Part 9

— Katsos, asia on nyt niin, että Martta sai jonkinlaisen hermokohtauksen, samanlaisen kuin hänellä väliin lapsenakin oli, — on kuin hän toisinaan ei olisi oikein viisas — ja ampui mielettömyydessään Albertia browningilla eräänä iltana heillä kotona. Albert sai kuulan keuhkoonsa ja on jo kauvan maannut kuoleman kielissä. Martta taasen lääkärin määräyksestä eristettiin sairashuoneeseen, sillä hänen hermosairautensa voi johtaa vakavampaankin mielenhäiriöön.

— No nyt minä ymmärrän, ettei Marttaakaan ole näkynyt. Onko hän aivan raivona?

— Ei se hulluus nyt sellaista ole, mutta hän on vaan muuten niin kummallinen, hän on korkeimmassa määrässä hysteerinen. Aino on joskus päässyt hänen luokseen, ja silloin ei hän tee muuta kuin itkee vaan. Toissapäivänä hän kertoi Ainolle koko jutun, jota perhe salaa. Hän ei itsekään käsitä, kuinka hän siinä määrässä menetti hillitsemiskykynsä, hän näet teki sen mustasukkaisuudesta ja onnettomasti rakastuneena. Mutta hän oli ollut niin onneton ja sairas. Hän oli kertonut Ainolle yhtä ja toista onnettomasta lapsuudestaan ja sairaudestaan. Kerran oli hän nuorena koulutyttönä hukuttaa itsensä onnettoman rakkautensa takia. — Nyt hän oli katunut tekoansa, katunut koko entistä elämäänsä ja sanonut Ainolle, että hän ei tahdo enää ottaa osaa heidän yhteisen asuntonsa maksamiseen, sillä hän muuttaa parannuttuansa Turkuun ja muuttaa myöskin tapansa.

— Mikä yhteinen asunto heillä on ollut, eikö Martta olekaan asunut professori Hagenilla kuten minä luulin?

— On kyllä, mutta se oli nyt sellainen kodikas boksi, jossa saattoi pitää hiukan hauskaa, ja hän maksoi osan ja Aino toisen osan vuokrasta ja Aino asui siellä. Nyt joutuu tyttöpaha kadulle, sillä ei hänellä ole varaa pitää yksin omaa asuntoa.

— No mutta onko Aino Tuominenkin tuhlannut jo kaikki rahansa? Häntähän sanottiin »Pohjolan kuningattareksi».

— Ei sillä nyt koskaan ole niin paljoa ollutkaan, ja se mitä oli, meni pääasiallisesti siihen kuuluisaan ulkomaanmatkaan, jolloin hän kävi Aleksandriat, Roomat, Pariisit, Lontoot ja Berliinit, ja loput ovat kuluneet täällä vähän yhteen ja toiseen. Minun on sääli tyttöä, sillä hän oli sangen hauska toveri.

— Oli?

— Niin, eihän meillä nyt enää voi olla sanottavaa yhteistä, kun hänen rahansa ovat loppuneet. Ymmärrät kait, että en minä voi häntä vaatimattomalla palkallani elättää. — Jukka puhui avomielisesti ja kyynillisesti kaikista asioistaan, sillä hän oli jo huomattavasti alkoholin vaikutuksen alainen.

— Se minua vain voi niin harmittaa tässä, — sanoi hän, — että se Martta rupeaa nyt leikkimään sellaista enkeliä.

— Minkälaista enkeliä?

— Hän on muka tullut uskovaiseksi. Mutta kaikkea se tuuliviiri koettaakin. Ei siitä tule mitään, sillä sellaisille se on tuiki mahdotonta.

— Minkälaisille?

— Kyllä sinä tiedät mitä maata Martta oli. Hänen on mahdoton parantua, sillä hän on huonoa rotua.

