Part 9

Mennessään hänen luotaan salin poikki, tunsi hän olevansa tilaisuuden herra; ei kukaan enää epäillyt hänellä olevan oikeutta lattialle.

Kas niin! -- nyt alkoi taas se ikävä angläsi, jota hän ei osannut! Hän ei enää ollenkaan ollut sillä tuulella, että olisi kuljetuttanut itseään tanssin lävitse vetoköydestä jollakin häneen kiinnitetyllä matamilla!

Hän oli nyt kohonnut puollustajasta hyökkääjäksi ja alkoi katsella hieman muidenkin työtä. Vuoro oli tullut hänelle arvostella ja tarkastaa!

Hän istui hyvin kenossa asemassa jalat ristissä penkillä, katsellen angläsiä, ja hän tiesi kyllä olevan monta, jotka katselivat häntä. Tanssivien joukossa viipyi hänen katseensa yhä kauemman ja kauemman eräässä sinihameisessa olennossa ikäänkuin hän olisi tahtonut nimittää sitä oikein tuoreeksi välimerensiniseksi vinheässä tuulessa -- hänessä oli vauhtia -- ja valkoiset sukat ja kengät. Se oli Saara Rördam, joka aina tanssi etumaisten joukossa. Ei maksanut vaivaa kieltää, ett'ei hänessä olisi ollut vartaloa ja asentoa! -- hän oli kuin nuo lujat, notkeat mastot, jotka voivat kannattaa raskaita purjeita... Juu, oikeus on oikeus! ... se on komea vartalo ... uljas tukka; keltainen ja tumma sekaisin, vähän zehran kaltainen Triestin eläintarhassa; -- vaan kylliksi kaunis! hänen ei vaan pitäisi tehdä niskakäännettään vielä enemmän hispanjalaiseksi tekemällä tukkaansa tuommoista solmua ... hän on kylliksi kopea ilman sitäkin. Iloinen oli hän tänä iltana, niin että hänen ympärillään välähteli; hän kuuli hänen nauravan siellä peremmällä, ja nyt läheni hän lähenemistään... On monenlaisia rouvasihmisiä maailmassa, ajatteli hän, muutamia, joista pidetään, ja toisia, joista ei pidetä; vaan ei kukaan osaa sanoa syytä siihen!...

Saara tuli juuri jonkun vuoron ajan seisomaan hänen paikkansa vastapäätä, ja se ainoastaan hätäisesti heitetty katse, joka tuli hänen osakseen, painoi vaan sinetin hänen ajatuksilleen. Sitä seurasi väre, jonka nähtävästi piti merkitä sitä, että katsojasta tuntui, kuin istuisi hän liian keskellä penkkiä ja pitäisi nenänsä kovin korkealla ilmassa ollakseen ainoastaan matruusi ja sen lisäksi puunhakkaaja heidän liiterissään!

Hän asetti vielä jalkansa polvelleen ja nojautui taaksepäin, huojutellen huolimattomasti jalkaansa.

Hän katsoi neiteen sillä tarkastajan julkeudella, johon koko hänen kasvonsa niin hyvästi soveltuivat -- niin että hän tunsi aavistusta kuin tanssisi hän peilin edessä, joka ei juuri antanut hänestä mitään ruusunväristä kuvaa. Vaan sitä uhittelevammaksi ja välinpitämättömämmäksi -- Rejer ei voinut olla itsekseen sitä myöntämättä -- kävi hän... Hän puheli ja nauroi niiden kanssa, joiden kanssa hän tanssi, vaan muuttui yhä enemmän hispanjalaiseksi niskastaan, ja sitten lopulta sai Rejer, kun vuoro vaihtui, terveisiä silmistä, jotka täydellisesti kiittivät häntä kaikesta siitä kiusasta, jota hän oli tehnyt hänelle.

