Part 10

Suuntasimme matkamme viidakosta virralle toivoen pääsevämme eroon hiekkakärpäsistä. Turha toivo! Uidakseen täytyy riisua vaatteet yltään. Hiekkakärpäset tuntuvat olevan selvillä siitä, ja ne ovat vaanimassa jokirannoilla miljoonaisina parvina. Alkuasukasten kielellä niiden nimi on nau-nau. Tein sellaisen strategisen erehdyksen, että riisuuduin jyrkän hiekkasärkän kaltaalla, mistä oli helppo hypätä veteen, mutta mahdoton päästä maalle. Minulla oli sadan jaardin maamatka vaatteideni luo. En ollut astunut kunnolla yhtä askelta, kun jo ainakin kymmenentuhatta nau-nauta oli tarttunut minuun. Toinen askel — ja minua ympäröi kokonainen pilvi. Kolmas — ja aurinko hämärtyi silmistäni. En tiedä, mitä minulle senjälkeen tapahtui. Kun pääsin vaatteideni luo, olin melkein raivohulluna. Ja sitten tapahtui suuri taktillinen erehdykseni. On olemassa ainoastaan yksi menettelyohje silloin, kun on joutunut nau-nau-parven hyökkäykseen esineeksi. Niitä ei millään muotoa saa lyödä. Saa tehdä mitä tahansa, mutta ei millään muotoa lyödä niitä. Sillä ne ovat niin kavalia, että ne tuhonsa silmänräpäyksenä valuttavat viimeisenkin myrkkyatominsa uhrinsa ruumiiseen. Ei, niihin on hellävaraisesti tartuttava peukalolla ja etusormella ja sitten on oikein varovaisesti vedettävä vintiöiden kärsä pois värisevästä lihasta. Se on hyvin samanlaista kuin hampaan vetäminen. Vaikeutena oli vain se, että hampaita kasvoi enemmän kuin ennätti vetää, ja sentähden minä löin lyömistäni — ja täytin sillä lailla ruumiini niiden myrkyllä. Se tapahtui viikko sitten. Tätä kirjoittaessani näytän kurjalta, huonosti hoidetulta isorokkotoipilaalta.

* * * * *

Ho-o-u-mi on pieni laakso, minkä erottaa Typeestä matala vuorenharjanne, ja sinne suuntasimme matkamme sen jälkeen kuin kurituksella olimme saattaneet kapinalliset ja tappeluun kyllästymättömät ratsumme Herran nuhteeseen. Peninkulman ratsastettuamme Warrenin hevonen kuitenkin valitsi vaarallisimman tienkohdan pysähdyspaikakseen, jolla jouduimme viettämään kokonaista viisi minuuttia. Sivuutimme Typee-laakson suun ja katselimme rantaa, mistä Melvillen oli onnistunut paeta. Tuolla oli valaanpyyntivene ollut aivan tyrskyjen rajassa — ja tuolla kohdalla oli Karakoee, tabu kanakki, seisonut vedessä ja käynyt kauppaa merimiehen hengestä. Tuossa Melville varmaankin syleili Favawavtä hyvästellessään ennen kuin pakeni veneeseen. Ja tuolla on niemi, mistä Mehevi ja Mau-mau joukkoineen lähtivät uimalla tavoittamaan venettä; mutta heidän ranteensa viillettiin poikki, kun he tarttuivat sen laitoihin, ja Melville iski venekeksin Mau-maun kaulan läpi.