— Huonoa rotua, — toisti Urho väsyneesti. Hän oli juonut innokkaasti keskustelun aikana, sillä hänen ruumiinsa ikäänkuin kaipasi alkoholia. Nyt alkoi hänestä tuntua hiukan helpommalta, hän unohti tenttinsä, Ebban ja kaikki muut katkerat asiat.

— Huonoa rotua, sanon minä, — kertasi Jukka humalaisen tylsäjärkisyydellä.

Kello läheni yhtä, poismenon hetki oli käsissä. Jukka maksoi laskun, joka muistutti Falstaffin laskua, sillä siinä velottiin ruuasta vain muutamalla markalla, mutta juomasta sitä enemmän. Kadulle tultua Jukka sekaantui pian muiden kapakoista tulevien kanssa keskustelemaan, ja Urho käytti tilaisuutta hyväksensä lähtien yksin, jonkun verran huojuen, kotiansa kohden.

XVI

Kuukausia on kulunut.

Albert makaa vuoteessaan horrokseen vaipuneena. Hänen sairautensa on käynytkin pitkäaikaisemmaksi kuin aluksi oli luultu, sillä keuhkoihin oli todella tullut tulehdus, ja hän oli huojunut elämän ja kuoleman välimailla.

Ebba oli uskollisesti hänen vuoteensa ääressä ja oli vuorotellut yövalvomisessa sairaanhoitajattaren kanssa. Hän on laihtunut ja käynyt kalpeammaksi.

Eräänä maaliskuun päivänä Ebba istuu yksin Albertin huoneessa. Ompelus on pudonnut lattialle hänen käsistänsä, joiden pitkät, hienosti muodostuneet sormet näyttävät valkoisilta kuin marmoriveistoksen sormet. Hän tuijottaa vuoteessa nukkuvaa Albertia, jonka posket ovat painuneet kuopalle. Sairaan kasvoille lankeaa kaamea, kellertävä valo, joka tunkeutuu huoneeseen värillisten, alaslaskettujen uutimien kautta. Hänestä tuntuu, niinkuin hän katselisi kuollutta. Ellei rinnan kohdalla näkisi hengityksestä johtuvaa liikettä, niin voisi todella luulla Albertia kuolleeksi, sillä niin muuttunut hän on.

Ebbasta on tuo kellertävä valo niin kolkko ja epämiellyttävä, että hän päättää hiukan nostaa toisen akkunan uudinta, nyt kun sairas nukkuu. Hän nousee hiljaa ylös ja kohottaa äänettömästi uudinta. Huoneeseen virtaa maaliskuun voimakkaita auringonsäteitä. Hän kohottaa uudinta juuri sen verran, että valo ei suoraan lankea sairaan kasvoille, mutta kuitenkin hiukan vaimentaa keltaisen valon kuolemankolkkoa väriä hänen rauhallisilla kasvoillansa.

Äkkiä hän jää ikäänkuin jähmettyneenä tuijottamaan eteensä. Hänen kätensä pitää lujasti uutimen nauhasta kiinni, mutta hän ei enää nosta eikä laske uudinta, hän vain tuijottaa akkunaan ja ikäänkuin nojaa itseänsä ohueen uutimennauhaan.

Akkunassa riippuu messinkisten ketjujen varassa jäljennös Gabriel Maxin taulusta »Pyhän Veronican hikiliina». Legendan mukaan eräs hurskas, Veronica niminen nainen säälistä pyyhki Kristuksen kasvoja, kun hän ristiä kantaen uupuneena nousi ylös Golgatan rinnettä, ja tapahtui ihme. Kristuksen kasvojen tarkka kuva jäi tähän hikiliinaan. Tämän aiheen on taiteilija kiinnittänyt kankaalle voimakkaalla sielullisella näkemyksellä ja suurella taidolla. Taulu esittää neljän naulan väliin pingoitettua kangaskappaletta, jonka keskessä näkyy Kristuksen kuolemanväsyneet kasvot. Hänen päässään on orjantappurainen kruunu, ja veripisarat valuvat pitkin hänen laihtuneita, kauniita kasvojansa. Silmät ovat ummessa, mutta niiden luomet ovat niin taitavasti ja herkästi maalatut, että jos pitemmän aikaa katselee kuvaa, niin voi nähdä luomien lävitse avoimet, surulliset silmät, joista valuu kyyneliä poskille....