"Kun vaan suututtaa naisia, tulevat ne kauniiksi" -- ajatteli Rejer -- "ennen ei saa elämää kalanvereen täällä pohjolassa ... ei, toista on se Välimerellä!..." Ja sen sanottuaan kulki hän, kun angläsi oli lopussa, lättänenäisen kirvesmiehen tyttären luokse. Mutta nyt katseli hän hänen palmikoidun tukkansa yli vaan Saara Rördam'in sinistä vartaloa ja säihkyviä silmiä.

Ilta lähestyi loppuansa ja hän oli nyt tanssinut sekä naimattomien että naitujen kanssa. Molemmat nurkkaikkunat olivat auki tähtikirkkaaseen yöhön, ja katosta riippui puinen kynttelikruunu kuumuudesta sulavine talikynttelineen, jotka vipattivat vedossa...

Hän oli päässyt tuuleen; siinä ei epäilemistäkään; ja nyt käyttikin hän sitä niin ankarasti hyväkseen, kuin hän suinkin voi! Niillä kahdella viimeisellä tanssilla rouvain kanssa oli hän vaan tahtonut Saara Rördam'ille näyttää, että hän oli sekä hänen vertaisensa että hieman parempikin!

Ja nyt astui hän esille ottamaan häntä. Hän näki hänen seisovan juuri päättyneen viimeisen tanssin perästä vilkkaassa keskustelussa muutamien nuorten tyttöjen kanssa.

Kun ei voitu erehtyä siitä, ketä kohti hän suuntasi askeleensa, väistyivät toiset viipymättä tieltä.

"Ei liene ihan helppo saada kerran tanssia neiti Rördam'in kanssa?" -- tervehti hän ilakoiden.

"Olen lupautunut pois jo tähän tanssiin, niin ett'ei minulla voi olla sitä kunniaa!" -- vastasi hän. Hän silmäili Rejer'iä uhittelevilla silmäyksillä, hän ei ollut unhottanut hänen menettelyään angläsin aikana.

... "Ja seuraava?"

"Kiitos, senkin olen luvannut!"

Rejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmaan ivaa uhkuilevana; vaan hän malttoi äkkiä mielensä. Hän tahtoi näyttää, ett'ei rukkaset pystyneet häneen, ja että hän oikeastaan olikin pyytänyt häntä vaan sentähden, että oli joulunpyhinä ollut heillä. Siinä erehtyi hän myös, jos luuli hänen kursailevan täällä enemmän kuin kotonakaan!

"Käytätte varmaankin nyt paljon puita kotonanne?" -- kysyi hän ikäänkuin tehden välinpitämättömästi pilaa.

"Kuinka niin?"

"Niin, sitten saisitte minut aamuisin puuvajaanne!" -- nauroi hän.

Hän ei katsonut hänen ansaitsevan mitään vastausta, vaan virnisti ainoastaan hieman ivallisesti suutaan.

Totta puhuen, ei Saara ollut niinkään vähän ihmeissään siitä, että Rejer esiintyi niin hienoissa sinisissä vaatteissa ja tanssi niin hyvästi; ja nyt, kun hän seisoi niin likellä, näki hän paidan kauluksessa silkkiliinan solmun yläpuolella kukan, jommoista talonpojat käyttävät.

"Te olette varmaankin länsimaasta?" -- kysyi hän.

"Miksi niin?" -- tiedusti Rejer vastaan.

"Siksi ett'ette pidä lukua tavoista ettekä menoista täällä!" -- oli hänen lyhyt vastauksensa.

Rejer hymyili hangottelevasti.

... "En ehkä enemmän, kuin jos oltaisiin Riossa?" Hänen katseensa suututti häntä vielä enemmän.

"Minua vaan ihmetyttää, ett'ette myös ole ruvenneet nuohojaksi täällä!" -- sanoi hän keikauttaen niskaansa.

Rejer katsoi häneen.

