Part 9

»Tästä on seurauksena, että valtioihanteeni on ylimysvaltainen. Sillä gentlemanluokka edellyttää kannattajoinaan työtä tekeviä luokkia. Ja nämä on, ihanteelliselta kannalta, katsottava pelkiksi välikeinoiksi. En sano tämän olevan oikeudenmukaista; en sano sen olevan niin kuin me olisimme mieluimmin halunneet; mutta olen varma siitä, että se on sen maailman laki, jossa elämme. Kautta koko luomakunnan jokainen eri laji on olemassa ainoastaan ollakseen keino toisen lajin elämän ylläpitämiseksi. Kaikkialla ylempi elää alempansa kustannuksella. Kaikkialla hyvä on pahan loisena. Ja niinkuin luonnossa, niin inhimillisessä yhteiskunnassakin. Lukekaa historiaa puolueettomin mielin, lukekaa sitä valkoisessa valossa, ja näette, ettei koskaan ole ollut suurta sivistyskautta, joka ei ole perustunut epäoikeudenmukaisuuteen. Ne, joilla on silmät nähdäkseen, ovat aina myöntäneet, että Europan korkein sivistysmuoto oli kreikkalaisten. Ja tähän sivistykseen liittyi orjuus, vieläpä tämä oli sen perusehtoja. Poistakaa se, ja poistatte Perikleen, Pheidiaan, Sophokleen, Platonin. Heittäkää sikseen Kreikka, jos haluatte. Mihin sitten käännytte? Keskiaikaanko? Siinä kohtaatte feodalismin ja maaorjuuden. Nykyajan maailmaanko? Siinä törmäätte yhteen palkkatyön kanssa. Oi, sanotte, mepä katsomme tulevaisuutta kohti. Me hävitämme palkkatyön, niin kuin olemme hävittäneet orjuuden. Meillä on oleva oikeudenmukaisesti järjestetty yhteiskunta, jossa jokainen tekee tuotantotyötä eikä kukaan elä toisten kustannuksella. En tiedä, voitteko saada tämän aikaan; saattaa olla että voitte; mutta pyydän teitä laskemaan hinnan. Ja ensiksikin sallikaa minun kääntää huomionne siihen, minkä todella olette saaneet aikaan viime vuosisadan kuluessa. Olette panneet viralta ylimystönne ja sen sijalle nostaneet miehet, jotka tekevät työtä toimeentulonsa vuoksi, eivät yhteishyvän puolesta, kauppiaita, pankkiireja, puotimiehiä, rautatiepomoja, oluenpanijoita, yhtiöiden perustajia. Hallitaanko teitä nyt paremmin ja oikeudenmukaisemmin, sen kysymyksen tutkimisen jätän sikseen. Näytätte olevan vakuutetut siitä, että niin on laita. Mutta mitä minä näen, aina kun jonkun ajan kuluttua palaan Englantiin, ja mitä ette yhtä helposti voi nähdä, se on se, että turmelette kaikki arvonmittanne. Arvokkuus, hieno esiintymistapa, aateluus, vieläpä tavallinen rehellisyyskin ovat nopeasti keskuudestanne häviämässä. Joka kerta kun palaan, tapaan teidät halpamaisempina, pikkumaisempina, umpirajallisempina, rumempina ja tylsätajuisempina. Sillä korkeampia asioita, todellisia elämänarvoja kannatti ja ylläpiti keskuudessanne gentlemanluokkanne, niin kauan kuin gentlemanit ansaitsivat tämän nimen. Mutta riistämällä heiltä vallan olette heiltä riistäneet edesvastuuntunnon, mikä on etuoikeuden suolana; ja he mätänevät silmienne edessä, mureten pois ja vajoten joukkoon. Onko yleinen sivistystasonne kohoamassa, siitä en lausu mitään mielipidettä. En edes pidä sitä kysymystä tärkeänä; sillä jos jotakin kohoamista on, niin sen täytyy olla huomaamattoman pieni. Silmäänpistävä tosiasia on, että huiput häviävät, että pian ei ole jäljellä mitään, mikä pyrkii tähtiä kohti. Keskiluokillanne on epäilemättä monta hyvää ominaisuutta; ne ovat otaksuttavasti ymmärtäväisiä, kyvykkäitä, toimeliaita