Part 11

Hän aloitti heti työnsä. Ja hyvin harvoin on suoritettu sellaista urakkaa. Kukaan ei harjoittanut minkäänlaista maanviljelystä niin ylhäällä. Maata peitti melkein läpitunkematon pensastiheikkö, missä eleli villisikoja ja lukemattomat laumat rottia. Papeeteen ja merelle avautuva näköala oli tosin suurenmoinen, mutta työ siellä ylhäällä ei ollut innostavaa. Viikkoja meni pelkästään tien raivaamiseen, mitä myöten päästä paikalle. Villisiat ja rotat söivät kaiken, mitä hän istutti, kohta kun se alkoi tehdä tainta. Hän ampui siat ja viritti loukkuja rotille. Viimeksimainittuja hän sai saaliikseen puolitoistatuhatta kahdessa viikossa. Kaikki, mitä tarvitsi, hänen piti kantaa sinne ylös selässään. Tavarankantonsa hän suoritti useimmiten öisin.

Vähitellen hänellä sentään rupesi olemaan menestystä. Hän oli saanut pystyyn ruohoseinäisen rakennuksen. Hedelmällisellä, tuliperäisellä maalla, minkä hän oli pannut viljelyskuntoon tavattomalla työllä, kasvoi viisisataa kookospalmua, viisisataa papayapuuta, kolmesataa mangopuuta, lukuisia leipäpuita ja avocadopuita, puhumattakaan viiniköynnöksistä, marjapensaista ja vihanneksista. Hän laajensi uomia, joita myöten vuoripurot virtasivat solissa, ja laati mainion vedenjohtojärjestelmän kaivamalla ojia solien välille eri korkuisille pengermille. Ahtaat solat muuttuivat puutarhoiksi, vuorenjyrkänteet, joilta polttava aurinko oli ennen kuivattanut viidakon kitukasvuiseksi, kukoistivat nyt täynnä hedelmäpuita, marjapensaita ja kukkasia. Luonnonihminen ei vain tullut itse toimeen maansa antamilla — hänen viljelmänsä kasvoivat niin runsaan sadon, että hän saattoi monia tuotteita myydä Papeeten asukkaille.

Silloin havaittiin äkkiä, että hänen maallaan, minkä viranomaiset olivat ilmoittaneet isännättömäksi, sentään oli omistaja ja että oli olemassa lailliset paperit tämän omistusoikeudesta. Nyt näytti siltä, kuin Darlingilla ei olisi ollut mitään hyötyä raadannastaan. Kukkulan maa oli ollut aivan arvotonta silloin, kun hän ryhtyi sitä viljelemään, ja omistaja, jolla oli laajoja alueita, ei ollut osannut kuvitellakaan sen voivan kehittyä sellaiseen kuntoon, mihin luonnonihminen oli sen saattanut työllään... Määrättiin sopiva hinta, ja Darlingin kauppasopimus laillistutettiin.

Mutta sitten tuli kamala kolahdus. Häneltä ehkäistiin pääsy kauppapaikalle. Tien poikki, minkä hän itse oli raivannut, vedettiin piikkilanka-aitaus. Se oli niiden samojen vanhoillisten ainesten salaisia hankkeita, jotka olivat laahanneet luonnonihmisen sairaalahallitusten eteen Los Angelesissa ja karkoittaneet hänet Havaijilta. Itsetyytyväisen väen on vaikea ymmärtää muita, joiden tyytyväisyys rakentuu aivan toisenlaisille perusteille kuin heidän. Näyttää aivan ilmeiseltä, että virkamiehet olivat hyvissä väleissä sanotun vanhoillisen aineksen kanssa, sillä Darlingin raivaama tie pysyi suljettuna. Mitään ei tehty vääryyden korjaamiseksi — viranomaiset päinvastoin järkähtämättömästi välttivät asiaan puuttumista. Mutta luonnonihminen tanssi ja lauleli yhtä iloisena kuin tavallisesti sentään. Hän ei istunut öitä hautomassa kärsimäänsä vääryyttä. Hänellä ei ollut aikaa olla katkera. Hän uskoi, että hän oli tässä maailmassa ollakseen onnellinen, eikä häneltä riittänyt silmänräpäystäkään tuhlata muihin tarkoituksiin.