"Sen vakuutan teille, neiti!" -- lausui hän hilliten ääntään, jossa piili ankara vihanpuuska -- "että jos vaan voitte hankkia minulle nuohojan paikan, niin menee Rejer Jansen Juhl kyllä uuninpiippuun... Se on yhtä varma kuin että hän suorittaa perämiehen tutkinnon, vaikk'ei ole killinkiäkään taskussa!... Niin, minä olen länsimaasta, neitiseni! -- eräästä paikasta sieltä, jota kutsutaan 'Eteenpäin!' -- ja siitä huolitaan viisi, käykö tie puuvajan tai kaupungin uuninpiippujen kautta!" -- Hän nyökäytti päätään ja läksi.

Kumpasessakin sisähuoneessa vilisi nuoria merimiehiä, jotka antoivat oikeuden tapahtua ravintolatavaroille, ja jotka nyt tanssien välillä lähettivät sakeita savupilviä piippunysistään ja sikareistaan. Rejer'in astuttua huoneesen ympäröi häntä heti parvi kumppalia merimieskoulusta.

"Haukottelija" oli hämmästyttänyt heitä esiintymällä kavalieerinä rouvasväen seassa lattialla ja oli äkkiä muuttunut jalopeuraksi heidänkin mielestään... Että hän kävi hakkaamassa puita kanunamiehellä voidakseen suorittaa tutkintonsa, siitä kuiskattiin nyt hauskuutena, vaikka se sitä ennen korkeintaan oli herättänyt epäiltävää huomiota niissä muutamissa, jotka siitä tiesivät... Nyt näkivät kaikki niinkuin yksi mies, että hänessä oli miestä!

"Ota minun nysäni lainaksi, Juhl! -- erinomaista tupakkaa... Birdseytä, Liverpoolissa ostettua!"... "Sikari, Juhl!" hänelle osoitettiin kahdelta puolelta. "Nyt käymme istumaan, pojat! -- ja sitten kokoamme yhteen punssimaljaksi! -- Mitä Juhl? -- Sanoppas sinä siellä ruhvissa! -- malja -- vaan jos sinä ehdottelet teevettä, saat itse huuhtoa kaulaasi sillä!... Väkevää, kuuletko! -- oikea säännöllinen kolmen markan malja, -- niin että veneellä voi siinä kulkea!"

Ne olivat erittäin hyviä poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla hyvillään siitä, että kaikki niin välttämättömästi tahtoivat häntä seuraansa.

Kumppaleista ja ystävistä ei hän koskaan ollut tiennyt mitään. Koulussa kulki hän omaa tietään; hän pysyi erillään heistä ja he hänestä, niin että hän hyvin vähän tuli tuntemaan heitä; ja nyt istui hän yht'äkkiä hyvin kiinnitettynä ja tupakoiden, tavallaan parhaana miehenä koko hyväin ystäväin ja kumppalien seurassa! Näytti melkein siltä kuin jokainen heistä olisi tuntenut hänet jo kymmenen vuotta! -- ja he olivat oikein kohteliaita miehiä kaikkityyni, pikkukauppiasten ja ammattilaisten poikia.

Tanssittiin ja juotiin, ja koko ajan muodostui luja muuri Rejer'in ympärille. Hänen suurenmoinen olentonsa ja ankara persoonallisuutensa veti puoleensa jonkunlaisella etevällä ja vakaantuneella varmuudella, vaikka asianlaita oikeastaan oli niin, että Rejer verrattomasti kehittyneemmällä ymmärryksellään innokkaasti tyydytti tiedonhaluaan ja täytti tuntuvan aukon kokemuksessaan. Hän oli kasvunaikanansa elänyt yhdessä vaan iäkkäiden ihmisten kanssa, eikä koskaan tiennyt mitä nuoruus oli ja nyt urkki ja tiedusteli hän kaikessa hiljaisuudessa sitä, kuinka hänen ikäisensä nuoret miehet käytiksevät!... He joivat kauheasti, se oli varma! kävivät yhä iloisemmiksi ja iloisemmiksi...

