Part 10

Vaan Rejer'illä oli muita asioita mielessä kuin se... Perämies Lind'iltä ei tullut kirjettä, ja päivät menivät häneltä käsistä tehdessään iltapäivän työtä Alert'illa yhtä mittaa... Vaikka olikin niin, että hän saattoi palkita sen lukemalla öisin ja tekemällä kolme viikkoa kuudeksi, -- niin oli hän kuitenkin, juuri tällä hetkellä ilkeässä pulassa... Ankara iltapäivän työ tappoi yön häneltä. Oli mahdotonta pitää sen perästä enää silmiään auki!

Kokonainen viikko kului vielä. Vaan silloin tulikin perämies itse. Hän oli kutsuttu niihin suuriin tanssiaisiin, joita aiottiin pitää laivan reitaaja Singdalsenillä kotonaoleville kapteeneille ja perämiehille.

Hän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen matami Stenersenille. Avatusta matkalaukusta roikkuivat sikin sokin vaatteet, kangistetut paidat, valkeat liivit ja valkeat sormikkaat, käytetyt ja uudet ylt'ympäri tuoleilla. Hän oli asettanut peilin piirongin päälle ja talikynttelin kummallekin puolelle:

-- "Huviteltu aivan kauheasti siellä Sande-vuonossa!... En arvellut sinun kuolevan kuitenkaan viikkoon tai pariin, Juhl! kunnes voisin tulla kapteenin kanssa puhumaan ennakkoannosta sinulle. -- -- Niin, sillä ethän toki liene eksyttänyt sieluasi siihen luuloon, että minulla olisi rahaa?" -- kääntyi hän hullunkurisen kohteliaasti peilistä häneen ... "sopimuksemmehan oli, että se saisi jäädä vähitellen maksettavaksi laivalla!"...

"En," -- nauroi Rejer -- "aikomukseni ei suinkaan ole ollut pinnistää teitä, perämies! -- senhän näitte kirjeestä!"

"Näin kyllä!" -- hän alkoi taas ajella partaansa -- "puhutaankin kapteenille sekä sinun että minun puolestani... Sillä tämmöisenä talvena maalla tulee aivan vaivaishoitolaiseksi!

"Esitän asiani hänelle tänä iltana, kun pääsemme punssimaljan ääreen..."

Hän veti jalkaansa ja polkasi pohjaan lakeeratut saappaansa.

"Kas niin," -- oikasihe hän -- "nyt luulen olevani valmis purjehtimaan..."

Ja siistikäs oli hän kiireestä kantapäähän, sitä ei voinut kieltää.

Rejer'ille oli aina jotakin tenhottua tässä rohkeassa, reippaassa merimiesvartalossa; se oli nyt kerran ihastuttanut hänen kauneusaistinsa.

Heidän erotessaan kadulla lausui Lind:

"Sen verran ymmärrän minä ilmanennustustaitoa, ett'ei kukaan ennen selvää päivää palaja Singdalseniltä, ja sentähden ei maksa vaivaa sinun tulla, ennenkuin iltapäivällä kuulemaan rahoja, -- noin kello neljän viiden aikana!"

Rejer kääntyi oikealle. Nyt aikoi hän täysin purjein ryhtyä tutkintolukuihin, -- ja hyvinpä siihen olikin jo aika!

Hän alkoi, luki ja laski niin että korvissa suhisi koko yön. Oli asioita, joita hänen olisi pitänyt osata kuukaus sitten, ja nyt oli hän tiukalla; monasti takertui hän niin, että täytyi hakea selkoa ihan alusta. Hän asetti herättäjäkellon ja nukkui pari tuntia käsiensä varassa pöydän ääressä; alkoi sitten taas...

