Part 8
— Minkätähden sinä et koskaan ilmoittanut minulle mitään tunteestasi? Minähän olen kilpaillut parhaimman ystäväni kanssa, olenhan kulkenut kuin varas kodissasi.
— Mitä hyötyä minulla siitä olisi ollut. Sinun kiintymyksesi Ebbaan oli yhtä oikeutettua kuin minunkin, sillä eihän tunne kysy oikeuksia. Ja kun Ebba näytti selvästi suosivan sinua, niin eihän minun osakseni jäänyt muu kuin väistyminen ja vaikeneminen.
— Albert, suo minulle anteeksi surut, joita olen tahtomattani sinulle tuottanut. Sinä olet liian hieno, sinun olisi pitänyt jollain tavalla ilmaista itsesi minulle, — sanoi Urho liikutettuna.
— Mitä hyötyä siitä olisi ollut?
— Minä olisin voinut luopua ajoissa, ennenkuin se oli myöhäistä. Ehkä sekä sinulta että minulta olisi siten säästynyt paljon tuskaa.
— Ei, ystävä, kohtaloa ei voi kukaan muuttaa, me olemme kohtalotovereita, — sanoi Albert surullisesti.
— Kohtalotovereita, — toisti Urho ikäänkuin muistellen. Hänestä tuntui, että joku oli lausunut sen saman sanan hänelle hiljan, mutta hän ei muistanut kuka ja missä. — Kaikki ihmiset ovat kohtalotovereita, — sanoi hän painolla.
— Niin, ainakin siinä, että me kaikki saamme aikaisemmin tai myöhemmin »surun lahjan».
Hämärä hiipi huoneeseen, uunissa olivat puut jo palaneet loppuun. Hiilloksella hehkui sininen liekki, joka lepatti levottomasti niinkuin virvatuli, toisinaan nousten korkealle, toisinaan kokonaan kuollen. Urho oli istuutunut tuolille lähelle uunia ja tuijotti äänetönnä hiillokseen.
— »Surun lahjan», — toisti hän hajamielisenä. — Muistuu mieleeni hetki, jolloin minä ensi kerran tunsin suurta surua, jolloin elämä näytti minulle ensi kerran suuren, tumman varjon. Minulla oli Hannes niminen lapsuudenystävä, me olimme paljon leikkineet yhdessä, hän oli naapuritorpasta. Yhdessä me kävimme kansakouluakin ja me rakastimme toisiamme niinkuin kaksi ystävää voi rakastaa. Kun minä jouluksi ja kesiksi palasin kaupungin lyseosta, oli meidän jälleennäkemisemme riemu ääretön. Hän harjoitti suutarintyötä isänsä kanssa ja paikkasi aina minunkin saappaani, kun minä olin lomalla, eikä hän millään tahtonut ottaa maksua, vaikka minä kuinka tarjosin, ja kuitenkin he olivat paljoa köyhempiä kuin me, sillä heitä oli niin monta lasta.
Vuosi vuodelta Hannes kävi kalpeammaksi ja laihemmaksi. Kun minä eräänä jouluna tulin kotiin, oli Hannes kuollut paria päivää aikaisemmin. Hänessä oli ollut parantumaton keuhkotauti. Silloin minä hiivin puuvajaan ja itkin katkerasti kuollutta ystävääni. Paitsi äitiäni oli hän ainoa side, joka liitti minua syntymäpitäjääni. Häntä minä usein ajattelin koulukaupungissa ja hänen näkemisestään minä iloitsin etukäteen. Nyt hän oli poissa, ja minä tunsin suurta surua ja ammottavaa tyhjyyttä. Sinä iltana tarttui elämä ensi kerran ankaralla rautakourallaan sydämeeni, ja minä sain jonkinlaisen aavistuksen siitä, mitä elämä on... Mutta kuinka pieni se tuska sittenkin oli verrattuna niihin kärsimyksiin ja suruihin, joita myöhemmin tuli, kun äiti kuoli, kun elonhuoli ja tulevaisuuden epätoivo täyttivät mielen. Tuskin ne olivat suurempia suruja, mutta tuntemismahdollisuudet olivat kasvaneet... Ja nyt, nyt on minullakin »surun lahja», suuri sydämen suru... — Hän vaikeni ja tuijotti hiillokseen. Kaukaa kuuluivat raitiovaunun kellon kilahdukset ja kummalliset vonkuvat äänet kun se ajoi käänteissä, ja kattoon syntyi palavan katulyhdyn aavemaisia heijastuksia.