Ebba on usein nähnyt tämän kuvan Albertin akkunassa; hän tietää, että Albert ihailee sitä ja toisinaan katselee, kuinka se valoa vasten asetettuna elää. Mutta ei Ebba koskaan ole katsellut sitä sellaisella tarkkaavaisuudella. Hän uskaltaa tuskin hengittää.

Yhdennäköisyys on ilmeinen. Parroittunut ja laihtunut Albert on tässä valossa hämmästyttävästi tämän taulun Kristuksen näköinen. Nenä kaareutuu aivan samalla tavalla, suussa on sama kärsivä ilme, ihonväri on yhtä kellertävä, ja sinervien silmäluomien alta kuultavat nukkuvan raukeat silmät.

Ebba on kuin kivettynyt, hän katsoo ja katsoo. Vihdoin hän kiinnittää uutimen nauhan ja tulee hiljaa, miltei horjuen, sairaan luo. Nyt hän katsoo Albertia. Hänen polvensa alkavat vapista, hän ei näe enää, että Albertin rinta liikkuu hengityksestä. Hänen on vaikea seistä. Sanaton kauhu ja hätä täyttävät hänen sydämensä, hänelle selvenee yhtäkkiä kaikki.

— Albert on kuollut, hän on kuollut...

* * * * *

Ebba kaatuu pyörtyneenä lattialle.

Sairas heräsi jysähdyksestä. Hän varjosti käsillänsä silmiänsä, sillä liian voimakkaana tunkeutui maaliskuun aurinko hänen huoneeseensa. Aluksi ei hän nähnyt mitään eikä tajunnut mitä oli tapahtunut; sitten hän huomasi lattialla makaavan serkkunsa ja soitti heti sähkökelloa.

Sairaanhoitajatar tuli sisälle ja löysi Ebban lattialta pyörtyneenä. Mahdollisimman pienellä melulla hänet kannettiin huoneeseensa, jossa hän pian virkosi.

— Neiti tarvitsee hiukan lepoa ja unta, — sanoi sairaanhoitajatar, — te ette ole tottunut valvomiseen.

— Eihän hän ole kuollut? — kysyi Ebba raukeana.

— Ei, olkaa aivan rauhallinen, hänhän on jo paranemaan päin ja tänäänkin paljoa virkeämpi kuin eilen. Kuinka te voitte luulla sellaista?

— Muuten vaan. Kuulkaa, sisar, laskekaa se uudin alas. Ei ole hyvä, että sairaan huoneeseen tulee niin paljon valoa...

XVII

Vielä kerran onni oli ollut myötäinen Urho Koskulalle. Hän oli onnistunut saamaan eräästä maaseutupankista pienen lainan, jonka avulla saattoi »jatkaa opintojansa».

Mutta ne opinnot olivat samansuuntaisia kuin ensi vuosina. Kirjoja ei hän enää lukenut, hän oppi elämää...

Sen viimeisen, epäonnistuneen tentin jälkeen hän oli täydellisesti herännyt näkemään oman kurjuutensa. Hän ei enää tahtonut pettää itseänsä turhilla kuvitteluilla ja väärillä toiveilla. Hän myönsi, että opintonsa olivat nyt päättyneet ja että hän oli tehnyt auttamattoman haaksirikon. Suuren tuskan ja epätoivon jälkeen oli hän vihdoinkin alistunut kohtaloonsa. Lamautunut tahto, nuoruus ja heikosti palava kunnianhimo olivat vielä kerran tehneet yhteisrynnäkön hänen mielikuvissaan. Mutta samoin kuin ruumiillisen kivun tuntemisella on rajansa, oli hänen sielullinenkin herkkyytensä hetkiseksi turtunut ja lamaantunut. Hän myönsi olevansa oman luonteensa ja suuren kaupungin uhri. Eikä syy kuitenkaan ollut yksinomaan hänessä tai kaupungissa, vaan se aiheutui kohtalosta, joka oli antanut hänenkin syntyä huonon rodun jälkeläisenä.