Ei! -- jos se näin kävisi, niin ei hän joutuisi valmiiksi! -- Sitä ja sitä piti hänen kysyä niiltä, jotka olivat lukeneet sen ennen... Aikaa piti säästää, siinä solmu... Kanunamiehen puuvajasta ei hän enää tahtonut kuulla puhuttavankaan! -- tänään olkoon viimeinen kerta, jotta hän vaan saisi lukea... Kaksitoista tuntia päivässä ... ja yö, kosk'ei hän nukkunut enempää kuin neljä tuntia, -- siitä tuli vuorokaudeksi parikymmentä tuntia!

Hän läksi aikaiseen puuvajaan lyhtineen saadakseen ajoissa kaikki selville päiväksi.

Jo tunsi hän hyvinvointia siitä, että oli hakannut itsensä lämpöiseksi, kun rakennuksen nurkalta alkoi kuulua hänen korviinsa ääniä, joka vaikutti sen, että hän jäi kirves kädessä seisomaan paikalleen.

... "Eikö koskaan ollut niin hauska kuin tänä iltana? niin olette sanoneet monta kertaa ennenkin, perämies Lind!" -- kuului iloinen naisääni.

"Ei voi koskaan tietää, mitä paikalla kasvaa sillä aikaa kuin ollaan matkalla! Te juoksentelitte pienenä tyttönä ympäri, muistelen, kun minä kävin rippikoulua... Taittukoon minun praamitankoni, jos koskaan ennen olen tanssinut näin kenenkään kanssa!... Minunlaiseni ajatus on nyt se, jos saan luvan sanoa! että te ohjasitte kulkunne kuin priki pelkkien puulastialuksien seassa -- kaukana tuulenpäältä heistä kaikista! ... pois tieltä, täältä tulee joku, joka on oma herransa!"

"Ei kukaan osaa käyttää niin suutaan ja jalkojaan, kuin merimiehet! -- Tanssia ja suutaan pieksää osaavat ne kaikki; vaan muutoin... Löysitkö portinavaimen, isä?" -- keskeytti hän. -- He olivat seisattuneet portin eteen.

"Löysin kyllä, löysin! -- Kiitos, harvinainen ystäväni, että autatte jalatonta miestä ylös portaista... Hyvästi, hyvästi, herra perämies!"...

Ovea paiskattiin pari kertaa, ennenkuin kanunamies sai sen suljetuksi.

Rejer oli silmänräpäyksessä puuvajan ovella; hänen kasvonsa olivat terävännäköiset. Hän seisoi kauan harmaassa hämärässä ja katsoi, kuinka perämies Lind kulki katua mustankiharainen pää ylpeästi kekassa... Hän oli arveluttavan kaunis! -- seistessaan siinä puhelemassa Saara Rördam'in kanssa prikeistä ja mitä kaikkea sokerinimelää lorua se olikaan, jota hän syötti hänelle!...

Rejer ei välittänyt syödä aamiaista siellä sinä päivänä; neiti oli luonnollisesti uninen huvitettuaan itseään koko yön ja kulki nyt vaan ajatellen tulevaistaan!

Hän heitti kirveen puukasan päälle ja riensi kotiin Wallanin luokse saadakseen kahvia, ennenkuin tämä läksisi ulos.

"Josko minä laittaisin teille kahvia, Juhl? Kyllä varmaan, ja vielä semmoista, joka on voimakasta ja puhdasta -- nuorelle miehelle, joka on niin arvossa pidetty tässä kaupungissa, kuin te, sekä nuorten että vanhain, ylhäisten ja alhaisten kesken! Jos minä siten menettäisinkin ansioni sekä laitoksessa että koululla ... sillä aamuhetki tuottaa kultaa vanhalle ämmälle, joka hoitaa tointaan!..."

Hän puheli ja puheli; vaan Rejer ei ollut kuuntelemistuulella ja tuli iloiseksi nähdessään hänen vanhan ruskean kappansa seljän häviävän portista.

Hirveä puheliaisuus! -- Hän ajoi päähäni niin monta asiaa, että on mahdotonta ruveta lukemaan, ennenkuin ne ovat sieltä haihtuneet!