Jatkoimme matkaamme Ho-o-u-miin. Niin tarkasti vartioituna Melvilleä pidettiin, ettei hänellä ollut aavistustakaan tämän laakson olemassaolosta, vaikka hän varmasti alinomaan näki sen asukkaita, jotka kuuluivat Typee-heimoon. Matkasimme jälleen keskellä pi-pi-raunioita, mutta merta lähestyessämme tapasimme runsaasti kookospalmuja, leipäpuita ja tarokasveja sekä toistakymmentä ruohomajaa. Erään niistä panimme yöpymiskuntoon, ja sitten ryhdyttiin valmistamaan juhla-ateriaa. Nuori porsas teurastettiin tuota pikaa, ja sillä aikaa kun sitä paistettiin kuumien kivien välissä ja kananpoikia muhennettiin kookosmaidossa, sain erään kokeistamme kiipeämään tavattoman korkeaan kookospalmuun. Latvan pähkinäkimppu oli runsaasti sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeudella maasta, mutta alkuasukas meni puunjuurelle, tarttui siihen molemmin käsin, taivuttautui niin, että hänen jalkapohjansa olivat rungolla — ja sitten hän "käveli" puun latvaan kertaakaan pysähtymättä. Puussa ei ollut uurteita, eikä hänellä ollut köyttä apunaan. Hän kulki aivan yksinkertaisesti ylös puuta sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen ja heitti pähkinät maahan. Mutta kaikilla läsnäolijoilla ei ollut sellaisia ruumiinvoimia, joita vaadittiin moisen urotyön suorittamiseen, tai oikeammin sanoen heillä ei ollut sen kysymiä keuhkoja, sillä useimmat yskivät aivan surkeasti. Jotkut naiset läähättivät ja valittivat lakkaamatta, niin huonossa tilassa olivat heidän keuhkonsa. Hyvin harvat kummankaan sukupuolen edustajista olivat täysverisiä marquesaslaisia. Useimmat olivat puoliverisiä tai kolmeneljännesverisiä, ranskalaista, tanskalaista, englantilaista tai kiinalaista sekoitusta. Kuten jo sanottu, parhaassa tapauksessa tämä uuteen vereen yhtyminen oli vain viivästyttänyt tuhoa, ja tulos pani epäilemään, oliko siitä todellakaan mitään etua.

Juhla-ateria tarjottiin avaralla pi-pillä, minkä taustalla yöpaikaksi valitsemamme maja sijaitsi. Ensimmäisenä ruokalajina oli raaka kala ja poi-poi, viimeksimainittu voimakasta ja maultaan kirpeämpää kuin Havaijin poi, mikä valmistetaan tarosta. Marquesaslaisten poi-poi valmistetaan leipäpuun hedelmästä. Kypsän hedelmän sisusta pannaan kalebassiin ja möyhennetään kivisellä survimella kovaksi ja tahmeaksi taikinaksi. Sitten seos kääritään lehteen ja haudataan maahan, missä se voi säilyä vuosikausia. Mutta ennenkuin sitä voidaan syödä, sen käsittelyä täytyy vielä jatkaa. Lehteen kääritty seos pannaan kuumien kivien väliin ja paistetaan aivan kypsäksi. Senjälkeen siihen sekoitetaan kylmää vettä, niin että se ohenee — ei juoksevaksi, vaan sellaiseksi, että sitä voi syödä sieppaamalla hyppysellisen sormillaan. Kun pääsee poi-poin makuun, siihen mielistyy, se on mitä terveellisintä ravintoa. Entä kypsä leipäpuun hedelmä, hyvin keitettynä tai paahdettuna! Se on suorastaan herkkua. Leipäpuun hedelmä ja taro ovat kasvikunnan kuninkaallisia tuotteita.

Juuri ateriamme päätyttyä nousi kuu Typeen takaa. Ilma oli kuin balsamia, täynnä vienoa kukkain tuoksua. Se oli satumainen yö — sen hiljaisuus oli syvä kuin kuoleman, ei tuntunut ainoatakaan tuulen hengähdystä, ei kuulunut ainoatakaan lehden kahahdusta... Ja me hengitimme syvään, ja ympäristön ihmeellinen kauneus täytti meidät lumouksellaan. Hyvin heikosti humisi kaukaa ulkoriutoilta tyrskyjen kohina... Mutta aivan lähellämme kuulimme sairaan naisen läähättävän ja vaikeroivan unissaan, ja yltympärillämme keuhkotautiset alkuasukkaat yskivät koko yön.

