eikö siihen ole syynä patruuna, joka saa satojatuhansia, ja kuitenkin tahtoo alentaa palkat niin, ettemme voi elää? Kuinka te siis voitte ajatella, että jumala tahtoisi kiduttaa Aune-paran hitaasti kuoliaaksi — kun kerran _patruuna_ on syyllinen! Te _syytätte_ sillä jumalaa!

LIISA katsoo Annia kuin sekopäinen ja ähkyy oudolla, hätäisellä äänellä.

Lapsi... lapsi... ole vaiti, vaiti, vaiti! Sinä sekoitat minut! Mitä... kuinka...? Puhutko, puhutko sinä totta...? Onko se totta...?

ANNI kuin havahtuen, kiihkeästi.

On, on... nyt minä vasta huomaan, ymmärrän, mitä isä on puhunut! Jos jumala kerran on rakkauden jumala, kaikkitietävä ja kaikkivoipa, niin hän ei sallisi tällaisen vääryyden vallitsevan, hän ei antaisi pienen, viattoman Aunen kuolla nälkään! — Olisiko hän määrännyt lukemattomat pienokaiset kärsimään ja nääntymään nälkään... Ei, ei! Voi äiti, en osaa sitä oikein sanoa — mutta nyt tiedän, tunnen, ettei jumalaa ole, koska maailmassa on vain vääryyttä, eikä kukaan auta...

LIISA kokonaan hämmentyen.

Ei, se ei voi olla niinkuin sinä sanot! Ei — _jumalan_ kädestä minä olen ottanut kaikki kärsimykset, vaivat, köyhyyden... — (Tarttuen päähänsä.) — Olisi liian kauheata ajatella, että toiset ihmiset olisivat siihen syypäitä. Minä tulisin hulluksi... Ei, ei, se on vihollisen kavalaa kuisketta, viettelystä. Pastori puhui juuri viime sunnuntaina tästä asiasta...

ANNI kuohahtaen.

Pastori, pastori! Onhan isä monta kertaa selittänyt, miksi tuollatavoin sanotaan — ja uskotteko te enemmän pastoria kuin _isää_? Luuletteko, että isä tahtoisi viedä meitä harhaan? Ja kyllä isä sen ymmärtää yhtähyvin kuin meidän juoppo pastorikin...

LIISA tukkii korviansa; keskeyttää tuskallisesti.

Anni, Anni, ole vaiti, vaiti! Sinä et ymmärrä... isän on vihollinen jo saanut valtaansa — ja nyt se uhkaa sinutkin viedä... Ethän ole koskaan ennen noin puhunut...?

ANNI

En ole ennen ymmärtänyt... Koettakaa tekin, äiti, ajatella, niin järkenne...

LIISA keskeyttää kiivaasti.

Ei, ei! Minä en tahdo... en tahdo! Sanassakin sanotaan, että maailmallinen järki on meidän pahin vihollisemme... saatanan kavaluutta... Minä huomasin sen äsken. Ei, ei! Meidän täytyy aina rukoilla, että jumala masentaisi järkemme että hän antaisi voimaa kärsimään ja nöyrästi ottamaan kaiken vastaan hänen tahdostaan. Hän on hyvyydessään kyllä kerran kaikki palkitseva.

ANNI vavahtaa kuin olisi koskenut johonkin saastaiseen ja kysyy hitaasti.

Mutta pitääkö minun _sellainenkin_ vastaanottaa jumalan tahdosta?

LIISA kuin ajattelematta.

Kun ei kerran tapahdu mitään hänen tahdottaan, niin ei kai sekään. Ehkä Jumalalla on siinäkin joku tarkoitus, jota emme voi käsittää ja jonka hän vihdoin kääntää hyväksi... Se juuri antaa voimaa kestämään...

ANNI hypähtää seisaalleen silmät salamoiden ja koko hänen olemuksessaan kuohahtaa vaivoin hillitty katkeruus ja suuttumus.