Iltapäivällä oli hän perämies Lind'illä, joka karkasi ylös sängystä liivit päällä ja paitahihaisillaan:

"On nukuttu yli puolenpäivän; vaan ennakolta-anto on järjestetty. Kaksikymmentä taaleria, milloin hyvänsä noudettavana!... Ohoi -- hoi!" -- hän venytti notkeata ruumistaan -- "miten olen tanssinut yöllä!... Tänä iltana taas kemuihin... Vaan etpäs usko, miten kauniin tytön minä olen tavannut! Me tanssimme ja tanssimme! ... ja hän sattui olemaan hyvä tuttu minulle siltä ajalta, kuin vetelehdin täällä poikana!"

"Nyt en ole ollut vielä missään, perämies, jossa teillä ei olisi ollut sukulaisia tai tuttuja!" -- sanoi Rejer tuohuksissaan -- "vaan Saara Rördam!"

"Mitä? -- oletko jo kuullut minun tanssineen Saara Rördam'in kanssa?"

"Tämähän on juorujen pesä ... kauhea juorujen pesä!" -- puollusti Rejer itseään nolosti.

"Hän on tavaton tyttö ... minun pitää mennä tervehtimään vanhaa haubitsaria!"

Nämä sanat johtuivat Rejer'in mieleen taas hänen lukiessaan yöllä; ne saattoivat hänen miettiväiselle tuulelle...

-- Hän nosti rahat seuraavana päivänä ja kävi perämiehelle sanomassa siitä ja -- urkkimassa, oliko hän ollut kanunamiehellä! Hän ei voinut olla pitämättä häntä silmällä.

Wallanin sanatulva oli yhtä virtaava kuin hänen ilonsakin siitä, että huomasi hänet niin täsmälliseksi maksajaksi; "kyllä hän oli aina uskonutkin, että Rejer maksaisi sekä sen, mitä oli lainannut, että muunkin... Oli Jumalan lahja päästä tekemisiin noin kunnioitettavan nuoren miehen kanssa ... kyllä hän kertoo kaikille, miten erinomainen Rejer kaikissa kohdin oli!"

Hän suoritti vielä pienen välttämättömän asian jollekin kumppalille ja alkoi sitten lukea, ensi kerran siinä rauhoittavassa tiedossa, että hänellä oli tarvittava liikepääoma taskussa, vaan samalla tuntien, että nyt piti ponnistaa viimeiset voimansa.

Hän luki, juoksi jonkun kumppalin tykö saamaan tarvittavaa neuvoa, milloin takertui, ja sitten taas kotiin kuin nuoli. Oikeastaan hän vasta huomasi, kuinka hirmuisen paljon perässä hän oli. Luonnollisesti tuntui se kaikkein pahimmalta, ennenkuin hän oikein pääsi vauhtiin!... Hän laski päiviä. Kun hän eräänä ehtoona tuli kotiin pieniltä juoksuiltaan kirjoineen, tapasi hän Jens Nordberg'in -- hänet, joka lahjoitti hänelle nysän -- istumassa laiva-arkulla.

Hän oli kumppalien lemmikki, pieni reipas veitikka, pyöreäkasvoinen kuin marjamaito ja sinisilmäinen, aina iloinen, aina valmis keksimään keinoja, kun oli kysymys rahain hankkimisesta johonkin hauskaan yritykseen... Vaan tänään ei hän näyttänyt iloiselta!... Hän oli "tullut hakemaan neuvoja Rejer'iltä!" -- ja sitten istui hän taas ääneti.

"Ei ole killinkiäkään!" -- pääsi lopulta hänen suustaan... "Ei killinkiäkään saatavana mistään ... enkä ... enkä minä saa perämiehen tutkintoa, en!" -- lopetti hän ja katsoi miettiväisenä ylös, ikäänkuin hän puolestaan olisi jättänyt jo koko asian. Hänen silmänsä olivat punaset; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt... "Omasta puolestani ei se tekisi mitään, vaan vanhukset siellä kotona Nordbergissa tulevat ihan toivottomiksi, näetkös... Minä lupasin heille jo tutkinnon viime vuonna!"

