Part 5

»Allisonin liekki on lievempi; enkä tahtoisi, jos voisinkaan, sammuttaa sitä kokonaan. Mutta hartaasti haluaisin sitä heikentää, sillä väriltään se tuntuu minusta hieman kamalalta. Ja pelkään että, jos se pääsee yltymään voimakkaammaksi, se voisi tulla liiankin kuumaksi, vaikken tahdo väittää, että se vaara uhkaa läheltä. Mutta jätän kuvakielen sikseen. Muistutukseni kollektivismia vastaan eivät ole yhtä juurtajaksain hylkääviä kuin ne, jotka minulla oli lausuttavana anarkismia vastaan, eivätkä ne perustu siihen, etten tunnustaisi niiden etujen arvoa, joita kohtuudenmukaisempi elämänmahdollisuuksien jakelu saattaa tuottaa — tämmöisen jakelun näet katson olevan kollektivistien ihanteen peruskohdan. En ole mukana — tosiaan ei kenkään, joka on asioita miettinyt, saisi olla mukana — siinä yleisessä harhakäsityksessä, että nykyisessä omistusjärjestelmässä on jotakin alkuperusteen tapaista, luonnollista ja välttämätöntä. Päinvastoin olen selvillä siitä, että se on kohtuuton ja että kollektivistien puoltaman järjestyksen asettaminen sen sijalle olisi suurenmoinen parannus, — jos se voitaisiin menestyksellisesti toteuttaa ja jollei se panisi alttiiksi toisia elämänarvoja, jotka saattavat olla vieläkin tärkeämmät kuin kaikkien yhtäläiset elämisen ja menestymisen edellytykset. Enkä ole sitä mieltä, että se oman edun vaikutin, minkä jokaisen järkevän ihmisen täytyy myöntää olevan, määräasteeseen saakka, käytännöllisen tarmon mahtavin lähde, välttämättömästi tulee kollektivistisessa valtiossa höltymään vaarallisessa määrässä. En ymmärrä miksei valtio voisi maksaa palvelijoilleen heidän työnsä mukaan, juuri niinkuin liikeyhtiöt tekevät, ja miksei se voisi tehdä pyrkijän palkintoa riippuvaksi hänen aikaansaannistaan. Tällä pelkästään taloudellisella alalla ei ole sosialistisessa ihanteessa, mikäli minusta näyttää, mitään hullua tai haaveellista. Se vaikeus, mikä minua tässä kohden arveluttaa, on toista laatua. En ymmärrä mitenkä aiotun kansanvaltaisen koneiston avulla käy mahdolliseksi aina saada kyllin päteviä ja epäitsekkäitä virkailijoita, joille voi uskoa niin tärkeitä tehtäviä, kuin ne ovat, joita heille tulevat asetettavaksi sosialistisessa yhteiskunnassa. Kansanvaltaisessa valtiossa hallitus tuskin voi rehellisyyteen ja ymmärrykseen nähden kohota keskitasoa ylemmäs — todellisuudessa se luullakseni pyrkii painumaan sen alapuolelle. Onhan tunnettu asia, että Amerikan yhdysvalloissa koko hallituskoneisto on joutunut yhteiskunnan vähemmin tunnontarkkain jäsenten käytettäväksi heidän omaksi hyödykseen, ja että tämä koskee varsinkin paikallista hallintoa, jonka alalla taloudellisilla tehtävillä on tärkeä sija. Ja tämä kehityssuunta tulee välttämättömästi joka yhteiskunnassa voimistumaan äärettömästi, sen mukaan kuin hallituksen tehtävät tulevat yhä tähdellisemmiksi. Huonosti hallittuna sosialistinen valtio olisi luullakseni yhtä paljon pahempi nykyistä valtiotamme, kuin se hyvin hallittuna olisi tätä parempi. Ja tunnustan, etten näe mitenkä sosialistit voivat taata hyvää hallitusta. Minulla ei ole läheskään samaa luottamusta pelkkään koneistoon kuin Allisonilla. Ja olenpa varma siitä, ettei mikään koneisto voi tuottaa hyviä tuloksia yhteiskunnassa, jossa melkoinen osa kansalaisia ei ajattele muuta kuin hallitusvallan käyttämistä omaksi edukseen. Mutta sellainen on nähdäkseni asianlaita nykyisissä yhteiskunnissa. Enkä ymmärrä, mikä ihme voi muuttaa ne toisenlaisiksi.