10

Luonnonihminen

Tapasin hänet ensimmäisen kerran San Franciscon Market Streetillä. Oli sateinen iltapäivä, ja hän vaelsi katua tamineinaan ainoastaan lyhyet polvihousut ja lyhyt paita — ja "Lips-laps!" sanoi jokainoa askel, minkä hän astui paljaine jalkoineen likaisella kivityksellä. Kokonainen lauma uteliaita ja härnääviä katupoikia pyöri hänen kantapäillään. Kaikki — tuhannet — katselivat häntä, käänsivät uteliaasti päänsä, kun hän kulki ohi. Minäkin käänsin. Milloinkaan ennen en ollut nähnyt niin kaunista rusketusta. Hänen pitkät, keltaiset hiuksensa aurinko oli paahtanut ruskeiksi ja samoin hänen muhkean partansa. Hän oli vaalean nahan värinen tai kenties oikeammin sanoen kullan värinen, ja hän hehkui ja hohti kuin aurinko itse. Joku uusi profeetta, ajattelin, joka oli tullut kaupunkiin julistamaan maailmalle uutta pelastuksen sanomaa.

Muutamia viikkoja senjälkeen olin vierailulla eräiden ystävieni luona, joilla oli huvila Piedmont-kukkuloilla. "Nyt olemme saaneet sen kiinni, nyt olemme saaneet sen kiinni", selittivät he. "Pyydystimme sen erään puun latvasta. Mutta nyt se on all right ja ottaa ruokaa kädestämme. Mennään katsomaan sitä!" Ja sitten seurasin heitä korkealle jyrkänteelle, ja eräässä eukalyptustiheikössä olevasta hökkelistä tapasin jälleen kaupungin kadulla näkemäni auringonpaahtaman profeetan.

Hän kiiruhti vastaamme loikkaillen ja vähän väliä käsillään ponnahdellen. Hän ei antanut kättä, vaan tervehti meitä korkealle hyppäämällä, teki useita ponnahduksia käsillään, kiemurteli ruumistaan kuin käärme, ja kylliksi norjistuttuaan hän kumartui eteenpäin jalat suorina ja polvet tiukasti yhdessä ja rummutti maata kämmenillään. Hän pyörähteli ja kierähteli, tanssija loikki ympärillämme kuin juopunut apina. Hänen kasvonsa hohtivat auringon lämpöä, ja koko hänen olemuksensa näytti sanattomasti laulavan: "Minä olen onnellinen, minä olen onnellinen!"

Hän piti samaa menoaan koko illan, ilmaisi iloaan loputtomilla hyppy- ja pyörähdysmuunnoksilla. "Hullu! Ihan pähkähullu!" ajattelin. Mutta mies osoittautui oikein kunnioitettavaksi hulluksi. Ponnahtelujensa ja pyörähtelyjensä välillä hän julisti pelastuksenoppiaan, ja hänen julistuksensa ytimenä oli luonnon ylistys.

* * * * *

Vuodet vierivät, ja eräänä aurinkoisena aamupäivänä Snark työnsi keulansa kapeaan väylään keskellä riuttoja, joiden ympärillä pasaatituuli pani veden kuohumaan, ja luovi hitaasti Papeeten satamaan. Keltaisella lipulla varustettu vene tuli meitä vastaan. Tiesimme, että siinä lähestyi satamalääkäri. Mutta vähän jäljempänä veneen vanavedessä näkyi pieni ulkohankakanootti, mikä pani meidät ymmälle. Siinä oli punainen lippu. Tähyilin sitä tarkasti kiikarilla, sillä epäilin, että se olisi jonkin väylällä piilevän salavaaran merkkinä — että jokin laiva oli äskettäin uponnut sille kohtaa tai että jokin poiju tai reimari oli mennyt paikoiltaan. Sitten lääkäri tuli aluksellemme. Kun hän oli todennut, että terveydentilamme oli tyydyttävä ja ettei Snarkilla ollut rottia, kysyin häneltä, mitähän se punainen lippu merkitsi.