Hänen plantaasilleen johtava tie oli tukossa. Hän ei voinut raivata uutta sen tähden, ettei hänellä ollut siihen tarvittavaa maata. Hallitus oli kehoittanut häntä käyttämään melkein pystysuoralla rinteellä olevaa polkua, mitä myöten villisiat kulkivat. Kiipesin hänen kanssaan polkua ylös, ja meidän täytyi käyttää käsiämmekin apuna. Sellaista polkua on mahdoton muuttaa tieksi, ellei ole apuna insinööriä, höyrykonetta ja teräskaapelia. Mutta mitä välitti luonnonihminen siitä! Hänen lempeä elämänoppinsa käski häntä maksamaan hyvällä pahan, mitä ihmiset hänelle tekivät. Ja kuka voi väittää, ettei hän ollut onnellisempi kuin kiusantekijänsä?

"Vähät siitä joutavasta tiestä", sanoi hän minulle, kun meidän oli onnistunut hilautua eräälle vuorenpengermälle, missä läähättäen istuuduimme lepäämään. "Hankin tässä pian lentokoneen, ja silloin he joutuvat häpeään. Raivailen parhaillaan tasaista kenttää lentokoneen laskeutumispaikaksi, ja kun ensi kerran tulet Tahitille, pääset suoraan aivan oveni edustalle."

Eräänä iltana näin hänen haukottelevan ja kysyin, mitenkä pitkän yöunen hän soi itselleen.

"Seitsemän tuntia", kuului vastaus. "Mutta kymmenen vuoden kuluttua nukun vain kuusi tuntia ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua viisi. Aion lyhentää untani tunnilla joka vuosikymmen, näetkös."

"Ja satavuotiseksi tultuasi et siis nuku lainkaan", veistin siihen.

"Aivan niin. Ihan niin. Kun tulen satavuotiseksi, en tarvitse lainkaan unta. Ja myös elän silloin pelkällä ilmalla! On olemassa kasveja, mitkä tekevät niin, kuten tiedät."

"Mutta onko ihminen milloinkaan päässyt niin pitkälle?"

Hän pudisti päätään.

"Jos sellaista on tapahtunut, niin en minä ainakaan ole kuullut siitä puhuttavan. Mutta sehän on vain pelkkä teoria — se ilmalla eläminen. Se olisi hienoa, vai kuinka? Luonnollisesti se saattaa olla mahdotonta — on hyvin luultavaa, että se on mahdotonta. En ole epäkäytännöllinen, näetkös. En unohda milloinkaan olevaisuutta. Kun teen lentoretkiäni tulevaisuuteen, lasken aina lankaa taakseni, jotta osaan palata sieltä."

Luulenpa, että "luonnonihminen" oli leikinlaskija...

Missään tapauksessa hän ei ollut yksipuolinen. Ellei ollut saatavissa muuta ruokaa kuin lihaa, hän söi lihaa — jos esimerkiksi oli vankilassa tai jollakin laivalla ja pähkinät ja hedelmät olivat loppuneet. Eikä hän ollut jäykistynyt muihinkaan kaavoihin — lukuunottamatta auringonkylpykysymystä.