»Sellainen on ensimäinen vaikeus, minkä huomaan kollektivismissa. Ja vaikkei se estä minua kannattamasta käytännöllisen sosialismin suuntaan meneviä varovaisia ja valmistavia kokeita, se ainakin estää minut katsomasta kollektivistista tulevaisuutta kohti läheskään niin pirteän luottavaisesti kuin Allison. Menen vielä pitemmälle: väitän ettei kelläkään, jolla on tarpeellista älyä ja joka ei sitä tukehduta, ole oikeutta sellaiseen luottavaisuuteen.

»Joskin keskustelun helpottamiseksi jätän tämän vaikeuden huomioonottamatta ja myönnän rehellisen ja tehokkaasti toimivan kollektivistisen valtion mahdolliseksi, näen toisen ja vielä arveluttavamman epäilynaiheen nousevan eteeni. Vaikka näet olen sitä mieltä, että elämisen mahdollisuuksien jako nykyisen järjestyksen vallitessa on mitä suurimmassa määrässä oikullinen ja kohtuuton, pitäisin kuitenkin tämän vääryyden parempana kuin maailman oikeudenmukaisin järjestely, jos se tarjoo parempia takeita eräiden korkeampien arvojen toteuttamisesta, kuin mitä parannetulla järjestyksellä on tarjona. Enkä ole omassa mielessäni selvillä, — enkä näe kuinka kukaan muu voi olla selvillä — siitä, että kollektivismi antaa näiden korkeampien arvojen toteuttamisesta niinkään hyviä takeita kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä. Ja tämä johtaa minut takaisin vapauden kysymykseen. Tiedän kyllä, että tästä asiasta on puhuttu paljon onttoja sanoja, enkä halua niitä lisätä. Myönnän, että nykyisen järjestyksen vallitessa kansan suurella joukolla on vapautta vain nimeksi, koska näen sen jäsenten olevan sidottuja ja kytkettyjä, läpi koko elämänsä, mitä alhaisimpiin tarpeisiin. Ja kuitenkin näemme, että keskeltä tätä vääryyden sekasortoa on noussut ja nousee taiteilijoita, runoilijoita, tiedemiehiä, pyhimyksiä. Ja sellaisten miesten ilmestyminen näyttää minusta johtuvan siitä, että melkoisella vähemmistöllä on voima valita, hyväksi tai pahaksi, oma elämänsä, noudattaa taipumuksiansa vaikka olisi taisteltava pelottaviakin vaikeuksia vastaan, ja, kenties juuri noiden vaikeuksien johdosta, onnellisissa tapauksissa toteuttaa minkä kärsimyksen hinnalla tahansa suuria töitä ja suuri elämä. Mutta epäilen kovasti, tokkohan mikään nero koskaan tulee ilmestymään Allisonin kuvaaman järjestyksen vallitessa. Pelkään että itse se seikka, että jokaiselle järjestetään hänen elämänuransa ja kaikki vaikeudet tasoitetaan hänen tieltään, se seikka että, sanalla sanoen, avoin tie tulee merkitsemään samaa kuin valmiit raiteet, vähentää, vieläpä kenties hävittää yritteliäisyyden, synnynnäisen uskalikkohengen niin hyvin aatteellisessa kuin fyysillisessä maailmassa; ja siitä hengestä kuitenkin johtuu kaikki, jota sanomme tai jota meidän tulisi sanoa edistykseksi. Kollektivistinen valtio saattaa kyllä perustaa ja määrärahoilla kannattaa akatemioja; mutta voiko se koskaan tuottaa Shakespearen tai Michelangelon? Se saattaa kehittää ja hoivata uskonnollista oikeaoppisuutta; mutta olisiko siinä uudistajalle tai pyhimykselle mitään sijaa? Eikö meidän olisi ostettava tuota yleistä hyvinvointi- ja sivistystasoa tukehduttamalla ainoan, mikä itsessään on hyvä, neron ilmestymisen? En väitä dogmaattisesti, että niin tulisi käymään; en edes sano dogmaattisesti, että, jos niin kävisikin, tämä seikka ratkaisevasti kumoaa kollektivistisen valtio-opin. Mutta mahdollisuudet ovat niin pelottavia, että ne pakostakin saavat minut pysähtymään — niinkuin niiden täytyy pysähdyttää jokainen rehellinen ja suora mies, joka ei ole ennakolta omaksutun ihanteen häikäisemä.