Rakastatteko te jumalaa? Sanokaa nyt äiti, rakastatteko te jumalaa vai lapsianne?

LIISA hämmentyen.

Tietysti rakastan jumalaa ja lapsiani...

ANNI tarttuu äitinsä käsiin, katsoen tätä läpitunkevasti ja hänen sa»ansa putoilevat kuin nuijaniskut.

Valhe! Jos äiti voi rakastaa sellaista olentoa, jonka tahdosta hänen pieni lapsensa kuolee nälkään ja toinen häväistään hirveällä tavalla — niin ei hän silloin niitä lapsia hiluistakaan rakasta. Sanokaa nyt suoraan, kumpaa te rakastatte?

LIISA ähkyen tuskallisesti.

Voi Anni, Anni, mitä sinä...?

ANNI raskaasti syyttäen.

Äiti, teidän täytyy kerran katsoa sydämeenne ja huomata mitä jumalisuutenne on! Minusta tuntui ihan kamalalta, kuu te lohdutitte itseänne sillä että minulle on tehty näin jumalan tahdosta! Ajatelkaa, mitä minulle on tehty. Katsokaa sormenjälkiä kaulassani, katsokaa revityitä vaatteitani ja, ja... ettekö ymmärrä, että elämäni on loppunut... Voi äiti, enkö sentään ole sama, jota olette pienenä palleroisena pidellyt sylissänne? Rakastatteko te häntä, jos samalla rakastatte sitä, joka on määrännyt teidän lapsellenne näin kamalan kohtalon?

LIISA voihkien tukehtuneesti.

Anni... vaikene, vaikene jumalan tähden!

ANNI armottomasti.

Minä olen aina vaiennut, mutta nyt en välitä mistään! Minä tahdon nyt sanoa. Te ette ole koskaan tahtonut edes ajatella, jotta saisitte pitää uskonne. Mutta se ei ole uskoa, vaan ulkokultaisuutta. Silloin on niin hyvä heittää kaikki jumalan syyksi! Ajatelkaa vaan itseänne, äiti. Kun pikku Armas sairastui ja kuoli, sanoitte te sen tapahtuneen jumalan tahdosta — ja kuitenkin hän sairastui siitä, kun kylmettyi kirkkomatkalla teidän varomattomuutenne tähden! Nyt, kun Aune on kuolemaisillaan, ei patruuna ole vähääkään syypää, vaan jumala. Ja maailman inhoittavin rikoskin on teidän mielestänne jumalan määräämä, vaikka...

LIISA ojentaa rukoillen kätensä ja pälyilee kauhistunein katsein ympärilleen kuin vangittu eläin; sitten toistelee tolkuttomasti.

Se on totta, totta... sinä puhut totta, Anni! Mitä, mitä minun pitää tehdä? Herra jumala, minä olen suuri syntinen, auta minua! Anni, tyttöseni... pieni lapsoseni... voitko vielä antaa anteeksi...?

ANNI heltyen.

Voi äiti, enhän minä... On vain niin kamalaa ajatella, että jumala olisi niin määrännyt... Tarkoitan vain, että te edes tässä asiassa ajattelisitte, kuka on syyllinen...

LIISA syvästi katuen.

Niin Anni — minä olen syyllinen! Minä olen ollut kuin sokea — nyt vasta huomaan, että olen kurjin ihmisistä, että minun täytyy alottaa kokonaan uutta elämää. Minä olen kyllä suullani tunnustanut, mutta en ole ajatellut... Sekin on totta mitä sanot pikku Armaasta. Ja sitten vielä tämä viimeinen. Voi Anni, minä koetin uskoa sen jumalan tahdoksi, peittääkseni oman rikokseni, tukehuttaakseni omantuntoni äänen...

ANNI hämmästyen.

Mitä äiti — mitä te tarkoitatte?

LIISA masentuneena, katuvasti.

Niin lapsi parka... minä olen syyllinen sinun elämäsi turmioon. Sinä et olisi mennyt, jos minä...

ANNI keskeyttäen.