"Laske ankkurisi missä tahansa, ja jos sielusi on rannaton, pohjaton meri eikä ankkalammikko, niin ankkurisi jää kyntämään. Näetkös, minun ankkurini kyntää aina. Koetan edistää ihmiskunnan terveyttä ja kehitystä ja aina saada ankkurini kyntämään siihen suuntaan. Ne molemmat seikat näet merkitsevät minulle samaa. Ja se on pelastanut minut. Ankkurini ei kahlehtinut minua kuolinvuoteeseen — annoin sen kyntään perässäni viidakkoon. Kun sitten olin tullut jälleen terveeksi ja voimakkaaksi, ryhdyin saarnalla ja esimerkillä opettamaan kansaa... Näin unta viime yönä", jatkoi hän miettivästi, ja hänen kasvoilleen levisi verkalleen innostuksen hehku. "Näin unta, että kaksikymmentäviisi luonnonihmistä, miehiä ja naisia, juuri oli tullut höyrylaivalla Kaliforniasta ja että kuljin heidän joukossaan jyrkkää polkuani plantaasilleni."

* * * * *

Oi, Ernest Darling — auringonpalvoja, luonnonihminen on hetkiä, joina en voi olla kadehtimatta sinua ja sinun huoletonta olemassaoloasi! Olen näkevinäni sinun tanssivan ylös portaita ja tekevän pitkän hyppäyksen kuistikolle hiukset vettä valuen suolaisen merikylvyn jälkeen, silmät loistaen, auringonpaahtama iho hehkuen ja rinta kumahdellen uljaasta rummutuksesta... Ja muistan ikuisesti sinut sellaisena kuin näin sinut Tahitilta lähtiessämme, kun Snark jälleen risteili kuohujen huuhtelemain riuttain välistä kapeata uomaa, matkalla merelle, ja vilkutin jäähyväisiä rannalla seisoville. Sydämellisimmin vilkutin kullanhohtoiselle auringonjumalalle, joka seisoi suoraan pienessä ulkohankakanootissaan tulipunainen lannevaate vyöhyställään.

11

Kuninkaallista kestiystävyyttä

"Kun sinne saapuu matkamiehiä, haluavat kaikki ottaa jonkun heistä kotiinsa kuin ystävän, ja seudun asukkaat osoittavat vieraalle mitä suurinta ystävällisyyttä. Hänet sijoitetaan kunniapaikalle istumaan ja hänet ollaan hukuttaa ihaniin herkkuihin."

"Polyneesialaisia tutkimuksia"

Snark oli ankkurissa Raiatean rannalla, aivan Uturoan kylän edustalla. Olimme saapuneet sinne edellisenä iltana pimeässä ja valmistauduimme ensimmäiselle maissakäynnille. Varhain aamulla olin nähnyt oudolla priipurjeella varustetun ulkohankakanootin viilettävän laguunilla. Kanootti muistutti muodoltaan ruumiskirstua — se oli ihan tavallinen koverrettu puupölkky, neljätoista jalkaa pitkä, niukasti kaksitoista tuumaa leveä ja mahdollisesti kaksikymmentäneljä tuumaa syvä. Sillä ei ollut lainkaan veneen ääriviivoja, lukuunottamatta sitä, että sen molemmat päät olivat teroitetut. Sivut olivat aivan suorat. Ellei sillä olisi ollut ulkohankaa, se olisi keikahtanut itsestään kumoon sekunnin kymmenesosassa. Ulkohanka se piti sitä pystyssä.

Sanoin, että purje oli outo. Ja sellainen se oli. Se oli vehje, jollaista ei ainoastaan pidä nähdä uskoakseen sellaisen olevan olemassa, vaan jollaista ei usko olevan olemassa senkään jälkeen kuin on sen nähnyt. Purjeen korkeus ja puomin pituus oli kerta kaikkiaan hämmästyttävä; mutta ei siinä kylliksi, vaan "tilverkkari" oli sitäpaitsi varustettu jättiläispiikillä. Se oli niin iso, ettei tavallinen pirkkeli millään olisi kestänyt sen painoa kohtalaisessakaan tuulessa. Kanoottiin oli sentähden köytetty pitkä sivulle työntyvä puomi ja tähän kiinnitetty kaiji. Sillä tavalla suurkuutti kannatti purjeen alaosaa ja kaiji piikkiä.