"Oh, sehän on Darling", kuului vastaus.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä Darling huikkasi meille, Ernest Darling, jolla oli punainen lippu, ihmiskunnan veljeyden merkki. "Hohoi, Jack!" huusi hän. "Hohoi, Charmiani" Hän meloi reippaasti lähemmä, ja silloin näin, että mies oli Piedmontin kukkulain auringonpaahtama profeetta. Hän kiipesi laidan yli aluksellemme auringonjumala, jolla oli pukuna tulipunainen lannevaate ja kädet täynnä Arkadiansa tervehdyslahjoja — pullo kullankeltaista hunajaa ja lehtikori täynnä isoja kullanvärisiä mango-hedelmiä, kullankeltaisia banaaneja, joissa oli pohjaväriä tummempia kultapilkkuja, kultaisia sitruunoita ja ananaksia sekä mehukkaita, yhtä loistavanvärisiä appelsiineja, Etelän maan ja Etelän auringon tuotteita. Sillä tavalla kohtasin vielä kerran Darlingin, luonnonihmisen.

Kun laskimme ankkurin ja menimme maihin pienellä veneellä, seurasi Darling mukanamme. No — nyt se höperö kiusaa minut kuoliaaksi, ajattelin. Valvoinpa tai nukuinpa, niin en pääse siitä eroon ennen kuin purjehdittuani pois Tahitilta.

Harvoin elämässäni olen niin perinpohjaisesti erehtynyt. Vuokrasin asunnon, asetuin siihen asumaan ja työskentelin siellä, mutta "luonnonihminen" oli kuin poispyyhkäisty. Hän odotti vieraskutsua. Sillä välin hän kävi Snarkilla ja herkutteli sen kirjastossa.

Noin viikon kuluttua sain näpsäyksen omaltatunnoltani ja kutsuin hänet päivälliselle erääseen kaupungin alaosan hotelliin. Hän tuli ja näytti tavattoman jäykältä ja ikävystyneeltä, yllään pumpulitakki. Kun kehoitin häntä riisumaan sen, hän säteili kiitollisuutta ja iloa ja noudatti kehoitusta, jolloin hän vyötäisiin saakka paljasti auringon kultaaman ihonsa, mitä verhosi vain karkearihmainen isosilmäinen verkko. Tulipunainen lannevaate täydensi puvun. Varsinainen tuttavuuteni hänen kanssaan alkoi sinä iltana, ja pitkänä Tahitilla-oloaikanani tuttavuus kehittyi ystävyydeksi.

"Vai niin, te kirjoitatte kirjoja", sanoi hän minulle eräänä päivänä, kun väsyneenä ja hikisenä lopetin aamutyöni. "Niin, minäkin puuhailen samanlaista", selitti hän.

Ahaa! ajattelin — nyt mies luonnollisesti ryhtyy kiusaamaan minua kirjallisilla huolillaan. Mieleni nousi aivan kapinaan. Olinko muka tehnyt pitkänmatkani Etelämeren saarille ollakseni siellä kirjallisuustoimistona...! "Tällaista on minun kirjani teksti", selitti Darling ja löi nyrkillään rintaansa, niin että kumahti. "Afrikan aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin kovasti, että kumahtelu kuuluu puolen peninkulman päähän."

"Teillä on mainio rinta", sanoin ihaillen. "Se herättäisi gorillassakin kateutta."

