Part 10

»Tämän kohtalon herrana, jos hän vain sen tietäisi, ovat aivot, rakentaakseen palatsin, joka soveltuu sielun asuttavaksi. Yhä vielä, vuosisatojen kompastusten jälkeen, sielu ei kuitenkaan ole mitään enempää kuin tottumuksen ja voiman salavihkainen rikostoveri. Voima luo, tottumus ikuistaa, järki, se mielistelijä, vahvistaa. Ja niin ihminen ajautuu, ei ylös- vaan alaspäin, ja luonto katselee tuskissaan; oman kieltäymyksensä nojalla se ei voi sekaantua, jollei hävittääkseen. Jos hänen tulee ohjata, ja ohjata suoraan, täytyy järjen tarttua ohjaksiin; ja sen ohjaustaito, se se on valtiotaito. Sen taidon päämääränä on täydellisyys, sen menettelytapana on valikointi. Tiede on sen palvelijana, siveellisyyden laki sen herrana. Se ei sääli mitään ennakkoluuloa, ei pidä arvossa mitään tottumusta, ei kunnioita mitään perintäoppia. Laitokset ovat akanoita tulessa, jonka se sytyttää. Nykyisen ja menneen se tunnonvaivoitta heittää tulevaisen kitaan. Se on enkeli tulimiekka kädessä, joka rutosti sysää pois ämmärähjyksen, joka istuu rahapusseillaan Westminsterissä. [S.o. parlamentin.]

»Taikka, toisin sanoen, se on Herakles, jolla on puhdistettavana Augeiaan navetat; ja jokainen kaupunki on yksi sen pilttuu, täyteen ahdettu vuosisadan lannalla. Tai surmattavanaan Hydra, jonka sata kiemurtelevaa väärän uskon päätä, mädänneinä muinaisesta totuudesta valheiksi, kasvavat yhä ilmoille, tyhjentämättömässä hedelmällisyydessään synnyttäen uskontunnustuksia, edunpyyntejä, laitoksia. Ylimpänä päänä on omaisuus, julmin ja sokein kaikista, joka, ennenkuin tiedämmekään, nielee meidät kitaansa, verhottuna turvallisuuden ja rauhan valepukuun, surmaten muutamain ruumiit, useimpien sielut, ja kasvaen aina uudestaan juuresta, muodoissa, jotka vain näennäisesti ovat uusia, kunnes hengen miekka on iskenyt itse juuren poikki. Mikä nimi sille miekalle annetaan, sosialismi, anarkia, minkä haluatte, se on pikkuasia, kunhan vain käsi, joka sitä heiluttaa, on väkevä, aivot selkeät, sielu valoisa, innokas, syvä. Mutta mistä löytää sankarin, joka kelpaa sitä asetta kohottamaan?

»Häntä ei löydetä; hän on luotava. Ihmisen tulee kylvää Ihminen. Muinoin hän saattoi turvautua luontoon, silloin kun hänet pantiin sen rinnoille. Mutta luonto on hänet vierottanut; eikä hän enää voi sokeasti luottaa mielijohteiden tuloksiin, joita se ei enää ohjaa. Niin kauan kuin se kitki, sen asiana oli istuttaakin; mutta se ei enää kitke. Omasta tahdostaan ihminen kitkee pois tai säästää; ja omasta tahdostaan hänen täytyy kylvää, jollei tahdo että hänen kasvitarhansa metsistyy. Nytkin kallisarvoisia taimia kuihtuu hänen silmiensä edessä, nytkin uhkeita rikkaruohoja hyötyy, ja hän vain katselee toimettomassa kauhussa ja höpisee omasta voimattomuudestaan. Hän on antanut ohjakset himon käsiin, ja se ajaa hänet takaisin syvyyden kuiluun. Vaan hän valjastakoon sen vaunujensa eteen ja pankoon ohjaajaksi järjen, niin himolle kasvaa siivet ja se lennättää hänet päämäärää kohti. Se hänessä oleva aihe, minkä hän sanoo rakkaudeksi, on vain liejun lohikäärme; hän haudatkoon sen itseyden hautaan, ja se nousee siitä Psykenä, jonka siivet ovat liian laajat suojatakseen ainoastaan kotia. Ihminen, joka kerran on oleva, tulee olevaisen ihmisen kutsuessa. Hän kutsukoon hänet siis, raittiilla mielin, ei himon höyryistä. Sillä mimmoinen kutsumushuuto on, sellainen tulee vastaus.