Se ei ollut vain vene tahi vain kanootti, vaan purjehduskone. Ja kanootissa oleva mies sai sen kulkemaan painollaan ja rohkeudellaan — etupäässä rohkeudellaan. Näin kanootin luovailevan suojapuolellamme ja kiitävän kylää kohden melkein hankatuulessa, ainoa matkustaja pitkällä ulkohangan selässä.

"Yhdestä asiasta ainakin olen varma", selitin, "en lähde täältä ennen kuin olen tehnyt purjehdusretken tuolla kanootilla".

Muutamaa minuuttia myöhemmin Warren huusi kajuutan portailta kannen alle: "Nyt se kanootti on täällä!"

Hyökkäsin heti kannelle ja tervehdin kanootin omistajaa, pitkää, hoikkaa polynesialaista, jolla oli älykkäät piirteet ja kirkkaat, eloisuutta hohtavat silmät. Miehellä oli lanteilla tulipunainen vaate ja päässä olkihattu ja käsissä tuomisia ‒ iso kala, kimppu vihanneksia ja muutamia jättiläismäisiä jamssijuuria. Kun olin osoittanut kiitollisuuttani hymyilemällä — mikä vielä käy maksusta monin paikoin Polynesian saarilla — ja jonkin aikaa toistellut: Mauruuru — "kiitän" tahitin kielellä — ryhdyin merkeillä osoittamaan vieraalleni, että kernaasti lähtisin purjehdusmatkalle hänen veneessään.

Hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän vastasi yhdellä ainoalla sanalla: "Tahaa" — samalla käännähtäen ja osoittaen korkeita pilvien peittämiä vuorenhuippuja eräällä kolmen peninkulman päässä olevalla saarella. Saari oli Tahaa. Sinne oli hyvä tuuli, mutta palatessa olisi ollut täysi vastainen. Eikä minulla ollut minkäänlaista halua mennä Tahaalle. Minun piti jättää kirjeitä Raiatealle ja tavata sikäläisiä viranomaisia, ja Charmianhan valmistautui kannen alla parhaillaan maihinlähtöön. Vilkkailla eleillä siis selitin, että halusin tehdä vain lyhyen purjehdusretken laguunilla. Hänen ilmeensä muuttui heti alakuloiseksi, mutta hän hymyili kuitenkin myöntyvästi.

"Tule purjehtimaan!" huusin Charmianille kajuuttaan. "Mutta ota uimapuku. Matkasta tulee märkä."

* * * * *

Se oli tuskin todellisuutta. Oikeammin oli se unta. Kanootti liukui laguunin pintaa kuin hopeanuoli. Kapusin ulkohangalle painoksi, jotta alus pysyisi pystyssä, ja Tehein huolena oli rohkeus. Tavallista virkeämpien vihurien tullessa hänkin sujuttautui kappaleen matkaa ulkohangalle, samalla hoitaen pitkää peräsinairoa molemmin käsin ja suurkuuttia toisella jalallaan. "Ready about!" huudahti hän englanniksi. Siirsin varovasti painoani kanoottia kohden ylläpitääkseni tasapainoa purjeen tyhjetessä tuulesta. "Hard a-lee!" huusi hän ja luovi tuuleen. Hilauduin vastakkaisella puolella olevalle veteenkurkottavalle riu'ulle, mikä oli köytetty poikkipuolin kanoottiin, ja purje täyttyi jälleen, ja kanootti kiiti kallellaan eteenpäin.

"Ali right", sanoi Tehei.