Löydettyänsä tämän verrattain heikon selityksen onnettomuudelleen hän oli ikäänkuin nukahtanut jonkinlaiseen toimettomuuden ja tylsyyden tilaan. Hän ei tahtonut mitään, ei tehnyt mitään eikä toivonut mitään. Kärsi vain niinkuin sairas kärsii huumaavan aineen vaikutuksen heikkenemishetkellä, voimattomana, osaksi tietoisena, osaksi tiedotonna. Hän käsitti, että tämän lukukauden jälkeen hänen opintonsa päättyivät tässä hänelle rakkaaksi käyneessä kaupungissa, sentähden hän tahtoi nauttia oikein ja järjestelmällisesti kaikesta siitä, mitä kaupunki saattoi hänelle vielä tarjota. Nauttia niin kauvan kuin siihen vielä oli tilaisuutta ja rahoja.

Hän istui mielellänsä ravintoloissa ja piti esitelmiä nuoremmille civiksille, joidenka pöytiin hän usein kutsumatta tunkeutui ja jotka saivat kunnian maksaa hänen puolestansa, sillä hän tahtoi mikäli mahdollista säästääkin varoja ja siten pitkittää mahdollisimman kauvan kaupungissa-oloansa. Hänen puhujalahjansa pääsivät taas täysiin oikeuksiinsa, kun hän kapakkafilosofina sai pienille seuroille esittää ajatuksiansa ja kokemuksiansa. Hän selitti nuorille missä vika oli kaikkeen siihen puolinaisuuteen, joka ilmeni koko meidän yhteiskuntaelämässämme.

Sosialismi oli vienyt meiltä lapsen uskon, mutta mitään uutta uskontoa se ei ollut voinut antaa tilalle. Näin ollen vallitsee maassa uskottomuus eli tila, jossa jokainen saa uskoa mihinkä tahtoo. Kuitenkin hän tahtoi antaa sosialismille tunnustustakin. Papit olivat opettaneet kansaa vain lukemaan, mutta sosialismi oli opettanut ihmisiä myöskin ymmärtämään mitä he lukivat. Kaikki ei ollutkaan enää järjetöntä ulkolukua.

Mitään kansallista innostusta ei hänen mielestään ollut, sentähden että kilpailu oli tullut elämän kaikilla aloilla niin suureksi, että jokaisen täytyi ajaa vain persoonallisia etujansa, jos mieli pysyä pystyssä ja päästä eteenpäin. Epäitsekkäitä esitaistelijoita ei enää syntynyt Ne, jotka aikaisemmin olivat päässeet valta-asemiin, istuivat tyytyväisinä lihapatojensa ääressä ja päivittelivät korkeintaan sitä, että eivät voineet entiseen hyvään tapaan taata lapsillensa samoja hyviä paikkoja, sillä tuo aristokraattinen systeemi näytti jo miltei yli aikansa eläneeltä.

Puolueiden johtajilla ja vaikutusvaltaisilla vanhuksilla ei ollut mitään sanottavaa. Ainakin he vaikenivat ajan kysymyksissä ja saiturien lailla tahtoivat viedä mukanansa hautaan »Suomen aamuajan» luojilta saamansa perinnön. He tunsivat oman köyhyytensä, he olivat kerran omassa nuoruudessaan saaneet johtajiltansa innostuksensa ja ne työaseet, ne aatteet, joilla he olivat raivanneet itsellensä aseman ja toimialan elämässä. Mitään samanlaista innostusta tai aatteita ei heillä ollut lahjoittaa nuorisolle, ja siksi he vaikenivat syyttäen, ettei nykyajan nuorisolla ollut ihanteita ja ettei se välitä vanhempien neuvoista, vaan maleksii omassa velttoudessaan peläten työtä ja uhrauksia, neuvoista, joita koskaan ei oltu annettu. Työtä tehtiin ja paljonkin, vaikka se ei nyt enää vienytkään heti parhaille virkapaikoille...