Veri kohosi Rejer'in kasvoihin; hän oli hänelle velkaa rahoja; kuitenkin vasta ensimmäisestä hyyrystä keväällä. Hän käveli vähän edestakaisin:

"Niin, niin ... mitä voi tehdä tähän asiaan?" -- hänessä alkoi jo kiehua. Siinä se räivä istui arkulla! -- "Luullakseni juuri sinä sanoit saavan lainata rahaa jokaisesta taskusta!"

"Niin se silloin näyttikin; ja minäkin annoin niin kauan kuin ylettyi!"

Tämä oli syytös, ja Rejer tunsi äkkiä halua heittää tuon siron nysän vasten hänen kalloaan.

"Anton Holm tuumi, että sinä ehkä tietäisit jonkun neuvon, koska olet maanantaina saanut rahoja. Vaan missä ei mitään ole, siellä on keisarikin menettänyt oikeutensa, tiedäthän!" -- sanoi hän surullisena ja nousi seisaalleen. -- "Perämiehen tutkintoni, se nyt on mennyt kaiken maailman tietä!... Mutta jos voisin kirjoittaa sata taaleria niiden seitsemän sijaan, joita nyt tarvitseisin..."

"Tuossa on seitsemäsi, Nordherg! ... vaan nyt sinun pitää tehdä minulle mieliksi: -- ota pois nysäsi! -- minä heitän sen muuten ikkunasta kadulle!"

"Mitä? -- heitä se, minne tahdot minusta nähden!" -- sanoi Jens Nordberg äkkiä kopeana, kun oli saanut rahat käteensä; -- "kaunista väkeä, joka kiittää tuolla tavalla, saatuaan ensin apua... En minä luullut sinua tuommoiseksi! No, hyvästi!"

* * * * *

Koetutkinto oli edessä. Rejer oli viime aikana tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja ehättämällä lukenut, hän antoi sen nyt olla sinänsä. Tosin siinä oli vaara tarjona, että hän takertuisi siellä ja täällä, vaan hän luotti onneensa ja opettajan hyvään ajatukseen itsestään ja kylmäverisyyteensä.

Tutkija alkoi kuitenkin, -- oli hävyttömän huono onni -- kuulustella häntä juuri niissä asioissa, joista hän oli lukenut joulun perästä, ja kun hän heti tapasi suuren aukon hänen tietoarkussansa, pisti hän ihmeteltävällä varmuudella keppinsä tyhjästä paikasta toiseen -- ei koskaan muuanne kuin juuri aukkoon.

Kumppaleista ei näyttänyt siltä kuin se olisi koskenut häneen, että hänet hyljättiin.

Vaan iltasella kuin Rejer istui yksinään käsivarrellaan nojaten juovikkaaseen pöytään ja kasatut kirjat sekä taulu edessään, näyttivät hänen kasvonsa toisenlaisia tunteita! Hän tuijotti kylmästi ja liikkumatta eteensä. Talikyntteli seisoi jalassaan pitkä hiili liekissä; sen himmeä valo laukesi piisinmuuriin, jossa oli suljettu torvenpätkä...

Hän oli perältäkin pyrkinyt yliluonnollisesti eteenpäin ... kulkenut kuin hevonen! -- tätä tutkintoa varten! -- Kitunut tässä hökkelissä enemmän kuin koskaan ennen elämässään!

Hän oli pitänyt niin sanomattoman paljon tällä kortilla! -- luullut tekevänsä ihan uuden alun ylöspyrkimiselle maailmassa -- kokonaisen hyppäyksen eteenpäin!

Hänen kasvolihaksensa värähtelivät; hän tunsi sydäntä viiltelevää epätoivoa!...

... Ei hän olisi viettänyt näin säännötöntä elämää kaikkina näinä vuosina, joll'ei hän olisi luottanut siihen, että hän ottaisi tutkintonsa niin helposti kuin ei mitään, heti kuin vaan pääsisi kotiin, -- kerralla kiipeäisi oikein uskotuksi perämieheksi, joka käytännöllisellä merimiesmäisyydellään olisi hyvällä tiellä laivanpäälliköksi.