»Syy, miksi olen niin laajalti esittänyt arvelujani, ei ole siinä, että haluan suosittaa mitään omaa mielipidettäni, vaan paremmin siinä, että haluaisin valaista ja mieliinne terottaa sen ajatuksen, josta alotin, sen nimittäin, että järjellä on oikeutensa, että sillä on osuutensa jokaisessa uskossa ja että se jokaisessa uskossa uurtaa pohjan kaikkien pelkästään ei-järkiperäisten tai järjenvastaisten uskomusaiheitten alta; että tätä tosiasiaa ei voi peitellä, jollei tieten tai tietämättään ennakolta kiellä järjeltä sananvaltaa; ja että sellainen kieltäminen on kovin paha erhe ja vika. Mitä itseeni tulee, huomaan järkeni päivästä toiseen yhä enemmän heikentävän vaistomaisia uskomuksiani, eikä se minua hävetä eikä sureta, vaan päin vastoin olen siihen tyytyväinen ja hyväksyn itseni. Muutamat ovat olleet sitä mieltä, että on valittava jompikumpi, järki tai intohimo; jos niin olisi, niin minä valitsisin järjen. Mutta en näe sitä välttämättömyyttä, sillä minulla järki itse on intohimoa. Ihmiset kuvailevat järkeä kylmäksi. Kuinka vähän he tietävät, mitä on olla herkkä jokaiselle kutsulle, jokaiselle kiihottimelle altis, ja kuitenkin magneetin tavoin värähdellä aina pohjoista kohti, ankarimmin jännittyneenä, selvimmin tuntien voiman pingoittuvan ja tiukkenevan juuri silloin kun se on järkkymättömimmin maaliin kärjistyneenä. Elämän voimaperäisyyttä ei saa mitata heilunnan laajuuden mukaan. Juuri liikkumattomimmassa pisteessä yhtyvät pelottavimmat voimat. Ja sellainen piste on äärettömyydelle avoin järki. Sellaiseen liikkumattomuuteen tunnen itseni määrätyksi, jos vain koskaan voisin sen saavuttaa. Mutta kaiketi on toisilla, niinkuin MacCarthylla, toinen elämänosa. Sielujen taivaallisessa maailmassa, henkien asteikossa tarvitaan kiertotähteä yhtä hyvin kuin sen aurinkoakin. Toisen asema ja painovoima määrää toisen radan, ja se vastakkaisuus, joka pitää ne erillään toisistaan, se myös sitoo ne yhteen. Ei ole sitä MacCarthyn liikettä, joka ei pane minua värähtelemään; ja minun liikkumattomuuteni ympäri hän tekee kierroksensa. Mutta molemmat olemme, niin arvelen, suuren järjestön osia ja liikumme yhdessä kaukaisemman keskuksen määrääminä. Ja itse taistelumme laki on, kuten kenties kerran saamme nähdä, sellainen rakkauden laki, mikä epäsoinnun avulla luopi sopusoinnun.»

CHARLES WILSON, Luonnontutkija.

Kun Martinin puhe oli loppunut, jäin epäröimään, mitenkä oli jatkettava. Kaikki ne seuramme jäsenet, joilla oli varsinaisesti valtiollisia harrastuksia, olivat jo puhuneet, ja pelkäsin että keskustelualueemme jäisi kokonaan kesken. Miettiessäni en keksinyt mitään parempaa kuin puheenvuoron antamisen Wilsonille, biologille. Sillä vaikka hän oli erikoisalan tutkija, niin kaikki oli hänen mielestään haara hänen erikoisalaansa, ja tiesin hänen olevan yhtä valmiin puhumaan yhteiskunnasta kuin mistään muusta. Vaikka hänen esiintymisessään tavallisesti oli jonkinlaista julkeutta eli vaativaisuutta, joka oli minulle vastenmielinen, tunsin että, koska hänelle oli annettava puheenvuoro, tämä oli siihen sopiva hetki. Pyysin häntä siis jatkamaan puheiden sarjaa, ja viipymättä hänen härsyttävä äänensä alkoi ahdistella korviamme.