Ja näytti siltä, -- niin kurillista kuin se onkin -- kuin heillä kaikilla olisi vaan ollut yksi kassa! Se, jolla oli, maksoi sen edestä, jolla ei ollut; oikeasta järjellisestä tilistä eli takaisinmaksusta ei ollut puhettakaan!... Jolta loppui raha, hän löi vaan iloisena taskuaan ja ilmoitti sen...

Rejer voi nyt myös jotenkin lyödä taskuaan, vaan hänellä ei ollut halua ilmoittaa sitä!...

Kolmas malja oli jo menossa ja ystävyys kävi yhä lämpöisemmäksi. Vähintäänkin viisi vakuutti, että he heti nähtyään hänet merimieskoulussa olivat huomanneet tai arvanneet, mitä miehiä hän oli, olkoon että hän oli näyttänyt niin hävyttömän ylpeältä! Yksi tahtoi ruveta hänen ensimmäiseksi perämiehekseen, kun hän saisi aluksen ja tulisi kapteeniksi... Yksi kutsui häntä koko ajan "Nilo Jueliksi"... Yksi siirsihe hänen viereensä ja lausui salaa:

"Kuules, Juhl! -- mitä hyötyä tuosta puunhakkaamisesta haubitsarin tykönä on? -- Tiedäthän, että me aina voimme lainata sinulle rahaa!... Sano vaan minulle -- sillä vaikk'ei minulla itselläni olekaan rahaa, niin tiedän minä kummallekin kolme miestä, jotka voivat höllittää... Semmoinen merimies seisoa puita hakkaamassa!"

Nyt tuli joku ovelle ilmoittamaan, että huomeniltana olisi merimiestanssiaiset Laurvigissä:

"Menetkö sinä, Juhl, niin tulen minäkin?"

"Ja minä!"

"Minä myös!"

Rejer aprikoi -- hänen leukansa oli taskussa.

"Useita naisia on jo kutsuttu" -- jatkoi kertoja, "sinne ... ja ylipursimiehen kaksi tytärtä... Niin, ja Saara Rördam myös."

"Tietysti, he poimivat parhaat meikäläisistä!..."

"Hänen kanssaan sinun pitäisi tanssia, Juhl!"

Rejer'in nenä kohosi taas korkealle, ikäänkuin hän olisi saanut kaikki selville; -- hän ei pitänyt lukua kertoa jo olleensa siellä koettelemassa onneaan.

... "Hän lähettää yhden toisensa perästä laskuportaita alas, saat uskoa; vaan tanssia hän osaa!"

"Ja sitten on hän niin sukkela puhutella!" -- lisäsi toinen -- "Minä näin hänen äsken seisovan ja katsovan sinuun, Juhl."

"Koska?" -- hän käänsihe äkkiä.

"Kun sinä tanssit! -- tuon pienen mustan kirvesmiehentyttären kanssa..."

"Hän on erittäin kauniskasvuinen... Ja sitten on hänellä niin kauniit hampaat, että voi tulla hulluksi niitä lukiessaan, kun hän nauraa... Hän on aalto..."

... "Sininen aalto!" säesti toinen hartaasti.

... "Oliko hänellä siniset vai harmaat silmät? ... harmaat vai siniset?" -- Rejer ei kuolemakseenkaan voinut muistaa sitä, vaikka hän näki sekä ne että hänen kasvonsa edessään... Hänen täytyi saliin, saadakseen asiasta selkoa.

Tuli valssia ja tuli polkkaa, ja kumpaakin tanssiessa kiisi hän ihan hänen ohitsensa. Vaan ovatko silmät harmaat vai siniset, ei hän kuitenkaan saanut selville, kun hän palasi kumppalien luokse, vaikka Saara olikin pari kertaa katsonut suoraan häneen.

Hiukan sumuisilta ja häilyviltähän esineet näyttivätkin hänen ympärillään; vaan siitä huolimatta oli hän kuitenkin sangen tyyni, jott'ei kukaan huomaisi sitä hänestä!

Harmaatko vai siniset ... sinisetkö vai harmaat? -- ajatteli hän. -- Jospa olisi niin, että hakkaisin puita siellä huomenaamuna, niin katsoisin heti sen seikan!...