Hän oli ajatellut voivansa kirjoittaa niin suurellisesti kotiin! --

"Ah!" -- huokasi hän katkerasti -- "perältä onkin yhdentekevä, mikä tällaisesta tulee kuin minä ... joka kuljen yksinäni maailmassa ... niinkuin yksinäinen silli, joka on eksynyt mereen!... Up and dovn! ... eli pohjaan! -- eihän ole niin paljon väliä merellä!" ... hän painoi nyrkkejään ohimoihinsa...

Saara Rördam'ille oli hän kylliksi kerskunut ... ja nyt oli hän siinä!... Ja kenen oli syy?

Hän näki perämies Lind'in kauniit kasvot edessään, eikä suinkaan lempeillä tunteilla... Syy? -- hahaa, ha -- hän nauroi ääneensä -- "luonnollisesti hänen omansa, sinä aimo pässinpää! -- joka annat kumppaliesi ja ystäviesi syödä itsesi, joka et edes huomaa, että he pistävät koko sinun perämiehen tutkintosi taskuunsa ... haha, ha, sinä raavas!"

"Rakas Juhl! mitä nyt?" Vanha Wallan pisti päänsä ovesta sisään, säikähtyneenä tästä inhoittavasta nauramisesta.

"Ei mitään, matami Wahl! -- ajattelin vaan jotakin hauskaa, ja nyt aion lähteä oikein pitkälle kävelymatkalle..."

"Ja kuinka on käynyt kanssanne, Juhl! -- tutkinnossa tänään? Pitäisihän minun ehkä sanoa perämieheksi..."

Hän oli jo ovesta ulkona...

Hän kulki hitaasti tietä hyhmässä eikä huomannut astuvansa sotkussa saappaanvarren suita myöten. Hänen päänsä selkeni vähitellen ja mitä kauemmas hän kulki, sitä terävämmäksi kävi Juhl kasvot, joita suku oli vielä kehittänyt.

Jos tahdot olla mukana tanssissa -- sanoi hän itsekseen -- taikka et tahdo! -- Ja jos tahdot, niin olen se minä, joka tanssitan muita, eivätkä toiset saa raastaa ja pyörittää minua!... He saavat kokea vitsaa, joka on sitkeä!

Uudestaan eteenpäin! Ensi syksynä tutkinto... Pidetään kiinni pennistä! -- ja silloin saa ne, jotka sitä tahtovat, kernaasti minusta nähden olla mattia, -- Rejer Jansen Juhl ei ole oleva matti eikä joudu muiden syötäväksi!...

Ho -- oh! -- luulenpa nyt olevani selvillä siitä, missä hait kulkevat!

Seuraavilla viikoilla siitä, kuin hänet hyljättiin perämiehen tutkinnossa, oli hän ankarassa työssä satamassa päästäkseen veloistaan. Hän tahtoi saada kannen puhtaaksi, ennenkuin astui laivaan.

Oli päivä ennen Alert'in lähtöä taas pitkälle matkalleen. Rördam'illa ei hän ollut pistäinnään, sittenkuin herkesi puita hakkaamasta. Perämies Lind'in käynnit siellä silloin tällöin eivät olleet pysyneet salassa häneltä; vaan mitä se häntä liikutti?

Hän oli kuitenkin ollut kovasti kahdella päällä, pitikö hänen mennä ennen lähtöään sinne jäähyväisille ja kiittämään osoitetusta hyväntahtoisuudesta. Olihan haubitsari ollut niin ystävällinen hänelle ... ja saattoihan olla hauskaa nähdä, miten tytär käyttihe, sitten kuin hänen oli käynyt niin hullusti perämiehen tutkinnossa... Aikaa myöten tullaan viisaaksi! -- Wallan-parka käänsi vaan kappaansa tuulen mukaan ja laverteli kaupungilla! Hän oli tullut araksi ja epäileväiseksi hänen suhteensa tutkinnon perästä ... päästänyt suustaan ääniä maksusta paljoa ennen kuin aikakaan oli ja esittänyt jotakin ennakkomaksusta!... Semmoinen oli nyt hänen luontonsa, raukan! Köykäisistä höyhenistä tulee ottaa vaaria tuulen suunnasta!