Mutta ettehän te kehoittanut minua menemään.

LIISA

En kylläkään, mutta en myöskään jyrkästi kieltänyt... Jos sen olisin tehnyt, et sinä olisi mennyt... Mutta kun se siinä kirjeessä lupasi huolehtia, ettei Aunen tarvitse puutetta kärsiä, niin...

ANNI tuskallisesti.

Älä nyt äiti, ei se sinun syysi ollut! Olisihan minun kuitenkin täytynyt mennä, kun se uhkasi toimittaa Kaarlon heti huomispäivänä Siperiaan... Ja kun luulin sen ihmiseksi, että kun oikein puhun, niin...

(Ääni katkeaa kuin tukehtuen.)

LIISA peittää kasvot käsiinsä ja nyyhkyttää tukahtuneesti.

Niin — siinä se suurin rikokseni onkin... Sillä minä aavistin, olin miltei varma, ettet onnistu, kun luulit mestarin luopuvan vainotoimenpiteistään, kun oikein selität meidän surkean tilamme... Mutta sitten tuli mieleeni: jos se kuitenkin myöntyisi, niin saataisi heti Aunelle maitoa ja kaikki tulisi hyväksi... Heti taas ymmärsin, ettei se kuule rukouksia, ja ken joutuu sen kynsiin siellä tyhjässä tehtaassa, niin sille käy huonosti... Ja sitten, sitten...

ANNI väristen.

Mitä äiti... mitä sitten...?

LIISA käheästi, katkonaisesti.

Niin, sitten tuli mieleeni: kyllä jumala häntä suojelee... Ja jos jotain tapahtuu, niin se on silloin jumalan tahto, eikä sille voi mitään... Voi minua... vaikka minä hämärästi tunsin, ettei jumala sekaannu tuollaiseen asiaan, jolleivät ihmiset estä... niin koetin uskoa toista, ajatella, että kaikki on jumalan kädessä... Niin kammottavan musta minun sydämeni on... Voi minua kurjaa, mitä minä teen... mihin menen...?

ANNI

Älkää nyt äiti... ei sitä voi enää auttaa... — (Kumartuu nyyhkyttäen käsiensä varaan.)

LIISA katsahtaa Anniin ja hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyy kauhea hätä ja epätoivo — niinkuin hän vasta nyt huomaisi rikoksensa suuruuden; vääntelee käsiään vaikeroiden.

Ei voi enää auttaa — siinä se on, se juuri on hirmuista... Kun ajattelen, että lapseni perikato tai pelastus oli kädessäni kaksi tuntia sitten, niin, niin minä... Sillä sinä et olisi mennyt, jos oikein olisin kieltänyt. Jumala, jumala — ei, en voi enää kääntyä jumalan puoleen... Jumalakaan ei enää voi mitään — ja minä, _minä olisin voinut!_ — Voi lapseni, lapseni... pikku Anniseni, mihin minä menen, missä minä nyt levon saan? Voitko koskaan antaa ant...? Ei, ei Anni-parka — minä en enää ole mahdollinen pyytämään anteeksiantoa... — (Heittäytyy suulleen lattialle, tukahtuneesti nyyhkyttäen ja vääntelehtien kuin suonenvetokohtauksessa.)

ANNI hyväilee äitiään ja nyyhkyttää tuskallisen hellästi.

Äiti, äiti... Enhän minä vihainen ole, äiti. On vain niin kovin surullinen olla, rintaa ahdistaa niin kummallisesti... kuin tukehtuisi... Mutta kuinka minä teille vihainen olisin... äiti-parka?

LIISA vavahtaa Annin äänestä niinkuin ei uskoisi korviaan, sitten nousee, syleilee kiihkeästi Annia, itkien niin kuin hänen sielussaan olisi kaikki järkähtänyt. Vasta pitkän ajan kuluttua hän nyyhkyttäen vaikeroi.

Lapseni... lapseni... Sinä annat... anteeksi... Jumalani... Niin Anni, nyt minä... vasta näen jumalan! Voitko sinä todellakin...