»En oikein tiedä», niin hän alotti, »miksi minua, joka olen pelkkä luonnontutkija, kutsutaan sekaantumaan keskusteluun näistä korkeista asioista. Politiikka, niin olen aina käsittänyt asian, on jonkunlainen mysterio, vain harvojen armotettujen käsitettävissä, vieläpä silloin jonkunmoisen sisäisen näkemyksen, intuitsionin, eikä minkään ajatustoiminnan avulla. Mutta viime vuosien kuluessa jotakin näkyy tapahtuneen. Näkemysteoria oli kaikin puolin tyydyttävä, niin kauan kuin näkemykset eivät joutuneet keskenään ristiriitaan, tai ainakaan ne, jotka olivat yhden näkemyksen innoittamat, eivät joutuneet todelliseen henkiseen kosketukseen niiden kanssa, jotka olivat toisen innoittamat. Mutta tänä iltana olemme yhtyneet tällä penkereellä ja täällä meidät on asetettu silmätysten mitä vastakkaisimpien periaatteiden kanssa ja olemme nähneet niiden törmäävän tuimasti yhteen ja, kuten sivullisesta näyttää, kerrassaan musertavan toinen toisensa. Siitä johtuu Martinin esittämä kriitillisen kannan puolustus, jolle annan täyden myötätuntoni — ellen ota huomioon, ettei hän ollenkaan osottanut sitä perustusta, jolle kritiikin itsensä tulee olla rakennettu. Ja kenties tämä on se kohta, jossa minä voin keskusteluun yhtyä, ja se syy, jonka tähden saatan niin tehdä. Olen tänä iltana uteliaana ja — se minun täytyy tunnustaa — hieman huvitettuna nähnyt, mitenkä eri puhujat vuorostaan ovat vaivaloisesti saaneet toisen rakennuksen kohoamaan toisensa jälkeen ainoastaan sortuaksensa häpeällisesti niin pian kuin seuraava puhuja on siihen kajonnut. Ja miksi? Siitä vanhasta syystä, että ne olivat hiekalle rakennetut. No niin, enhän ole itse rakentanut juuri mitään sanottavaa. Mutta minä kuulun siihen vähän huomattuun ihmisryhmään, jonka työnä on lujien perustusten laskeminen; toisin sanoen: olen tiedemies. Biologian tutkija vain, se on totta; taivas varjelkoon minua sanomasta itseni sosiologiksi! Mutta biologia on niitä tieteenhaaroja, jotka rakentavat sitä yleistä luonnon- ja maailmankatsomusta, mikä vähitellen syöksee kumoon kaikki yhteiskunnalliset käsityksemme. Pelkään että poliitikot tuskin ovat siitä selvillä. Ja siitä syystä — jos saatan sen sanoa ketään loukkaamatta — heidän lausuntonsa alkavat yhä enemmän tuntua jonkunmoiselta joutavalta lörpöttelyltä. Ne voimat, jotka todella panevat maailman liikkeelle, eivät ole enää heidän hallittavissaan. Ja ainoastaan missä voimat toimivat, ainoastaan siellä elävät aatteet liikkuvat vetten päällä. Poliitikot eivät tutki tiedettä, [Vrt. Huomattava on, että »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan vastaa engl. »science» sanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan luonnontieteitä (ja niitä tieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden menetelmiä).] siinä se outo tosiasia. Ja kuitenkin käy päivästä päivään selvemmäksi, että politiikka joko on sovellutettua tiedettä taikka pelkkää puoskaroimista. Mutta, paha kyllä, juuri tärkeimmät asiat ovat viimeiset, mitkä tulevat tunnetuiksi, ja juuri missä on välttämättömintä toimia, siellä tietämättömyytemme on täydellisin, ja siten myös politiikan tiedettä tuskin vielä on edes alettukaan tutkia. Siitä johtuu se lamauttava epäily, joka saattaa meidät ymmälle, aina kun hetkeksi pysähdymme miettimään; ja siitä myös se sokea epätoivon raivo, mikä saa vakavia ihmisiä ryhtymään hillittömästi toimintaan. McCarthyn kanta on hyvin ymmärrettävä, niin — kuinka sanoisinkaan — niin valitettava kuin se mielestäni onkin. Tosiaan tuskin yksikään niistä kysymyksistä, joita tänä iltana on nostettu, on tätä nykyä vielä tieteellisesti ratkaistavissa. Ja tämän sanottuani minun tulisi kenties, tiedemies kun olen, istuutua paikalleni.