... "Nyt olemme pitäneet laivaneuvottelun, Juhl!" -- lausuttiin hänelle tulijaisiksi useammilla huulilla perätysten, -- "äänestäneet sinunkin puolestasi... Laurvigiin menemme huomenna joka mies!... Rahaa meillä on... Ei kukaan tarvitse maksaa takaisin, ennenkuin ensi hyyrystä, Juhl!"

"Olkoon menneeksi!" -- Hän ajatteli vielä, harmaatko vai siniset ... sinisetkö vai harmaat.

Aamupuolella astuivat he sitten käsikädessä laulaen kuunvalossa Wallan'ille. Hän heräsi tavattomasta melusta, hälinästä ja monen äänen huudosta portin ulkopuolella.

IX.

Rejer'iä kärvennetään ystävyyden ahjossa.

"Mies saa kyllä hevosen mäen päälle, vaan ei juomaan!" -- mutisi Rejer katkerasti, kun hän, Jumala tiesi, monettako kertaa lähetti ajatuksensa kotiin ja kirjoihinsa Laurvigistä... Siitä on vähän hyötyä istua täällä kilpailemassa!...

Työaika oli taas alkanut. Puolitoistaviikkoisten keskeytymättömien jouluilojen jälkeen sekä Laurvigissä että täällä -- se oli ollut oikeata kumppalihutikkaa ja muuta hutikkaa myös! -- piti nyt taas todenteolla ryhtyä työhön; vaan se kävi ainoastaan huokaillen ja haukotellen ja muissa ajatuksissa kirjan ääressä.

Yhtä ja toista juohtui uudestaan hänen mieleensä.

Hän poltti tupakkaa piippunysästä, jossa oli merenpihtasuutin, lahja joltain kumppalilta. Kaikki tyyni olivat he erikseen pitäneet huolta siitä, että hän juuri olisi hänen paras ystävänsä ... ja olihan se kyllä hyvä ja paikallaan... Vaan kelpo miehiä olivat he jok'ikinen, jotka kernaasti käänsivät taskunsa nurin toistensa edestä!

Puh ... puh! -- hän veteli savuja -- onko tämä lukemista?

Ni-in, Saara Rördam sanoi todellakin minulle pistosanoja tanssiaisissa Laurvigissä! -- ei tehnyt sitä vaan yhden kerran ... "ne eivät ole hänen miehiään, jotka aina ovat olevinaan enemmän kuin ovatkaan!" -- ei -- puh!... -- "Vaan tiedättekö, mitkä ovat minun miehiäni, neiti Rördam? Juuri ne, jotka uskaltavat olla sitä, mitä he ovat ja jotka ennen murtuvat kuin taipuvat!" -- ja emmekö tanssineet niin erittäin hauskasti ja iloisesti koko viimeistä tanssia yhdessä!

Näen kyllä hänestä, ett'ei hän ollenkaan tiedä, mikä velikulta hänellä on edessään, ja että hän ihmettelee, miten minä olen elänyt, että olen menettänyt kokonaan hyyryni... Hän ei ole tuhma!...

No no! -- ei kelpaa tupakoida ja lukea samalla kertaa, siitä tulee pää sekavaksi. -- Hän pani nysän pois ja rupesi uudestaan.

Vaan selvää ja säännöllistä ei ajatuksenjuoksu ollut tänään, ja hän oli iloinen, kuu joku kumppaleista iltapäivällä tuli pyytämään häntä luokseen polttamaan siellä piipullisen yhdessä. Ylimääräinen läksy purjehduksessa, jonka opettaja oli antanut heille joululuvan aikana selvitettäväksi, pantiin toistaiseksi syrjään.