Silloin sain kuulla alun ja myöhemmin jatkon ja yksityiskohdat siitä merkillisestä "kirjasta", minkä Ernest Darling oli "kirjoittanut". — Kaksitoista vuotta takaperin hän oli ollut kuoleman kynnyksellä. Hän painoi silloin ainoastaan yhdeksänkymmentä naulaa ja oli liian heikko kyetäkseen puhumaan. Lääkärit olivat selittäneet, ettei ollut mitään toivoa jäljellä. Hänen isänsä, joka oli myös lääkäri, oli sanonut samaa. Hän oli toivottomassa tilassa. Liikarasitus — hän toimi koulunopettajana ja jatkoi samalla yliopisto-opintojaan — kahden perättäisen keuhkokuumeen kanssa oli täydellisesti murtanut hänen ruumiinsa. Hän ei kyennyt käyttämään hyväkseen voimakasta ravintoa, mitä hänelle annettiin, eivätkä pillerit ja pulverit auttaneet hänen ruoansulatustaan. Eikä hän ollut ainoastaan ruumiillisesti raunioitunut, vaan myöskin sielullisesti. Hänen aivonsa olivat liikarasittuneet. Hän oli väsynyt lääkkeihin, ja hän oli väsynyt ihmisiin. Ihmispuheen kuuleminen oli hänelle kidutusta, ja ihmisten huolenpito teki hänet melkein mielipuoliseksi. Silloin hänessä heräsi ajatus, että koska hän joka tapauksessa kuolisi, niin hän saattoi yhtä kernaasti kuolla luonnon helmassa, kaukana kaikesta, mikä vaivasi ja rasitti häntä. Tämän ajatuksen takana lienee ollut salassa toinenkin, nimittäin se, että hän kenties ei sittenkään kuolisi, jos hän pääsisi eroon liian voimakkaasta ruoasta, lääkkeistä ja hyvää tarkoittavista olennoista, jotka olivat saattaa hänet järjiltä.

Ja Ernest Darling, joka oli ainoastaan luiden täyttämä ja pääkallolla varustettu nahkapussi ja jossa oli elämänliekkiä parhaiksi sen verran jäljellä, että jaksoi liikkua, käänsi silloin selkänsä ihmisille ja ihmisasunnoille ja laahautui pensasviidakkoihin viiden peninkulman päähän Portlandin kaupungista Oregonissa. Luonnollisesti hän oli hullu. Kukaan muu kuin mielipuoli ei laahaudu pois kuolinvuoteeltaan.

Mutta pensasviidakossa Darling sai mitä kaipasi — lepoa ja rauhaa. Siellä ei kukaan kiduttanut häntä ahtamalla häneen pihviä ja kinkkua. Siellä lääkärit eivät kiihoittaneet hänen väsyneitä hermojaan tunnustelemalla hänen valtimoaan eivätkä rasittaneet hänen väsynyttä vatsaansa pillereillä ja pulvereilla. Hän rupesi rauhoittumaan. Aurinko paistoi lämpöisesti, ja hän kylpi sen valossa. Hänellä oli sellainen tunne, että auringonpaiste oli elämäneliksiiriä. Ja hänestä tuntui siltä, kuin koko hänen raunioitunut ruumiinsa oli janonnut aurinkoa. Hän riisui vaatteet yltään ja antoi koko ruumiinsa kylpeä auringon paisteessa. Ja hän tunsi vointinsa paranevan siitä. Se teki hänelle hyvää ensimmäinen helpotus monien kurjien kärsimyskuukausien jälkeen.

Tervehtyessään hän nousi istuvilleen ja tarkasteli ympäristöään. Siellä oli lukemattomia lintuja, jotka lentelivät ja livertelivät, ja laumoittain oravia, jotka kurahtelivat ja kisailivat. Hän kadehti niiden terveyttä ja eloisuutta, niiden onnellista, huoletonta olemassaoloa. Ehdottomasti hän tuli verranneeksi omaa tilaansa niiden tilaan, ja oli yhtä luonnollista, että hän teki kysymyksen, minkä takia niillä oli niin runsaasti voimaa, kun hän sitävastoin oli heikko ja kuoleman kielissä. Hän päätyi sellaiseen lopputulokseen, että se johtui niiden luonnollisista elämäntavoista ja että hänen elämänsä oli ollut hyvin luonnotonta — ja että hänen oli palattava luontoon, mikäli halusi säilyä hengissä.

