Part 3

Mutta kun Albert ajatteli tätä asiaa tarkemmin, niin hän huomasi otaksuvansa väärin. Ebba tulisi kyllä visusti vaikenemaan niistä vaikutuksista, joita hän runouteensa oli saanut, sillä olihan hän kunnianhimoinen ja tahtoi luonnollisesti vaikuttaa itsenäiseltä. Mutta ei ollut kaunista ajatella hänestä näinkään, ehkä heillä kuitenkin oli juuri tämä runous ja sen synty yhteinen, pieni salaisuus. Ja mitä oikeutta hänellä oli yleensä ollenkaan epäillä Ebbaa, eihän hän ollut antanut ainakaan vielä siihen mitään aihetta. Hän miltei häpesi kiihtyneitä, halpamaisia ajatuksiansa ja heltyi samassa katumukseen ja nöyryyteen. Ebba oli kuitenkin hänen kaikkensa... Hän ei vain ollut voinut sille mitään, että katkeruus oli niin voimakkaana täyttänyt hänen mielensä.

Lumet putoilivat yhä hänen päällensä. — Omituista tuo lumi, — ajatteli hän, — se kutsuu esille piirteitä ja muotoja, joita ennen ei ole tullut huomanneeksikaan, aivan samoin kuin katkeruus tuo mieleen ajatuksia, joita koskaan ennen ei ole ajatellut.

Hän kääntyi selin merta kohden ja alkoi tarkastella edessään olevaa korkeata kivitaloa. Se oli tuollainen tavallinen, Helsingissä sangen yleinen barokkityylinen, nelikerroksinen vuokrakasarmi. Sen akkunat olivat pilkkopimeät; vain yhdessä kolmannen kerroksen akkunassa näkyi himmeä kajastus.

— Joku sairas siellä ehkä valvoo tuskissaan, — ajatteli hän, — taikka joku uupumaton ahertaja.

Nuoskea lumi oli tarttunut jokaiselle peltipeitteiselle koristelistalle, joita tavallisissa oloissa ei olisi huomannutkaan; akkunapielien korinttilaisten pylväitten akhantuslehtikiehkuroiden jokaiseen poimuun oli pehmeä lumi tunkeutunut ikäänkuin pehmentäen niiden siroja kaareutumia. Akkunoiden päälliset kolmiot olivat lunta täynnä, ja pitkän, kapean parvekkeen kaiteessa koristi jokaista pientä kaidepilaria lumirengas samoinkuin valkoinen, kallisarvoinen turkis koristaa naisten päällysnuttujen hihansuita, ja pylväiden päässä olevat suuret, kiviset maljakot olivat täynnä lunta, joka ikäänkuin kuohui yli äyräittensä kuten hyvä valkoviini laakeista laseista. Parveketta kannattavien naisolentojen päähän oli lumesta muodostunut kevyet, untuvaiset puuteriperuukit, ja niiden tavallisesti mustat ja tyhjät silmäkuopat tuijottivat valkoisina ja mielipuolisina pimeään yöhön.

Todella kutsui lumi esille muotoja, joihin ennen ei ollut kiinnittänyt huomiotaan; se antoi kuolleille kiville eloa ja muotojen vaihtelua, se sai kivet puhuvammiksi...

Ja yhä tiheämpänä laskeutui lumi. Hänestä tuntui, niinkuin näkymättömät palvelijat olisivat hitaasti levitelleet paksuja, valkoisia mattoja kaupungin koliseville kaduille. Lumen tulossa oli jotain surullista ja hillittyä; oli kuin itse äänettömyys olisi satanut alas avaruuksista, haudaten allensa kaupungin syksyisen, huumaavan melun.

Kaikki mikä äsken oli ollut mustaa, epämääräistä ja likaista, muuttui vähitellen siistiksi, puhtaaksi ja valkoiseksi, niinkuin kaupunki olisi valmistautunut vastaanottamaan ylhäistä vierasta. Ja todella tuloansa teki suuri, juhlallinen äänettömyys, joka on kuolemanmajesteetin vaikeneva seuralainen...