Merimieskoulussa ei käynyt enää haukotteleminen. Siellä oli elämää kyllä; kumppalia joka penkillä. Se oli vaan vikana, että oli liiaksi ajateltavaa sekä opetustunnilla että sen perästä. Milloin oli pullo punssia, jota oli naukattava jonkun kumppalin luona, milloin pieni huvimatka sinne tai tänne, niin että koko tammikuu meni menojaan siten, että lykättiin toistaiseksi eli syrjään, aikomuksella ottaa sopivassa tilaisuudessa käsille. Rejer'ille kävi tämä paljoa helpommin päinsä, kun hän kuului niihin, joista opettaja oli varma, jonkatähden hän ylipäänsä harvoin tekikään hänelle kysymyksiä. Vaan ne aukot, joita tällä tavalla tuli, alkoivat käydä arveluttavan moneksi.

Nyt ei ollut enää kysymystäkään herättämisestä öillä. Hän olisi voinut hyviltä ystäviltään lainata itsensä puuvajastakin; vaan näytti siltä -- oli joku heistä sanonut, -- kuin ajaksi olisi tullut rahanpuute koko seuralle. Ja tämän tiedon saatuaan piti hän ensiksikin parempana hakata puita kuin lainata. Sitäpaitse ... pani hän jotakin arvoa sille, että sai puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka hänellä olikin jotakin itsessään, joka ärsytteli hänet esiintymään suurine sanoineen, joka seikka taas suututti häntä itseään. Oli kuin hän aina olisi epäillyt hänen suhteensa!...

Niin tutuksi kuin hän nyt oli tullutkin paikkakunnalla, ei se ollut niinkään helppo enää, kuin ennen joulua, erota hienoista sinisistä vaatteistaan! Nyt oli hänellä hienoja kumppalia, ja kanuunamiehen luona ei häntä enää haluttanut näyttäytyä kuin lastaajana! Saara Rördamilla oli tapana katsoa tavalla kuin hän aina tuumisi, mitä hänen tulisi uskoa hänestä, ja, jos hän nyt tulisi sunnuntaisin purjehtien vanhassa kuluneessa asussaan, niin voisi tytär kyllä silmillään tutkia, minne hän oli menettänyt sinisen pukunsa, -- Wallanin äänettömyyteen ei myöskään voitu läheskään tuettaa!

Kun nämät kaikki otettiin kuuloon, niin oli tässä seikkoja, jotka estivät häntä lukuvauhdista! Kun kaikki tuli selville, niin olihan hän jokaisen kumppalinsa taskussa, ja silloin oli vaikea olla olematta kohtelias ja jättää tulematta, kun he kärttivät häntä tulemaan mukaan.

Hän tuumi todenteolle kirjoittaa perämies Lindille Sandesfordiin... Ei suinkaan millään tavalla velkoakseen häntä vaan ainoastaan kuullustellakseen, voisiko hän ilmoittaa mitään keinoa, jolla saisi hiukkasen hyyryä edeltäkäsin. Hän tahtoi antaa hänen tietää seikoista, jotka koskivat perämiestutkintoa.

Yhtä hyvähän oli kirjoittaa tänään kuin huomenna! -- ja kirje läksi matkalle.

Sillä välin auttoi hän asioitaan ottamalla työtä Alert'illa joka nostettiin jäälle. Tämä kyllä esti häntä koko lailla lukemisesta, juuri nyt kuin oli kiirein aika: vaan pitihän perämies Lindin kirjeenkin pian tulla! Ja hän lohdutti itseään sillä, että oli niin hyvin perehtynyt ensi alkeihin.

Kanunamiehen vajassa seisoi hän aamuisin niin täsmälleen kuin lyömäkello.

Sitten joulun ei ollut niinkään helppo päästä Saaran pakinoille: hän ei koskaan tullut kutsumaan häntä vajasta kyökkiin; -- jätti hänet aamiaisilla enimmäkseen isänsä huostaan, sillä aikaa kuin hän työskenteli huoneissa ja ulkona.

Tänään, kanuunamies oli lähtenyt laivanveistämölle, oli hänellä kuitenkin silitystä. Lauta oli tuolilla kyökin penkkiä vasten ja hän seisoi puoleksi selin Rejeriin ja silitteli. Pantuaan kahvin pöydälle hänen eteensä, alkoi hän taas innokkaasti tehdä työtään.