»Mutta ketä hänen tulee kutsua tulemaan? Pakanaako? Vaiko kristittyä? Ei kumpaistakaan, ja molempia. Pakanuus puhuu ihmisten puolesta Ihmisessä, kristinusko Ihmisen puolesta ihmisissä. Se hedelmä, joka syötiin Paratiisissa, on, ihmisen sieluun kylvettynä, Hellaassa tuottanut ensimäisen ja ihanimman satonsa. Siellä nousi sielun maailmalle ihanteen kolminainen aurinko. Vaahdossa syntynyt Aphrodite nousi kukkana sinisestä ulapasta, seuranaan tritonit ja nereidit, aamunkoiton rusohohteessa. Säteilevänä harmaanvalkeassa kasteessa Apollon kimposi idän aalloista, leimahti halki taivaan, ja jäähdytti sihisevät pyöränsä usvaisessa lännessä. Jumalan aivoista singahti Athene ilmoille, aseenaan totuuden keihäs, ja liikkui harmaasilmäisenä pitkin maailmaa, koetellen ihmisten mieliä. Lempi, kauneus, viisaus, kas siinä pakanallinen kolminaisuus! Ainoastaan niiden armosta ihmiset ovat ihmisiä ja kelpaavat tulemaan Ihmiseksi. Sentähden jumalat ovat ikuiset; eivät he kuole, vaan me, kun luulemme heidät kuolleiksi. Eikä yksikään ihminen, joka ei heitä tunne ja tuntiessaan palvele ja rakasta heitä, kykene Ihmisen ruumiin jäseneksi. Sentähden on niin, että edistysaskeleen merkkinä on katsahdus taaksepäin; ja Kreikka seisoo ikuisesti uuden elämän kynnyksellä. Unohda Kreikka, ja vajoat takaisin, jollet elukan, niin hyönteisen tasolle. Katso muurahaista ja kavahda sitä! Se on olemassa varoituksena. Muurahaiskaikkeudessa ei ole muurahaisia. Siitä kohtalosta ihmiset varjelkoot Ihmisen!

»Mutta pakanajumalat olivat säälimättömät; he riistivät heikoilta. Heidän viisaudellaan oli juurensa hulluudessa, heidän kauneudellaan liassa, heidän rakkaudellaan sorrossa. Näin kasvaneina ne kukat lakastuivat. Ja mätänevästä maaperästä kohosivat oudot uudet kukat, jotka sanomme uskoksi ja toivoksi ja ihmisrakkaudeksi. [Englanninkielessä erotetaan toisistaan love, jota suomeksi vastaavat sekä rakkaus että lempi, ja charity = kristillinen rakkaus, ihmisrakkaus; vrt. ransk. amour ja charité.]

Sillä hulluus huudahti: 'En tiedä, mutta uskon'; saastaisuus: 'Olen kurja, mutta toivon'; ja sorrettu: 'Minua halveksitaan, mutta minä rakastan.' Se oli kristillinen kolminaisuus, ihmisen pettymyksen kaiku, samoin kuin tuo toinen oli hänen saavuttamansa täydellisyyden kaiku. Hän tarvitsee kuitenkin molempia. Sillä sentähden että hän kasvaa, häntä ahdistaa kintereillä epätäydellisyys. Hänen heikkouttansa nuo vuorenhuipulla loistavat hahmot pilkkaavat. Vaan usko ja toivo ja rakkaus kulkevat hänen vieressään loassa, suoden kehotusta, lohdutusta ja apua. Ja niistä on syntynyt oikeus, monilukuisten puolustaja harvalukuisia vastaan, kansakunnan puolustaja luokkaa vastaan, ihmiskunnan kansakuntaa vastaan, tulevaisuuden puolustaja nykyisyyttä vastaan. Kristinuskossa ihmiset syntyivät Ihmiseksi. Mutta älkööt ihmiset häneen kuolko. Sillä mitä hyödyttää oikeus, jollei se ole porras Olympoksen valtaistuimelle? Mitä hyödyttävät usko ja toivo, jollei ole päämäärää? Mitä ihmisrakkaus ilman esinettä? Turha on muurahaisten rakkaus, tai mehiläisten ja koralli-eläinten. Sillä rakkauden arvo on sellainen kuin rakastajan arvo. Ainoastaan pakanuuden maaperässä kristinusko voi tuleentua kypsyyteen. Ja usko, toivo, ihmisrakkaus ovat vain omia siemeniään, kunnes ne joutuvat viisauden, kauneuden, lemmen kohtuun. Olympos on edessämme, tuo lumihuippuinen vuori. Nouskaamme sille, yhdessä, jos haluatte, älkäämme toiset toisten ruumiiden yli; vaan ainakin kiivetkäämme, älkäämmekä märkikö ja kihiskö parvena tasavertaisuuden hyötyisillä niityillä. Me emme ole laaksoa varten, emmekä metsiä tai laitumia varten. Jos olemme veljiä, niin olemme sentään veljiä pyrkimisessä, tarviten etevimpiämme johtomiehiksemme. Aphrodite, Apollon, Athene ovat edessämme, eivät takanamme. Majesteetillisina hahmoina ne loistavat lumien keskeltä. Eteenpäin siis, ihmiset Ihmisessä!