Mutta parhaiten hän viihtyi lempiaineessaan, kulttuurissa ja sivistyksessä. Hän oli vihdoinkin saanut nuo käsitteet itsellensä selviksi. Hän myönsi, että tässä maassa ei ollut kovinkaan paljon kulttuuria. Se mikä sitä oli, oli pääasiallisesti jälkikaikua ruotsalaisesta yläluokkakulttuurista. Varsinaista kansan kulttuuria ei hän myöntänyt olevan muuta kuin uskonnollisella alalla, ja sekin oli pääasiallisesti Pohjanmaalla. Siksipä siellä sosialismikin vähimmin oli voinut menestyä, koskapa kansassa oli vakavuutta, joka perustui vuosisatojen vakaumuksiin ja kokemuksiin. Siellä ei lähdettykään juoksemaan ensimäisen huutajan jäljessä.

Hän tiesi kertoa nuoremmille, että meidän maamme lähetti opinahjoille suhteellisesti enemmän kuin mikään muu maa, ja siitä johtui myöskin sivistystason äkkinäinen aleneminen. Siitä myöskin oli seurauksena se surullinen tosiasia, että niin paljon nuoria sortui pääkaupungissa pyrkiessään sivistyksestä osallisiksi, sillä olihan luonnollista, että moisessa laumassa täytyi olla paljon heikkojakin aineksia.

Kodit olivat liian vähän avoinna näille maaseudulta tulleille nuorille. He olivat kodittomia ja joutuivat huvituksista rikkaan kaupungin hukuttaviin pyörteisiin. Hän tunsi köyhiä, kunnollisia sekä tyttöjä että poikia, jotka asuivat niin huonosti, että eivät voineet lukea kotonansa, vaan täytyi heidän päivästä toiseen lueskella ahtaissa seminaarikirjastoissa, joissa usein oli tungokseen saakka väkeä. Ruoka-aikoina he viivyttelivät ylioppilasruokaloissa ja illat osakunnassa tai kahviloissa. Rajummat luonteet eivät tyytyneet tähän, vaan etsivät kalliita ravintoloita. Eivät kaikki, jotka kapakoissa istuivat, rakastaneet väkijuomia, mutta siellä he tapasivat toverinsa, siellä oli valoisaa ja kaunista ja siellä sydämet olivat avoinna, ja sitä nuoriso rakasti. Luokkajakoa ei ylioppilaspiireissä ollut; köyhä maalaisylioppilas tuhlasi usein yhtä paljon kuin varakkaan kodin perijä. Mutta köyhät eivät sitä lopullisesti kestäneet, vaan kompastuivat omiin velkoihinsa ja häipyivät siipirikkoina maaseudulle.

Oli ylioppilaita, jotka aina, milloin olivat vapaita työstänsä, seurustelivat yksinomaan omassa osakuntahuoneistossaan, omaan heimoon kuuluvien toveriensa kanssa. Siitähän ei ollut mitään pahaa sanottavaa, mutta se oli kuitenkin liian yksipuolista, sillä he puhuivat yhä edelleenkin joka päivä omaa, kotiseutunsa murretta oppimatta edes sivistynyttä puhetapaa. Nyt, kun professorit, suuren oppilastulvan tähden, olivat pakoitettuja pitämään sekä vastaanottonsa että tenttinsä yliopistolla, sattui usein, että nuori ylioppilas, joka oli tullut tänne Helsinkiin oppimaan muutakin kuin vain tenttilukuja, ei ollut koskaan nähnytkään ainuttakaan sivistynyttä kotia. Mistä hän siis olisi oppinut tapoja, mitenkä häntä voitiin edes sanoa sivistyneeksi? Samanlaisena kuin hän oli tullutkin, hän palasi kotiseudullensa.