Hän oli iloissaan saatuaan ämmän suoraksi ja rauhoitetuksi.

Rördam'ille meni hän aamupäivällä ja joku pojista näytti hänelle tien kanunamiehen luokse, joka makasi sairaana.

"Maaliskuu! maaliskuu, harvinainen ystäväni!" -- tervehti hän Rejer'iä sängystä -- "ja silloin menee luuvalo puujalkaan... Olisin kernaasti ripustanut sen laivalle ilmapuntariksi, -- jos vaan vanha Conrad Rördam silloin olisi päässyt huutamasta 'ai,' 'ai!'" -- Hän siirsihe sängyssä. "Se paleltui minulta, kun englantilainen otti meidät tuulessa jäälohkareiden seasta Skagerakista, vaan en kuitenkaan päässyt siitä kokonaan... Niin, se teki vallattoman jätkän raajarikoksi!"

Rejer'in täytyi nostaa hänet istumaan sängyssä ja kuulla muutamia "oih" ja "ai"...

"Tapahtui haaksirikko tänä vuonna perämiehen tutkinnossa, harvinainen ystäväni! -- vaikka sait hyvän arvosanan lahjoistasi... Niin, niin -- me kärsimme haaksirikon yksi siellä toinen täällä!

"Ja nyt lähtee Alert matkalle taas! -- Kelpo mies, harvinainen, tuo perämies Lind; ei unhota vanhoja ystäviä siltä ajalta, kuin hän juoksi poikana täällä ... tahtoi tulla tänne sanomaan jäähyväiset tänä iltana ... huvittaa istua kuuntelemassa vanhan Lolland'in jätkän kertomuksia."

-- "Aika vähissä, näenmä!" -- sanoi hän, kun Rejer yht'äkkiä nousi seisaalleen. -- "Niin, niin, hyvästi, harvinainen ystäväni! -- Hyvä pykälä on jo kesässä, ennenkuin ne puut ovat lopussa, joita sinä hakkasit Rördam'illa!"

Tuvassa tapasi hän Saaran, nähtävästi hämillään hänen vierailustaan.

Hän käänsi leveän, vakivarman puolensa... Neiden ylpeys sai kärsiä häntä ne viisi minuuttia, jotka hän aikoi viipyä hänen vastuksinaan tuvassa; hän ei voinut sille mitään, ett'ei hän ollut perämies Lind!

"En tahtonut lähteä matkalle, sanomatta jäähyväisiä teille," sanoi hän -- "vanhus oli ystävällinen minulle talvella -- ja tekin, neiti Rördam! -- Alert lähtee matkaan taas. -- Täällä jäin minä riippumaan kehumisestani ... vaan lainahan se on sille, jolla on 'vaan oma itsensä murehdittavana,' niinkuin te sanotte!"

"Oo, Rejer ... Jansen ... Juhl korvaa kyllä vielä vahinkonsa!" -- Hän ryysti vähän veitikkamaisesti "Rejer'iä" lausuessaan.

-- "Hän ei vielä ole menettänyt... -- kopeata nenäänsä! arvelette te... En, siihen saatte iskeä vielä monta kertaa, ennenkuin saatte sen naaman tasalle. Se on vaan saanut sitä, joka sille tekee hyvää ja jota sen olisi pitänyt jo edeltäpäin osata haistaa!"

Neiti katsoi hetkisen tutkivasti häneen ja sitten loi hän silmänsä alas:

"Minun luuloni on, että joku on vetänyt teitä juuri nenästä, koska teidän tutkintonne ei onnistunut -- muuten en minä sitä ymmärrä!"