Rejer ei pitänyt kiirettä suurustelemisellaan, oli niin hauskaa katsella hänen työtään. Hän taputteli, silitteli ja pani lustuulleen kappaleen toisensa perästä; hän ei näyttänyt ollenkaan pitävän lukua Rejerin läsnäolosta...

Lopulta tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi istuja viipynyt jo kylliksi kauan.

"Eihän teillä nyt varmaankaan ole monta tuntia päivässä menettää, Juhl! tutkintoonhan on tuskin viittä viikkoa enää!" -- lausui hän vähän lempeämmästi kuin tavallisesti, antaakseen hänelle muistutuksen lähdöstä.

"Aina kylliksi aikaa sille, joka ymmärtää käyttää sitä!" -- vastasi hän ylvästellen! hän ei pitänyt siitä, että häntä tuolla tavalla opastettiin ja jäi sentähden istumaan paikalleen.

Silitysrauta liikkui pitkäveteisesti höyryten edestakaisin. Hänen kasvoistaan voitiin huomata, että hän mietti jotakin:

"Mahtanee olla niin hyvä tuntea itsensä aina ylimäiseksi -- silloinkin kuin on menettänyt hyyrynsä ja täytyy" -- hän heitti silmäyksen vajaan.

Sehän oli äkkipikainen hyökkäys ihan ytimeen.

"Kuka sanoo minun tehneen niin?"

"Onko teillä se sitten hävittämättä?"

"Ei, se on varmaa, ett'ei minulla sitä ole!"

"Tahtoisin kernaasti nähdä teitä kolmen vuoden hyyry taskussa, kuinka korkealle te silloin nostaisitte nenänne."

No, hänellä on, totta vieköön, hyvä vainu, ajatteli Rejer.

... "On ihmisiä, jotka tulemat sitä kopeammiksi, mitä huonommalla kannalla asiat ovat, neitiseni!"

"Huonommalla kannallako? -- täysikasvuinen mies, jolla on vaan pidettävänä huoli itsestään eikä tarvitse murehtia kestään muusta!" -- huudahti hän.

"Moni matruusi joutuu juuri sentähden haaksirikkoon, ett'ei hänellä ole muuta kuin oma itsensä murehdittavana, niinkuin te sanotte... Istua alukseen ahdettuna kuukausmäärät! ja sitten yht'äkkiä päästä maihin hyyry taskussa... Hänen pitäisi ehkä huvitella itseään juoksemalla vaan säästöpankkiin!"

Neiti puisteli juuri suoraksi lapsenpaidan, jonka vuoro oli tullut silityslaudalle:

"Huvitellako itseään? -- niin, teillä on ihan oikein, Juhl!" nauroi hän -- "sitähän me kaikki tahdomme niin kernaasti tehdä... Saamme vaan niin harvoin tilaisuutta siihen!"

"Rouvasihmiset ovat nyt ihan toisenlaisia, sitä ei voida auttaa, neiti!"

"Oo, en tiedä, ovatko ne niinkään toisenlaisia!" -- sanoi hän ja seisoi jonkun aikaa miettiväisenä, -- -- "sydämmessäni on aina tuntunut niin raskaalta laivain lähtiessä keväällä... Ei, oi ei! joka kerrankin saisi olla mukana näkemässä, kuinka muualla on! -- soittavatko, leipovatko ja puhdistavatko ne sielläkin ylösnousustaan aina maatapanoonsa asti!...