Hän myönsi, että hänellä persoonallisesti oli ollut harvinainen onni, mitä perhetuttavuuksiin tuli. Ja hän puhui toisinaan suurella lämmöllä ja ihastuksella myöskin eräästä professorista, joka oli kohdellut häntä rakkaudella, ohjannut neuvoilla ja koettanut kannustaa häntä eteenpäin. Tämä professori piti ihanteena läheisempää suhdetta oppilaan ja opettajan välillä. Hän olisi mielellänsä kutsunut oppilaitansa kotiinsa tutustuakseen heihin, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi heidän liian suuren lukumääränsä takia. Nyt, kun hän oli lannistunut ja lopullisesti epäonnistunut luvuissansa sekä luopunut niistä, hän saattoi vapaasti puhua eräistä opettajistaan mitä suurimmalla myötätunnolla, sillä nyt ei kukaan uskaltanut väittää, että hän etsi kenenkään vaikutusvaltaisen suosiota.

Vika kaikkeen tähän nurinkuriseen oli itse maamme oppikoulujärjestelmässä. Kaikki, liian monet, pyrkivät ylioppilaiksi, koskapa sitä arvoa katsottiin välttämättömäksi pohjasivistykseksi joka alalle. Nythän jo miltei täytyi rautatievirkamiehen, joka liimaili numerolappuja ihmisten matkalaukkuihin, olla ylioppilas. Pian kait vaadittiin ylioppilastutkintoa pika-ajureiltakin...

Tilastotiede numeroineen oli hirvittävä tiede, sillä sehän sanoi kylmästi, että niin ja niin monta prosenttia ihmisistä teki sitä ja sitä, joutui turmioon, teki itsemurhan j.n.e. Kullakin yksilöllä oli oma paikkansa näiden numeroiden suunnattomassa kaikkeudessa. Kenen kohtalo oli sortua, häntä ei voinut auttaa, sillä lopuksi oli hänkin vain yksi numero...

Aivan heltymykseen saakka hän saattoi toisinaan, varsinkin hiukan enemmän maisteltuaan, puhua kohtalosta ja sen ankarista laeista. Hän tunsi itse selvästi ja voimakkaasti, että hänkin oli yksi niistä, joidenka _täytyi_ lisätä niiden lukua, jotka sortuvat pyrkiessään sivistykseen...

_Täytyi_, kuka siihen pakoitti? Piti taistella vastaan ja rajusti. Mutta mistä otti voiman, jos sitä ei ollut omassa itsessä? Ulkoakäsin se ainakaan ei tullut. Hän tiesi, että ennen ilmaan heitetty kivi muuttaa liikkeensä suunnan kuin ihminen oman sisäisen itsensä. Taipumuksiaan saattoi kehittää eri suuntiin, mutta muuttaa omaa olemustaan ja siinä piileviä voimia — sitä ei voinut kukaan...

* * * * *

Ja päivästä päivään Urho Koskula kulutti nuoruuttaan ja niitä viimeisiä rahoja, jotka hän oli onnistunut hankkimaan. Toisinaan hän tuijotti kuin mielipuoli totuutta vasten kasvoja. Oman elämänsä ankaraa totuutta. Hän ei voinut enää lukea, ei ainakaan järjestelmällisesti. Ja tulevaisuus? Sitä ei ollut olemassa.