»Ja niin tekisinkin, jollei olisi niin, että pitkällisestä antautumisesta tieteelle positiivisten johtopäätösten ohessa johtuu jotakin muutakin. Kaikilla pätevillä henkilöillä, jotka ovat harjaantuneet tieteelliseen työhön, on eräs erikoinen kanta elämään katsoen, eräänlainen tähdellisen ja epätähdellisen tajunta, erikoinen, jos niin saan sanoa, olemuksen yleisehtojen katsomustapa. Sillä mekin mietimme politiikasta tai, oikeammin sanoen, yhteiskunnasta, me erikoistutkijatkin. Ja keskenämme kehitämme vähitellen jonkunmoista peruskäsitteiden kokoomusta, joka on oleva tulevaisuuden jokaisen sosiologian perustuksena. Näitä peruskäsitteitä minun tekisi mieli koettaa esittää. Sitä enemmän, koska ne ovat niin kaukana suuresta osasta siitä, mitä tänä iltana on täällä puhuttu. Minusta on koko tämän keskustelun kestäessä, totta puhuen, tuntunut siltä kuin olisin oleskellut keskellä hautoja ja kuunnellut kuolleitten ääniä. Ja minussa nousee jonkinmoinen tarve puhua elävien puolesta, uuden sukupolven puolesta, jonka kanssa luulen olevain kosketuksessa. Haluan sanoa miltä teidän asettamanne probleemit näyttävät meistä, jotka elämme luonnontieteen kirkkaassa valossa.

»Aluksi siis tahdon sanoa, että meistä 19:s vuosisata merkitsee jyrkkää erkanemista maailman koko menneisyydestä, murrosta, jolla ei ole vertaistaan ihmiskunnan aikakirjoissa. Olemme kehittäneet kerrassaan uusia voimia ja samalla aikaa myös vastaavan aivan uuden elämänkäsityksen. Voimista en aio puhua; jauhetaanhan »höyryn ja sähkön ihmeitä» alituisesti jokaisessa viidenpennin lehdessä. Mutta mainitsemani elämänkäsitys, joka on vieläkin tärkeämpi, on jotakin tuskin vielä sanoin määriteltyä. Ja koetan parastani arimoidessani siitä jonkunmoisen ensimäisen, karkean luonnoksen.