ja kunnioitettavia. Mutta niillä ei ole mitään käsitystä suuruudesta, ei, hepä vaistomaisesti vihaavat sitä. Mitä muuta ne lienevätkään saaneet aikaan, varmaa on, että ovat hävittäneet kaiken jalouden. Taiteessa, kirjallisuudessa, draamassa, palatsien tai huviloiden rakentamisessa _nihil tetigerunt, qvod non foedaverunt._ [»Eivät mihinkään koskeneet ryvettämättä sitä.»] Sellainen on tulos, kun uskotaan valta henkilöille, jotka hankkivat itselleen oman toimeentulonsa, sen sijaan että se on ollut uskottuna luokalle, joka perinnäisen etuoikeuden nojalla oli erotettu hallitsemaan ja toteuttamaan hyvän elämän. 'Mutta', niin voitte vielä väittää, 'tämä on vain väliaikainen aste. On vielä olemassa eräs loisolijain luokka, kapitalistit. Vasta kun heistä on päästy, alkaa todellinen tasavertaisuus, ja sen kanssa tulevat kaikki muut erinomaiset asiat. No niin, mielestäni on mahdollista, että voitte saada aikaan, en tahdo sanoa täydellistä tasavertaisuutta, mutta suuremman tasavertaisuuden kuin maailma koskaan on nähnyt; että voitte pakottaa jokaisen tekemään jonkinlaista tuotantotyötä, korvaukseksi siitä, että hänelle taataan mukava eläminen. Mutta ei mikään oikeuta teitä otaksumaan, että sillä tavoin saatte aikaan sitä luonteen jaloutta, jonka minä pidän ainoana tosihyvänä. Sillä, kuten kaikki historia ja kokemus selvästi osottavat, jos tahdomme rehellisesti niiltä kysyä, sellainen jalous on luokkatietoisuuden tuote. Persoonallinen alote, persoonallinen voima, vapaus alhaisista huolista, perinnäiseen etuoikeuteen perustuva perinnäinen velvollisuudentunto, tietoisuus siitä, että on erotettu korkeita tarkoitusperiä varten, että on oma herransa ja muiden herra, kaikki se ja paljon muuta tarvitaan gentlemanin rakentamiseen; ja se kaikki on mahdotonta sosialistisessa valtiossa. Tämän taipumattoman ankaran maailman ikuisessa järjestyksessä on säädettynä, että suuruus voi kasvaa ainoastaan epäoikeudenmukaisuuden maaperässä ja että oikeudenmukaisuus ei voi tuottaa muuta kuin keskinkertaisuuden. Että joukot valitsevat oikeuden suuruuden hinnalla, on ymmärrettävää, vieläpä välttämätöntäkin. Ja tässä valinnassa on kansanvaltaisuuden sisin merkitys. Mutta gentlemaneilla tulisi olla älyä nähdäkseen ja rohkeutta lausuakseen, että hinta on liian kallis. He eivät sitä tehneet; ja rangaistus on, että he vähitellen lakkaavat olemasta. He ovat uhranneet itsensä, koettaessaan saada aikaan oikeudellisuutta. Mutta se koe ei ole minulle mielenkiintoinen. Se yhteiskunta, johon minä uskon, on ylimysvaltainen yhteiskunta. Olen, yhdessä Platonin ja Aristoteleen kanssa, sitä mieltä, että joukkoja olisi pidettävä keinoina, että niitä olisi kohdeltava lempeästi, kohdeltava oikeudenmukaisesti, mikäli valtion etu sen sallii, mutta aina pidettävä korkeammalle tarkoitusperälle alistettuina. Mutta teidän jalkanne astuvat toista polkua. Teidän vakava päätöksenne on, että on hävitettävä luokat; että on tasoitettava alaspäin, siinä tarkoituksessa että voitaisiin tasoittaa ylöspäin; että ylemmyydet ovat poistettavat, jotta keskitaso saataisiin korotetuksi. En väitä ettette onnistu. Mutta jos niin käy, niin toteutatte elämän mukavuuden sen suuruuden kustannuksella, eikä yhteiskunnastanne tule ihmisten, vaan muurahaisten ja mehiläisten yhteiskunta.