Usein hän kulki kaduilla tuntikausia ja katseli siellä olevaa elämää. Hän oli yhä enemmän ja enemmän alkanut käsittää Albertin ihastusta kaupunkiin. Aina hän oli sen ymmärtänyt, mutta nyt se muuttui hänelle omaksi sisäiseksi tunteeksi ja pakoksi, sillä sen olemuksessa piili hänen ystävänsä, joka makasi sairaana ja jota hän niin kipeästi kaipasi. Albert oli monasti tukenut ja lohduttanut häntä ja näyttänyt suuren ystävänsydämensä ohella kaupunginkin ihmeellisen sydämen. Nyt ei hän saanut nähdä ystäväänsä, mutta kaupunki oli vielä hänen lohduttajansa...

Katujen melussa hänen kalvava tuskansa kuoli, ja sen rikkaat tapahtumat kiinnittivät hänen mieltänsä pois omista, ikävistä ajatuksista... Elävätkuvat muuttuivat hänelle suorastaan paheentapaiseksi intohimoksi. Niissä hän saattoi istua tuntikausia kulkien toisesta elävienkuvien teatterista toiseen. Oli niin mukavaa istua tylsänä lämpimässä huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuntui niin rauhoittavalta kuunnella sen taikarukin nukuttavaa surinaa, joka kehräsi silmien eteen kokonaisia maailmoja täynnä järkyttäviä elämänkohtalolta, onnea, onnettomuutta, leikkivää iloa ja huutavaa tuskaa... Sattui usein, että hän ei seurannut yhtäjaksoisesti mitä tuolla valkoisella kohtaloiden liinalla väristen tapahtui. Hän vaipui suloiseen rauhaan ja nukuttavaan välinpitämättömyyteen. Väliin hän saattoi suorastaan raivostua, että valot sytytettiin ja meluava väliaika tuli herättäen hänet näkemään ympärillänsä olevia ikäviä ihmisiä.

Kadulle tultuaan toisinaan hänen väsyneissä, kirvelevissä silmissään pyörivät kaikki ihmiset, talot ja hän itse yhtenä hurjana kaaoksena, joka oli kuin hirvittävä kuoleman tanssi. Silloin hän lähti johonkin ravintolaan ja kulutti iltansa juomalla ja hurjistelulla...

XVIII

— Ulkona on kevät, — sanoi Albert eräänä päivänä Ebballe, joka istui hänen huoneessaan.

— Mistä sinä sen päätät? — kysyi Ebba.

— Siitä, että sinulla on jo muutamia kesakotta poskipäilläsi. Lapsena sinä olit jo tähän aikaan niitä täynnä, mutta nyt näkyvät ne sekä myöhästyvän että vähenevän.

— Kylläpä sinä näyt seuranneen minun muodonvaihdoksiani, — sanoi Ebba lievästi punastuen.

— Niin! — Syntyi hetken vaitiolo.

— Minä tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sillä nyt minä jo voin siitä puhua.

— Kysy vaan, — sanoi Ebba kumman levottomana.

— Missä Martta on? Mitä hän tekee?

— Martta on liittynyt pelastusarmeijaan, äiti kirjoitti minulle hiljan. Hän kuuluu olevan kovin innostunut ja puuhaa aina heidän kokouksissaan.

— Niinkö? — sanoi Albert hymähtäen, — mutta koska Martta nyt ensi kerran mainitaan minun sairauteni aikana, niin kerro mitenkä hän on käyttäytynyt ja mitä hän ajattelee?

— Eihän kukaan ole tahtonut mainita hänestä mitään, ennenkuin sinä itse kysyisit, sillä onhan luonnollista, että sinun on vaikea antaa hänelle anteeksi. Hän on katunut tekoansa niinkuin ihminen voi katua ja sairastettuansa muutamia viikkoja löytänyt rauhan Jumalassa.

— Onko se mahdollista?

— On, totta se on. Ja nyt hän on liittynyt pelastusarmeijaan. Toivon, että hänen levoton luonteensa sieltä löytää sopivan toimialan.

— Minä epäilen, tokko hän menestyy sielläkään ajan pitkään.

— Kuinka niin?

— Hän on liiaksi sairas sielultansa, ei hän löydä rauhaa mistään.