Kauvan istui Albert siinä ja tuijotti edessään olevaan, muotoansa muuttavan kivitalon korkeaan, monikuvioiseen seinään ja valkoiseen, untuvaiseen katuun. Vasemmalta alkoi kuulua kulkusten kilinää. Albert havahtui. Katua liukui äänetönnä reki, jossa istui myöhäinen ajaja; kulkuset soivat heleästi ja elämäniloisesti, reki piirsi kaksi syvää, yhdensuuntaista vakoa pehmeään, koskemattomaan lumeen, kulkusten kilinä heikkeni, ja reki kaikkosi erään kulman taa.

Hän alkoi väristä kylmästä ja nousi pudistaen lumet päältänsä sekä alkoi kävellä, keskikaupunkia kohti. Kadut olivat yhä tyhjiä ja hiljaisia. Hänen matkansa olisi oikeastaan ollut pitkin rantatietä Kaivopuistoon, mutta hän kääntyi Aleksanterinkadulle. Siinä yksin painaessaan jalanjälkiä valkoiseen lumeen hän näki eräästä ovesta tulevan naisen, joka ulos tultuansa alkoi napittaa avonaisia kenkiänsä. Albertia sekä säälitti että inhoitti.

Hän kulki edelleen ohi Ylioppilastalon pitkin Heikinkatua ja lähti määrää vailla astelemaan Töölööseen päin. Siellä ja täällä alkoi talonmiehiä ilmestyä kadulle pitkävartisine luutineen ja suurine, leveäteräisine puulapioineen. Syntyi liikettä ja melua, kun lapioilla alettiin raappia lunta katukäytäviltä. Pian ilmestyi miehiä, jotka ryhtyivät puhdistamaan kadussa olevia raitiotienraiteita. Hiljainen kaupunki heräsi unestaan.

Albert kulki edelleen, hänen ohitsensa riensi raitiovaunujen kuljettajia, ja työmiehiä sekä sanomalehtipoikia alkoi yhä useampia ja useampia tulla häntä vastaan.

Jo saapui ensimäinen raitiovaunu työntäen edellänsä suuriäänistä, rautaista lumiauraa, joka löi kummallekin reunalle pienet lumiaallot ja suurilla, vinhasti pyörivillä harjoillansa tuprutti lunta ilmoille niinkuin pahin vihuri. Auran päällä istuva mies oli valkoinen niinkuin mylläri päivän työn jälkeen. Sitä seurasi kokonainen rivi tyhjiä vaunuja, jotka liukuivat rataansa rämisevällä pauhulla. Albertista tuntui ikävältä, että kaupungin hiljainen rauha tuli häirityksi, mutta kun suuri kaupunki herää, niin se haukottelee kuuluvasti kuin sadun jättiläinen...

Yhä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla. Vastaan tuli kokonainen jono hevosten vetämiä eläinten ruumiilla lastattuja kuormia. Nuo veripunaiset lihat loistivat kaameina aamuauringon kirkkaassa valossa, ja lumiset rattaanpyörät kirkuivat korviavihlovasti lumisella kadulla.

Hiljainen, nukkuva kaupunki oli ollut hänen yöllinen ystävänsä. Sen hiljaisuudessa hän oli syntyvälle tuskalleen saanut viihdytystä, sen rauha oli ollut hänen levottomalle mielellensä suloinen lepo, mutta heräävän kaupungin räikeätä melua hän ei nyt voinut kuulla.

Hän sai ajurin, joka reellä ajaen hyvää vauhtia kiidätti hänet Kaivopuistoon. Hevonenkin juoksi mielellänsä, kehoittamatta, ikäänkuin iloiten ensi lumesta.