ANNI syleilee Liisaa.

Oi tiedäthän sinä sen, äiti... Me olemme vain niin — onnettomia.

LIISA kuin huumaantuneena.

Oi jumalani... Voi Anni, jospa tietäisit, mitä tunnen — nyt minä vasta tunnen jumalan läsnäolon. Ensikerran tunnen sielussani hänen rakkautensa henkäyksen, kuulen hänen rakkautensa äänen — sinun suustasi. Minä olen nyt löytänyt vasta jumalan. — Sinun avullasi, lapseni... Aivankuin kadotuksen pimeydestä olet sinä pelastanut minut, pikku Anni parka... Ja minä, mitä minä? Voi, voi...

ANNI keskeyttää silmät kyyneleissä.

Älkää nyt ajatelko enää sitä, äiti — rakas äiti. Minä olen niin iloinen, niin iloinen, kun te puhutte noin... Te ette ole koskaan ollut tuollainen, pikku Äiti parka...

LIISA sisäisestä ilosta itkien.

Oi Anni! Minä en osaa sanoa mitä tunnen, miten onnellinen olen! On kuin olisin päässyt jostakin raskaasta, likaisesta vaatteesta, joka on estänyt minulta auringon elvyttävät säteet — totuuden ja rakkauden valon...

ANNI kuiskaa kauhulla.

Herra jumala, Kaarlo — hän tulee! En voi nähdä häntä... ( Hänen puheensa keskeytyy, sillä Korpi tulee sisään masentuneena ja synkän näköisenä. Anni peittää kasvonsa ja lähtee itkien kyökkiin.)

LIISA hermostuu niin, ettei voi sanoa mitään, nyppii vain vapisevin sormin esiliinaansa; vihdoin änkyttää katkonaisesti.

Kuinka on... Vilho...? Miten, miten siellä kävi? Loppuiko lakko?

KORPI synkästi.

Kyllä se nyt loppui.

ANNI tulee takaisin ja kysyy pelokkaasti änkyttäen.

Missä Kaarlo on? Tuleeko hän vielä tänään meille? Puhuiko hän mitään?

KORPI väsyneesti.

Kyllä hän lupasi. Eikö hän saisi tulla?

ANNI tolkuttomasti.

Tietysti hän saa... Herra jumala...

(Menee ulos.)

LIISA lohduttaen.

Vai jo se vihdoinkin loppui. Vilho, älä ole niin surullinen. Kyllä kai tästä jotenkin sentään selviydytään...

KORPI synkällä äänellä.

Kyllä se huonoa taitaa olla, Liisa parka... Mutta minä ajattelen vielä äskeistä kokousta... Minä en ole koskaan tuntenut sellaista masennusta kun siellä... Se oli niin kurjaa...

LIISA lähenee miestänsä ja silittää säälin ja hellyyden valtaamana tämän kumartunutta päätä, kuiskaten osaaottavasti.

Mitä siellä on tapahtunut, Vilho? Mikä oli kurjaa?

KORPI raskaan masennuksen vallassa.

Kun omat, _omat toverit pettivät_.

LIISA kuohahtaen.

Voi sellaisia raukkoja! Vilho parka... Miten siellä oikein... kerro minulle.

KORPI

Kun lakkoon ryhdyttiin, lupasivat kaikki yksimielisesti kestää loppuun asti ja yhdessä mennä työhön... — (Katkerasti.) — Mutta nyt ovat oikein joukottain käyneet mestarin luona ilmoittautumassa pettureiksi ja kokouksessa huusivat kuin yhdestä suusta: työhön, työhön!

LIISA hellästi, säälien.

Voi Vilho parka... kyllä minä ymmärrän, mitä sinä olet kärsinyt. Ja minäkään en ole oikein sinua ennen ymmärtänyt.

KORPI katsahtaa Liisaa ihmetellen.