— Martta raukka! Voitko sinä kertoa minulle minkätähden hän ampui sinua? — kysyi Ebba.

— En! — Syntyi taas äänettömyys.

— Taikka syyn minä kyllä voin sanoa. Hän oli onneton.

— Niinkö? — sanoi Ebba ja katseli miettiväisenä ulos akkunasta.

— Onneton niinkuin moni ihminen, onneton niinkuin minäkin, — huokasi Albert ja laskeutui puoleksi istuvasta asennosta makaamaan.

— Oletko sinäkin onneton? — kysyi Ebba. — Vaikka pitäisihän minun tietää se kysymättäkin, sillä olethan sinä saanut kärsiä niin sanomattoman paljon näinä viime kuukausina.

— Pitäisihän sinun se tietää. — Syntyi taas äänettömyys. Hetken päästä Albert sanoi:

— Ebba, tule tänne lähemmäksi, että minä saisin kiittää sinua kaikesta siitä, mitä sinä olet minulle tehnyt. Sinä olet ollut minulle niin hyvä minun kärsimysteni aikana. Minusta on ollut niin turvallista, kun sinä olet istunut täällä suuressa yksinäisyydessäni. Tule lähemmäksi ja anna kätesi minulle, että saisin kiittää sinua oikein kädestä. — Nämä viime sanat hän lausui niin lämpimällä ja hellällä äänellä, että Ebban oli vaikeata hillitä liikutustansa. Hän tuli Albertin vuoteen luo, istuutui sen vieressä olevalle tuolille ja ojensi kätensä Albertille.

Albert piti sitä kädessänsä ja silitteli sitä hiljaa.

— Sinun kätesi on niin sielukas, se on niin kaunis ja siro, sen jokainen suoni sykkii sinun hyvyyttäsi, — sanoi hän ja veti sen kuumille huulillensa. Pieni käsi värähti hänen suunsa koskettaessa siihen. Ebba ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan purskahti itkuun.

— Rakas Ebba, oma ystäväni, oma sydämeni ystävä, oletko sinä minun, niinkuin sinun kätesi nyt on minun? — Hän suuteli sitä uudestaan, ja silloin Ebba painoi poskensa hänen poskelleen.

— Rakas, — kuiskasi hän.

Albert käänsi päätänsä ja suuteli häntä. He olivat hetken hiljaa niin, ja molempien silmissä oli kyyneleitä. Vihdoin Albert kuiskasi:

— Kaikki ovat hapuilleet sinun hymykuopissasi, mutta minä löysin sinut kyyneleessä. — Albert yritti nousta istumaan suudellaksensa häntä, mutta voimat eivät vielä riittäneet.

— Hiljaa, varovasti, pieni poju, sinun on oltava vielä varovainen. — Hän antoi molemmat kätensä Albertille, hymyili kyyneltensä lomitse sekä auttoi häntä istumaan.

— Sinun täytyy aina tukea minua, kun minä olen heikko, — sanoi Albert ja suuteli auttavia käsiä. Hän piti Ebbaa molemmista käsistä ja jatkoi:

— Ebba, ulkona on jo kevät.

— Kesakoistako sinä sen päätät? — sanoi hän hymyillen. — Joko niitä taas on ilmestynyt lisää?

— Ei, mutta siellä paistaa niin kirkas päivä, minä näen sen sinun silmistäsi.

— Aina ne ovat sinulle yhtä kirkkaasti loistaneet, mutta sinä vain et ole sitä huomannut, — nuhteli hän.

— Niin, minä olen katsellut niihin itseni sokeaksi.

— Ovelle koputettiin, huoneeseen astui professorin rouva, jolla oli kädessänsä muutamia koivun oksia, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla.

— Ovatko puut jo näin lehdessä, kulta äiti? — kysyi Albert hämmästyneenä ja painoi oksia vasten kasvojansa.

— Eihän toki, lapseni, ne ovat puhjenneet lehteen sisällä lämpimässä.