Kun Albert oli maksanut ajurin ja oli aikeessa avata portin, tuntui hänestä ikäänkuin harmaat, graniittiset portinpylväät, jotka rautaportteineen antoivat toisillensa kättä kuten kaksi järkähtämätöntä ystävää, olisivat soimanneet hänen myöhäistä kotiintuloansa, sillä avain ei tahtonutkaan sopia lukkoon. Samassa hän huomasi, että lukkoon, joka oli auki, oli sisäpuolelle unhoitettu avain, ja että aivan tuoreet naisenkengän jäljet johtivat ovelle. Veri syöksyi hänen kasvoillensa. — Näin myöhään ulkona, — ajatteli hän. Kukaan vieras ei se voinut olla, sillä talohan oli heidän omansa eikä heillä ollut ketään vuokralaisia. — Hän syöksyi eteiseen ja alkoi hengästyneenä koetella serkkujensa päällysnuttuja. Ensimäiseksi hän koetti Ebban nuttua, se oli kuiva ja lämmin, niinkuin vaate, joka kauvan aikaa on ollut huoneessa. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Martan nuttu oli kostea ja kylmä, siis hän oli vasta tullut kotiin, ja siis Martan oli lukkoon unhoittunut avainkin.

— Jumalan kiitos, ettei se ollut hän, — sanoi hän puoliääneen. Samassa ilmestyi suureen eteishalliin palvelijatar, joka alkoi aamusiivouksensa. Palvelijatar hämmästyi hiukan nähdessänsä maisterin näin varhain liikkeellä.

— Hyvää huomenta, Miina. Minä en tule alas aamiaiselle, — sanoi hän ja alkoi nousta toiseen kerrokseen, jossa huoneensa oli.

V

Muutamia kuukausia on kulunut osakunnan vuosijuhlasta. Eräänä sunnuntaiaamuna Urho Koskula sai tutulla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa häntä pyydettiin aamiaiselle professori Hagenille. Kirjeen oli Albert kirjoittanut, sillä Urholla ei ollut tässä asunnossaan puhelinta.

Ensi tutustumisen jälkeen oli Koskula usein tavannut sekä Ebba että Martta Hagenin, sillä sisarukset liikkuivat paljon yhdessä ulkosalla. Vanha ystävä Albert oli jonkun aikaa ollut hänelle tuntemattomasta syystä sekä tyly että harvapuheinen ja vältellyt hänen seuraansa, mutta jonkin yhtä käsittämättömän seikan vaikutuksesta hän oli vähitellen muuttunut entisensä kaltaiseksi ja alkanut seurustella hänen kanssansa. Ja tänään Urho sai kutsun aamiaiselle.

He olivat olleet usein yhdessä kahviloissa, teattereissa ja osakunnan kokouksissa. Ja miltei aina oli sattunut niin, että Ebba ja Urho olivat joutuneet kävelemään kahdenkesken ja Martta ja Albert taas kahden. Tämä ryhmittely muodostui ikäänkuin itsestään, ja oli kuin kaikki olisivat sen hyväksyneet ja olleet siihen tyytyväisiä.

Toisinaan Urhosta tuntui kuitenkin, ikäänkuin Albert olisi käynyt hiljaisemmaksi ja surumieliseksi. Ehkä hän oli sairas, arveli hän, mutta paljoa ei hän kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiotansa tähän seikkaan, sillä hänen mielikuvituksensa ja ajatuksensa täytti Ebba, joka oli hänelle erinomaisen ystävällinen ja näytti viihtyvän hänen seurassansa. Urho oli alkanut uudestaan käydä ahkerasti osakunnan kokouksissa, sillä Ebba oli innostunut osakuntaelämään. Ja huolimatta siitä, että Ebba oli ensi vuoden ylioppilas, hän runoilijatarmaineensa nojalla tuli valituksi moniin niihin komiteoihin ja toimikuntiin, joissa Urhokin oli.