»Ensimäisenä tekijänä tässä uudessa elämänkatsomuksessa on jatkuvaisuus. Me uuden sukupolven miehet käsitämme, että nykyisyys on vain siirtoa menneestä tulevaiseen; ettei mikään tapaus eikä mikään yksityiskohta ole muista erillään; että kaikki olleet, ne, jotka seuraavat toistensa jälkeen, yhtä hyvin kuin ne, jotka ovat samanaikuisia, ovat yhden ainoan järjestelmän osia. Tämän järjestelmän yleisnimi on syysuhde. Mutta inhimillisessä yhteiskunnassa sen erityisesti tähdellinen ilmaisumuoto on toisiaan seuraavien sukupolvien yhteys. Tätä nykyä me, jotka ajattelemme, emme katsele ihmistä yksilönä emmekä edes aikalaisten yhteisön jäsenenä; näemme hänessä ennen kaikkea pojan ja isän. Toisin sanoen, meillä on aina mielessämme suku, kun sitä vastoin näihin asti keskuskohtana on ollut yksilö tai kansalainen. Mutta tämä näkökannan muutos tuopi mukanaan mullistuksen siveysopin ja politiikan alalla. Vanhojen kansojen keskuudessa kulloinkin olevaisen sukupolven ylläpitäminen oli tärkeimpänä silmämääränä, ja tämän harrastuksen luonteen ilmaisi sana isänmaanrakkaus. Marcus Aureliuksen, stoalaisten, samoinkuin myöhemmin kristittyjen kannalta kaikki siveelliset velvollisuudet kohdistuivat yksilölliseen sieluun, ja persoonallisesta pelastuksesta tuli vuosisadoiksi etiikan rakennuksen kulmakivi. No niin: kaikki ajatustyö, kaikki oppi, kaikki kirjallisuus, mikä perustuu siihen käsitykseen, on uuden ihanteen valossa muuttunut epätähdelliseksi ja merkityksettömäksi. Emme enää pidä yksilöä muuna kuin yhtenä renkaana syntyjen sarjassa. Isätönnä häntä on mahdoton ajatellakaan, pojattomana hän on tyhjään rauennut. Hänen sieluansa, jos hänellä sitä on, ei voida erottaa menneisyydestä, josta se polveutuu, eikä siitä perinnöstä, minkä se jättää tulevaisuudelle. Hänen velvollisuutensa, hänen onnensa, hänen arvonsa ovat kaikki eroamattomassa yhteydessä isyyden tosiasian kanssa; ja sama totuus pitää, _mutatis mutandis_, paikkansa naisiinkin nähden. Sanalla sanoen, uudella sukupolvella on kokonaan uusi siveyden lakikirja, ja tämä lakikirja tähtää suvun täydellisentämiseen. Sillä — ja tämä on uuden katsomustavan toinen tekijä — syntyjen sarja on myös edistyksen toteutumiskeino. Tämän älyäminen antaa elämänkatsomuksellemme sen iloisuuden ja pirteyden. Vanhan ajan kansat sijoittivat kultakauden muinaisuuteen; keskiajan ihmiset siirsivät sen kuvailtuun taivaaseen. Eivät kumpaisetkaan toivoneet mitään tältä maailmalta; ja sentähden heidän luonteenomainen filosofiansa on tynnyrin [S.o. Diogeneen kuuluisan »tynnyrin».] tai erakkomajan filosofiaa. Niin pian kuin ensimäinen nuoruuden hohde oli mennyt, heitti pessimismin pilvi Kreikan ja Rooman sivistykseen varjonsa; ja siitä pelastui kristillisyys ainoastaan turvautuaksensa kuvailtuun haudantakaiseen autuuteen. Vaan me olemme, tieteen avulla, perustelleet edistyksen. Olemme kääntäneet katseemme tulevaisuutta, varmaa tulevaisuutta ja tässä maailmassa toteutuvaa tulevaisuutta kohti. Meillä on silmiemme edessä tulevat sukupolvet, niihin meidän toivomme ja meidän velvollisuutemme keskittyvät. Ravita niitä, pukea niitä, kasvattaa niitä, tehdä ne paremmiksi kuin itse olemme, tehdä niiden puolesta kaikki, mikä tähän asti on niin häpeällisesti laiminlyöty, ja sitä tehdessämme löytää oma elämämme ja oma tyydytyksemme — se se on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme, meidän, uuden sukupolven ihmisten.

»Ja tämä johtaa minut elämänkäsityksemme kolmanteen pääkohtaan. Uskomme edistykseen; mutta emme usko että edistys on sallimuksen säätämä. Ja tässäkin kohden näkökantamme on uusi. Tähän asti kohtalon ja sallimuksen käsitteet ovat jakaneet maailman vallan keskenään. Me uuden sukupolven ihmiset emme tunnusta kumpaistakaan. Emme usko hyvään jumalaan, joka muka johtaa tapahtumien kulun, emmekä sokeaan mahtiin mikä niitä hallitsee ihmistahdosta riippumatta ja siitä huolimatta. Tiedämme että tekomme ja laiminlyöntimme jotakin merkitsevät. Tiedämme, että meillä on tahto, että tahtoa voi johtaa järki, ja että se päämäärä, johon järki tähtää, on suvun edistys. Tätä pidämme varmasti todettuna; sitä enempää emme tarvitse. Ja juuri tämän tiedon omaksuminen se leikkaa meidät irti menneisyydestä, tekee sen kirjallisuuden, sen siveysopin, sen politiikan meille merkityksettömäksi ja ymmärtämättömäksi, sanalla sanoen, tekee meistä sen, mikä olemme: uuden sukupolven esikoiset.