Ne kolme sananpartta muodostivat Tehein koko englannin sanaston ja panivat minut arvelemaan, että hän jolloinkin oli kuulunut amerikkalaisen aluksen kanakkimiehistöön. Tavallista kovempien puuskausten välihetkinä tein hänelle merkkejä ja lausuin kysyvällä äänellä: "Sailor?" Sitten uudistin yrityksen kurjalla ranskan kielelläni. "Marin" oli hänelle aivan käsittämätön, ja yhtä vähän hän ymmärsi "matelot"-sanaa. Joko ranskani oli käsittämätöntä tahi hänellä ei ollut aavistustakaan kielestä. Sittemmin olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että molemmat arveluni olivat kutakuinkin oikeita. Vihdoin rupesin luettelemaan naapurisaarten nimiä. Hän nyökäytti merkiksi siitä, että oli ollut niillä, ja Tahitin mainittuani hänelle selveni, mitä tarkoitin. Hänen ajatustoimintansa tapahtui melkein näkyvissä, ja oli hauska katsella hänen ajattelemistaan. Hän nyökkäsi voimakkaasti päätään kerran toisensa jälkeen. Niin, hän oli käynyt Tahitilla, ja sitten hän omasta aloitteestaan luetteli: "Tikihau, Rangiroa, Fakarava" osoittaen siten purjehtineensa aina Paumotu-saarilla saakka — epäilemättä jonkin rannikkokuunarin matruusina.

Kun olimme palanneet lyhyeltä purjehdukseltamme, hän kysyi eleillä Snarkin päämäärää, ja kun olin luetellut nimet: Samoa, Fidzi-saaret, Uusi Guinea, Ranska, Englanti ja Kalifornia, hän lausui: "Samoa" — ja ilmoitti eleillä tahtovansa kernaasti seurata meitä sinne. Minun oli pakko parhaani mukaan selittää, ettei meillä ollut tilaa hänelle. Sanoilla "petit bateau" sain vihdoin selväksi sen mutkallisen seikan, ja silloin kuten äsken ennen purjehdusmatkaamme hänen ilmeensä muuttui alakuloiseksi, mutta hän hymyili kohta mukaantuvasti ja pyysi taas ykskaks meitä kanssaan Tahaalle.

Charmian ja minä katselimme toisiamme. Virkeätä tunnelmaamme, minkä purjehdus oli herättänyt, kesti yhä vielä. Nyt olivat kirjeet, mitkä piti jättää Raiatealle, unohtuneet ja samaten käynnit sikäläisten viranomaisten luona. Kengät, paita, housupari, paperosseja, tulitikkuja ja yksi kirja pantiin kiireesti peltirasiaan, tämä guttaperkkasuojukseen — ja sitten laskeuduimme Tehein kanoottiin.

"Milloin saamme teidät jälleen nähdä?" huusi Warren, kun tuuli täytti purjeen ja pakotti Tehein ja minut nopeasti hypähtämään ulkohangalle.

"Kuka tietää", huusin vastaukseksi. "Palattuamme, muuta en osaa sanoa."

Ja sitten sitä mentiin. Tuuli oli voimistunut. Kanootin laita ei ollut kuin kaksi ja puoli tuumaa veden pinnan yläpuolella, ja pikku laineet löivät lakkaamatta sen yli. Piti luoda vettä. Vedenluominen on vahinen tärkeimpiä tehtäviä aluksella. Vahine on naisen tahitilainen nimitys, ja koska Charmian oli ainoa kanootissa oleva vahine, oli vedenluonti hänen velvollisuutensa. Tehei ja minä emme päässeetkään sitä tekemään, koska kumpikin istuimme ulkohangalla täydessä työssä: pitäen kanoottia tasapainossa, jottei se keikahtaisi kumoon. Charmian siis loi vettä vien alkeellisella äyskärillä — ja suoritti sen niin pontevasti, että saattoi pitää pitkiä lepohetkiä työnsä välillä.