Mitä Liisa, mitä sinä puhut? Sinähän olet vallan toisen näköinenkin, niinkuin olisit nuorentunut — ja olet kärsinyt nälkää!

LIISA hymyillen kyyneleet silmissä ja lausuu aivankuin huumaantuneena.

Niin Vilho! Minä olenkin nuorentunut, syntynyt uudestaan. Minä olen nyt toinen ihminen!

KORPI tarttuu hänen käteensä iloisen hämmästyksen vallassa.

Mitä sinä sanot, Liisa? Että olet toinen ihminen! Oi Liisa, jospa tietäisit miten iloinen siitä olisin! Sano, kerro nyt, mitä on tapahtunut, mistä tuo johtuu?

LIISA hätkähtää kuin unesta heräten ja sopertaa tuskasta värisevällä äänellä.

Voi minua, Vilho. Kyllä se on ostettu kalliisti. Lapseni elämä...

ANNI syöksähtää sisään kuin takaa-ajettuna, hengähtää syvään ja katsoo taakseen kauhusta kalpeana.

(Kyökistä kuuluu lähenevien askelten ääni ja sisään tulee Kaarlo, väristen koko ruumiltaan. Hän istahtaa vaieten ovensuuhun ja alkaa kuumeesta hehkuvin silmin katsella Annia; tämä liikahtelee levottomasti, niinkuin nuo katseet sattuisivat häneen veitsenpistoina ja vihdoin pujahtaa äänettömästi pois.)

KAARLO itsekseen katkerasti ja masentuneesti.

Sellainen on työläisen oikeus... Se todellakin on kaunista oikeutta! Ja hänen kunniansa... — (Naurahtaa koleasti.)

KORPI

Työläisellä ei ole mitään oikeutta! Ja minä alan ymmärtää, ettei koko maailmassa ole muuta oikeutta kuin voima. Jos olisimme järjestyneitä, olisimme voimakkaita ja silloin olisi meillä oikeuttakin. Mutta nyt...? — (Levittää toivottomasti käsiään.)

KAARLO levottomasti.

Missä se Halonen lienee, kun ei tullut kokoukseen? Minun täytyy mennä sinne vielä tänään...

KORPI

Mene vaan, Kaarlo. Tiedätkö, minun on vieläkin paha olla Halosen tähden...

ANNI tulee kyökistä, ottaa kirjahyllyn takaa muutamia vanhoja sanomalehtiä ja aikoo palata kyökkiin.

KORPI väsyneesti.

Mihin niitä sanomalehtiä viet, Anni?

ANNI hiljaa, epäröiden.

Siellä on kuumaa vettä, joka pitäisi kiehauttaa eikä, eikä ole yhtään puita...

KORPI

No, eivätkö lapset tänään saaneet lastuja, tai jotain puuriisteitä kun ne niin kauan viipyivätkin?

ANNI vilkaisee arasti Kaarloon ja puhuu kuin peittääkseen kalvavaa levottomuuttaan.

Eivät saaneet puun tikkua, mestari on tänä aamuna kokonaan sulkenut tehtaan alueen eikä muualla enää mitään ole. Metsässäkin on niin paksulta lunta, etteivät lapsiraukat sieltä mitään saa, kun jalkineetkin ovat hajallaan. He kävivät Savolan rakennuksella asti ihan turhaan ja Hiltun jalat paleltuivat. Kyllä minä niitä lumella hieroin, mutta ne ovat turvonneet ja ihan punaiset — eikä ole mihinkään mitään lääkettä.

KORPI raapaisee kiusaantuneena päätään.

Kun tuo pakkanenkaan ei lauhdu enää ollenkaan, yltyy yhä vaan. — (Hiljemmin.) — Koeta nyt peittää jotenkin niitä lapsia, etteivät ihan paleltuisi ja Antti saa mennä Aaltoselle kysymään, olisiko siellä siansappiviinaa Hiltun jalkoihin.

(Anni menee.)

KAARLO nousee seisaalleen ja sanoo värisevin äänin.

Ei — kyllä minä nyt lähden...