Ja maatessaan siellä autiossa viidakossa hän suunnitteli järjestelmänsä ja rupesi sitä sovelluttamaan. Hän riisui yltään kaikki vaatteensa ja kieriskeli ja hyppeli, käveli käsillään ja kiipeili puihin — sanalla sanoen suoritti kaikkia mahdollisia ruumiinharjoituksia ja antoi koko ajan auringonpaisteen paahtaa paljasta ihoaan. Hän otti oppia eläimistä. Hän rakensi kuivista lehdistä ja ruohosta itselleen pesän, missä nukkui öisin, ja kattoi sen kaarnalla, saadakseen suojaa syyssateita vastaan. — "Tämä on mainiota ruumiinharjoitusta", hän sanoi minulle kerran ja takoi käsivarsillaan kaikin voimin kylkiänsä. "Olen oppinut tämän kukolta."

Hän näki oravan elävän hedelmillä ja pähkinöillä, ja silloin hän alkoi käyttää ravintonaan hedelmiä ja pähkinöitä ja niiden ohella leipää — ja hän voimistui, ja hänen painonsa lisääntyi. Kolme kuukautta hän vietti alkuaikaista elämäänsä pensasviidakossa, mutta sitten seudun ankarat rankkasateet ajoivat hänet takaisin ihmisten ilmoille. Yhdeksänkymmentä naulaa painavan keuhkokuumetoipilaan on mahdotonta kolmessa kuukaudessa koota elämänvoimaa niin paljon, että olisi kyennyt viettämään Oregonin talvea ulkosalla.

Hän oli päässyt varsin pitkälle, mutta hänen oli pakko mennä sisälle. Hänellä ei ollut muuta tyyssijaa kuin isänsä talo. Ja ollessaan suljettuna ahtaaseen huoneeseen, missä hänen keuhkonsa läähättäen janosivat raikasta ulkoilmaa, hän sai kolmannen keuhkokuumekohtauksen. Silloin hän menehtyi vielä entistä enemmän. Sielu järkkyi kurjassa ruumiissa. Hän makasi kuin kuollut, liian heikkona kyetäkseen kestämään puhumisen aiheuttamaa ponnistusta, sairaat aivot liian kiihtyneinä ja väsyneinä välittääkseen kuunnella muiden puhetta. Hän kykeni ponnistamaan tahtoansa vain sen verran, että jaksoi työntää sormet korviinsa ja päättävästi kieltäytyä kuuntelemasta jokainoata hänelle lausuttua sanaa. Hänen luokseen kutsuttiin mielisairauksien erikoistuntija. Hänet selitettiin mielipuoleksi, ja lääkärit olivat siinä luulossa, ettei hänellä ollut kuukauttakaan elon aikaa jäljellä.

Eräs avuksi kutsutuista erikoislääkäreistä antoi viedä hänet Mount Taborin parantolaan. Kun siellä havaittiin, että hän oli aivan vaaraton, hänen annettiin olla omissa oloissaan. Hänelle ei enää määrätty, mitä hänen piti syödä, ja hän rupesi sentähden taas käyttämään hedelmiään ja pähkinöitään — oliiviöljy, pähkinävoi ja banaanit olivat hänen pääasiallisimpana ravintonaan. Kun hän nyt jälleen voimistui, hän päätti siitä lähtien elää omintakeisesti. Jos hän eläisi muiden tavalla ja yhteiskunnan vaatimusten mukaisesti, hän varmasti kuolisi. Eikä hän tahtonut kuolla. Kuoleman kammo oli "luonnonihmisen" luomishistorian mahtavimpia voimia. Ja saadakseen elää hänen täytyi käyttää luonnollista ruokajärjestystä, elää ulkoilmassa ja nauttia siunauksellista auringonpaistetta.