Tämä oli melkoinen tapaus Rejer'istä, että neidessä oli semmoinen luulo hänestä.

Hänen näin katsoessaan eteensä, oli Rejer tirkistänyt hänen kauniisen tukkaansa, joka oli vaaleampi altapäin ja tummempi päältä. Juuri sentähden olikin se ylöskäärittynä niin keltaisen ja tumman kirjava, ja neiti oli niin omituisen, melkein ujon näköinen.

"Oi, helppo on lykätä syy hitolle, -- jokainen selkä saa kantaa oman kuormansa!... Ja nyt kiitos kaikista niistä kahvikupeista, joita olette minulle antaneet: -- en tahtoisi, että ne olisivat jääneet saamatta, vaikka olisin niistä saanutkin koko perämiehen tutkinnon! ... ja nyt hyvästi, neiti Rördam!"

Hän rohkasi mielensä ja tarttui neiden käteen sekä poistui pikaisesti.

Vaan kadullakin näki hän vielä ne päättäväiset silmät niin ihmeellisen kauniisti kiinnitettynä itseensä, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa hänelle jonkun neuvon tai toivotuksen matkalle...

Alert'illa vallitsi suuri kiire. Vesitynnörit olivat sivuilla, ja perämies seisoi purus suussa antamassa käskyjään kaikkien valmiiksilaittamisesta, kunnes ankkuri nostettaisiin aamulla.

"Muista tänä iltana kello yksitoista olla venheellä laivasillassa!" -- nyökäytti hän lyhyesti päätään, nähdessään Rejer'in.

Rejer tarttui työhön niinkuin karhu.

"Haubitsari kyllä tietää, mitä tekee, kutsuessaan luokseen perämiehen!" -- mutisi hän katkerasti, muistaen mitä vanhus oli uskonut hänelle, neuvoistaan tyttärelle... "Kovasti raataessa pääsee ajattelemisesta... Eteenpäin!"

X.

Rejer tutkii ensimmäistä perämiestä, ja löytää liian pian pohjan.

Aikaiseen, ennenkuin jäidenlähtö oikein oli alkanut, läksi Alert tällä kertaa lastineen Cardiffiin oikeassa pahassa Pohjanmeren säässä -- ähkypäinen hankapurjetuuli ja taajoja raekuuroja.

Pursimies käveli ja reutoi itseään luuvalossa, väittäen ilmassa olevan lunta. Hän aikoi aina antautua köydentekijän uralle maalla, mutta ei vaan koskaan voinut vastustaa viettelystä, kun perämies Lind tuli hänen tupaansa ja sanoi:

"No, Jakobsen, nyt me taas lähdemme merelle pulikoimaan!"

"En minä, perämies! -- tiedättehän"...

"Hölyn pölyn, Jakobsen!"

"Tiedättehän, se köydentekijän ura"...

"Tarvitsee rahaa."

"Hm ... jääkylmää ilmassa!... Luuvalo!"

"Se paistuu tiehensä eteläpuolella viivaa... Minä lähetän pullon neilikka-airakk'ia, Jakobsen! -- hikoilemislääkkeeksi. Tule sitten luokseni kertomaan, auttoiko se!"

"No hyvä, perämies! Hm ... milloinka me sitten, -- minä tarkoitan Alert'ia"...

"Jopas tartuit, sinä"...

Perämies iski silmää, Jakobsen iski silmää. Jakobsen olisi ollutkin kuin onneton leskimies, jos Alert todellakin olisi lähtenyt hänettä merelle!

Oli melkein sama miehistö, melkein kaikki Laurvigistä ja Stavärnistä aina Uuteen Hellesandiin asti. Steewartti oli tullut Laurvigin horellista, ja ruotsalainen, joka ensin oli pestattu Göteporissa, vaan joka ei koskaan nähnyt tilaisuutta talvisin päästä kotiin, "kukersi taas kuin teeri mäellä," niinkuin kirvesmies sanoi.