KORPI

Kaarlo, älä huoli lähteä... Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot — mutta ei nyt mistään puita saa. Kai huomenna jostakin... Emil olisi tänään saanut mennä jostakin kauempaa hakemaan.

KAARLO äkkiä, havahtuen.

Eikö Emil ole vielä käynyt kotona...?

KORPI katsoen tutkivasti Kaarloa.

Ei - entä sitten? Mitä, missä hän on...? Tiedätkö jotain hänestä, tai minkätähden muutuit?

KAARLO istuutuu, koettaen puhua tyynesti.

Ei se mitään, en minä mitään... En ymmärrä, minkälainen olen tänään — suutun ja pelästyn ihan turhista...

KORPI lähenee ja lausuu ääntään hiljentäen.

Kaarlo, sano nyt heti, mitä tiedät Emilistä!

KAARLO

En minä mitään erityistä, mutta kun hän jutteli jotakin, että pitäisi ajaa ne rikkurit pois, niin...

KORPI nousee, levottomasti.

Minun täytyy lähteä hakemaan se kotiin!

KAARLO rauhoittaen.

Älkää suotta vaivatko itseänne. Minä kielsin jyrkästi, ettei hän saa ryhtyä mihinkään... Eikä hän yksin mitään... hän oli vain kiihoittunut.

KORPI mutisten.

Sepä se on... hän oli kokouksessakin ihan kummallinen... Varsinkin silloin, kun oli puhe rikkureista ja pettureista.

KAARLO äkkiä kiihtyen.

Mutta minä en olisi uskonut, että niitä oli niin paljo; tuollaisia kurjia rankkoja — pettureita! Kuinka se on mahdollista...?

KORPI huokaisten.

Se on tietämättömyys joka sitä tekee — ja nälkä.

(Äänettömyys.)

ANNI tulee sisään, tuoden huonolla tarjottimella porsliinikannun ja kaksi paria kahvikuppeja; ilmoittaa alakuloisesti.

Tässä olisi kuumaa vettä... Hörppikää nyt edes sitä — kun täälläkin on niin kylmä.

(Menee.)

KORPI

Tule nyt sitten ryyppäämään tätä — et ainakaan humalaan tule. — (Katsahtaa häneen tutkivasti ja lisää huolestuen.) — Mutta sinä näytät ihan sairaalta, Kaarlo. Kyllä sinä olet vilustunut liikaa...

KAARLO keskeyttää, tekeytyen huolettomaksi.

Ei se mitään tee... ei mitään.

(Juovat.)

KORPI äänettömyyden jälkeen.

Kunhan nyt olisi edes pieni pala leipää... Mutta lämmittää se näinkin.

KAARLO ikäänkuin muuta ajatellen

Lämmittää se.

KORPI itsekseen, levottomasti.

Mutta _missä_ se poika nyt viipyy...?

Kyökistä kuuluu kiihtynyt

NAISEN ÄÄNI

Missä Korpi on? Onko hän kotona?

KORPI kuiskaa hermostuen.

Kuka se on? Mitä minusta...?

ANNIN ÄÄNI

Kyllä isä kotona on. Tulkaa väin kamarin puolelle.

Ovi avautuu ja Annin seurassa astuu sisään ja seisahtuu ovelle

ERÄS VAIMO. Hänen laihat kasvonsa ovat kalpeat kuin palttina ja hän läähättää raskaasti; huomaa kahvikupit ja huudahtaa mielenliikutuksesta ja vihasta vapisevalla äänellä.

Vai niin! Jaha! Onko nyt hyvä ollaksenne? Oletteko tyytyväisiä...?

KORPI hermostuneesti.

Tyytyväisiä? Mistä niin?

VAIMO nopeasti ja tuskallisesti.

Lakosta! Tiedättekö jo, tiedättekö te, mitä olette saaneet aikaan...? Mitä olette tehneet...?

KORPI hypähtää seisaalleen, ja huulin vapisevin änkyttää.