Oregonin talvi-ilmastossa ei kuitenkaan voi viettää luonnonelämää, ja Darling lähti sentähden etsimään suotuisampia seutuja. Hän istuutui polkupyörän selkään ja suuntasi matkansa aurinkoisempia maita kohden. Stanfordin yliopistossa hän viipyi vuoden. Siellä hän opiskeli, työskenteli ja kävi luennoilla niin niukasti puettuna kuin viranomaiset saattoivat sallia, minkä ohella hän mahdollisuuden mukaan sovellutti käytäntöön oravilta oppimiaan elämänperusteita. Hän luki mieluimmin sillä tavalla, että meni yksinäisille kukkuloille, riisui vaatteet yltään ja loikoili ruohikossa, imien itseensä aurinkoa ja terveyttä samalla kertaa kuin tietoja.

Mutta Keski-Kaliforniallakin on talvensa, ja hän vaelsi loitomma luonnonihmiselle soveliasta ilmanalaa etsimässä. Hän yritti Los Angelesissa ja Etelä-Kaliforniassa, jolloin hänet useita kertoja vangittiin ja vietiin sairaalahallitusten eteen sen tähden, etteivät hänen elämäntapansa olleet samanlaisia kuin kanssaihmistensä. Hän koetti Havaijilla. Siellä häntä ei voitu todistaa heikkomieliseksi, mutta viranomaiset karkoittivat hänet. Se ei oikeastaan ollut suoranainen karkoitus. Hän olisi saanut jäädä sinne, jos hän olisi suostunut palvelemaan vuoden vankilassa. Hänelle annettiin vapaa valinnan valta. Mutta vankilassa oleskeluhan olisi varmasti samaa kuin kuolema luonnonihmiselle, joka saattaa tulla toimeen ainoastaan ulkoilmassa ja siunauksellisessa auringonpaisteessa. Mutta Havaijin viranomaisia ei voi moittia heidän menettelystään. Darling oli epämieluisa kansalainen. Jokainen, joka erottautuu muista, on epämieluisa. Ja se, että joku erottautui niin suuressa määrässä kuin Darling muista elämän yksinkertaisimmissa kysymyksissä, antoi Havaijin viranomaisille riittävästi aihetta pitää häntä epämieluisana.

Ja niin Darling lähti sieltä etsimään sellaista ilmanalaa, mikä ei ainoastaan olisi hänelle sovelias, vaan missä hänkin olisi sovelias. Ja sellaisen hän löysi Tahitilta, puutarhojen puutarhasta.

Sillä tavalla hän kirjoitti "kirjaansa". Koko hänen pukunsa käsitti vain lannevaatteen ja hihattoman verkkopaidan. Hänen terveytensä oli mainio. Hänen näkönsä, mitä aikoinaan pidettiin täydellisesti menneenä, oli aivan suurenmoinen. Hänen keuhkonsa olivat kolme keuhkokuumetta toden teolla turmelleet, mutta ne eivät olleet ainoastaan parantuneet, vaan ne olivat nyt vahvemmat kuin milloinkaan ennen.

Minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin keskustellessamme näin hänen lyövän moskiittoa. Pistävä peto oli istuutunut hänen selkäänsä hartiain väliin. Puhettaan keskeyttämättä, pidättämättä ainoatakaan sanaa hän salamannopeasti koukisti kätensä ja iski nyrkillään selkäänsä hartioiden väliin niin kovasti, että hänen ruumiinsa kumahti kuin rumpu. Moskiitto musertui. Kumiseva isku muistutti aivan hevosen potkua pilttuunsa seinään.

"Afrikan aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin lujasti, että kumahtelun kuulee puolen peninkulman päähän", oli hänellä toisinaan tapana huudahtaa, ja samassa hän alkoi hirvittävästi rummuttaa rintaansa.