Martta oli mielellänsä aina mukana kaikkialla, minnekkä he vain menivät. Hän oli innostunut kaikkeen, mutta yhä vastenmielisemmäksi hän oli käynyt Urholle. Hänen ulkomuotonsa ei ollut millään tavalla puoleensavetävä, mutta myöntää täytyi, että hän näytti viisaalta ja että hän oli sangen hauska, vaikka toisinaan tuntui liian epätasaiselta ja hermostuneelta. Urhon vastenmielisyys Marttaan oli kasvanut oikeastaan sen johdosta, että hän oli kuullut Jukka Tavelalta koko Martan lapsuudentarinan.

Kun hovioikeudenneuvoksetar Hagenin ensimäinen lapsi, Ebba syntyi, oli äiti ollut siksi heikko, että lääkärit olivat kieltäneet häntä itse imettämästä lastansa. Silloin sanomalehti-ilmoituksen opastamana oli taloon tullut eräs nuori, kaunis nainen, pieni, kuuden viikon vanha lapsi sylissänsä. Mathilda Lund, se oli hänen nimensä, oli otettu pienen Ebban imettäjäksi ja hänen tyttönsä Martta oli annettu vieraille ihmisille hoidettavaksi. Mutta kun äidin hoitoa vaille jäänyt pienokainen kävi huonoksi ja sairaaksi, otti hyväsydäminen hovioikeudenneuvoksetar pienen Martan kotiinsa ja vihdoin omaksi lapseksensa. Parin vuoden kuluttua neiti Lund kuoli, ja Martta sai Hagenin nimenkin.

Tässä kaikessa ei Urhon mielestä ollut vielä mitään pahaa tai vieroittavaa, mutta Jukka oli tietänyt kertoa vielä lisää. Martta ei ollutkaan neiti Lundin ensimäinen ja ainoa lapsi, hänellä oli jo aikaisemminkin ollut tyttö, joka kuoli pienenä. Sen jälkeen oli neiti Lund elänyt epäsäännöllisesti, kunnes Martta syntyi, ja kun hänen tehtävänsä Hagenin perheessä oli loppunut, oli hän taas antautunut huonoon elämäänsä ja vihdoin kuollut pahaan sairauteen.

Urho uskoi perinnöllisyyteen, ja sitä oli tukenut Jukan kertomus Martan lapsuudesta, he näet olivat samasta kaupungista ja koulutovereita. Jo pienenä tyttönä Martta oli aina pyrkinyt palvelijoiden puolelle ja viihtyi paraiten heidän seurassansa, sillä hänen verensä veti häntä sinne. Hän karttoi herrasväen lasten seuraa ja leikki mieluummin pihalla tai kadulla talonmiehen lasten kanssa. Kouluaikana hänen parhain ystävättärensä oli erään pika-ajurin vallaton ja pahantapainen tyttö. Ja hänen poikaseuransa oli niinikään ihmeellistä. Kerrankin hän oli tahtonut, että heille kotitanssiaisiin olisi kutsuttu eräässä rautakaupassa palveleva, roteva nuorukainen, mutta kun sekä isä että äiti eivät olleet siihen suostuneet, niin Martta katsoi kärsineensä huutavan vääryyden ja oli raivostunut niin, että olisi voinut luulla häntä mielipuoleksi, sillä sellaisia sopimattomuuksia hän oli suustaan syytänyt. Tavela oli aivan varma, että Martta ei aina ollut täysin viisas, ja kuitenkin oli hänellä käytännöllistä älyä sangen paljon, varsinkin silloin kun hänen täytyi peitellä omia pieniä rakkauksiansa ja valehdella vanhemmille uskottavasti, eikä hän koulussakaan ollut huonoimpia.