Raiatea ja Tahaa ovat sen puolesta merkillisiä, että ne sijaitsevat saman riutan sisäpuolella. Kumpikin saari on tuliperäinen, ja niiden huiput kohoavat sakaraisina pilviä kohden. Raiatean ympärysmitta on kolmekymmentä peninkulmaa ja Tahaan viisitoista peninkulmaa — sen nojalla saattaa kuvitella, miten jättiläismäinen niitä ympäröivä riutta on. Niiden ja riutan välillä on peninkulman tai kahden leveydeltä vettä, mikä muodostaa kauniin laguunin. Mahtavat valtameren hyökyaallot, mitkä toisinaan ovat peninkulman tai puolen pituisia, vyöryvät riuttaa vasten, kuohahtavat korkeuteen ja syöksyvät esteensä kimppuun valtavasti kumisten. Mutta hauraat korallikerrostumat kestävät hyökkäykset ja suojaavat sisäpuolista maata. Riutan ulkopuolella lujimpiakin aluksia uhkaa tuho. Riutan sisäpuolella on niin tyyntä ja suojaisaa, että piskuinen, jättiläispurjeella varustettu kanootti saattaa siellä purjehtia, laita vain pari tuumaa veden pinnan yläpuolella.

Melkein lensimme pitkin vettä. Entä millaista vettä! Se oli heleätä kuin kuultavin lähdevesi — kuin kirkkainta kristallia se oli, ja se välkkyi värejä, joiden hurmaava heijastelu voitti sateenkaaren hohteen, mitä se muuten muistutti. Himmeä vihreys vaihteli turkoosinvärin rinnalla, sepelsininen smaragdinvihreän rinnalla. Milloin kanoottimme liukui purppuranpunaisia taipaleita, milloin häikäisevän valkoisia, joiden korallihiekkaiselta pohjalta jättiläismäiset merietanat loistivat, milloin allamme aukeni kummallisia koraalipuutarhoja, joissa moniväriset kalat karkeloivat meriperhosten lailla — milloin kiidimme synkkien syvänteiden yli, joista välähti ilmaan hopeankimmelteisiä lentokalalaumoja — ja seuraavassa silmänräpäyksessä allamme oli uusia elävien, toinen toistaan alati ihmeellisempien korallien muodostamia paratiiseja. Ja kaiken sen yläpuolella kaartui pasaatialueen troopillinen taivas kevyine pilvineen, mitkä riensivät kilpalennossa pitkin taivaan kantta ja kokoontuivat pehmoisiksi joukkioiksi sen rantaan.

Ennenkuin huomasimmekaan, olimme aivan lähellä Tahaata, ja Tehei tunnusti ystävällisellä hymyllä, että Charmian oli kyvykäs vedenluoja. Kanootti pysähtyi matalikolle kahdenkymmenen jalan päähän rannasta, ja kahlasimme maihin pitkin pehmeätä pohjaa, missä isoja etanoita nuljahteli jalkaimme alla ja tunsimme pieniä mustekaloja siitä, että niitä oli niin tavattoman pehmeä polkea. Lähellä rantaa kookospalmujen ja banaanikasvien ympäröimänä oli Tehein talo, mikä oli rakennettu paaluille, seinät bambusta ja katto ruohosta. Ja talosta kiiruhti vastaamme Tehein vahine, hento nainen, jolla oli ystävälliset silmät ja mongolilaiset piirteet. Bihaura oli hänen nimensä, kuulimme Tehein puhuttelusta.