Mitä, mitä tarkoitatte...? Onko Emil jo tehnyt jotain...? Sanokaa... sanokaa...

VAIMO

Sitä en tiedä, mitä _hän_ on tehnyt... mutta sen tiedän mitä te olette tehneet Haloselle...

KORPI kuin jähmettyen.

Haloselle?

KAARLO

Mitä, mitä...? Onko joku lyönyt häntä...?

VAIMO

Ei lyönyt, mutta...

KORPI käheällä, hätäisellä äänellä.

Mitä hänelle on tehty...? Puhukaa nyt pian, pian...!

VAIMO vetää syvään henkeään, ikäänkuin olisi tukehtumaisillaan ja koettaa puhua hillitysti.

Niin se asia on, että Halonen oli koko tämän päivän ollut murheellisen näköinen, mutta sen jälkeen kun hämärissä kävi jossakin, muuttui hän yhä kummallisemmaksi... Ensin oli istunut ja huokaillut, sitten otti Kallun ja Hiljan syliinsä puhumatta mitään ja samalla tavalla oli pitänyt vuoronsa jälkeen kaikkia pienempiä... Mutta kun viimeksi piti pikku Mattia silitellen sen hiuksia, niin oli äkkiä alkanut kovasti itkeä — ja sitten juossut ulos...

KAARLO kuumeisella jännityksellä.

Ulos, minne — mihinkä ulos?

VAIMO

Haloska luuli, että kokoukseen... mutta kun ei mies tullut illallakaan kotiin, tuli hän meidän puolelle kysymään ja sai Vihtorilta tietää, ettei Halonen ollut käynytkään kokouksessa... Hän pelästyi kovin ja alkoi etsiä kaikkialta... vinniltäkin... ja... — (Vaikenee epäröiden.)

KORPI hurjasti.

Mutta ihminen, sanokaa nyt vihdoinkin, mitä hänelle on tapahtunut? Mitä, vinnillä...?7

VAIMO peittäen kasvonsa.

Hän oli siellä... _hirttänyt itsensä_.

ANNI joka jähmettyneenä on kuunnellut kertomusta, kirkasee kauhusta ja änkyttää jotakin sekavaa.

KAARLO tarttuu päähänsä, huudahtaen tolkuttomasti.

Te valehtelette! Se ei ole totta! Se ei voi olla totta... ei, ei!

VAIMO väristen.

Äsken minä juuri näin hänen riippuvan orressa vyöhihnassaan... — (Anni peittää itkien kasvonsa ja Kaarlo näyttää mielettömältä kävellessään edestakaisin lattialla.)

KORPI mutisee tuskallisesti.

Herra jumala... tämä on kauheata! Voi minua, voi minua... — (Napittaa takkiansa hermostuneesti.) — Onko siellä ketään ihmisiä...?

VAIMO

On, on... paljon siellä ihmisiä on... Ja Haloska on aivankuin hullu, lapset parkuvat, ja...

(Hänen äänensä katkeaa tukahutettuihin nyyhkytyksiin.)

(Äänettömyys.)

KORPI

Ei siellä sitten mitään voi... Kuinka hän, miten se on mahdollista..? Miksi hän sen teki...?

VAIMO uudestaan kiihtyen.

Kysyttekö te sitä? Lakon tähden hän sen teki! Kun lapset olivat jo toista vuorokautta kärsineet nälkää... ja te, te olette syypää!

(Anni menee ulos.)

KORPI änkyttäen.

Miten... miten minä siihen olen syypää...?

VAIMO

Kenenkä syy se sitten on? Olisihan teidän pitänyt ymmärtää, ettei herroille mitään mahdeta — kyllä he puolensa pitävät! Ja nyt on patruuna vielä luvannut ajaa kaikki entiset työläiset pois — häätää kaikki, jotka asuvat tehtaan huoneissa. Mihin mekin joudumme keskitalvella kuuden nälkäisen lapsen kanssa? Sen saitte aikaan...

KORPI änkyttäen.