»Sillä kansanvalta — pankaa se tyystin merkille — tuhoaa suuruuden, oli se mitä laatua tahansa, älyn, havainnon yhtä hyvin kuin luonteenkin suuruuden. Ja varsinkin se tuhoaa taiteen, elämän heijastuksen, jota vailla meidän ei voi sanoa edes elävän. Sillä taiteilija on harvinaisin, valituin ihmisistä. Hänen aisteillansa, hänen havaintokyvyllään, hänen älyllään on luontainen ja synnynnäinen hienous ja etevyys. Hän kuuluu erityiseen luokkaan, hyvin pieneen, hyvin jyrkkärajaiseen. Ja hän tarvitsee luokkaa, joka voi häntä oivaltaa ja kannattaa. Ei mikään kansanvalta ole tuottanut eikä ymmärtänyt taidetta. Ateenaa mainitaan esimerkkinä, mutta väärin; Ateena oli ylimysvalta ja sitä johti ylimys, siihen aikaan kun rakennettiin Parthenon. Kaikkina aikoina ovat taidetta vaalineet suojelusherrat, ei koskaan kansa. Kuinka kansanmiehet sitä vaalisivatkaan? Vaistomaisesti he vihaavat sitä, niinkuin vihaavat kaikkea ylemmyyttä. Michelangeloa ei käyttänyt Firenze, vaan Medicit ja paavi; Lionardon arvoa ei oivaltanut Milano vaan Lodovico il Moro. Englannin ylimykset suojelivat Reynoldsia ja Gainsboroughta; keskiluokkamme lemmikit ovat Herkomer ja Collier. On kyllä totta, että on ollut rahvaan keskuudessa syntyneitä runoilijoita, ja että kansa on heitä rakastanut; enkä halveksi senlaatuista runoutta. Mutta se ei ole suuri runous. Suurta on Sophokles ja Vergilius, hieno kulttuuri aviossa rikkaan luonnon kanssa. Eikä sellaista avioliittoa saada aikaan ulkona kedolla eikä markkinapaikoilla. Se kirjallisuus, jota kansanvalta rakastaa, on sen itsensä kaltainen: ei kirjallisuutta ollenkaan, vaan sanomalehtisepustusta, karkeata, räikeätä, kiihottavaa, alhaista. Niin on myös draaman laita, samoin rakennustaiteen, samoin jokaisen taiteen. Asettakaa joukko taidetta suojelevan ylimyksen sijalle, ja poistatte hienon aistin. Taiteilija häviää, markkinailveilijä jää eloon ja kukoistaa. Ainoastaan luonnontieteen alalla teillä on enää jotakin ylimyksellistä. Sillä joukko näkee, että luonnontieteestä on hyötyä, ja sallii sen jatkaa työtänsä. Siksi että voi sattua niin, että luonnontiedettä voidaan sovelluttaa käytäntöön, sitä saadaan vielä harjoittaa puhtaasta, epäitsekkäästä harrastuksesta. Ja kansanvalta sietää toistaiseksi, vaikka tosin kärsimättömänä, aatteellista pyrkimystä, sentähden että se toivoo voivansa alentaa sen saavutukset omaksi hyödykseen.

»Kun käsitykseni kansanvaltaisesta yhteiskunnasta on tämmöinen, on luonnollista, että katseeni etsii sellaisia aineksia, jotka eivät lupaa sitä edistää, vaan vastustaa. Tähystelen uuden ylimysvallan ituja. Niitä on vaikea löytää, ja kenties kaipuuni ratsastaa arvostelukykyni kumoon. Mutta kuvailen mielessäni, että juuri se maa, joka on kipeimmin sairastanut, on ensinnä löytävä lääkkeen. Kannatan Ellis'in käsitystä Amerikan sivistyksestä; mutta sallin itselleni sen toivon, että vastavirtaus jo on alkamassa. Olen Italiassa tavannut nuoria amerikkalaisia, joilla on ollut hienompi kauneuden, ylevyyden ja muodon tajunta, kuin olen kyennyt löytämään englantilaisista, saatikka sitten italialaisista. Ja kun kerran siihen tuoreeseen ja aukeaan maaperään on kylvetty sen ihanteen siemen, mikä teki Kreikan suureksi, niin kukapa voi ennustaa, mihin kauneuden ja aatteen muotoihin oras saattaa puhjeta? Lännen pohattavalta voi vielä muuttua parhaimmistovallaksi, ja Europpa saattaa Amerikasta jälleen löytää entisen suuruutensa salaisuuden. Tämä ainakin näyttää minusta olevan maailman paras toivo; ja sen toivon toteuttamiseksi tahtoisin saada kaikki kulttuurin miehet koko maailmassa yhdistämään ponnistuksensa. Sillä tämän