Bihaura tarttui Charmianin käteen ja saattoi hänet taloon jättäen Tehein ja minut jälkijoukoksi. Sisällä meille ilmoitettiin merkeillä, joita ei voinut ymmärtää väärin, että kaikki, mitä he omistivat, oli meidän omaamme. Tuskinpa on milloinkaan ollut espanjalaista hidalgoa, joka olisi ollut anteliaampi lahjoja tarjoillessaan, ja luulen, että hyvin harva hidalgo on ollut niin antelias, kun tosi on tullut kysymykseen. Havaitsimme hyvin pian, ettemme uskaltaneet ihailla ainoatakaan heidän tavaroistaan, sillä heti kohta kun osoitimme jonkin erikoisen esineen miellyttävän meitä, saimme sen lahjaksi. Kumpikin vahine joutui luonnollisesti vahinen tapaan tarkastelemaan naisten koruesineitä ja vaihtamaan ajatuksia niistä, sillä aikaa kuin Tehei ja minä — miesten tapaan — katselimme kalastusvehkeitä ja villisikojen metsästämiseen käytettäviä aseita. Charmian ihaili ompelukoria — kauneinta Polynesiassa näkemäänsä korityötä — ja se muuttui heti hänen omakseen. Minä ihailin helmiäiskuoresta leikattua koukkua — ja se oli minun. Charmian osoitti mieltymystä erästä outolajista olkipunosta kohtaan, kolmekymmentä jalkaa käsittävää puolaa, mistä olisi riittänyt tarveainetta vaikka minkä kokoisen naisen hattuun — ja iso punospuola oli hänen. Silmäni sattuivat viivähtämään poi-huhmaressa, mikä varmastikin oli kivikaudelta peräisin — ja sain sen. Charmian katseli silmänräpäyksen liian kauan kanootinmuotoista, nelijalkaista, yhdestä puukappaleesta veistettyä poi-maljaa — ja se muuttui hänen omakseen. Katsahdin kahdesti kookospähkinästä valmistettua jättikäiskalabassia — ja se muuttui omakseni. Mutta silloin Charmian ja minä pidimme pienen neuvottelun ja päätimme olla ihailematta mitään — ei sen tähden, ettei olisi kannattanut, vaan sen tähden, että kannatti liian hyvin. Ja mietimme, mitä vastalahjoiksi kelvollista meillä oli Snarkilla. Kotoiset jouluhuolet ovat leikin tekoa verrattuina lahjojen saantiin ja vastalahjojen antamiseen Polynesiassa.

Istuimme Bihauran parhailla matoilla viileässä ovikäytävässä sillä aikaa kuin valmistettiin päivällistä, ja sillä aikaa saapuivat kylän muut asukkaat. Ne tulivat kahden, kolmen tai useamman hengen ryhmissä, tarttuivat meitä käsiin ja lausuivat tahitilaisen tervehdyssanan: Ioarana. Miehillä kookkailla, voimakkailla miehillä — oli vaatetuksena lannevaate, eikä useilla ollut paitaa, mutta kaikilla naisilla oli yllä abu, eräänlainen iso esiliina, mitä viehättävin ääriviivoin verhosi heitä olkapäiltä maahan asti. Oli surullista nähdä, että osalla saarelaisia oli norsutauti. Läsnä oli muiden muassa kauniskasvoinen nainen, jonka muodot ja ryhti lisäksi olivat kuin kuningattaren, mutta hänen toinen käsivartensa oli kenties kaksitoista kertaa paksumpi kuin toinen. Hänen rinnallaan seisoi kuusi jalkaa pitkä ryhdikäs mies, jolla oli komeat lihakset, pronssinen iho ja kuin jumalan ruumis, mutta miehen jalat ja pohkeet olivat niin turvoksissa, että ne paljon enemmän muistuttivat elefantin töppösiä kuin ihmisenjäseniä.