»Vaan ihmisetkö saapuvat perille? Vaiko Ihminen? Vai eikö hänkään, vaan Jumala? Emme tiedä. Tunnemme ainoastaan herätteen ja kutsumuksen. Valon loisto lumilla, ylöspäin kohoava polku, pakottava yllyke povessamme, ne ovat meille varmuutta, kaikki muu epäilyä. Mutta epäily on kuin taivaanranta, ja sen rajassa vilkkuu toivon tähti. Sen varassa elämme; ja se tiede sokaisee, se kieltäytymys runtelee, mikä tahtoisi riistää meiltä noiden hopeasäteiden näön. Meidän silmiemme täytyy aueta, kulkiessamme eteenpäin, havaitaksensa jokaisen merkin korkeudesta. Ja koska sielussa todella on kuolemattomat kaipuut, voimme uskoa niiden ennustavan saavuttamisensa. Sillä sielun vaatimukset ovat mahtavat niinkuin ihmisenkin, ja vetoavat samaan todistukseen. Molempien todisteena on unelma, mutta sellaiset unet tulevat sarvi-portista. [Homeroksen mukaan tosiunet tulivat sarviportista; pettävät unet taas norsunluuportista.] Ne ovat elämän perusaiheita ja niiden ympärille kiteytyy kaikkeus. Sillä tahto on enempää kuin tieto, koska tahto luopi sen, josta tieto kertoo. Tieto riippuu tiedottomuuden tyhjässä tilassa, planeettana, joka tekee kierroksensa pimeässä; Mutta tuon tyhjän poikki usko rakentaa tien, mikä viepi Olympokselle ja ikuisten jumalien luo.»

Kun hänen puheensa päättyi, oli aurinko noussut, ja koiton hohde oli muuttumaisillaan tavallisen päivän valoksi. Linnut lauloivat täydellä äänellä, lähde säteili ja puut humisivat pehmoisesti aamuviimassa. Seuramme hajaantui hiljaa. Toiset menivät vuoteeseen nukkumaan; toiset läksivät puutarhoihin kävelemään; ja Audubon meni sopimuksen mukaan uimaan nuoren veljenpoikani kanssa, näköjään niin iloisena ja onnellisena, kuin olla voi. Minä jäin yksin kävelemään edes takaisin penkereellä, katsellen, mitenkä päivä yhä kirkastui, ja ihmetellen ihmisten eri kohtaloita. Aamukello soi pienessä kirkossa puiston suulla; voimavaunun puhallus kuului valtatieltä. Ja ajattelin Cantilupea ja Haringtonia, Allisonia ja Wilsonia, ja niiden jälestä aamunsarastuksen ja päivännousun ilmestystä, Woodmania, sielua, ja Viviania, henkeä. Seisahduin luudakseni viimeisen katseen valoisain kuvapatsaiden riviin, jotka reunustivat allani olevaa pitkää käytävää. Kuvailin hiiden ulottuvan Olympoksen juurelle asti; ja ilman ylpeyttä tai mielenkiihkoa, mutta mielessäni varman toivon tyyneys, olin valmis alottamaan uutta päivää.