maailman valtakunta, samoin kuin taivaan valtakuntakin, valloitetaan väkivalloin. Emme saa työskennellä vallitsevia suuntia myöten, meidän tulee tehdä työtä niitä vastaan, jos tahdomme luoda mitään suurta. Ja niiden miesten, jotka kelpaavat hallitsemaan, täytyy rohjeta anastaa valta, jos enää koskaan on oleva sivistystä. Siitä syystä minä, vanhan ylimysvaltaisuuden viimeinen edustaja, tähystelen poikki Atlantin, havaitakseni uuden ylimysvallan esikoisen. Ja sosialismin taakse, anarkian taakse terotan katseeni nähdäkseni, helmenharmaana vasten vaalenevaa taivasta, vallan uuden ja komean linnan. Sillä valta on kaiken hyvän kiteytymiskeskus; kun se on olemassa, teillä on siveellisyyttä, taidetta, uskontoa; kun se puuttuu, teillä ei ole mitään, paitsi pyyteitä ja intohimoja. Valta on siis elämän ehto, joukonkin elämän, mikäli se on elämisen arvoinen. Ja itse kansanvallan tähden jokaisen oikean kansanvaltaisen tulisi rukoilla: ylimysvalta tulkoon.»

WILLIAM WOODMAN, Kveekari.

Kaikki seuramme jäsenet olivat puhuneet, paitsi kahta. Toinen oli kirjailija, Vivian, ja hänet olin päättänyt jättää viimeiseksi. Toinen oli John Woodman, Ystävien seurakunnan jäsen, [S.o. kveekari.] mies, jota tavallisesti pidettiin kummallisena ihmisenä, sen tähden että hän eli maalla talonpoikaisessa talossa, teki työtä omin käsin ja kieltäytyi maksamasta veroa, siitä syystä että sitä käytettiin armeijan ja sotalaivaston ylläpitämiseen. Jos Harington oli kaunis, niin Woodman teki kerrassaan ihanan vaikutuksen, mutta hänen kauneutensa oli enemmän kasvojen ilmeessä kuin niiden piirteissä. Olin aina pitänyt häntä harvinaisen tyypin, tosikristityn, oikeana perikuvana. Ja koska Harington juuri oli osottautunut tyypilliseksi pakanaksi, olin mielissäni sattumasta, joka asetti nämä kaksi miestä niin välittömästi vierekkäin. Sitä vain epäilin, suostuisiko Woodman puhumaan. Sillä tiesin hänen joskus aikaisemmissa tilaisuuksissa kieltäytyneen; ja hän oli meistä ainoa, joka aina oli osannut pysyä kiellossaan, tulematta epämiellyttäväksi, mutta myös taipumatta. Nyt puheena olevana iltana hän kuitenkin nousi, kun kutsuin häntä puhumaan, ja lausui seuraavasti:

»Koko illan olen uteliaasti odottanut, milloin minun vuoroni tulisi, ja tuntisinko silloin olevani, kuten me ystävät sanomme, Vapaa noudattamaan kehotusta. Nyt, kun se on tullut, olen, ymmärtääkseni, vapaa, mutta en kuitenkaan, jos suotte minulle anteeksi, pitämään pitkää enkä taiteellista puhetta. Mikä minulla on sanottavana, sen sanon niin yksinkertaisesti ja lyhyesti kuin voin; ja tiedän teidän kuuntelevan, niinkuin tapanne on, suvaitsevaisina, vaikkakin kantani eroaa kaikkien muiden puhujain mielipiteistä, jos mahdollista, vielä jyrkemmin kuin nämä eroavat toisistaan. Olette näet kaikki puhuneet maailman näkökannalta. Olette esittäneet ehdotuksia yhteiskunnan muuttamisesta ja parantamisesta. Mutta olette — enimmäkseen — luottaneet ulkonaisiin keinoihin noiden muutosten aikaansaamiseksi. Olette puhuneet hallituksen toimivallan laajentamisesta ja supistamisesta, sosialismista, anarkiasta, kasvatuksesta, siitosvalikoinnista. Mutta ette ole puhuneet hengestä ja elämästä, taikka ette ainakaan siltä kannalta, jolta minä tahtoisin niistä puhua. Muistan tosin, että MacCarthy käytti sanoja 'hengen elämä'. Mutta en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, paitsi että hän toivoi toteuttavansa sen väkivallalla; eikä sitä, johon minä tahtoisin pyrkiä, sitä, jolle minä tahtoisin antaa arvoa, voida sillä keinoin edistää. Coryat taas, ja Harington, puhuivat hyvästä elämästä. Mutta Coryat näytti olevan sitä mieltä, että