— Eihän sinulla, Albert, ole mitään syytä suruun, hänhän on sinun, — sanoi Urho kotvan kuluttua.
— Ei hän ole minun.
— Sinä kait sen tiedät.
Albert nousi ja puristi sydämellisesti Urhon kättä.
— Kiitos siitä, että kutsuit minua, kiitos luottamuksesta!
— Sinä olet siis antanut minulle anteeksi? — kysyi Urho liikutettuna.
— Rakas ystävä, eihän anteeksipyynnöllä ja anteeksiannolla ole mitään merkitystä, sillä eihän voi olemattomiksi tehdä toiselle tuottamiaan kärsimyksiä anteeksipyynnöllä. Se voi korkeintaan osoittaa, että toisella on halua parantua tulevaisuuteen nähden. Näkemiin, ystävä...
* * * * *
Kadulle tultuaan Albert näki vanhan, köyryselkäisen miehen, joka kulki hitaasti pitkin katua hänen edellänsä ja sytytteli pitkällä rautaisella vavalla katulyhtyjä. Hänen tuli niin hyvä olla ja hänen teki mieli sanoa tuolle vanhukselle:
— Kiitos siitä, että sinä valaiset ihmisten pimeitä polkuja.
Hänestä tuntui, niinkuin jokainen syttyvä lyhty olisi lisännyt valoa hänen sielussansa. Siellä tuntui niin kirkkaalta ja kevyeltä...
XIV
Nyt se oli hänelle selvinnyt. Jonkun heistä täytyi poistua...
Martta kulki levottomana ja hermostuneena professori Hagenin suuressa huoneistossa. Hän istahti hetkiseksi professorin suureen kirjastohuoneeseen, jossa paitsi suuria mahonkisia kirjahyllyjä oli paljon varsinkin alankomaalaisia maalauksia ja muutamia vanhoja veistokuvia. Hän sieppasi pöydältä erään ulkomaalaisen taidejulkaisun ja selaili sitä hajamielisenä. Hänen silmänsä osui sattumalta erääseen kuvaan, joka esitti Sodoman Pyhää Sebastiania.
— Kas, tuossahan nyt on sitä Albertin julmuuden kauneutta, — ajatteli hän ilkeästi katsellen kuvaa. — Nyt minäkin alan ymmärtää hänen estetiikkaansa ja tahdon sovelluttaa sitä elävään elämään, sillä tieto ilman käytäntöä on kuollut omaisuus. — Hän ajatteli aivan rauhallisesti ja kylmästi.
Samassa hän kuuli alhaalta hallista liikettä ja ovenkäyntiä. Veri lensi heti hänen sydämeensä, ja sydän tykytti kiihtyneesti. Hänen korvissansa humisi, ajatukset eivät kulkeneet, hän joutui mielipuolisuuden rajalle. Äkkiä hän heitti lehden luotaan ja juoksi ylähalliin, mutta sinne tultuansa hän huomasi pettymykseksensä, että liikkuja ei ollutkaan se, jota hän odotti; täti vain lähti ulos ajelulle.
Martta meni yläsaliin ja alkoi soittaa pianoa, mutta sitten hän läimähytti pianonkannen kiinni niin rajusti, että koko piano hymisi, ja juoksi alakertaan, jossa suuressa salissa oli kovaääninen flyygeli. Hän alkoi soittaa ikäänkuin raivostuneena »Orage» nimistä meluavaa kappaletta. Hän hakkasi koskettimia niin, että flyygeli vapisi, ja sai todella ukkosen pauhun kuuluville. Soitto kaikui hirvittävänä meluna sekä suuressa salissa että avarassa hallissa. Työhuoneessaan istuva professori lähetti palvelijan sanomaan Martalle, että hän ei saisi soittaa niin rajusti, mutta Martta soitti kiellosta huolimatta kappaleen loppuun ja purskahti sitten äänekkääseen itkuun.
— Mikä neidin on, onko neiti sairas? — kysyi palvelijatar osaaottavasti, mutta Martta ei vastannut mitään, itki vain. Hän itki kauvan ja rajusti. Kun palvelijatar oli jättänyt hänet yksin, kaivoi hän povestansa pistolin ja tarkasteli sen lukkoa. Sitten hän asetti sen flyygelin kannelle ja alkoi soittaa vienoa, surunvoittoista romanssia, mutta pitkälle ei hän päässyt soitossaan, sillä itkunpuuska valtasi hänet taas.
Palvelijatar oli käynyt ilmoittamassa Ebballe, että Martta oli sairas, ja Ebba tulikin alas saliin. Samassa heitti Martta nenäliinansa pistolin päälle ja ponnahti seisomaan.
— Mitä sinä haet täältä? — huusi hän raivostuneena.
— En mitään, tulin vain katsomaan, oletko sinä pahastikin sairas, — sanoi Ebba nöyrästi ja hämmästyneenä Martan raivosta.
— Mene tiehesi täältä, älä kiusaa Jumalaa! — huusi Martta ja hapuili selkänsä takana flyygelin päällä olevaa asetta.
— Jumalaa? Mikä sinun on, oletko sinä mieletön?
— Mieletön, olen, olen, varo itseäsi, viaton karitsa, —Martta sieppasi pistolin ja uhkasi sillä, — älä kiusaa minua, ulos täältä...
Ebba pelästyi kauheasti ja pakeni huutaen ylös professorin luo apua hakemaan.
Martta oli niin kiihdyksissä, ettei tiennyt mitä teki ja mitä puhui. Mutta samassa hän kuuli kuinka alaovi kävi. Hän tarkisti kuuloansa ja juoksi yläkertaan sekä asettui erään suurta palmua kannattavan pylvään taakse. Hänen aivonsa eivät ajatelleet mitään, ja sydän löi niin rajusti, että olisi luullut hänen ohimosuoniensa halkeavan.
Albert oli riisunut päällysnuttunsa ja alkoi nousta toiseen kerrokseen. Samassa hän huomasi Martan hameen, joka näkyi pylvään takaa.
— Älä koetakaan peloittaa, en minä säiky tuollaisia mörköjä, — sanoi hän nauraen, mutta samassa Martta syöksyi esiin, kuului kaksi kovaa pamahdusta ja Albertin kirkaisu. Albert horjahti taaksepäin ja vieri alas portaita.
Samassa silmänräpäyksessä professori syöksyi Ebban seuraamana halliin. Martta seisoi liikkumatonna tuijottaen verissään makaavaa Albertia. Pistoli oli pudonnut hänen kädestään.
— Albert! — kirkaisi professori ja riensi alas rappusia poikansa luo. — Ebba, soita heti tohtori Vikmannille, hyvä Jumala, mikä se numero nyt onkaan, kas kun minä en sitä nyt muista, se on... se on... 7061, 7061 heti, heti, — änkytti hän kalmankalpeana. Ebba riensi puhelimeen, ja professori kantoi Albertin kahden palvelijan avustamana yläkertaan Albertin omaan huoneeseen.
— Pitäkää silmällä tuota mielipuolta, — sanoi hän ankaralla äänellä eräälle palvelijalle osoittaen Marttaa. Martta seisoi liikkumatta tuijottaen niinkuin mielipuoli Albertia, jonka kasvot olivat liidunvalkeat ja josta kantaessa valui portaisiin pitkä, punainen verijuova. Sitten hän pyörtyi...
Paikalle saapunut lääkäri teki heti perinpohjaisen tutkimuksen. Toinen kuula oli tunkeutunut keuhkon läpi ja tullut ulos lapaluun alta, toinen oli lievästi haavoittanut vasenta kättä, ja putoamisessa hän oli saanut muutamia mustelmia. Lääkärin lausunnon mukaan oli haava siksi vaarallinen, että sairasta ei voitu liikuttaa ja viedä mihinkään sairashuoneeseen, vaan oli häntä hoidettava kotona. Onneksi ei tarvinnut tehdä mitään leikkausta, sillä kuulahan oli tullut ulos. Vähän ajan kuluttua saapui sairaanhoitajatar.
Albert makasi vielä tajuttomana, kun professori kysyi Ebbalta, joka seisoi vuoteen jalkopäässä ja itki:
— Minkätähden kaikki tämä?
— En minä ymmärrä, — vastasi hän ja katseli säälien professoria.
— Missä Martta on?
— Hänet on viety huoneeseensa ja pantu vuoteeseen. Tohtori sanoi, että hänellä on kova kuume, mutta hän ei ymmärrä mistä se johtuu.
— Sitä tyttöä on vartioitava, ettei hän karkaa. Hän saa vastata vielä teostansa, jos minun ainoa lapseni kuolee, — sanoi professori ankarana, mutta purskahti sitten itkuun. Kaikkivaltias sairaanhoitajatar vaati heitä poistumaan sairaan huoneesta ja jättämään heidät kahden, eikä kukaan uskaltanut nousta hänen ankaraa tahtoansa vastaan, sillä kaikki käsittivät, että hän ymmärtää kaiken ja tahtoo sairaan parasta.
Syntyi kauhea melu ja touhu, kun professorin rouva tuli kotia ja sai kuulla onnettomuudesta. Ensin hän oli vähällä pyörtyä, mutta se saatiin virvoitusaineilla estetyksi. Sittenhän sai täydellisen raivokohtauksen ja tahtoi, että poliisi heti paikalla kutsuttaisiin vangitsemaan Marttaa, joka oli tahtonut tappaa hänen ainoan poikansa.
— Sen minä aina olen sanonut Emmalle, että ei olisi pitänyt ottaa mitään langenneiden naisten lapsia perheeseensä. Niistä ei ole muuta kuin harmia ja ikuista skandaalia. Olisi ollut parempi, jos Martta heti pienenä olisi annettu vaikka jollekin yksinkertaiselle maalaispapille kasvatettavaksi, niin ehkä hänestä niissä oloissa olisi tullut ihminen, mutta tällä lailla on hänestä saatu murhaaja ja heittiö!
Hän puhkesi itkuun ja itki pitkän aikaa.
Toinnuttuansa hän tahtoi heti mennä Martan luo ja antaa hänelle oikean ripityksen, mutta professori sai sen estetyksi, sillä olihan ilmeistä, että Martta ei ollut täysin viisas, ja olihan lääkärikin sanonut, että hänellä oli korkea kuume.
* * * * *
Sinä yönä ei professori Hagenilla paljoa nukuttu. Albert houraili kovasti. Sairaanhoitajattarella ja Ebballa, joka oli saanut luvan olla hänen apunaan, oli täysi työ pitää sairasta vuoteessaan. Albert huusi kummallisia näkyjänsä:
— Älkää sammuttako niitä lyhtyjä, älkää sammuttako, ei maailmassa ole liiaksi valoa... valoa... joko se gramofoni taukosi... soikoon... soikoon... myöhäistä, myöhäistä, meidän täytyy hukkua... meidän täytyy... älkää huutako...
Ebba istui tavallista kalpeampana ja katseli Albertia, joka taisteli kauhukuviensa kanssa.
Martta oli saanut illalla lääkärin määräämiä lääkkeitä, joiden piti poistaa kuume, mutta kuume kohosi yhä. Seuraavana päivänä oli hänen hermosairautensa kehittynyt jo siksi pitkälle, että lääkäri määräsi hänet eristettäväksi. Martta pyysi päästä sairashuoneeseen, ja täti suostui siihen mielellänsä, sillä hän ei tahtonut pitää koko tyttöä kattonsa alla.
* * * * *
— Hänen sairautensa on Jumalan rangaistus, — sanoi professorin rouva kälyllensä, joka oli saapunut ensimäisellä junalla Turusta.
— Niin, niin, — itki hän enemmän kiukusta kuin mielipahasta. — Se on niin harmillista, kasvattaa ja kasvattaa ja täydellisesti epäonnistua. Omista lapsistaan voi vastata, mutta toisten... se on veren vika, veren vika! Minä olen tehnyt niin paljon hänen puolestansa, minä olen niin paljon kärsinyt hänen tähtensä. Mutta ei hän koskaan ole ymmärtänyt mitä hänen puolestaan on uhrattu ja tehty, ja aivan hyvää hyvyyttä, tässä nyt on palkka. Ah, minä olen vallan pakahtua harmista, tällainen skandaali, ja hän kehtaa aina vain väittää, että hänen elämänsä on ollut paljasta kärsimystä ja että hänelle on aina tehty vääryyttä, vaikka hänellä on ollut paremmat päivät kuin monella muulla, ja millä hän on sen ansainnut...
— Se on häpeämätöntä kiittämättömyyttä, — sanoi professorin rouva lohduttaen.
— Niin juuri, kiittämättömyyttä se on...
XV
Kolkoksi ja kylmäksi oli Urho Koskulan asunto taas käynyt, sillä kulutettuansa viimeksi ottamansa lainan ei hän taaskaan ollut voinut maksaa vuokraansa, ja hänen isäntäväkensä, jotka elivät kädestä suuhun, eivät parhaimmalla tahdollaankaan voineet hankkia tarpeeksi puita, kun maisterikaan ei ollut maksanut vuokraansa.
Kolkolta tuntui hänen asuntonsa, mutta kolkkoa oli ulkonakin käyskennellä, sillä varhain tullut talvi oli kylmä, ja hänellä ei ollut mitään paksumpaa päällysnuttua kuin ohut silkkivuorinen kevätnuttunsa, joka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli ollut rahoja.
Kolkkoa oli koko elämä. Entisen suuren ja aina kalvavan huolen lisäksi oli tullut lemmensuru. Aluksi ei hän ollut tahtonut uskoa sitä todeksi. Hänkö ei saisi enää käydä Ebba Hagenin kanssa kokouksissa, kahviloissa, teattereissa ja kaduilla? Saisi kyllä, mutta vain ystävänä. Se tuntui mahdottomalta, sillä silloin olisi hän joka hetki liikkunut tuhkalla, jonka alla hiilet vielä kytivät.
Hän oli pyytänyt Albertia puhelimeen, mutta sieltä oli vastattu, että hän on sairas. Sitten oli hän pyrkinyt Albertin puheille, mutta silloin oli sanottu, että lääkärin määräyksen mukaan ei kukaan voinut päästä sairaan puheille. Kauvan tiedusteltuaan hän oli vihdon saanut tietää, että Albert oli sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen.
Hänen olisi välttämättä pitänyt tavata Albertia, sillä hänen varansa alkoivat taas olla niin vähissä, että puuttui miltei jokapäiväinen ravinto. Albert oli ollut hänen ainoa ystävänsä, joka oli voinut auttaa häntä rahahuolien tullessa liian uhkaaviksi. Nyt oli mahdotonta tavata häntä. Mielellänsä hän olisi lähettänyt Albertille edes jonkun kukkasen, mutta rahaton kun oli, jäi sekin ajatus täyttämättä.
Hän oli käynyt ahkerasti osakuntakokouksissa, ei osakuntaharrastuksesta, vaan mahdollisesti tavataksensa siellä Ebban. Mutta Ebba ei ollut kertaakaan näyttäytynyt osakunnassa tai muissa kokouksissa siitä asti kun Albert oli sairastunut.
Oli kuin vieteri Urhon sydämessä olisi katkennut. Kaikki entiset hyvät päätökset olivat rauenneet tyhjiksi, usko omiin lukuihin, joka viime kuukausina oli palannut ja saanut hänet menestyksellisesti sekä lukemaan että suorittamaan tenttejäkin, oli nyt kokonaan hävinnyt. Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin hänen kaunis unelmansa oli muuttunut sydäntäsärkeväksi todellisuudeksi, oli hän koettanut hukuttaa itsensä työhön. Hän oli lukenut yötä päivää, sillä toinen laudaatturitentti oli ovella, mutta oli kuin hän olisi menettänyt muistinsa, hän oli tullut tavattoman hajamieliseksi. Hän saattoi istua tuntikausia nojatuolissansa avoin kirja sylissä, mutta ajatukset olivatkin liidelleet omia teitänsä kaukana niistä asioista, joista kirjassa puhuttiin. Kauhukseen hän huomasi, että aktiivisuus oli hänestä hävinnyt ja että hänen taipumuksensa miettiä menneisyyttä ja yleensä elämän arvoja oli huomattavasti kehittynyt. Hänestä oli tullut ajattelija. Hän koetti pakoittaa itseänsä, sillä hänellä oli selvä tunto siitä, että jos hän nyt epäonnistuisi tentissänsä, olisivat hänen lukunsa ainiaaksi lopussa, ja hän ymmärsi mikä merkitys sillä tulisi olemaan hänen myöhäisempään elämäänsä nähden.
Hänellä oli ollut terveet ja vahvat hermot, vaikka hän olikin niitä kaikella tavalla kiusannut ja kuluttanut. Niinä vaikeina alkuaikoina, jolloin herkkä omatunto oli soimannut häntä laiminlyödyistä luvuista, oli kaikki unhonvaippaan käärivä uni kuitenkin aina lopuksi vapauttanut hänet edes hetkiseksi tuskallisista ajatuksista. Mutta nyt oli siinäkin suhteessa tapahtunut muutos. Uni pakeni hänen silmiänsä, ja hän sai epätoivoisten ajatustensa ristiaallokossa heittelehtiä vuoteellansa monta pitkää, unetonta yötä.
Tuo sama kammottava kysymys: — mitä hänestä tulee ja mihinkä tämä kaikki loppuu —, heräsi yhä uudestaan ja uudestaan koko kaameudessaan. Epämieluisat, mitä moninaisimmat mielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohi. Milloin hän kuvitteli, että oli jo suorittanut kaikki suuret tentit, puuttui vain yksi pieni approbaatturi, ja aikaa ei ollut kuin pari viikkoa, mutta silloin taittoi hän vahingossa jalkansa, sai ankaran kuumeen ja sai maata vuoteessaan kolme kuukautta, jolloin kaikki tentit vanhenivat ja hän sai aloittaa alusta. Taikka hän kuvitteli olevansa tentissä suuren joukon kanssa, joista kaikki olivat osakunnan nuorimpia jäseniä; hän ei osannut vastata yhteenkään kysymykseen ja joutui nuorempien naurun ja pilkan esineeksi. Kun hän kuvitteli näitä, valui kylmä hiki pitkin hänen ruumistansa.
Toisinaan oli hän taas ilman aihetta mitä valoisimmalla mielellä ja kuvitteli, että hän kuukaudessa suorittaa koko tutkintopahasen ja saa vielä palkinnon laudaatturikirjoituksestaan. Mutta kun hän sitten muisti, että se vielä oli kirjoittamatta, valtasi hänet sellainen hätä ja kauhu, että hän kuvitteli itsemurhan ainoaksi pelastukseksi häpeästänsä. Mutta kylminä voimanhetkinä hän piti itseänsä lapsellisena ja naurettavana olentona, sillä eihän se nyt ollut mikään häpeä, jos hän ei saisikaan tutkintoansa suoritetuksi, hänen kaltaisiaan oli lukemattomia. Mutta näitä voimanhetkiä oli vain niin harvoin, ja unettomia öitä oli liian usein, ja milloin uni vapauttavana saapui hänen luoksensa, oli hänen leponsa epämiellyttävien unennäköjen rasittamaa.
Sellaisten öiden jälkeen olivat hänen hermonsa entistä enemmän epäkunnossa, ja kun tenttipäivä koitti, oli hän täydellisesti mahdoton mihinkään järjelliseen ajatteluun. Astuessaan professorin eteen löi hänen sydämensä niin rajusti, että hän luuli sen pakahtuvan.
Hän ei ollut koskaan erityisemmin ihaillut noita vanhoihin kaavoihin piintyneitä professoreja, eikä hänen kunnioituksensakaan ollut ehdoton, puhumattakaan siitä, että hän olisi heitä pelännyt. Mutta nyt kun professori teki hänelle ensimäisen kysymyksen, joutui hän niin ymmällensä, että ei voinut vastata mitään asiasta, johonka jokainen järkevä ihminen olisi voinut lukemattakin vastata. Vaitiolo otaksuttiin tietämättömyydeksi, ja professori teki toisen kysymyksen, joka oli entistä helpompi. Mutta hän oli nyt sellaisessa mielentilassa, että ajatukset salpautuivat voimakkaan veritulvan kanssa aivoihin. Professori oli hyväntahtoinen mies ja teki vielä muutamia kysymyksiä, mutta kun tulokset olivat samat, hymyili hän ivallisesti, niin ainakin Urhosta tuntui, ja sanoi rauhallisesti, miltei ystävällisesti: — Kyllä kait se on parasta, että herra Koskula tulee joskus toiste takaisin. — Sanoi ja meni.
Kun Urho oli tullut ulos Yliopiston rappusille ja kylmä ilma kosketti hänen kasvojansa, heräsi hän kuin pahasta unesta. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta mitenkä kaikki oli käynyt. Sen hän muisti, että suuta kuivasi koko ajan vallan hirvittävästi, ja kuiva se nytkin oli. Hänen täytyi saada jotain juotavaa. Olisi mennyt ravintolaan juomaan pullon olutta, jolla jano olisi lähtenyt, mutta hänellä ei ollut rahoja. Hän alkoi kävellä pitkin Aleksanterinkatua ylioppilastalolle päin. Kylmä viima löi hänen ohueen, tärkättyyn irtorintaansa, joka oli tekevinään tärkkipaidan virkaa. Urho nosti päällysnuttunsa kauluksen pystyyn, sillä hän huomasi, että hän kulki frakkiin puettuna ja että jokainen vastaantulija saattoi arvata hänen tulevan tentistä. Pitkälle ei hän ollutkaan ehtinyt, kun vastaan tuli Jukka Tavela.
— Terve, terve, kas sinuakin näkee taas pitkästä aikaa ja oikein frakissa. No onneksi olkoon! — Urho oli niin yllätetty ja hämmästy nyt, että hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Jukka jatkoi:
— No, tietysti me nyt menemme tenttiviftille?
Urho ei tiennyt mitä vastata, mutta sitten hän keksi samassa silmänräpäyksessä, että antaa Jukan luulla mitä luulee. Pieni vifti ei todellakaan tekisi pahaa näin murheeseen. Ääneen hän sanoi:
— Pitäisihän sitä mennä, mutta minä olen niin huonoissa varoissa ettei oikein kannattaisi.
— Ole huoletta, minulla on kyllä, onnistuin juuri vippaamaan satalappusen ja sitäpaitsi olen minä sekä hyvällä että huonolla tuulella yhtaikaa. Olen näet saanut jokseenkin kunnollisen paikan Turussa eräässä sanomalehdessä, vaikkei siitä vielä pidä puhua, virkaanastuminen näet tapahtuu vasta jonkun ajan kuluttua. Ja siitä toisesta, siitä harmin asiasta puhun sinulle, jahka päästään johonkin sisälle. Mennään vaikkapa »Keskipisteeseen», mitä arvelet?
— Kiitos, mennään vaan, mutta en minäkään ole aivan parhaimmalla tuulella, pelkään ettei sinulla ole paljon iloa minusta.
Samassa he kääntyivät Hakasalmenkadulle ja poikkesivat sisään eräästä lasiovesta. »Keskipiste» oli pienehkö, soma ravintola, joka matalilla väliseinillä oli jaettu monen pilttuun tapaiseen osastoon. Ravintola oli nytkin, kuten aina, ahdinkoon asti täynnä, mutta aivan kuin sattumalta tuli yksi noista pilttuista vieraitten poislähdön johdosta vapaaksi.
— Ymmärrän hyvin sinun huonon tuulesi, — sanoi Jukka. — Noin tentin jälkeen sitä aivan kuin häpeää itseänsä, kun on onnistunut vetämään professoria nenästä. Minäkään en jumaliste ollut lukenut cumlaudeani varten kuin ne vanhat frojut, jotka sisältävät koko viisaan professorin knoppologian, ja sitten minä laskettelen kuin kirjasta. Kerran se kysyi toisessa järjestyksessä kuin mitä frojuissa oli, ja silloin oli vähällä, ettei minun korkea rakennukseni romahtanut alas. Mutta sitten päästiin taas oikeaan järjestykseen, ja minä suorastaan briljeerasin sen oppineen omilla viisauksilla. Hiukan nolo sitä sitten on tentin jälkeen, mutta koska kaikki on humbuugia, niin antaa hurista vaan. Sen nolouden juo alas ensimäisellä olutpukilla.
Jukka oli kovalla puhetuulella, ja Urho huomasi pian, että hän oli jo aikaisemmin maistellut. Urho ei tahtonut saada sanaa väliin, mutta ei hänellä ollutkaan mitään erikoista kerrottavaa.
— Jätetään nyt tentit, — sai hän sanotuksi, — ja kerroppa nyt minulle mistä sinun huono tuulesi johtuu, kuten tuolla kadulla lupasit.
— Jaa, se sitten vasta on harmillinen juttu, — sanoi hän ja väänteli hermostuneesti käsiänsä. — Ajattele nyt, kun se Martta Hagen on tullut hulluksi.
— Eihän toki, koskiko siihen niin se Albertin keuhkokuume, vai mikä sille tuli?
— Mikä keuhkokuume, itsehän se Martta sen keuhkoon kuulan lennätti. Aa, sinä et näy tietävänkään koko juttua. Niin, salaisuushan se onkin, mutta sinulle minä sen kerron näin kunniasanaa vastaan.
— Kerro herran nimessä! — hätäili Urho.
— Minua voi niin sapettaa koko juttu. Nyt on Aino kohta puilla paljailla ilman asuntoa. Minua niin raivostuttaa.
— Mutta kerro nyt niin, että minäkin jotain ymmärrän.