Eräänä päivänä hän näki nyrkkeilyhansikkaat seinälläni, ja heti hänen silmänsä välähtivät.

"Osaatteko nyrkkeillä?" kysyin.

"Annoin nyrkkeilytunteja aikoinaan yliopistossa", kuului vastaus.

Ja niillä sijoillamme seisten riisuuduimme ja vedimme hansikkaat käsiimme. Pau! Pitkä gorillankäsivarsi ojentui äkkiä ja sain töytäyksen keskelle nenääni. Pou! Hän osui minuun jälleen — poskelle — ja olin sortua iskun voimasta. Poski oli senjälkeen kokonaisen viikon turvoksissa. Väistin nopeasti suoran vasemman käden iskun taivuttautumalla ja laukaisin suoraan oikean käden töytäyksen hänen vatsaansa. Töytäys oli kauhea. Olin keskittänyt siihen koko ruumiinpainoni, ja se osui häneen kesken hänen hyökkäystään. Odotin näkeväni hänen luhistuvan kokoon ja kaatuvan. Mutta sensijaan hänen kasvonsa paistoivat tyytyväisyyttä, hän sanoi: "Sepä oli kelpo lyönti!" Seuraavassa silmänräpäyksessä minulla oli täysi työ suojella itseäni kokonaiselta pyörremyrskyltä erilajisia lyöntejä, heilautuksia, suoria töytäyksiä ja alhaalta-ylösiskuja. Mutta samalla odotin sopivaa tilaisuutta ja suuntasin iskun hänen palleaansa. Osuin. Luonnonihmisen käsivarret valahtivat alas, hän läähätti ja istahti hyvin äkillisesti.

"Olen kohta taas valmiina", sanoi hän. "Odottakaa vain silmänräpäys."

Ja ennenkuin kolmeakymmentä sekuntia oli kulunut, hän oli jälleen jaloillaan — ja hän maksoi samassa velkansa, iskien vuorostaan minua palleaan, niin että läkähtymäisilläni laskin käteni alas ja istuuduin ainakin yhtä rutosti kuin hän vastikään. Sen sain kokea todistukseksi siitä, että nyrkkeilytoverini oli nyt kaikkea muuta kuin yhdeksänkymmenen naulan poloinen, joka kahdeksan vuotta sitten kuuli kuolemantuomionsa lääkärien suusta ja veti viimeisiä henkäyksiään umpinaisessa huoneessa Portlandin kaupungissa Oregonissa. Ernest Darlingin kirjoittama "kirja" oli hyvä kirja ja sen sidontatyö vahvaa tekoa!

* * * * *

Havaijilla on valitettu sopivain siirtolaisten puutetta. On käytetty paljon aikaa ja paljon rahaa koetettaessa monenlaisin keinoin hankkia maahan kunnon kansalaisia, mutta sellaisia siellä sentään on niukalti. Ja "luonnonihminen" karkoitettiin Havaijilta! Häntä kiellettiin käyttämästä hyväkseen sen ilmastoa! Totisesti Havaiji silloin menetti kunnon kansalaisen.

Tahitille saavuttuaan hän ryhtyi etsimään maapalstaa, mistä voisi hankkia elatuksensa. Mutta sellaisen löytäminen oli vaikeata — kalliitta hinnalta. Eikä "luonnonihmisellä" ollut rikkauksia. Hän vaelteli kokonaisia viikkoja ylänköjyrkänteillä, kunnes eräältä kukkulalta, missä useita pieniä solia yhtyi, löysi kahdeksankymmenen eekkerin laajuisen viidakon, mikä ilmeisesti ei kuulunut kenenkään maatiluksiin. Viranomaiset sanoivat, että jos hän raivaisi siellä maata ja viljelisi sitä kolmekymmentä vuotta, hän saisi omistusoikeuden alueeseen.