kaikki elämä, oli se millainen tahansa, on hyvä. Sitä rajaviivaa, jonka minä näen kaikkialla, viivaa, joka toisistaan erottaa jumalan lapset ja tämän maailman lapset, sitä hän ei nähnyt ollenkaan. En voisi sanoa, niinkuin hän, että elämässä sinänsä on luontaista hyvyyttä; ainoastaan, että jokainen rehellinen työ on hyvä, jos sitä tekee hyvä ihminen. Se, mikä on tarpeen, ei ole rikkaus, ei loistavat avut, eikä äly. Nämä ovat lahjoja, joita annetaan tai kielletään. Vaan ainoa tarpeellinen on Jumalan henki, joka annetaan ilmaiseksi köyhille ja tietämättömille, jotka sitä etsivät. Koska tämä on uskoni, en voi muuta kuin olla eri mieltä myöskin Haringtonin kanssa. Sillä se elämä, josta hän puhui, on tämän maailman elämä. Hän ylistää valtaa ja viisautta ja kauneutta, ja ruumiin ja sielun etevyyttä. Ne ne ovat, hän sanoo, hyvä elämä. Ja koska ne ovat niin harvinaisia ja vaikeita saavuttaa, ja kehittyäkseen vaativat luontaisia avuja ja joutoaikaa ja rikkautta ja korkeata asemaa, niin hän päättää, ettei hyvä elämä ole mahdollinen kuin pienelle vähemmistölle, ja että enemmistön tulee tätä palvella. Ja jos ne hyvät asiat, joista hän puhuu, ovat sellaisia, niin hän on oikeassa; sillä maailman asioissa vallitsee sääntö: minkä toinen ottaa, siitä täytyy toisen luopua. Jos on hallitsijoita, täytyy olla alamaisia; jos on rikkaita, täytyy olla köyhiä; jos on joutilaita, täytyy olla raatajia. Mutta tosihyvä ei ole sillä tavoin jyrkkärajainen. Se on kaikille avoinna; ja kuta enemmän kullakin on sitä hyvää, sitä enemmän hän antaa muille. Se hyvä on rakkaus Jumalaa kohtaan ja tämän rakkauden voimasta rakkaus ihmistä kohtaan. Nämä ovat vanhoja sananparsia, mutta ajatus niissä ei ole vanha; päin vastoin se on aina uusi, sillä se on ikuinen. Nyt, niinkuin muinoin, keskellä tiedettä, liiketoimintaa, keksintöjä, maailman moninaista sekasortoa ja hälyä ja kiirettä, Jumala on välittömästi tajuttavissa ja tunnettavissa. Mutta tuntea häntä on rakastaa häntä, ja rakastaa häntä on rakastaa hänen luomakuntaansa ja kaikista enimmin ihmisiä, he kun ovat meitä lähinnä, heidän kanssaan kun olemme lähintä ja kiinteintä sukua, heidän kanssaan ja avullaan kun meidän pakostakin on elettävä. Ja jos se rakkaus todella olisi yleinen keskuudessamme, niin ne kysymykset, joita tänä iltana on pohdittu, selviäisivät itsestään. Sillä silloin olisi olemassa yleisesti omaksuttu ja noudatettu elämänohje, ja sen vallitessa ne olot, jotka probleemeja synnyttävät, häviäisivät. Sellaista elämänohjetta kaikki ihmiset aavistavat, hämärästi ja hetkittäin. Se se heille ilmaisi, että orjuus on vääryyttä. Ja jos vain olisivat lukeneet sitä vilpittömämmin ja noudattaneet sitä uskollisemmin, he eivät koskaan olisi käyneet sotaa hävittääksensä jotakin, jota eivät koskaan olisi halunneet ylläpitää. Ja sama elämänohje se nytkin varoittaen ilmaisee, että tehdään väärin, kun käydään sotaa, väärin, kun kasataan rikkauksia, väärin, kun eletään muiden työstä. Mikäli otamme varteen varoituksen, luovumme sellaisesta. Vaan jos muutetaan laitokset, muuttamatta sydämiä, tehdään turha työ. Sillä silloin muutetaan vain alamaiset hallitsijoiksi, köyhät rikkaiksi, raatajat tyhjäntoimittajiksi. Ja tuloksena olisi vain, että meillä olisi entistä turhanpäiväisemmät tyhjäntoimittajat, sydämettömämmät pohatat ja kykenemättömämmät hallitusmiehet. Taivaan valtakunta ei tule väkivallan eikä pakon tietä, ei peittelemättömän eikä peitetyn. Sen tuopi yksinkertainen palvelus niiden puolelta, jotka tuntevat lain, siten että he noudattavat oikeutta omassa elämässään ja saarnaavat käytöksellään enemmän kuin sanoillaan.