Kukaan ei tunnu tietävän Etelämeren norsutaudin todellista syytä. On kuultu sellaisia arveluita, että sairaus johtuisi tartuntaa sisältävän veden nauttimisesta. Eräs toinen teoria selittää sitä moskiitonpiston aiheuttamaksi. Kolmas syyttää perittyä taipumusta ja ilmastoseikkoja. — Kenenkään, joka määräämättömästi pelkää tätä ja muita samanlaatuisia sairauksia, ei pidä millään muotoa matkustaa Etelämerelle. Voi sattua, että hänen pitää juoda vettä. Voi myöskin sattua, että moskiitot äityvät pisteliäiksi. Eivätkä minkäänlaiset varovaisuuskeinot auta pelon valtaamaa poloista matkailijaa. Kulkiessaan uimamatkalla rantaa pitkin hän voi polkea paikkaan, mihin norsutautia sairastava on polkenut muutamaa minuuttia aikaisemmin. Jos hän sulkeutuu sisälle huoneisiinsa, on jokainoa hänen pöytäänsä tuleva ruokapala saattanut olla kosketuksissa tartunnan kanssa — olipa kyseessä liha, kala, metsänriista tai vihannekset. Papeeten yleisellä kauppatorilla on kahdella spitaalisella myymäläkojunsa, ja taivas tietäköön, mitä kaikkia teitä "jokapäiväinen leipä" saa siellä kulkea. — On parasta matkailla Etelämeren saarilla aivan rauhallisena, pelotonna, lujasti luottaen kohtalonsa onnelliseen tähteen. Jos näette norsutautisen naisen pusertavan paljain käsin kermaa kookospähkinän sydämestä, niin juokaa kerma ajatellen, miten hyvää se on, ja unohtakaa kädet, mitkä ovat sen pähkinästä pusertaneet! Ja muistakaa, ettei norsutaudin, spitaalin eikä muiden samankaltaisten tautien katsota tarttuvan kosketuksesta.

Katselimme hetken, miten eräs raratongalainen nainen, jonka jäsenet olivat paisuneet ja muodottomat, valmisti meille kookoskermaa. Senjälkeen hän meni keittiövajaan, missä Tehei ja Bihaura olivat päivällispuuhissa. Ateria katettiin pakkalaatikoille talon sisälle. Isäntäväkemme odotti, kunnes olimme syöneet, ja ryhtyi sitten aterioimaan lattialla. Mutta voi meidän ruokapöytäämme! Meitä kestittiin totisesti kuninkaallisesti. Ensin tarjottiin ihanaa tuoretta kalaa, mikä oli pyydystetty muutama tunti aikaisemmin ja oli ollut liossa vedellä laimennetussa sitruunamehussa. Sitten seurasi paistettu kananpoika. Kahden kookospähkinän runsaasti sokeroitu maito oli juomamme. Pöydässämme oli banaaneja, mitkä sulivat suuhun ja maistuivat mansikoilta. Ja pöydässämme oli banaanipoita, mikä saattoi häpeään kaikki valkoisten keittiömestareiden vanukkaat. Edelleen siinä oli keitettyjä jamssijuuria, keitettyä taroa ja paahdettua feitä — isoja jauhoisia, mehukkaita, punertavia, keitettyjä banaaneja. Ihmettelimme sitä yltäkylläisyyttä, ja parhaillaan ilmaistessamme toisillemme hämmästyksen tunteitamme pantiin pöytään eteemme kokonainen paistettu porsas, mikä oli kääritty vihreisiin lehtiin ja paistettu kuumilla kivillä — polynesialaisen keittiön suurenmoisin ja juhlallisin ruokalaji. Ja sitä seurasi Tahaan kukkuloilla kasvanut kahvi, musta kahvi, ihana kahvi.

Tehein kalastusvehkeet olivat sananmukaisesti ihastuttaneet minua, ja sovittuamme kalastusretkelle lähdöstä Charmian ja minä päätimme viipyä Tahaalla yön. Tehei alkoi jälleen puhua Samoasta, ja "petit bateau" — "pieni alus "-selitykseni herätti jälleen ensin pettymystä ja sitten mukautuvan hymyn hänen kasvoilleen. Bora Boran piti olla seuraava satamamme. Se ei ollut niin kaukana, ettei sieltä olisi päässyt jollakin kutterilla takaisin. Ja sentähden tarjosin Teheille tilaisuuden seurata meitä Snarkilla sinne. Silloin sain tietää, että hänen vaimonsa oli syntynyt Bora Boralla ja että vaimolla vielä oli talo siellä. Bihaurakin sai niin ollen kutsun matkalle, ja vastalahjaksi meille heti tarjottiin majapaikkaa heidän talossaan Bora Boralla.