Jos Rejer joko öljymekossa ja lounas päässä patikoi kannella tyrskylaineiden harjat peräpurjeen puomin tasalla, tai hänellä oli pikimustassa yössä koiranvahti ja seisoi ruotelissa, oli kaksi asiaa yhtä varmat, kuin hänen huulensa olivat suljetut ja leukansa terävä --: ensiksi, ett'ei hän ensi kerralla tulisi kotiin hyyryttä niinkuin auttamaton lehmä, ja sitten, että hän tahtoi käyttää aikaansa pitkällä matkalla lukemiseen ja sen purjehdusopin käytännölliseen kertomiseen, joka auttaisi häntä perämiehen tutkinnon läpi maalla.

Peräkannen vahti oli päässyt vapaaksi ja ryöminyt kannen alle. Hänellä oli ollut kylliksi surkeata puoliyöhön, nyt heltyivät vähän tuulenpuuskat, ja ensi vilahdus uusikuusta näkyi tuon tuostakin huilaavien pilvenhäikkien lomasta. Nyt oli viides vuorokausi siitä kuin he olivat lähteneet matkalle, ja Rejer seisoi koiranvahdissa.

Häntä ihmetytti, nähdessään perämiehen vielä kannella; hän käveli, piippunysä nenän alla valaisemassa, edestakaisin tuulenpuolisella laidalla. Vähän väliä seisattui hän peräpurjeen tai ison vantin tykönä ja katseli merelle.

Hän tahtoi varmaankin selkoa ilmasta ja kuunkäänteestä, sillä hän katseli aina kauan ylöspäin. -- Aika mies! Merimies ruumiiltaan ja sielultaan! ... ei mene ennen levolle, kuin on saanut ilmahavantonsa järjestykseen; -- ajatteli Rejer.

Hän päästi juuri ruotelin valloilleen tyrskylaineen jälkeen, jonka lävitse hän oli laskenut Alert'in, kun perämies seisattui hänen viereensä.

"Kuules Rejer!" -- kysyi hän hiljaa, lyöden samalla piippunsa tyhjäksi polveaan vasten -- "oliko se kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä taaleria, kuin minä lainasin sinulta?"

"Ettekö muista, kahdeksanneljättä"...

"Niin, ihan niin! -- minä vaan teen nyt luetteloa veloistani, ilmoitan minä sinulle ... monta nimeä! Vaan minulla onkin nyt kaksi vuotta kitkutettavana ja säästettävänä. En aio enää tuhlata killinkiäkään maalla, -- saat hirttää minut, joll'en ole itara ja kitkuta, niin että ruskaa paikat. Sillä tavalla tulen kotiin varakkaana miehenä. -- Kuules Rejer, sinunkin pitäisi kiinnittää kukkarosi nauhoja!"

"Niin on tuuma, perämies!"

"No, sittenhän meitä on kaksi ahnekonttia! -- niin kuivia, että voivat raapaista tulta meistä!"

"Sanos minulle, Rejer! Olitko tuttu kanunamiehellä?"

"Luuletko siellä olleen jonkun, joka olisi katsellut lampaan silmillä -- tytärtä?"

"Kuinka minä sitä tietäisin, perämies!" -- hän puristi samassa kovasti ruotelin vartta -- "hän on kiitoksenkipeä elukka!"

Perämies jäi seisomaan ajatuksissaan pykälälaudan ääreen, kunnes uusi raekuuro ajoi hänet kannen alle.

Rejer'ille tuli tämä raesade sitävastoin hyvään aikaan! Hänen seistessaan siinä ja jääpuraiden lyödessä hänen kasvojansa ja tulehtuneita silmäluomiansa vasten, oli yhtä suuri rajuilma noussut hänen sisässään. Minkätähden perämies oli sitä kysynyt? -- Miksi perämies oli ruvennut vakoilemaan häntä?...

Vai niin! hän tekee laskunsa selväksi ... kitkuttaa ja säästää... Niin, niin...

Tämmöistä tunnetta ei hän koskaan ennen elämässään ollut tuntenut. Alkaa tuntua kuumalta tanssia!