»Tämä olisi kovaa puhetta, jos meidän olisi nojauduttava itseemme. Mutta meillä on Jumala, ja häneen voimme nojautua; hän suo apunsa, ottamatta lukuun voimiemme määrää. Ihminen ei voi ajatuksen voimalla lisätä vaaksaa pituuteensa; hän ei voi suurentaa mielensä laajuutta eikä aistiensa kantavuutta; hän ei voi tahdon voimalla tehdä itseään filosofiksi eikä ihmisten johtajaksi. Mutta ammentamalla lähteestä, joka on köyhimmällekin ja heikoimmallekin avoinna, hänestä voi tulla hyvä ihminen, ja sitten hän, olivat hänen avunsa suuret tai pienet, käyttää niitä Jumalan ja ihmisten palvelukseen. Jos ihmiset tekevät sen, kukin itse kohdaltaan, Jumalan avulla, seuraa kaikki muu. Niin totta on, että jos ensin etsitte taivaan valtakuntaa, teille annetaan tämä kaikki. Niin, se on totta. Se on iäinen totuus. Se ei muutu kirkkokuntien oppijärjestelmäin muuttuessa eikä niistä riipu. Sanoisinpa ettei se riipu kristinuskostakaan. Sillä ne sanat olisivat tosia, vaikkei koskaan olisi ollut mitään Kristusta niitä lausumassa. Ja ne näyttää tosiksi yksinkertaisesti tietoisuutemme välitön todistus. Tajuamme sellaiset totuudet niinkuin tajuamme auringon. Niissä itsessään on niiden varmuus; ja siihen perustuu varmuus Jumalan olemassa olosta. Siinä on kaiken uskonnon ydin. Sanon sen, sentähden että tiedän. Ja te muut näytätte minusta aavistavan. Eikä se totuus ole, kuten puusta katsoen saattaa näyttää, yhdentekevä keskusteluumme nähden. Sillä se opettaa, että jokaisen muutoksen täytyy lähteä sisästä ulospäin. Ei ole, ei ole koskaan ollut mitään oikeudenmukaista valtiojärjestystä, sillä ei ole ollut yhtäkään, jonka perustuksena olisi ollut rakkaus Jumalaa ja ihmistä kohtaan. Kaikki, mitä tuomitsette pahana, — köyhyys ja rikkaus, joutilaisuus ja liikaraadanta, likaisuus, sairaus, lapsettomat avioliitot, väkivalta ja sota, jatkuu, kaikista muotojen muutoksista huolimatta, kunnes ihmiset tahtovat niistä vapautua. Eivätkä sitä tahdo, ennenkuin ovat oppineet rakastamaan Jumalaa ja ihmistä. Kumous on turha, kehitys on turha, kaikki tuskalliset heilahdukset puolelta toiselle ovat turhat, kunnes se sydämen muutos on tapahtunut. Ja se tapahtuu, kun sen aika on tullut. Näen sen kaikkialla olevan tekeillä, monella tavoin, monien eriävien mielipiteiden verhossa. Näen sen tekeillä täällä tänä iltana ja yönä niidenkin keskuudessa, joidenka kanssa olen jyrkimmin eri mieltä. Näen sen Allisonin ja Wilsonin toiveissa. MacCarthyn uhmassa, Martinin epäilyksessä ja kaikista selvimmin Audubonin epätoivossa. Sillä hän on oikeassa ollessaan epätoivoisena ainoan elämän suhteen, jota hän tuntee, maailman elämän, jonka hedelmät ovat tomua ja tuhkaa. Hän ajelehtii keskiöisellä valtamerellä, hänen taivaansa on tähdetön, häntä heittelevät pettymyksen, surun, sairauden, korvaamattoman menetyksen tuulet. Oi, mutta hänen yläpuolellaan, jos hän vain sen tietäisi, kohoaa, niinkuin nyt silmiemme nähden ja korviemme kuullen, kristallikirkasta taivasta kohti aamun ensimäinen leivonen. Ja käki