"Kun me pikku tytöt tauluinemme tulimme koulusta ja tiesimme Ringdalin 'Gydan' lähtevän merelle, tai Rödin 'Alidan,' tai 'Muiston' nostavan ankkuriaan satamassa, silloin saimme me jalat allemme, voitte uskoa! -- on niin omituista kuulla ankkurivitjain kilinää!... Me viskasimme ojaan kirjat, kynäkotelot ja taulut yhteen kasaan ja sitten riensimme tähystystorneihin tai laivasillalle ja laivanveistämön vallille, aina sen mukaan, missä laivat olivat... Silloin olivat matruusit kuin varikset ympäri raakapuilla ja purkivat purjeita ja näyttivät kaikki siltä kuin olisivat voineet tähystellä ulkomaata!... Voih, -- jos minulla olisi ollut killinkikään joka kerta kuin minusta tuntui kuin rintani olisi kuristunut, sentähden että olin tyttö ja pakoitettu vaan istumaan kotona! Siellä ulkona oli semmoinen lähtölaulu ja semmoista elämää kaikkialla. Matruusi sai toisen äänen päästessään laivalle...

"Heidän päästyään näkymättömiin Stavärn-niemen taakse, täytyi meidän taas patikoida kotiin niin köyhinä, kuin puoli maailmaa olisi hävinnyt!"

Hän tarttui taas kiivaasti silitysrautaan, jonka hän oli unhottanut seisomaan, niin että paidalle oli muodostunut ruskea kolmio.

Rejer oli noussut seisomaan pitkälle pituuttaan.

"Niin, jos rouvasihmiset olisivat semmoisia. Teidän pitäisi mennä naimiseen jollekin reippaalle merimiehelle, neiti Rördam! -- niin pääsisitte täältä keittämästä ja paistamasta!"

Saara liikutti vakavasti ja painolla rautaa pitkin kauluksen laitaa:

"Kiitoksia hyvästä neuvostanne, Juhl! -- Meri on epäluotettava perustus ... eikä merimieskään parempi!... Olen nähnyt monen tulevan kotiin ja olevan suurena herrana talossa taskut tyhjänä!" -- Hän katsoi hiukan terävästi Rejer'iin.

Tämä tiesi kyllä minkälaisia ajatuksia näillä sanoilla lausuttiin.

"Mitä te tiedätte minusta, ja kuinka minä olen hyyryni menettänyt, neiti? ... vaan jos tahdotte tehdä minulle hyvän työn, jota en liioin luule! -- niin pyytäkää isänne hankkimaan minulle vähän parempi kuin tämä kurjan tylsä lihakirves puita hakatakseni; minun täytyy iskeä sitä pölkkyyn kuin kapakalaa!"

Hän seisoi katsoen hiukan punastuneena Rejer'iin, kun tämä nuo sanat sanottuaan otti lakkinsa ja läksi tiehensä.

Kovin hävytöntä! -- ajatteli Rejer -- Mitä häntä minun hyyryni liikuttaa?...

... Hyvin suurellinen!... Hirmuisen suurellinen!... Niin, hänen pitäisi tulla Barceloonaan tai Malagaan katsomaan naisia siellä! -- luulisinpa hänen painavan päänsä alas nähdessään, minkälaisilla silmillä ne katselevat mieheen... Vaan -- Jumala ties, pitäisikö hän edes heitä minkäänarvoisina! -- ja ehkä ne siellä pitäisivät häntä oikein kauniina tuuheine keltasenvivahtavine hiuksineen ja kopeine ryhtineen ... oikeana gallioninkuvana!...

Seuraavana päivänä löysi hän kirveen kirkkaaksi tahottuna pölkystä.

Hän katseli sitä ja vaivasi hetkisen päätään sillä, miten se oli hänelle tehty; vaan vielä enemmän vaivasi hän päätään sillä, _miksi_ hän oli sen tehnyt?... Mahtoiko se, olla siitä syystä, että neiti tahtoi kaikki hyväksi jälleen, vaiko sentähden, ett'ei hän tahtonut kuulla mitään moitetta Rejer'iltä!...

Lyötyään kirveen pölkkyyn ja mentyään aamiaiselle tapasi hän neiden hispanjattarena, eikä hänkään ollut vähemmän jäykkä. -- Hän ei katsonut Rejer'iin melkein ollenkaan eikä ollut pitävinään lukua siitä tuliko hän vai läksi.