Oli todellakin ihmeellistä, kuinka kasvatus sittenkin lopullisesti merkitsi vähän, jos luontaiset taipumukset ja vaistot olivat hyvin voimakkaat. Ebba ja Martta olivat samasta kodista, ja samanlaisen kasvatuksen olivat he molemmat saaneet, ja kuitenkin, kuinka erilaisiksi he olivatkaan tulleet sekä tavoiltaan että olemukseltaan. Kun Ebba vaikutti sivistyneeltä ja hienostuneelta, oli Martta aina huomiotaherättävä puheissaan, käytöksessään, ajatustavassaan ja toisinaan teoissaankin.

Urho oli pannut merkille, että Martassa oli sukupuolitunne kehittynyt sangen voimakkaaksi, ja omien havaintojensa lisäksi hän sai kuulla Jukalta, että Martta oli esimerkiksi kesäisin kasvatusisänsä maatilalla, jossa Jukkakin aina silloin tällöin oli käynyt, mielellänsä seurustellut karjakkojen ja renkien kanssa. Hän oli usein kutsunut Jukkaa katsomaan työväkeä ja kerrankin ihaillen osoittanut erästä renkiä, josta hän oli lausunut, että ottaisi sen vaikka mieheksensä. Vaikka Jukka Tavela olikin vain köyhän käsityöläisen poika, niin oli hänestä moinen rahvaan ja raa'an voiman ihaileminen vastenmielistä ja huonoa makua todistavaa, sillä hänellä itsellään oli luontainen taipumus yläluokan hienostuneiden tapojen ihailuun ja hän olikin niitä ainakin ulkonaisesti onnistunut paljon itseensä liittämään.

Huolta ja mielipahaa oli Martta taipumuksillansa tuottanut kasvattivanhemmillensa, jotka rakastivat häntä niinkuin omaa lastansa ja koettivat parastansa häntä kasvattaessaan. Vaikeata ja epäkiitollista se kasvatus oli ollut, sillä Martta oli jo pienestä pitäen ollut ruumiiltansa heikko ja hermostunut, ja sentähden oli hänen ärtyisä luontonsa päässyt liiaksi kehittymään.

Kaikkia näitä oli Jukka tiennyt kertoa, ja nämä jutut olivat tehneet Martan Urholle entistä vastenmielisemmäksi. Sitäpaitsi hän jo melkein vihasi Marttaa siksi, että hän aina tuppautui mukaan ja siten läsnäolollaan pilasi monta Ebban ja hänen yhdessäolon hetkeä.

Urho piteli kirjelappua kädessään ja tunsi pientä pettymystä siitä, että se ei ollut Ebban kirjoittama, mutta kuitenkin hän oli kiitollinen siitä, että oli saanut kutsun, sillä hänellä oli harvoin tilaisuutta seurustella hienoissa perheissä ja saisihan hän taas nähdä Ebban...

Hän nousi vuoteestaan ja alkoi pukeutua; hänellä oli aivan uusi vierailupuku, jonka hän oli tilannut heti nostettuansa osakuntalainansa. — Täytyy kulkea hyvin puettuna, se kohottaa luottoa ja on kulttuuri-ihmisen ensimäisiä merkkejä, — oli hän ajatellut pukua tilatessaan.

Pukeutuessa kävi hänen mielensä kuitenkin levottomaksi. Hän tunsi itsensä aina sangen epävarmaksi, kun hän oli kutsuttu professori Hagenille. Siihen vaikutti kyllä suurelta osaltansa Ebban läsnäolo ja mahdollinen arvostelu, mutta yhtä suurena levottomuuden syynä oli itse professorin rouva.

Professori Hagenilla oli varakas ja kaunis koti, ja hänen seurapiirinsä oli hänen asemansa ja arvonsa mukainen. Professorin rouva oli syntyään vapaaherratar von Weimarn ja hän oli sangen ankara muotojen ja tapojen noudattaja. Marttakin, joka oli kuitenkin saanut niinkin hyvän kasvatuksen, tunsi itsensä vaivatuksi tädin ankarien sääntöjen takia, niin oli hän kerran avomielisesti Urholle kertonut.

Tästäkin kutsusta oli Urho kyllä iloinen, mutta hän tunsi ja tunnusti, että käytöksensä oli kuitenkin vaillinaista ja kömpelöä. Varsinkin aterialla istuminen tuotti hänelle aina vissiä pelkoa ja levottomuutta, ettei vaan tekisi mitään suurempia virheitä, sillä professorin rouva seurasi häntä aina salavihkaa. Ja saattoihan pöytään ilmestyä jokin ihmeellinen ruokalaji, jota hän ei koskaan ollut syönyt eikä tiennyt mitenkä sitä syödessä tuli käyttäytyä. Silloin oli hänellä aina tapana koettaa seurustella jonkun pöydässä olijan kanssa hyvin innokkaasti ja koko ajan salaa seurata mitenkä professorin rouva käyttäytyi. Luontainen kätevyytensä auttoi häntä sitten kuitenkin esiintymään niin, että ei mitään suurempia vahinkoja tullut, mutta jännittävää se oli...

Kerran oli hän pahanpäiväisesti pelästynyt eräillä hienoilla päivällisillä professori Hagenilla. Saapuvilla oli paljon huomattavia henkilöitä. Pöytään tuotiin loppujen lopuksi siniset, kristalliset maljakot, joissa veden päällä kellui pyöreä sitruunaviipale. Tarjoilua toimitti useampi henkilö samaan aikaan, jotenka hänen vuoronsa tuli odottamattoman äkkiä. Hän ei tiennyt todellakaan mitä sillä vedellä oli tehtävä, mutta sitten oli hän kauhuksensa nähnyt, kuinka professorin rouva latoi kaikki jalokivisormuksensa pöydälle ja alkoi sitruunanpalasella hangata käsiänsä ja virutella niitä kristallimaljassa. Hän ei ollut uskoa silmiänsä, sillä tuo näky tuntui hänestä oudolta ja epämiellyttävältä, pestä käsiä ruokapöydässä kaikkien nähden, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja pessyt suuret kätensä pienessä kristallimaljakossa sellaisella varmuudella, niinkuin olisi tehnyt sitä joka päivä läpi koko elämänsä. Kummallisia hänestä olivat nuo monet temput, joita Jukka rohkeasti sanoi apinankonsteiksi, sillä hän oli ne jo aikoja oppinut. Mutta Urholla ei ollut rohkeutta niitä edes itseksensä arvostella, sillä hän uskoi, että ne olivat ulkonaisia kulttuurin merkkejä, ja hän alistui niihin.

Luotuansa viimeisen arvostelevan silmäyksen pieneen peilipahaseen hän lähti professori Hagenille aamiaiskutsuille onnellisena siitä, että tapaisi siellä Ebban...

VI

Professori Hagen asui omassa, kaksikerroksisessa kivitalossa Kaivopuistossa. Rakennuksella oli erinomainen asema merenrannalla; pieni hyvin hoidettu puutarha ympäröi sitä ja lisäsi sen muutenkin edullista vaikutusta.

Eteisestä tultiin suureen halliin, johonka valo virtasi suuresta, läpi kahden kerroksen ulottuvasta, värillisestä akkunasta. Hallista johtivat leveät, tammiset portaat toiseen kerrokseen, jossa kaikki varsinaiset asuinhuoneet olivat.

Urho oli tullut hiukan liian aikaiseen, ja palvelijatar pyysi häntä odottamaan hetkisen, sillä maisteri oli kohta valmis. Kauniin venetsialaisen marmorikamiinin edessä oli suuri, vaaleankellertävä jääkarhuntalja, jonka päälle oli järjestetty siro tuoliryhmä englantilaisia korituoleja pehmoisine pukinnahkoineen. Urho istui yhteen tuoleista ja koetti ajatuksissansa arvailla kuka ensiksi ilmestyisi.

Kauvaa hän ei ollutkaan siinä odottanut, kun Albert juoksi alas toisesta kerroksesta ja lausui hänet ystävällisesti tervetulleeksi:

— Olipa hauskaa, että sinulle sopi, minä kun olen täällä aivan yksin.

— Yksin? — kysyi Urho hämmästyneenä.

— Niin, isä ja äiti matkustivat tyttöjen kanssa Turkuun, siellä vietetään sedän syntymäpäivää, mutta minä jäin tällä kertaa mieluummin kotiin.

— Vai niin, — sanoi Urho kuivasti.

— Mutta toivottavasti sinä silti jäät tänne aamiaiselle, — kysyi Albert nauraen.

— Kait tässä on jäätävä, kiitos vaan. — Samassa alkoi japanilainen gongongi soida.

He astuivat hallista suureen ruokasaliin, jonka katto oli tummasta tammesta ja jonka seinien yläosia peitti paksu gobeliinitapetti ja alaosa oli kauniisti vuoltua tammea. Huonekalut olivat muhkeat ja arvokkaan näköiset jylhyydessään, sillä ne olivat mustasta ebenholtsista puuleikkauksineen. Ruokakalusto niinikään oli ensiluokkainen, kaunis, tumman vihreä, kullalla kirjaeltu empire-kalusto, johon kuului siromuotoisia, monivärisiä kristallilaseja.

Aamiainen oli erinomainen, ja punaviini, jota tarjottiin tummanvihreistä laseista, oli mainiota, mutta aterioivien mieliala pysyi matalana ja miltei alakuloisena. Albert koetti olla ystävällinen isäntä ja kaasi viiniä tuontuostakin, mutta siitä huolimatta ei Urho tuntenut itseänsä kotiutuneeksi. Pettymyskö siitä, että ei tavannut Ebbaa, vai tottumattomuusko olemaan ystävänsä kanssa kahdenkesken, sillä he eivät enää moneen aikaan olleet toisiansa tavanneet ilman tyttöjen seuraa, teki hänet ujoksi ja epävarmaksi. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään, kaikki oli pingoitettua ja miltei kiusallista. Tuntui kuin heidän ehkä olisi pitänyt kosketella asioita, joista oli paras vaieta, vaikka ei hän siihenkään tuntenut mitään tarvetta, sillä olihan hän täydellisesti tietämätön Albertin tunteista Ebbaa kohtaan. Vihdoin hän kysyä tokaisi ikäänkuin keksien jonkun hyvän ajatuksen:

— Sitä sinä et milloinkaan ole minulle oikein kertonut, mitenkä sinun suuri rakkautesi alkoi.

Albert istui kuin kivettyneenä ja punastui lievästi.

— Minun suuri rakkauteni? Mistä sinä päätät, että minä olen rakastunut?

— Minä tarkoitan sinun rakkauttasi tähän kaupunkiin.

— Ahaa, sitäkö sinä tarkoitat, — sanoi Albert iloisesti vapautuneena epämiellyttävästä tunteestaan, — rakkauttani tähän suorien katujen ja kauniiden puistojen kaupunkiin. Mutta mitäpä kerrottavaa siinä olisi, kyllä sinä sen itsekin tiedät, mitenkä kaupunkiin voi rakastua.

— Mitenkä minä sen maalaisena tietäisin?

— Mutta olethan sinäkin kiintynyt tähän kaupunkiin ja siis tiedät tunteesi synnyn. Minun on paljoa vaikeampi tietää, mitenkä kiintymykseni on alkanut, sillä minähän olen aina ollut kaupungissa. Eiköhän se ole aivan yksinkertaisesti tavallista syntymäseutuunsa kiintymystä.

— Ei, Albert, älä koeta nyt olla epärehellinen, kyllä sinun kiintymyksesi tähän kaupunkiin on tavallisuudesta poikkeavaa kaupungin ihailua ja sen palvomista, sillä sinä olet runoillut kaupungin itsellesi ikäänkuin eläväksi olennoksi, jonka kanssa sinä seurustelet.

— Voi olla, — sanoi Albert vältellen. Mutta, vaikka nyt olikin kysymys hänen lempiaiheestaan, ei hänellä ollut halua ryhtyä mihinkään lähempään selittelyyn, sillä hän huomasi, että Urho oli herättänyt koko kysymyksen enemmän keskusteluaiheen puutteessa kuin harrastuksesta. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että Urho oli viime aikoina tullut hänelle yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, jotenka hänelle oli mahdotonta enää paljastaa omaa sisintään. Syntyi taas pitkä vaitiolo, ja ystävät huomasivat, että heillä oli kovin vähän enää toisillensa sanomista. Kun aamiainen oli päättynyt, tuntui ikäänkuin helpoittavammalta. He istuutuivat alahalliin tupakoimaan, mutta rattoisaa keskustelua ei tahtonut millään syntyä. Kun he näin jonkun aikaa olivat ikävystyttäneet toisiansa, keksi Urho tekosyyn ja teki lähtöä, eikä Albertkaan tahtonut pidättää häntä.

Pettyneenä ja miltei nolona Urho lähti näiltä aamiaisilta, ja pettynyt oli Albertkin ja katui, että ollenkaan oli kutsunut Urhoa, sillä kovinpa he olivat lyhyessä ajassa vieraantuneet.

Hän oli yksin kotona ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, sillä hän tunsi selvästi, että oli menettänyt ystävänsä. Miksi? Ah, sitä hän ei tahtonut nyt ajatella, se ajatus koski niin haikeasti kuin jo aikoja unhoitettu kuutamomuisto. Hän ei uskaltanut ajatella sitä asiaa, sillä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ystävänsä ohella menettävä paljoa enemmänkin, kalleimpansa. Hän tahtoi ajatella jotain muuta. Urho oli tehnyt hänelle kysymyksen, johonka hän ei ollut tahtonut vastata, mutta tiesikö hän itsekään, mitenkä »suuri rakkautensa» oli alkanut. Hän istui huoneessansa ja katseli merelle, jonka sylissä harmaat Viaporin linnakkeet rauhallisina lepäsivät niinkuin vanhuuttaan harmaantuneet mustat joutsenet.

Elävä, orgaaninen olento kaupunki olikin, niinkuin Urho oli sanonut, mutta mitenkä hän siihen oli kiintynyt, sitä ei hän koskaan ollut täydellisesti itsellensä selittänyt. Se kiintymys oli syntynyt itsestänsä, vähitellen, huomaamatta niinkuin sammalet kasvavat kallioihin.

Hän muisti, kuinka hän pienenä poikana katseli ulos akkunasta ja seurasi kadun syntymistä. Puuhaa siinä oli ollut, kun sitä mittailtiin, kaivettiin ja täytettiin, ja taitavuutta oli kysytty kadunkivittäjältä, ennenkuin katu sai tuon kovan peitteensä, joka hauskasti kaikaa astujan jalkojen alla ja antaa ikäänkuin tarmoa ja pontta sillä kulkijalle. Siinä oli riittänyt hänelle katselemista moneksi päiväksi, ja jo silloin hän kuvitteli pienessä päässään kaikkia niitä mahdollisia tapahtumia, joita sillä kadulla tulevaisuudessa voisi sattua.

Myöhemmin hän oli täydentänyt ajatuksiapa siinä suhteessa ja huomannut, että katu oli ihmisen poluista kummallisin ja vaiherikkain. Tarkastamalla katua ja sillä olevaa liikettä jossain kaupungissa hän oli lyhyessä ajassa saanut mitä rikkaimman kuvan ihmisten elämästä siinä kaupungissa. Vilkasliikkeisellä kadulla näki ihmisten moninaisen, ulkonaisen elämän ikäänkuin tiivistettynä ja yhteen paikkaan koottuna, ja tuon vilisevän, kirjavan kuohunnan takana hän näki elämän sisäisenkin puolen.