kukkuu ja mustarastas laulaa, ettekö kuule? Ja lähde heittää putouksestaan aina hopeakipinäin kuurot taivasta kohti, jota se ei saavuta, ennenkuin tuli on muuttanut sen höyryksi. Ja niin koko luonto pyrkii ylös epätoivon yöstä aamunkoiton viileään raikkauteen ja edelleen keskipäivän aurinkoa kohti. Olkaamme kärsivälliset ja kulkekaamme kukin polkuamme, odottaen Jumalan sanaa, kunnes hän katsoo hyväksi ilmaista sen. Sillä hänen tiensä ei ole vaikea, se on sanomatonta iloa ja rauhaa. Ja niitä, jotka odottavat uskossa, hän on siunaava: he saavat häntä tuta.»

Kun hän päätti, oli valoisa aamu, vaikkei aurinko ollut vielä noussut. Ensimäiset linnut liversivät puistikossa, lähde kimalteli ja lauloi, ja maisema oli edessämme kuin morsian ylkää odottaessaan. Pysyimme ääneti, lumouksen valtaamina; ja tuskin tiedän kuinka pitkä aika oli kulunut, ennenkuin hennoin kehottaa Viviania lausumaan viimeisen puheen.

GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.

Olen joskus kuullut Vivianille annettavan filosofin nimen; mutta sana on harhaan viepä. Ne, jotka tuntevat hänen teoksensa — ja niitä on liiankin harvoja — tietävät että hän, välittömästi tai välillisesti, käsitteli filosofisia probleemeja. Mutta hän ei koskaan kirjoittanut filosofiaa; hänen menettelytapansa eivät olleet logiikan metodeja, ja hänen myötätuntoisuutensa oli luonnontieteen ja taiteiden puolella. Kreikan kulttuurin alkuaikoina hän olisi voinut olla Empedokles tai Herakleitos; hän ei olisi koskaan voinut olla mikään Spinoza tai Kant. Hän pyrki selittämään elämää, mutta ei yksinomaan ymmärryksen kaavojen mukaan. Hänen täytyi nähdä ja tuntea, voidakseen ajatella. Ja hänen esitystapansa oli runouden ystävistä liian älyperäinen, filosofian ystävistä liian kuvannollinen. Sentähden hänen lukijapiirinsä, niin harras kuin se olikin, oli pieni; mutta me, omassa seurassamme, kuuntelimme häntä aina mieltyneinä, ja mielenkiintoamme enensi, ei suinkaan vähentänyt, se, että hänen puheensa välistä sai meidät ymmälle. Olen havainnut vaikeaksi kuvata hänen esitystapaansa, johon hän ilmeisesti pani tietoista ja taiteellista harrastusta. Vielä vähemmin voin kuvata hänen laihain ja hienopiirteisten kasvojensa vaikutusta ja koko hänen persoonallisuutensa ylevää hienoutta. Hän nousi ja seisoi suorana ja pitkänä, vaikeneva taivas taustanaan, ja puhui seuraavaan tapaan:

»Ihminen on tekeillä; mutta tästä lähtien hänen täytyy itse tehdä itsensä. Sille asteelle luonto on hänet taluttanut, alkulimasta alkaen. Luonto on antanut hänelle jäsenet, ja se on antanut hänelle aivot, se on antanut hänelle sielun alkeet. Nyt on hänen omana asianaan kehittää tai turmella tuo uhkea runko. Älköön enää odottako luonnolta apua; sillä se tahtoo luoda olijan, jolla on voima luoda itsensä. Jos hän epäonnistuu, niin luonto epäonnistuu; malmi menee takaisin sulattimeen; ja tuo suuri kehityssarja alkaa uudestaan. Jos hän onnistuu, hän onnistuu yksin. Hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään.